Poro, lappalainen ja Lapinmaa kuuluvat aina yhteen. Ei voi käsittää
Lapinmaata, jossa ei olisi lappalaista, eikä taas puhua lappalaisesta,
ellei samalla puhuisi hänen porostaankin. Sillä mikä Lappi se olisi,
jossa ei olisi lappalaista, ja mikä semmoinen lappalainen, jolla ei
olisi poroa.
Sillä niinkuin hieta-aavikon asukas ei tulisi kameelitta toimeen
paahteisella hietamerellään, niin ei lappalainenkaan menestyisi porotta
talvisilla tuntureillaan. Kuten Saharan asukas matkustaa kameelillaan
rannattoman aavikon halki, laskettelee lappalainenkin porollaan yli
lumisten tunturien, halki aavojen valkoisten jänkien ja penikulmaisten
järvenselkien.
Kesäkautensa on koltta ahkera kalamies, joka kaiket iltansa
kalajärvellä rujuaa, taikka elelee Jäämeren kalastamoilla, mutta talven
ajaksi hän taas muuttuu yhtä ahkeraksi poromieheksi, joka kaitsee
lukuisia laumojaan jäkäläkankailla ja tekee pitkiä raitoretkiä Lapin
erämaissa.
Kolttien porotokat eivät ole niin suuret kuin Ruotsin ja Norjan
tunturilappalaisten monituhantiset porolaumat. Niemimaan itäisen
ylänköseudun suurilla jäkäläkankailla elelee kyllä muutamia suuria
poropohatoita, jotka paimentelevat tuhatlukuisia laumoja, mutta
länsipuolen järvirikkaissa erämaissa asustavien poromiesten karjat on
laskettava vain muutamissa kymmenissä ja sadoissa. On lännessäkin
sentään joitakuita hyvinvoipia poroisäntiä. Niinpä Suonikylän suurin
pororuhtinas, Olssin Pedar, Moshnikow, takavuosina kierteli 800-päisen
porolaumansa kanssa aina Suomen rajoja myöten, ja nyt hänen leskensä
hoitelee neljääsataa sarvipäätä. Koimi- ja nelisataisia tokkia
paimentelevat myöskin suurisännät, Vaiskin Mahtvei, Kuosmin Illep ja
Ivtsa Feodorow, ja Huoterin Illepillä on poikiensa kanssa yhteensä
viitisensataa poroa. Monella on taas sata ja parisensataa sarvekasta,
mutta on sitten useita köyhiä, viidenkymmenen ja parinkymmenen
omistajia, jopa joitakuita pätöisiä raukkoja, joilla on vain viisi,
kuusi vaivaista hoidokkia. Parhaat ja komeimmat porokarjat Suomen
rajamailla sanotaan olevan vasta mainitulla Kuosmin Illepillä sekä
Oudan Kuosminilla, joka asuu kesäisin Hirvasjärvellä. [Nämä poromäärät
oli koltilla ennen maailmansotaa. Nyt ei heillä enää ole niin suuria
karjoja, sillä maailman suuri myllerrys on kolttienkin, niinkuin koko
Lapin ja lappalaismaailman porokannan hävittänyt melkein kymmenenteen
osaan entisestään, vieden monilta poromiehiltä karjan sukupuuttoon.
Niinpä Kittilässä esim. oli ennen sotaa lähes 13,000 poroa, nyt tuskin
paljoakaan päälle tuhannen. Nälkää ja puutetta nähtäessä on porot syöty
ja myyty, vieläpä varastettukin.]
Kesänsä saavat porot viettää omassa vapaudessaan niemimaan suurilla
jängillä ja tuntureilla, ja kiertelevätkin ne äärettömät saloseudut
ristiin ja rastiin aina Jäämeren rantoja sekä Suomen rajaseutuja
myöten, monesti kulkeutuen kauas Suomen sydänmaillekin. Joillakuilla
koltilla on kyllä jonkunlainen aitauksentapainen kesäjärviensä
seutuvilla, jossa porotokka saa kesäisen vapaa-aikansa laidunnella.
Onpa aitauksessa vielä suojaisa poroliakkakin, mihin elukat voivat
paeta pahinta hellettä ja kiusallisia syöpäläisiä.
