Pieni, tuskin parituhantinenon enää kolttien lappalainen sukuhaara,
joka Kuollan niemimaalla asustaa hajaantuneena ympäri tämän äärettömän
tunturimaan. [Kuollan niemimaan pinta-ala on n. 150,000 km2 eli enemmän
kuin kolmasosa Suomea. Koko niemimaalla on n. 15,000 asukasta. Näistä
on n. 9,000-10,000 venäläistä, n. 2,000 suomalaista, 1,700-1,800
lappalaista, karjalaisia muutamia satoja, syrjäänejä n. 500,
samojeedeja 30-40, norjalaisia pari sataa.] Heidät jaetaan kolmeen eri
ryhmään kielimurteensa mukaan, sillä suuren erämaan heimot ovat
häipyneet niin etäälle toisistaan, että kielimurrekin on muodostunut
hyvin erilaiseksi. Ja niin on taas Kuollan lappalaisten kieli paljon
erilaisempaa kuin muu lappi, niin ettei esim. Inarin lappalainen
ymmärrä kaukaisen Venäjän lappalaisen haastelua.
Lännessä, suomalaisten lähimpinä naapureina, asustavat _Tuuloman_
lappalaiset. Heidän suuria keskuspaikkojaan, "sijtoja", ovat
_Patsjoki_, Patsjoella, lähellä Salmijärveä, _Petsamo_ ja _Muotka_
Jäämeren rannalla, Petsamo- ja Muotkavuonoilla, sekä _Suonikylä_
Luttojoella ja _Nuortijärvi_ Ristikentän tienoilla, Nuortijärven
alapäässä. [Suurkylien lappalaiset nimet: _Pats-jok, Pietsam, Muodka,
Suongil ja Nuoht-jaur_.] Suomen naapuruudessa asustavat myöskin,
_Akkalan_ eli _Imandran_ lappalaiset, joiden suurkyliä ovat _Akkala,
Jokostrova ja Maaselkä_ Imandralla sekä _Pollujauri_ Pollujärvellä.
[Lappalaisnimet: _Aihkel, Tshuik-suol, Maa-seilg ja Pollu-jaur_.]
_Kuollan_ lappalaiset asuvat Kuollan kaupungin seuduilla ja sen
itäpuolella, ja heidän suuria kyläpaikkojaan on _Kildin_ Kuollan
lähimailla sekä idempänä sisämaassa _Lovozero_, suuren tunturijärven,
Lu-jaurin rannalla, _Voroninsk_ ison Voronjejoen juoksulla,
_Ljavozero_ Harlovkan latvoilla ja _Varsinsk_ Jokongajoen latvoilla,
Kalmi-jaurilla. [Lappalaisnimet: _Kildints, Lu-jaur, Kord-jok,
Lei-jaur, Ars-jok_.] Sitten itäisinnä elävät _Turjan_ lappalaiset
_Jokongassa_ Joukjoella sekä _Kamenskissa, Kuroptejevskissa,
Lumbovskissa ja Ponoissa_ suuren Ponoijoen vesistön varsilla ja suulla
ynnä _Sosnovetsissa_ niemimaan kaakkoisrannalla, Ponoista etelään.
[Lappalaisnimet: _Jovkuj, Kintus, Kiottem-jaur, Lymbes, Pionne,
Sosniofke_.]
Lapinkävijä joutuu miltei ihmetyksiin, kun hän päiväkausin,
viikkomäärin samoiltuaan Lapin suunnattomia saloja, joissa on tavannut
vain yksinäisen turvekodan taikka pienen pirttipahaisen siellä, toisen
täällä, virstojen, penikulmienkin päässä toisistaan, yhtäkkiä sitten
pohjastuu metsän aukeamalle ja näkee edessään kokonaisen suuren
kyläkunnan, mitä suurimpien sydänmaiden keskellä, soiden saartamana,
tunturien ympäröimänä.
Se on kolttalainen talvikylä, _sijt_.
Merkillinen metsien kiertäjäkansan kylä, joka ei muusta maailmasta
paljoakaan tiedä, ja josta muu maailma ei tiedä mitään.
