Niinkuin kesä on suotuisinta kalanpyynnin aikaa, niin taas syksy ja
talvi ovat paraita aikoja metsänkäyntiin. Silloin koltta kiertää
suunnattomat erämaansa ristiin ja rastiin, milloin kaahaisten karhun
kintereillä, milloin hirvilaumaa hiihdättäen, milloin taas ahdistellen
ahmaa, näätää, kärppää, saukkoa taikka muuta metsänelävää.
Entiseen aikaan asusteli Kuollan-Lapin kaukaisissa korpijokiloissa
vielä majavakin, _maajjig_, tuo kautta maailman kuulu turkiseläin. Sitä
pyydystelivät koltat sukkelalla satimella, _piärttamilla_ eli
_maajjig-kuattilla_. Jokisuihin, suvantoihin, majavain
oleskelupaikkojen lähelle, iskettiin vahvoista pystyriuvuista tiivis
pyöreähkö katiska, niin korkea, että riukujen latvat ulottuivat
vedenpinnan yli. Katiskaan vei sivusta aukko, majavan mentävä, ja katon
rakensi pakkanen jäätämällä veden. Kun majava sukelsi aukosta
piärttamiin jyrsimään sinne syötiksi asetettuja koivuja, putosi ovea
sulkeva luukku alas, ja majava jäi satimeen ja hukkui. Jystämällä jää
rikki, otettiin saalis ulos ja saatiin väliin kaksikin jyrsijää samalla
kertaa.
Näin kertovat koltat vielä entisestä majavanpyynnistä.
Mutta jo aikoja on majavat hävitetty sukupuuttoon kolttien erämaista.
Suonikylän ja Nuortijärven kolttien metsästysmailta kerrotaan viimeinen
korpijokien suuri patomestari surmatun Jaurujoen yläjuoksulta,
Vuokmanajoelta, ja oli se tapahtunut niihin aikoihin, jolloin Jaurun
Meetrej-ukon isä oli ollut vielä poikanen. Meetrejn nuorena ollessa
olivat majavien rakentamat padot ja kodat Vuokmanajoella olleet vielä
ehjiä ja hyvässä kunnossa.
Vanhaan aikaan samoili Kuollan-Lapin erämaissa myöskin suuria
villipeura-, _koddi_ eli _mientuz_-laumoja, ja niitä lappalaiset
pyydystelivät sekä _haudoilla_ että _hankailla_. Peurojen kulkuteille,
suurien jänkien välisille kankaille, kaivettiin syviä kuoppia,
piikkipohjaisia salahautoja, jotka ovelasti peitettiin, niin että pahaa
aavistamattomat haarasarvet sortuivat niihin surmikseen. Vielä nytkin
näkee monilla kankailla, kuten Tuulomanjoen varsilla ja Luton
rantamilla, vanhoja nurmettuneita kuopanteita, entisten peurahautojen
sijoja.
Paljon pyydettiin peuroja myöskin hankailla, joita lappalainen nimitti
nimellä _aggas_. Oli rakennettu pitkiä, kymmen-, parikymmen
virstaisiakin aitoja kankaille poikki selkosten, jängästä toiseen
taikka järvestä järveen. Pari vahvaa ortta, toinen miehen rinnan
korkuisella, toinen alempana, oli asetettu puusta puuhun, kannosta
kantoon, taikka haarukkain varaan, ja tuon tuostakin oli aidassa aukko,
johon oli viritetty suopunkinuoran paksuinen, punottu ansa, kieli.
Sata, pari, jopa kolmekin sataa surmansilmukkaa saattoi tämmöiseen
kuolemanaitaan olla asetettuna, ja niihin peurat kankaita kulkiessaan
monesti puuttuivat. Joka viikko käytiin aitoja kokemassa, jotteivät
sudet ja ahmat olisi ehtineet saaliinjaolle.