Elokuun lopulla ja syyskuun alkupuolella lähdetään erämaan
laumoja etsimään kokoon, ja kestää se työ viikkomääriä, sillä
kymmenin penikulmin saadaan sydänmaita sinne tänne samoilla, ennenkuin
karja on koossa. Monissa miehin, mies, parikin aina talosta, lähdetään
taipaleelle, mukana pyssyt ja koirat, monen viikon eväät, leipää,
suolaa ja kalaa, teetä ja sokeria laukussa ja suopungit olan yli
heitettyinä, vielä vahva sauva kourassa. Sillä koltalla on semmoinen
usko, että jota isompaa keppiä kantaa porojen etsintäretkellä, sitä
isommaksi porotokka kasvaa. Penikulmittain saadaan laukku selässä
salomaita saapastaa, mutta kun tavataan ensimmäiset porohärät,
maanitellaan ne lähelle, heitetään suopungilla kiinni ja sälytetään
eväslaukut niiden selkään ja sonnustetaan johtohihna, _labtshi_ poron
päähän; toisen pään lämsän heittää kuljettaja olkainsa ympäri ja
saattelee niin poroa perässään. Antaapa johtomies toisinaan pyssynsäkin
poron kannettavaksi, sitoen sen poikkipuolin poronsarviin ja niin on
elukka totutettu -- ensin pyssynpituista seivästä kannatellen -- että
se taitavasti ja kolhimatta kuljettelee ampuma-asetta puiden ja
pensaiden välitse: kääntelee vain päätään ja kallistelee sarviaan sen
mukaan kuin kulloinkin tarvitaan.
Jollakulla porolla on kello, _kiell_, kaulassa, ja siitä hakijat jo
kuulevat ja tuntevat omansa, mutta vielä paremmin he tuntevat porot
korvamerkeistä, _piellji-tieht_, saattaen jo etäältäkin sanoa, kenen
poro se on. Koko seutukunnan piellji-tiehtit ovat kaikille tuttuja.
Muutamilla poroilla on kaulassa korttelin pituinen puulapukka,
_kiellgal_, johon omistajan puumerkki ja risti taikka viisisoppinen on
leikattu. Tällaisia käytetään vierailta ostettujen, vierailla
pieliji-tiehteillä varustettujen porojen merkitsemiseen.
Johtohärkien joukkoon sitten etsitään erämaasta muitakin poroja sikäli
kuin löydetään, ja irtaallaan etumiehen jäljessä juoksentelevat nyt
toiset sarvipäät, härät, hirvaat ja vaatimet vasoineen. Koirat ja
jälkimiehet vain huolehtivat siitä, ettei yhä kasvava lauma enää pääse
hajaantumaan. Monet yöt saadaan erämaissa viettää, maata nuotioilla
koovaksen suojassa ja vartioida porotokkaa, joka yöpaikan lähellä
jäkäläkankaalla lepäilee ja liikehtii.
Sitten syyskuun lopulla palataan karjojen kanssa syyspaikkojen
jäkälämaille, jossa porojen erottaminen toimitetaan. Mutta monesti
vielä puuttuu laumasta useita poroja, ja niitä saadaan käydä
etsiskelemässä satojen virstojen päästä, Patsjoelta, Petsamosta ja
Muotkasta asti, taikka taas toisaalta käsin, milloin mistäkin
naapurikylien karjoista, Nuortijärveltä ja Kildinistä, jopa aina
Akkalasta ja Imandran mailta. Löytyyhän sieltä aina yksi ja toinen
karkulainen, milloin mistäkin tokasta, joista taas vuorostaan on
joitakuita metsien vapaita kiertolaisia eksynyt etsijän karjaan. Hyvin
useasti harhaantuvat kolttien porot Kuollan-Lapin niemimaata
kiertelevien syrjäänien ja samojeedien tuhatpäisiin porolaumoihin,
kun ne kulkeutuvat sisämaiden vuomaseuduille kesäisillä
ruoanhaku-retkillään. Ja näihin karjoihin kadonneet porot ovat melkein
menetettyjä, sillä vaikea on yksinäisen etsijän mennä suuresta villistä
laumasta omaansa ottamaan, kun eivät lauman omistajat itse tahdo antaa
mitään apua.