Kymmeniä matalia mökkejä, pikkuisia vanhoja neliseinäisiä pirttipöksiä
on sikin sokin kankaalla, rakennettuina noin vain mihin sattuu;
joitakuita uusiakin pirttejä, jopa kaksi- ja kolmihuoneisia
"talojakin", on joukossa ja kymmenittäin pieniä aittoja kylän keskellä
sekä reunapuolissa.
Kylän laidassa on "kirkko", matala harmaa rakennus, jonka harjalla
venäläiset vinoristit törröttävät. Toisessa laidassa, ryteikköisellä
kankaalla, on kylän kalmismaa, ja kolmannella sivulla levittäytyy
puuton vetelä aapa, joka ulottuu aina etelässä siintäviin
tuntureihin asti. [Suonikylässä, joka Suomen ja Venäjän välisessä
Petsamon rajankäynnissä luultavasti tulee jäämään Suomen puolelle, on
neljättäkymmentä pikku pirttiä ja talontapaista. Niiden kylänkeskeiset
nimet ovat, Jänkäniemestä alkaen joen puolella: _Outa, Saahkar, Uolli,
Javgar, Väiskin-Evvan, Huoter, Mehkavan-Uontrei, Mehkavan-Evvan,
Pitkä-Teahpan, Moissein-Jaahk, Pikku-Sergei, Karppi-Kaurel,
Vaiskin-Uontrei, Olssin-Pedrin-Huoter, Oafanas, Mahtvei, Pikku-Uolli,
Jilssin-Oski_. Ja taas toista laitaa, kankaan puolta takaisin etelään
käsin: _Trofim, Evvankan-Huoter, Timmaksen-Illep, Kova-Evvan,
Pikku-Illep, Olssin-Pedrin-Kaurel, Vaiskin-Evvanan-Sergei, Pikku-Evvan,
Pikku-Meetrei, Karppi-Huotarin-Illep, Jaahkin-akka, Trofim, Vaassil,
Annin-Evvan, Huoterin-Vaiski, Koaistjen-Evvan, Kuosmin-Oski ja
Kuosmin-Illep_. Sitten on kolmihuoneinen tsassouna itälaidassa ja
länsipuolella uusi koulurakennus, jossa on opetussali eteishuoneineen
sekä opettajan asuntona kamari ja keittiö.]
Mutta autio on tämä lapinkylä, äänetön ja kuollut. Ei kohoa savusuitsu
mökin matalasta piipusta, ei ärhentele äreä pystykorva pihamaalla, eikä
liiku kylän käytävillä ainoakaan ihmisolento, ei katso kukaan pienestä
pirtinikkunasta, eikä kukaan ovissa käyskentele.
Kylällä on kesäinen lepohetkensä, kesäisten päivien hiljainen erämaan
rauha.
Sillä asukkaat ovat heittäneet kylänsä kymmenet mökit ja pirtit
ypöyksikseen kankaalle ja kaikonneet kauas sydänmaiden järville,
kesämajoilleen kalastelemaan. Sieltä saisit, jos tahtoisit tavata,
satojen virstojen päästä, järvienpoukamista, lahtien pohjukoista heitä
etsiä. [Jäämeren rantapuolien kylien, kuten Kildinin, Varsinskin,
Voroninskin, Jokongan, Lumbovskin, Ponoin asukkaat taas muuttavat
kesäksi Jäämeren rannoille kalamiehiksi.] Mutta saattaa silti Lapin
matkamies autiossa kylässä kyllä levähtää, vaikka viikommankin. Sillä
useimpien pirttien ovet ovat avoinna ja sisässä on kaikki silleen
heitetty. Eihän nyt enää Lapin erämaissa tshuudeja eikä muitakaan
ryöväreitä retkeile, ja mitäpä he hyötyisivätkään autiosta ja köyhästä
pirttipahaisesta, jossa on vain harmaakivinen lapintakka oviloukossa,
vaateresuilla peitetyt makuulavat seinien vieressä, pieni
pöydäntapainen ja pari kolme pölkynpäätä jakkaroina, seinähyllyllä
muutamia tuohiropeita ja juuriastioita ja peräseinässä pikkuruinen
lasi-ikkuna. Sillä lappalaisella on niin vähäiset mukavuuden
vaatimukset.