Vanhat metsämiehet muistavat vielä ennen käytetyn ansojen asemesta
aita-aukoissa itseampuvia keihäitä, ja semmoisia hankaita sanottiin
keihäshankaiksi. Vahva kuusenkarhakka oli jännitetty jouseksi, joka oli
ampaissut surmaavan keihään aukosta pyrkivän peuran kylkeen.
Mutta vahvan lumen aikana laativat lapinukot jänkien välisille
kaitaisille saarekkeille oikean suursurman: silmustivat puitten
väleihin ansan ihan ansan viereen ja välimaat sekä sivut sulkivat
aidalla. Rakensivat vielä toisen, jopa kolmannenkin samanlaisen
pauloituksen edellisen taakse. Sitten kun sattui kovan onnen peuralauma
lähimaille, niin mentiin kymmenin miehin, piiritettiin lauma ja huutaen
ja hoilaten ja meluten ajettiin koko parvi suoraa päätä kamalaan
kuoleman paikkaan, jossa, jos ajo hyvin onnistui, melkein koko
metsäläisparvi sai surullisen loppunsa.
Vanhojen miesten muistannan aikana oli vielä pyydetty peuroja näin
ansahankailla ja paljon saatu, mutta nyt ovat jo Kuollan-Lapinkin
sydänmaista villipeurat niin hävinneet ja hävitetyt, etteipä niiden
pyynnistä juuri voi puhua. Joskus vain jokunen sattumalta tavataan ja
ammutaan, ja silloin tällöin eksyy koltan porotokkaan joku metsän villi
haarasarvi, mutta ihmisen lähestyessä se heti hurjana kirmaisee
korpeen.
Mutta suurmetsien komeita kruunupäitä, hirviä, _sörv_, on vielä kyllä
Kuollan-Lapissa, ja niitä koltat ahkerasti ajelevat.
Kevättalvella, suuren paaston aikana, kun lumihanget jo ovat vahvuneet
sivakan kantaviksi, lähtevät koltat pitkille pyyntiretkille. Parin,
kolmin, neljinkin miehin liitytään samaan seuraan ja kuusin, seitsemin
poroin, eväät, metsästystarpeet ja sukset ahkioissa ajellaan
pyydyspaikalta toiselle. Omilla pyyntimailla, omien kesäkautisten
asuinpaikkojen ja kalastusjärvien seutuvilla kyllä pysytellään ja
ajellaan kaikenlaista metsänotusta, mutta etupäässä ahdistellaan
hirveä. Mutta tiukan ajon tiimellyksessä "erehdytään" monesti
naapurien alueillekin, jopa naapurikylienkin erämaihin varkaisiin ja
otetaan, mitä saadaan. Saaliista kyllä vanhojen oikeuskäsitteiden
mukaan, kuuluisi osa erämaan omistajalle, mutta kaikessa hiljaisuudessa
hiihdellään jälleen omille maille ja viedään mukana kaikki, mitä korpi
on antanut.
Hylkeennahalla pohjatuilla _kolloksillaan_ hiihdellä hivuttelee koltta
kuin korpien karvainen peikko äänettömästi yli hankien, eikä vähääkään
sihahda karvainen kollos, niinkuin sihahtelee koivuinen sivakka. Kun
tavataan hirvenjäljet, lähdetään niitä sivakoimaan, ja yritetään
yllättää otus makuusijaltaan. Ennen makuulle heittäytymistään tekee
hirvi suuren kierroksen ja palaa jälkiensä lähimaille lepäämään, katse
jälkiä kohden suunnattuna. Hyvin varovaisesti vaanien täytyy siis
pyyntimiehen lähestyä, jos mielii saalistaan tavoittaa. Jos taas hirvi
ennättää taipaleelle, ajetaan sitä takaa jälkiä seuraten, ja kun
päästään lähimaille, hiihdetään sivulle ja sieltä vaanien yritellään
saaliin kimppuun. Monesti satutaan yllättämään kokonainen lauma,
jolloin sitä aletaan miehissä paukutella ja lennättää, ja kun lauma
hajaantuu, hajaantuvat surmamiehetkin ja lähtevät kukin oman
ajettavansa kintereille.