Syyskuun puolivälissä, Sviissenjan päivän tienoissa, alkaa poroilla
kiima-aikansa, _rohkom-aihk_, "rykimä-aika", ja poromiesten on
huolehdittava, että karja on ennen sitä koossa syyspaikoilla. Sillä jos
porot metsien vapaudessa pääsevät "rykimään", ovat ne niin villejä,
että niitä on kovin vaikea hallita. Varsinkin hirvaat ovat silloin
aivan hurjia. Tavallista voimakkaampina, kaulakin hyvin paksuksi
turvonneena, kokoavat ne ympärilleen oman laumansa, härätkin samaan
joukkoon, hallitsevat ja pitävät sitä ankarassa kurissa kuin
itsevaltiaat isännät. Jokaisen elukan, joka yrittää laumasta poiketa,
ne sarvillaan tönien ajavat takaisin. Ja jos sattuu samoille maille
toinen hirvas, syntyy heti hurja tappelu, jota käydään siksi, kunnes
toinen tai toinen vaivaisena lähtee pakoon taikka henkitoreissaan
sortuu tantereelle. Ja voittaja jää lauman herraksi. Kamalan äkäinen on
rykivä hirvas ihmisellekin, joka uskaltaa sen laumaa lähestyä. Maata
möyrien kuin kiukkuinen sonni ja sarviaan heristellen se heti ampaisee
kimppuun, heittää nurin ja tallaa jalkoihinsa, ellei ihminen vain
ennätä pakoon. Mutta tottunut poromies ei pelkää äkäisintäkään
sarvipäätä, vaan heittää sen suopunkiinsa, keikauttaa kankaaseen ja
sitten pieksää ja antaa selkään, niin että kiukkuisimmankin hirvaan
täytyy lannistua.
Rykimäaikana paimennellaan poroja suurella huolella syystalon
läheisyydessä. Vaatimet pidetään sidottuina, ja hirvaitakin
vartioidaan; ainoastaan kaikesta välittämättömät härät saavat olla
omissa valloissaan. Sitten vasta kun parin viikon huolettava aika,
lokakuun alussa, Pokrovan tienoissa, on mennyt ohitse, lasketaan porot
vapaammin laiduntelemaan.
Ei kuitenkaan kaikki. Monet pororaukat saavat lähdön "ikuisille
laitumille". Lappalainen tarvitsee lihaa sekä syötäväksi että
myytäväksi ja taljoja talvipeskeihinsä ja koipi- sekä kallonahkoja
kenkiinsä ja kintaisiinsa. Hienoimpien purkapeskien sametinpehmoiset
taljat on kyllä nyljettävä jo elokuulla pikku vasoista, mutta
tavallisten karkeiden pöykkyrien nahat saattaa kuoraista syys- ja
lokakuulla aikaisemmistakin poroista.
Omiksi syötävikseen teurastaa koltta, milloin poron, milloin toisen, jo
heti siitä lähtien kun saa karjansa syyskodalleen. Eikä yhdestä porosta
isolle kolttaperheelle kovin pitkäksi aikaa olekaan pataanpantavaa.
Heti kun eläin on paloiteltu, lyödään iso kattila lihaa täyteen ja
sitten syödään, minkä vatsa vetää. Ja seuraavana päivänä tyhjennetään
taas samanlainen lihakattila, ja niin edelleen ankara keitto joka
päivä. Ja kun poro on loppuun syöty, teurastetaan toinen ja taas
lihapatain ääressä kylläisinä herkutellaan. Sillä koltta on kuin
"sukulaisensa" karhu tuoreen lihan makuun päästyään melkein
täyttymätön.
Syyskodan lähellä on koltalla vartavastinen porojen tappotanner,
tasainen kenttä jonkun petäjän juurella. Siihen hän taluttaa
poron, vetäisee talutushihnan tiukalle petäjän ympäritse ja
survaisee suuren puukkonsa, _jonn-nejpin_, etujalan vieritse suoraan
sydämeen, ja siihen poro paikalla keikahtaa. Pehmeäteräinen likainen
puukko ei kyllä tahdo paikalla kuolettaa, vaikka sen kuinkakin syvälle
sydänlihoihin sysäisi, mutta kirkas kovateräinen suurpuukko surmaa kuin
ukkosennuoli. Heti kun poro on kuollut, se nyljetään ja paloitellaan.