Niissä lappalaiskylissä, jotka ovat seutunsa "pogostoina",
kirkonkylinä, on pienoinen valkea kirkkonsa, papin ja lukkarin
taloineen. Niin esim. Nuortijärven Ristikentässä, Patsjoella,
Petsamossa, Lu-jaurilla, Ponoissa. Mutta tyhjille seinille saavat papit
kesäisin molintansa toimittaa: seurakunta on eksynyt kauas korpeen omaa
palvontaansa pitämään.
Mutta jos matkamies saapuu tänne sydäntalven pakkasilla, tammi- ja
helmikuussa, saa hän nähdä lapinkylän täydessä elämässään. Silloin
sankat savupatsaat puskeutuvat pirttien piipuista pakkasilmaan, hallit
kentällä haukkuvat, porokellot poukkavat, peskipukuiset oliot käydä
kepsuttelevat kyläraitilla, ja kohta joka kömmänän ovi lennähtää auki
ja sieltä syöksähtää nuorta ja vanhaa, ukkoa ja akkaa ja lasta outoa
kulkijaa kummastelemaan.
Metsien asukkaat viettävät talvensa yhteisessä suurkylässään ja
toimittelevat talvitöitänsä. Ja nyt vuorostaan ovat erämaiden asunnot
autioina ja kylmillään.
On koltalla talvisia toimia. Toisten talvi kuluu metsiä kierrellessä
alituisina porotokan paimentajina, toiset taas tekevät pitkiä
raitoretkiä Jäämeren rannan satamiin, Teriberkaan, Kuollaan, Petsamoon
ja Norjan puolelle Kirkkoniemeen, taikka taas Kannanlahteen ja Umbaan
sekä Valkoisenmeren suuriin rantakyliin. Viikoittain saattaa tällainen
monisatavirstainen matka kestää, monessa pitkässä raidossa kun
hiljalleen judetaan halki soiden, halki maiden, yli järvien, yli monien
tunturijuottojen. Talviset kuukaudet ovat myös suurten metsästysretkien
aikaa, jolloin hiihdellään hirviä sekä kierrellään penikulmittain
sydänmaita kaikenlaista metsänriistaa ajellen. Mutta naiset häärivät
kotoisissa toimissa, hoitavat lampaita, paistavat leipää, laittavat
ruokaa ja ennen kaikkea askartelevat ahkerasti käsitöissä, kutovat
sukkaa, vantutta, raanua, muokkailevat nahkoja ja niistä kintaita,
ompelevat kenkiä ja peskiä.
Ja aikansa ottaa juominenkin ja ilonpito. Sillä kun on taas pitkästä
yksinäisyydestä yhteen päästy, yksille kylätanhuville, iloitsee siitä
ukko ja akka, ja nuoret ovat varsin hyvillään. Monet pitkät vuorokaudet
vierähtävät pelkässä juomisen turinassa, johon ottavat osaa sekä miehet
että naiset, nuoret ja vanhat. Varsinkin silloin kun Jäämeren rannan
raitomiehet palaavat pitkältä retkeltään ja tuovat Norjan taikka
Kuollan "tuliaisia", tyhjennetään pullo toisensa jälkeen. Vuoron perään
kiertää ryyppylasi ympäri pirttiä, ryypynottaja nyökäyttää joka
sielulle, pienille lapsillekin, ja sanoo: "Tierv jaalak!" Ja
tervehdittävä vastaa: "Juhke tiervan!" ("Terveenä elä!" "Juo
terveydeksesi!") Ja niin kauan kestää "terveisten" vaihto ja ilonpito
kuin pullosta on viimeinenkin tilkka tirautettu. Lopulta jo useimmat
ovat saaneet "terveisiä" kyllikseen ja uupuneet jonnekin nurkkaan
taikka pöydän alle. Niin miehet kuin naisetkin.
Sillä koltat ovat, niinkuin muutkin luonnonkansat, mahdottomia
tuliliemen tuttavia.
Ja iltasilla, miltei joka päivä, pitävät nuoret tanssejaan, kokoontuen
milloin mihinkin pirttiin; haitarimies retuuttaa hurjasti kimakkaa
käsipeliään ja toiset tanssivat "kaatrellaa" ja "ristisiirree", aina
aamuyöhön saakka, niin että heidän milloinkaan saunaa näkemättömästä
ihosta hiki valuu virtana, pöykkyrin selkä höyryää, ja karvaiset kengät
litsahtelevat kostealla lattialla.