Ahkerasti koltat hirviä ajelevat ja paljon he niitä saavatkin
kaadetuksi. Niinpä on Suonikylän Fofonov-ukko joskus poikineen
talven kuluessa kymmeneltäkin hirveitä taljan kuoraissut.
Saaliinsa, hirvenlihat ja muut syötävät, tallettaa metsämies
jäädytettyinä kesäkautisten asuinpaikkojensa aittoihin, taljat taas
kuljettaa mukanaan pyyntiretkeltään palatessaan.
Milloin satutaan pyydysretkellä kohtaamaan näädän jäljet, käydään niitä
seuraamaan. Koirien ahdistamana sukeltaa näätä, _nieht_, helposti
kiviraunioon taikka johonkin lahokantoon tai kuusenrytöön. Silloin
viritetään pitkä, parikymmensylinen näätäverkko, _nieht-saim_,
piilopaikan ympärille, sytytetään tuli lahokantoon taikka työnnetään
savuavia pökkelöitä kiviraunioon, niin että piileskelijän on pakko
tulla ulos ja yrittää pakoon. Mutta siinä se kohta takertuukin verkkoon
ja joutuu koirien kynsiin.
Näin hyökätään pyyntiretkellä kaiken muunkin kelvollisen metsänriistan
kimppuun, milloin mitäkin tavoittaen. Karhun pesällekin pohjastutaan
joskus ja silloin aloitetaan heti tappelu.
Mutta sitten keväthangilla, kun karhu on lähtenyt pesästään liikkeelle,
käydään koirien kanssa siltä turkkia riistämään. Muuta koltta ei
karhulta kyllä otakaan kuin karvaisen turkin vain, sillä lihat heittää
hän metsään taikka tarjoaa ne Inarin lappalaiselle tai suomalaiselle.
Karhunlihaa ei koltta syö, Inarilaiset kyllä syövät sitä ja tietävät,
että karhunliha ei maista koltalle siksi, kun karhu on heidän
heimolaisensa, -- koltat ovat muka samaa sukua kuin kontiokin.
Miten lienee, mutta niin merkillinen otus karhu on, ettei sen tappoon
ole suinkaan meluten mentävä. Naisväelle varsinkaan ei saa asiasta
sanallakaan mainita, vaan heille sanotaan muka oltavan vain
porometsälle lähdössä. Sillä jos naiset saavat miesten puuhat tietää,
voi käydä niin, ettei saadakaan karhua. Taikka saattaa kontio hyökätä
pyytömiesten kimppuun ja raadella heitä, jopa surmatakin. Niin
kamalasti kävi eräällekin koltalle, joka akkansa tieten lähti
karhumetsälle, ja akka siitä vielä hupsuuksissaan toisille kielitteli
sanoen: "Minun ukkoseni meni karhuntappoon, karhuntappoon ukko hiihti."
Mutta eipä ukko karhuntaposta palannutkaan. Metsästä löydettiin sitten
äijä kädet ja jalat ruhjottuina ja päänahka silmille kuoraistuna.
Kuolleena oli kyllä kontiokin kaatajansa vieressä.
Susi, _kuimppe_, on lappalaisen suurin vihollinen, surkea
porojen surma, joka kymmenlukuisin laumoin liikkuu talvisilla
tuntureilla, joskus kolme-, neljäkymmentäkin nälkäistä ryökälettä
samassa parvessa. Kun sellainen joukko ryntää porotokkaan tulee
siinä selvää jälkeä: kymmeniä poroja kaataa se yhdellä iskulla samasta
parvesta, syöksyen sitten toiseen tokkaan ja tehden taas samat tuhot.