Sisään, rintaonteloon valunut veri otetaan talteen. Poron rapamaha
käännetään nurin ja puhdistetaan, ja siihen ammennetaan kauhalla
veri ja mahan suuaukko kuraistaan kiinni. Tämmöisiä verimahoja,
_vörr-tshovje_, säilyttää lappalainen jäädytettyinä taikka kuivattuina
talven varaksi.
Poron koipea ei koltta katkaise kantanivelestä, vaan vasta ruumiin
läheltä polvitaipeesta, sillä tavoin kun saa jalkajänteistä pitempiä
suonirihman aineksia. Syksyllä tapettujen koivet talletetaan
semmoisinaan aittaan. Sitten vasta talven joutilaana aikana ne
nyljetään, kiskotaan niistä jänteet ja lihat.
Vasta talvikelien tultua alkaa kauppaporojen teurastus. Suuren
porolauman isäntä saattaa silloin samalla kertaa taluttaa tappopaikalle
surmapetäjän juurelle kymmenkunnankin poroa, toisen toisensa jälkeen.
Myytäviksi aiotut porot surmaa kekseliäs koltta niskaan pistämällä,
sillä silloin ei veri valu rintaonteloon, vaan jää suureksi osaksi
lihaan antamaan sille lisäpainoa. Ja lihavien syysporojen kämmenen
leveyden paksuisesta selkärasvasta viiltää perso koltta pitkin
selkäkappaleiden reunoja paksut suikaleet omaan kattilaansa, ennenkuin
vie ja myy lihat Kuollan ryssille. Norjalaista ei kyllä näin saata
pettää, sillä hän ostaa poronlihoja vain paloittelemattomina
"kruppeina". [Poronlihasta maksettiin Norjassa ennen sotaa 40-50 äyriä
kg:sta. Taljoista saatiin Kuollassa 5 rupl. parista, s.o. härän ja
vaatimen taljasta.]
Entiseen aikaan poroja myös lypsettiin syksyllä, kun ne oli
kesälaitumilta kerätty, sekä kesälläkin, jos porokarjalla oli
kesätalon läheisyydessä oma aitauksensa ja poroliakkansa.
Pahkasta koverrettuihin, varrellisiin pyöreihin lypsinkuppeihin,
_pattshem-nappeihin_, taikka tuohesta taivutettuihin varsiniekka
_poartteihin_ vedeltiin vaatimista toisensa jälkeen pieni
maitotilkkanen kustakin, ja maidosta tehtiin juustoja taikka
tallennettiin sitä talven varaksi jäädytettynä poronmahoissa. Viime
aikoina on porojen lypsäminen jo jäänyt vähemmälle; jotkut Suonikylän
koltat ovat sitä vielä vähin toimittaneet. Pahkaiset komeat
lypsinastiatkin ovat jo monelta joutuneet hukkaan.
Syksyllä toimittaa lappalainen hirvaiden kuohitsemisen eli puremisen,
kaatskemisen, ja tekee sen hyvin alkuperäisellä tavalla. Ei hän
tarvitse siihen teräviä puukkoja eikä tulisia rautoja, ei mitään
tervoja ja rasvoja, eikä kuoharin loitsuja, keikauttaa vain hirvaan
kentälle ja yksinkertaisesti hampaillaan pureskellen toimittaa koko
tehtävän, niin ettei synny vähäisintäkään verihaavaa, karvoja vain saa
kuohari tuon tuostakin suustaan syljeskellä. Ja lappalaiset väittävät
puremismenetelmäänsä kaikkein parhaimmaksi keinoksi kylmässä pakkasen
maassa.
Puremistoimituksella on villistä rajusta hirvaasta saatu lauhkea
porohärkä, _jierkki_.
Porohärät ovat porokarjojen työmuurahaisia, joiden täytyy toimittaa
kaikki raskaat ajotyöt. Silloin kun muut porot saavat metsissä
talvikautensa kuljeskella ruoanetsinnässä, täytyy härkien myötäänsä
olla kiskomassa raskaita ahkioita milloin milläkin suunnalla.