Mutta kun tulee laskiainen, jonka jälkeen pitkä ja ankara paastoaika
seuraa, nousee ilo ja huoleton remuaminen ylimmilleen. Sillä pyhänä
paastona ei saa tanssia eikä remuta, ja siksi pitääkin sitä ennen ottaa
oikein kyllikseen. Viikon päivät pidetään yhtämittaista hulinaa, sitä
ankarammin, mitä lähemmäksi paaston alku tulee. Tanssitaan, ryypätään
ja ajellaan, viisi, kuusi, jopa kahdeksankin poroa valjastetaan saanin
eteen, ja saani täyteen miehiä, naisia, lapsia, kaikenikäisiä ihmisiä,
akkojakin pikku komsiolapsineen, ja sitten lennätetään täyttä karkua
kylän läpi laidasta toiseen, niin että lumi pyrynä sinkoilee,
poronkoparat napsavat ja kellot paukkuvat. Huudetaan ja hoilataan,
joikataan ja lauletaan, minkä kurkusta ääntä lähtee. Ja sepä mies,
jonka porovaljakko edelle ennättää. Kylän laidassa pysähdytään,
käännetään valjakot, otetaan ryypyt ja sitten taas samalla
metelinpidolla täyttä laukkaa läpi kylän toiseen laitaan. Ja taas
ryypyt ja remuava rynnäkkö kylän lävitse.
Se on tunturikansan laskiaisen viettoa.
Mutta siihen sitten koltan ilonpito loppuukin. Koko paasto on ankarata
työaikaa ja raitoretkillä ja metsästysmatkoilla raatamista.
Kevätpuoleen kyllä taas, kun ilmat kirkastuvat ja päivä käy
lämmittämään, pitävät nuoret kisojaan ulkonakin lumisella
päiväpaisteisella kyläkentällä. Silloin on hauskaa temmeltää;
keräydytään piiriin, niin pojat kuin tyttäretkin, ja pannaan
nuoraleikki, _nuoirr-siirre_, käymään, taikka juostaan
_pohtpiehsklem-siirree_, kilpajuoksua piirin ympäritse, taikka
heitetään palloa, _pallu-siirree_. Ja keskenään heittävät pojat ja
nuoret miehet painia, _oajp_. Painiminen onkin lapinpoikain
tavallisimpia talvikisoja, sekä sylipaini että rintapielistä
heitteleminen, ja muutamat nuoret miehet ovatkin aika mestareita
toisiansa hankeen heippaamaan.
Mutta lyhyeksi käy kolttien iloinen yhdessäoloaika.
Sillä kun pääsiäinen, suuren paaston remuinen loppujuhla, painuu ohitse
ja korkealle kohonnut päivä alkaa yhä enemmän pehmitellä Lapin paksuja
lumihankia, kun metsot pitävät ahojen hangilla soidintaan ja teeret
kuusenlatvassa kukertelevat, kun keväinen tuntu alkaa liikkua
kirkkaankuulakkaassa ilmassa ja koivunvarvut alkavat punoittaa, silloin
jo taas korpi rupeaa kansaansa kutsumaan.
Tulee muutto _kevätpaikoille_, pitää joutua taipaleelle ennen
kelirikkoa. Koltta kokoaa porokarjansa, valjastaa raitonsa,
työntää tarpeelliset tavaransa, ruokavaransa, keittovehkeensä,
suksensa, sivakkansa ahkioihin, ahtaa niihin lapsensa, naisensa ja
lampaansakin, ja painuu niin pitkänä kuormitettuna kulkueena
porokarjoineen, paimenineen ja koirineen salolle. -- "Monn tiervan,
monn tiervan!" ("Mene terveenä!") toivottavat jäljelle jäävät, jotka
koko joukolla ovat saapuneet lähtöä katsomaan, lähtijää saattamaan ja
hänelle hyvästiä heittämään. Kohta lähtee toinenkin perhekunta, kohta
kolmas ja neljäs ja niin edelleen. Kaukaisimpien salojärvien asukkaat
kiirehtivät ensin taipaleelle, lähimailla asuvaiset voivat viipyä
myöhempään. Ja niin jää taas vasta niin eloisana remuava talvikylä
aivan autioksi kesäiseen hiljaisuuteensa. Sen asukkaat ovat taas
hajaantuneet ympäri suurien salojen. Ken on lähtenyt länteen, ken
ajanut itään, kuka on painunut pohjoiseen, kuka taas suvenpuolelle
siirtynyt.