Siksi lappalainen vihaakin sutta oikein sydämensä pohjasta, ja missä
ikinä hän suden kohtaa, tappaa hän sen, eikä vain säälimättä, vaan mitä
suurimmalla nautinnolla ja mielihyvän tunteella. Hän ampuu sen kuin
rosvon, mutta jos ei satu olemaan pyssyä, keihästää hän sen
suksisauvallaan, tavoitettuaan sen vahvassa lumessa, taikka
kolhii kirveellään taikka paremman puutteessa sohikoi suurella
puukollaan. Venäjällä ei makseta tapporahoja sudesta, eikä lappalainen
niitä kaipaakaan, vaan surmaa hän suden suuritta rahoittakin omasta
halustaan. Ajamalla entisaikaan sutta enimmäkseen ahdisteltiin, mutta
on sittemmin jo opittu sitä raudoilla ja myrkkysyötilläkin
pyydystämään.
Melkein yhtä vihattu kuin susi on ahma, _keatki_, porojen suuri surma
sekin, kalapuorien ja liha-aittojen häpeämätön rosvo. Senkin koltta
säälimättä surmaa, missä vain tavoittaa metsästysretkillään taikka
poroja paimennellessaan. Metsiin, jäkäläkankaille, joilla ahmat poroja
vaanien liikuskelevat, laittaa lappalainen ovelia ahmanloukkuja,
_keatki-piärttam_, rakentaen vahvan hirsilavan, metriä leveän, paria
pitkän alle, ja toisen samanlaisen vielä vahvemmista hirsistä. Tämän
hän virittää vipusimilla ja laukaisuvitsoilla viistoon edellisen
päälle, niin että se, ahman käydessä alla olevaa syöttiä repimään,
rymähtää rosvon selkään.
Kettuja, _riemni_, yrittelee lappalainen joskus pyydystää raudoilla
sekä myrkkysyöteillä, väliin taas saaden sen ampumallakin. Ketunpesiä
etsii ja kaivelee hän kankaiden tievoista ja ryöstää niistä poikaset.
Entiseen aikaan olivat jotkut ukot pyydystelleet kettuja käpylaudoilla,
_riemni-saales_. Petäjänkannon metsäkankaalla olivat he veistäneet
kaksipiikkiseksi hangoksi, pistäneet piikkiin poronkoparan, ja sitä
tavoitellessa oli reporukka sukaissut etukäpälänsä hangon ahtaaseen
haarukkaan ja niin jäänyt ovelampansa saaliiksi.
Saukkoja, _tshaarves_, pyydetään syksyisin purojen seuduilta, josta
niitä etsitään koirain avulla. Koltat virittelevät myös rautoja
poluille, joita myöten saukot kulkea keikuttelevat vesiojasta toiseen
taikka käyvät rantakuusen alla saalistaan syömässä ja makailemassa. Ja
kärppää, _pujtij_, pyytää koltta myös raudoilla sekä puupölkystä
veistetyllä liskulla. Halkaistaan vain pölkky, veistetään siihen hiukan
koperoa, viritetään puolikkaat tikkujen varaan, pistetään vähän
poronkuuta väliin syötiksi, ja pieni portimo pistäytyy suurustamaan ja
saa surmansa.
Pienestä oravasta, _uarrevista_, ei koltta paljoa välitä, ampuuhan sen
sentään, kun tapaa, ja kuoraisee nahan laukkuunsa, mutta lihan heittää
koiralle. Samoin jänis, _njuammel_, on hänestä arvoton otus, kynsikäs
paltsasilmä, jonka lihasta ei ole ristityn ihmisen syötäväksi. Poikaset
sitä vain ansoilla nahan takia pyydystelevät.
Mutta metsälintuja kyllä ristittykin saattaa syödä. Talvella
eräretkillä niitä ammutaan, mitä vain saadaan: metsoa, koppeloa,
teertä, riekkoa ja pyytä.