Heti kun syystalven lumilla päästään ahkioilla ajelemaan, alkaa
porohärkien ankara työaika. Pitkiä viikottaisia retkiä tekevät koltat
yli tunturien Jäämeren rannoille, milloin Kuollaan, milloin Petsamoon
taikka Norjaan. Omia lapintavaroitaan he vievät myytäviksi ja tuovat
palatessaan leipäaineita sekä muita talontarpeita. Norjasta,
Kirkkoniemestä, Patsjoen suulta, tuovat he taas palatessaan tavaroita
Inarin kauppamiehille sekä tukkiyhtiöille. [Ennen sotaa maksettiin
raitoahkion kuormasta Kirkkoniemestä Inariin n. 5 kr.] Samoilla härillä
ei kyllä monta tällaista pitkää Jäämeren retkeä tehdä; Norjan--Inarin
matkallakin Suonikylän pororaito saa taivaltaa 400-500 virstaa. Parisen
tämmöistä suurtaivalta kun talvessa tekee, on siinä jo yksille
porohärille tarpeeksi.
Leveillä raitoahkioilla, _raidu-kerris_, koltta kuljettaa kuormansa,
parikymmentäkin härkää kollostettuina peräkkäin samaan pitkään raitoon,
perimpänä vielä muutamia varahärkiä tyhjillään astumassa. Hiljalleen
jutaa kuormitettu raito eteenpäin, edellä mies hiihtämässä taikka
ajamassa, perässä toinen pitämässä silmällä, että kaikki kulkee mukana.
Sillä monesti käy niin, että jonkun jälkiporon ahkio sattuu tarttumaan
puuhun tai kantoon, ja silloin käy vetäjälle pian hullusti, ellei
raitoa pysähdytetä: etupää kun yhä kiskoo, saattaa poro helposti
kiristyä kuoliaaksi. Taikka sattuu joku pororaiska kesken matkaa
uupumaan, jolloin sille käy, ellei perämies ole huolehtimassa, yhtä
kehnosti: se kaatuu ja laahautuu pitkällään mukana ja hirttyy, kun
edellä kulkijat vain vetävät. Hirttynyttä, tukehtunutta poroa koettaa
koltta saada henkiin siten, että työntää peukalonsa poron peräsuoleen
ja sitten panee toimeen tekohengityksen, poron vatsaa ja kylkiä koko
painollaan runnoen ja rutistellen; niin hän useasti saakin
poron palautetuksi henkiin. Jos taas henki ei palaudu, nylkee
koltta poron ja myy lihat norjalaiselle taikka ryssälle hyvästä
hinnasta ja hyvänä lihana. -- Samoin kaupittelee lappalainen
suden tappaman poron raadon sekä semmoisen poron, jonka "nuoli" on
iskenyt.
Keveämpiä matkoja, jolloin ei kuormaa tarvitse kuljettaa, tekee koltta
komeammalla, selkänojaisella ajoahkiolla, _vueijim-kerriksellä_, jossa
saattaa mukavasti poronnahkoihin kääriytyneenä istua.
Mutta syrjääneiltä on koltta viimeaikoina oppinut uuden ajotavan:
_porovaljakolla ja saanilla ajamisen_.
Siitä on jo kohta kolmekymmentä vuotta, kun tämä merkillinen kulkutapa
nähtiin ensi kerran Suonikylässä. Tuli sinne asumaan muuan kolttapoika,
joka oli ollut renkinä eräällä iizemskiläisellä Muotkassa, ja hänen
luonaan oppinut porovaljakolla ajamaan. Poika näytti heti Suonikylän
ukoille ihmeellsen taitonsa: valjasti opetetun härkänsä rinnalle kaksi
kylänmiesten poroa ja sitten komeasti ajella laukotteli sinne tänne
kylän ympärillä, pitkällä sauvalla ohjaillen ja sohikoiden ajokkaitaan.
Koko kylä katsoi kummissaan tätä merkillistä menoa, joka oli kuin suuri
ilmestys heidän erämaassaan. Pian ruvettiin itsekin uutta kummaa
opettelemaan.
Nyt on koltta valjakolla-ajamisen taidossa melkein yhtä suuri mestari
kuin itse iizemskiläinenkin. Korkeakaplaisen pitkän syrjääniläiskelkan
eteen valjastaa hän joko _troikan_, kolme poroa, taikka _tshitverkan_,
neljä, viisi poroa, jopa joskus _tshetjoikinkin_, kuusikin härkää
rinnakkain, toinen toiseensa selkävyöstä sonnustettuina. Länkien
sijasta on poroilla pehmeästä nahasta ommeltu, heinillä täytetty
länkivyö, _keäsas_, joka on pujotettu kainaloitse -- ei länkien tapaan
kaulaan, kuten ahkiolla ajettaessa ja josta käy karvaisesta
lehmännahasta leikattu vetohihna, _koaraz_, saaniin. Selässä rinnan
ympäritse on komea leveä selkävyö, joka on länkivyöhön kiinnitetty
niinikään komeasti kirjaillulla niskavyöllä. Vasemmalla puolella on
valjakon johtohärkä, _aang-piel-jierkki_, hankapuolenhärkä, toisista
hiukan etukynnessä. Sen vasemmalla kyljellä, selkävyöhön ja länkiin
napitettuna, päitsiin kiinnitettynä, käy ajajan ohjaushihna,
_vuojim-labtshi_. Muilla ajokkailla ei ole ohjaushihnaa, sillä vain
johtohärkää tarvitsee ohjata, ja se taas hoitaa muut ajokkaat:
vasemmalle poiketen vetäisee se toiset mukanaan, oikealle käännyttäessä
tönäisee se toisia, niin että niiden täytyy syrjäytyä, vaikkapa
umpihankeenkin, kun vain ajaja ja johtohärkä ovat sitä mieltä. Ajajalla
on kädessä oppi-isiensä tapaan pitkä, luunuppinen ajosauva, _hääri_,
jolla hän valjakkoaan sekä ohjaa että hoputtaa, milloin viittoen,
milloin uhkaavasti heristellen, milloin taas sarviin kalauttaen taikka
takapuoleen tönäisten. Varsinkin valjakkoa opetettaessa survaistaan
sauvalla tuon tuostakin ja sarviin kalautellaan.
Porovaljakollaan ajelee koltta -- ainakin Suonikylän ja Nuortijärven
koltta -- enemmän vain huvikseen, pitkät raitoretkensä ja rahdinajonsa
hän vieläkin suorittaa ahkioilla. Toisinaan vain näkee raidon
johtomiehen ajavan edellä saanivaljakolla. Mutta matkatessaan
naapurikylään kesteihin taikka toisella eräjärvellä elelevää toveriaan
tervehtimään taikka Kuollaan tai Petsamoon viinanhakuretkelle,
laukottaa koltta valjakollaan. Ylpeänä ja itsetietoisena istuen pitkän
saaninsa perässä, komeissa peskeissä ja korvalakeissa, hän hurjasti
lennättää halki erämaiden, aukeiden aapojen, läpi metsienkin, niin että
kova ryske ja rytinä vain kuuluu. Ja niin ovat porot tottuneet,
etteivät metsiä laukotettaessakaan mene niin tiheään ryteikköön,
mistä eivät pääsisi lävitse. Täyttä vauhtia päästelee ajaja
kyläkujasillaankin ja pyöräyttelee äkkimutkia ja kiepauksia
monilukuisten rakennusten, aittojen ja hökkelien välitse, nurkitse ja
ympäritse.
Mahtaillen näyttelee koltta komeata porovaljakkoaan ja ylpeätä
ajotapaansa Inarin lappalaisellekin, kohdellen häntä hiukan
halveksienkin, koska hän ei näin suurenmoisesti osaa porojaan käytellä.
Härkien näin ollessa ankarissa ajotöissä saavat toiset porot
juoksennella vapaina talvisilla laitumilla. Suurissa tokissa kunkin
porot eri paikoissa jäkäläisillä kankailla kuljeskelevat ruokaansa
etsiskellen ja etäytyvät usein penikulmien päähän talvikylästä, viisin,
kuusinkin penikulmin suurimmat porolaumat. Käyvätpä Moshnikovien ja
Fofonovien karjat aina Suomen rajamailla asti. Omin päinsä saavat
porotokat metsissä liikuskella. Ja kun on rauhanaika, _rauh-aikk_,
etteivät metsien suuret susilaumat poroja ahdistele, niin silloin
tällöin vain, viikon parin päästä, käydään kotoa karjaa katsastamassa.