Mutta sitten keväällä, paraana soitimen aikana, on lappalaisella oikea
linnustamiskiihko. Silloin on koltta yhtä innoissaan kuin kotkottava
koppelo taikka tappelunhaluinen metso. Poroilla oikein ajetaan
soidinahoille penikulmien päähän, joskus koko talon miesväellä ja koko
porotokan kanssa, valitaan siellä kullekin oma vartiopaikkansa, ja
sitten, kun metsän konsertti alkaa, paukutellaan minkä ennätetään,
ammutaan niin paljon kuin vain saadaan. Metsojen kukkotappelua
yllytetään vielä kalkuttaen puukolla pyssynpiippua taikka koppelona
kotkottamalla. Metso onkin lappalaisen parhain pyytölintu, se yksin on
koltalle vain _loitte_, lintu, mutta muilla kaikilla on omat nimensä,
koppelokin on _kuohpel_.
Ovela on koltta keväthehkuisia riekkojakin, _rehpia_, narrailemaan:
hiipii vätkyttävän riekkokukon nähdessään kaatuneen lieon alle,
naukuttaa siellä kuin naarasriekko, ja kun kukko juoksee liekoa myöten
muka kanaansa katsomaan, koppaa lieon-alainen naukuttaja kukkoa
koivista ja vääntää niskat nurin. -- Talven lumilta pyytelee koltta
riekkoja koivuviidakkoihin viritetyillä ansoilla.
Keväisin ampuvat koltat myöskin arkoja hanhia ja joutseniakin,
_tshuonje_ ja _njuhtsh_, kun ne ilmestyvät uiskentelemaan erämaiden
ensimmäisille sulille, jokien suihin, järvien salmiin ja virtojen
nivapaikkoihin. Pyssymiehet hiipivät silloin rantapensaikkoon vaanimaan
ja sieltä lennättävät surman kevätvieraille.
Samoin muitakin vesilintuja, sorsaa, sotkaa, telkkää, haapanaa,
meriteertä ja kuikkaa, ampuu koltta keväällä ja kesälläkin, milloin
vain sattuu tavoittamaan. Ampumansa vesilinnut koltta itse syö,
Joutsenen ja kuikan hän nylkee höyhentämättä ja myy nahat. Kuikannahkaa
koltta toisinaan käyttää pyssyneuvojen kotelona.
Niinkuin metso on koltalle metsän "lintu", niin on sorsakin
"vesilintu", _tshattsi-loitte_, mutta muille vesilinnuille on hänellä
omat nimensä. Niin on sotka _soatke_, haapana _nart_, meriteeri _nurt_
ja kuikka _toohtig_.
Vesilintujen, samoinkuin metsälintujenkin, munia koltta ryöstää,
milloin vain _manne-sajen_, "munasijan" löytää, rakenteleepa vielä ja
ripustaa rannanpuihin sotkalle ja telkälle onteloita pesäpönttöjä,
"uuttuja", _vouht_, samanlaisia harmaita kelotorvia, joita vielä
nähdään vesien rannoilla meidänkin salomaillamme. Pöntöistä koltta
sitten korjaa talteensa munasarjan toisensa jälkeen, keittää ja syö
suolan ja leivän kanssa, taikka paistaa niistä vehnäjauhoihin sotkien
makeata _manne-kaahkia_, munakakkua.
Metsänriistan nahat kaupittelee koltta Kuollaan taikka joskus
Norjaankin. Samoin myy hän metsälinnut, mitä ei itse käytä
hyväkseen, sekä metsä- ja vesilintujen höyhenet, joutsenen ja kuikan
nahat. [Ennen sotaa maksettiin Kuollassa karhunnahasta n. 15-18 ruplaa,
suden 4-5 r., ketun 20-25 r., saukon 9-10 r., näädän 20-25 r., kärpän
2-3 r., oravan 10-15 kop., joutsenen 60 kop. Metsosta maksettiin
Kuollassa 50 kop., koppelosta 40 kop., riekosta 20 kop. Norjassa
maksettiin riekoista 1 kr. parista.]