Porolla ajetaan parissa miehin laidunkankaalle ja katsotaan, että
kaikki ovat tallella, ja palataan taas saman tien takaisin. Mutta jos
rauha rikkoutuu, ja metsän harmaaturkkiset rumahiset ilmestyvät
seutukunnalle tuhotöitään tekemään, silloin ei sovi kallista metsäneloa
jättää kaitsijatta. Silloin seuraavat paimenet koirineen porotokkaa
erämaissa, hiihtelevät ympäri, huutelevat, hoilottavat ja joikaavat
pitääkseen rosvolaumaa loitommalla. Eikä öisinkään joudeta
istuskelemaan nuotiolla. Silloin juuri, pimeässä pakkasessa, nälkäinen
susilauma ympäristöillä ulvoen retkeilee, ja nälkäiset pirunsilmät
killistelevät pensaikoista ja kivien takaa. Kamaloilla pyryilmoilla,
oikeilla "sudenilmoilla", metsänrosvot tekevät suurimmat tuhotyönsä.
Silloin saattaa yksinäisiä poroja helposti eksyä laumasta, ja heti ovat
syrjässä vaanivat hukat harhautuneen kimpussa.
Pahoin käy poroille myös silloin, kun syksyllä suveaa ja jäätää ohuen
lumen, niin ettei poro voi koparoida jäkälää esiin. Silloin kuolee
poroja paljon nälkään. Yhtä hullusti käy myöskin, jos keväällä tekee
niin kovat hanget, ettei poro jaksa niitä puhkaista. Joukoittain
silloinkin poroja kuolee nälkään, vieläpä kesälläkin, kun ne
nälkiintyneinä joutuvat syöpäläisten kiusattaviksi.
Keväällä kun maa alkaa mennä pälviin, ja koltta karjoineen
asustaa kevätpaikoilla, on porovaatimilla poikimisaikansa. Silloin
poroja hoidellaan kevättalon läheisyydessä pälvisellä jängällä,
vaatimet tavallisesti eri paikassa nuoralla puuhun lieattuina, kunnes
ovat vasoneet. Mutta sitten ne pikkuvasoineen lasketaan kesäiseen
vapauteensa, ja samoin porohärätkin, joilta jo aikaisemmin on loppunut
raskas talven raadanta. Muutamat koltat saattelevat koko karjansa
tuntureille saakka, mutta toiset antavat niiden mennä omia menojaan.
Ennen vapauteen laskemista on vastasyntyneet vasat merkittävä, etteivät
jäisi "peurakorviksi" ja joutuisi alttiiksi vieraan merkinnälle.
Jos on poroilla talvella vastuksensa, niin on niillä kiusansa
kesälläkin, vaikka saavatkin vapaina erämaissa kuljeskella minne mieli
viepi. Syöpäläiset ovat silloin niiden pahimpia vihollisia. Ja niitä on
porojen mailla enemmän kuin kylliksi. Jo juhannuksesta alkaen, ja
varsinkin heinäkuun polttavilla helteillä, on koko Lapinmaa kuin
syöpäläisillä täytetty. Silloin pahimman "räkän" aikana ilmassa ihan
kuhisee kaikenkaltaista purevaa ja pistävää pientä pirua,
turhannäköisestä, mutta sisukkaasta inisevästä sääskestä suureen
pörisevään paarmaan asti. Ja missä tahansa ja mitä ikinä ne elävää
olentoa tapaavat, niin armotta ne käyvät heti kimppuun, kaikkein
kiukkuisimmin suojaisissa järvien rantalehdoissa sekä helteisissä
metsissä jänkien reunoilla. Sakeana, surisevana pilvenä ne ympäröivät
uhrinsa ja pitävät sitä helvetillisessä piinassa. Ei ole poroillakaan
silloin muuta neuvoa kuin juosta korkeille tuntureille, joissa viileä
tuuli ajaa kiusanhenget pois, taikka ahtautua pahimmaksi ajaksi
poroliakan suojaan, jos semmoista sattuu lähimailla olemaan. Eikä Lapin
syöpäläisille tahdo loppuakaan tulla: kun sääskien päivät päättyvät,
alkaa pienien mäkäräisten vuoro, ja kun ne taas ovat aikansa
ilkeilleet, tulevat vielä pienemmät polttiaiset, "sävulinnut", kuten
lappalainen sanoo. Ja paarmoja on ainakin kolmea lajia: isoja pöriseviä
paholaisia, pienempiä kiukkuisia poropaarmoja ja pieniä harmaita
suppupaarmoja. Ja poroille ovat kaikkein kiusallisimpia poropaarmat eli
kurmupaarmat [oik. saivartajia l. kiiliäisiä], joita porot kaikkein
kovimmin pelkäävätkin, väliin ihan villeinä laukaten niitä pakoon. Ja
syytä on pelätäkin. Sillä paarmat pistelevät muniansa porojen nahkaan
ja karvoihin, ja itseään nuoleksiessaan saa poro niitä suuhunsa ja
vatsaansa. Siellä ne kehittyvät ilkeiksi madoiksi ja vähitellen
kulkeutuvat ihon pinnalle, josta ne keväällä joukoittain, suurina
kamalina kurmutoukkina, _uurmeina_, puskeutuvat nahan lävitse ulos ja
putoavat maahan. Ja tulevat ne ilmoille suunkin kautta, koskapa poro
toisinaan köhiessään yskäisee kokonaisen kasan ilkeitä toukkia
hangelle. [Suusta syöksyvät toukat ovat toisen saivartajan,
nenäsaivartajan toukkia.] Tavatonta tuskaa tuottavat kurmut poroille,
pitäen niitä laihoina ja kurjannäköisinä; lamppuöljyllä ja viinalla
koettavat koltat valella porojen nahkaa ja sillä tavoin kiusantekijöitä
ahdistella.
Kuten tunnettua, antaa lappalainen poroille omat nimityksensä eri
ikäkausien ja sukupuolen mukaan. Ensikesäisenä, emon jäljessä
laukkaajana, on pikku poro vain vasa, _vuass_, sukupuoleen katsomatta,
mutta toiskesäisenä on sillä jo eri nimet: urosporo on _oorehk_ ja
naarasporo _vuennil_. Kolmantena kesänä on urosporo _vueires_ ja naaras
_vuennilai_, sitten neljäntenä _kooddas_ ja _aaldu_. Naarasporo on sen
jälkeen edelleenkin vain aaldu, mutta viisikesäinen uros on _koeskas_;
sitten siitä tulee _nommo-lopp_, nimiloppu. Nuorta naarasporoa sanotaan
myös vaatimeksi, _vaattsim_, ja purematon uros on _sörves_, hirvas,
purtu taas _jierkki_, härkä. Maho-poroa, joka ei ole koskaan vasonut,
sanotaan _stainikiksi_, ja se on tavattoman raju ajoporo. Nämä
nimitykset kyllä paljon vaihtelevat lapin eri murteissa, mutta
pääpiirteissään ne ovat samankaltaisia koko lappalaisalueella.
Sitten on vielä ainakin ajohärillä omat erikoisnimensä, joilla ne
muista eroitetaan. Semmoisia porojen kolttalaisnimiä kuulemme
lukemattomia. Väreistä saatuja on esim. _Tshähpskos_, musta,
_Tshuoyjikos_, sinikko, _Vielkij_, valkko, ja _Pujtij_, valkea kuin
kärppä; vielä _Uhts-vielkij_, pikkuvalkko, _Koddi-vielkij_,
peuravalkko, _Russ-vielkij_, ruskeahko, ryssän-valkko ja
_Rist-kallu-vielkij_, ristipäävalkko. Sitten on semmoisia nimiä kuin
_Poilm-kaatllsij_, nilkkahousu, karvat ulottuvat nilkkoihin, ja
_Moohtshed-pietska_, komeapeski, sekä _Kirji-kallu_, kirjokallo,
_Kirji-tshailm_, kirjosilmä, ja _Kalp-njon_, pilkkanokka. Sarvien
muodosta saadaan taas nimiä: _Harri-tshuarv_, haarasarvi.
_Moilhke-tshuarv_, mutkasarvi, ja _Koomehk_, sarvet eteenpäin kaarella.
Luonteenominaisuudesta otettuja nimiä on esim. _Laashkhan_, laiska,
_Paaishted_, paistettu, laiska, _Paassnik_, paha, kiukkuinen, vielä
_Jienn-paarne_, äidinpoika, aina emonsa lähellä oleva, sekä
_Aahk-paarne_, akanpoika, emonsa kintereillä pysyttelevä ja
_Jienn-jierkki_, äidinhärkä. Vielä kuulemme nimiä _Uhts-samujed_,
pikku-samojeedi, vasana samojeedeilta saatu -- "samujeediksi" sanotaan
myös tummaa komeaa poroa --, sekä _Kaarnas-kaatskik_, korpin-purema,
jota on korppi vasana purrut.