Sillä tarkoin ovat koltat keskenään laajan erämaansa jakaneet,
jokaisella suvulla on omat kesäkautiset olinpaikkansa ja kalavetensä.
Niinpä Suonikylän seitsemän sukua, _Moshnikov, Fofonov, Gaurilov,
Feodorov, Semenov, Sverlov ja Kiprianov_ ovat ositelleet pyyntimaansa
ja asuinpaikkansa siten, että Moshnikovit asustelevat _Nahtshasjoella,
Puoldzik-, Algaz- ja Nahtshas-jaureilla_, Suomen rajamailla;
Fofonovit _Madzasjoella, Madzas-, Tshuokkal-, Souvel-, Vuosku- ja
Passe-jaureilla_, niinikään Suomen rajoilla; Gaurilovit _Karnjoella,
Karn-, Loun-, Alli-, Nevsi-, Kallu-, Vuernis-, Pietsh-, Jungus- ja
Vuolu-jaureilla_ Luttojoen kahtapuolta; Feodorovit asuvat
Luton pohjoispuolella, _Tshosk-piel-jaurilla_ ja molemmilla
_Njannam-jaureilla_; Semenovit alempana, _Vuenni-jaurilla_, Luton
eteläpuolella sekä _Nuortijärvellä_, Luton suupuolella; Sverlovit
_Akku-, Nieskem-, Vilkis- ja Kuhkis-jaureilla_, Luton pohjoispuolella,
ja Kiprianovit _Vuolu- ja Tshuörve-jaureilla_ ja _Ruvt-mennalla_, Luton
keskijuoksulla. Nuortijärven talvikylän asukkaat taas ovat omistaneet
ja ositelleet _Nuortijärven, Nuorti-, Jauru- ja Hirvasjokien_ vesistöt
sekä _Tuuloman_ varret. Ja kevään tullen kulkeutuvat kauimmaiset, kuten
Samson-ukko, Lehmi-Siman ja Kiurun-Meetrej, aina _Hirvasjärvelle_ ja
Talvijärven Teppana _Talvijärvelle_, Sodankylän ja Kuolajärven
rajamaille asti. Akkalan lappalaiset hajaantuvat Imandran eteläosan
ympärille sekä Imandraan lännestä laskevan suuren vesistön, _Kala-,
Kantas-, Salmi- ja Pirijärvien_ rannoille.
Suurien järvien rannat ja kalavedet on jaettu useammallekin
suvulle. Niin esim. 9-10-penikulmaisella Nuortijärvellä asustaa useita
erisukuisia Nuoth-sijtan kolttia, lisäksi Luton suupuolella muutamia
Suonikylän sukujakin. Lutto vesialueineen on nimittäin Suonikylän
erämaata, Nuortijärvi taas ja Nuortijoki lisävesineen on Nuoht-sijtan
pyydysmaita, ja pyyntimaiden raja käy Rajaniemessä, Nuortijärven
pohjoisrannalla, n. 15 virstaa Ristikentästä länteen. Vuolu-jaurilla
asustaa pari eri sukua: Kiprianov pohjois- ja Gaurilov etelärannalla.
Mutta suuria järviä ovat suuret suvut kokonaan vallinneet. Niin esim.
Fofonovin veljekset sukukuntineen omistavat suuren Madzas-jaurin ja
monet ympärysjärvet kalavesineen.
Kevätpaikat, _kidda-paik_, ovat tavallisesti pienien metsäjärvien
seutuvilla, kankaan taikka suuren suon laidassa. Pienoinen pirtti
taikka turvekota, jopa joskus vain seipäistä ja nuvuista kyhätty
keilakota on asuntona, ja pari pientä aittaa metsänreunassa
tavarasuojina. Järven rannassa on vene sekä kalanpyyntivehkeet.
Sillä kevätasunnoilla oltaessa alkaa kohta kalanpyynti. Koko talvi
onkin mennyt vedenviljan puolesta viimekesäisten ja syksyisten pyyntien
varassa, kuivalla ja suolakalalla, niin että keväinen kalansaalis
kolttaa jo oikein houkutteleekin. Suliin salmiin ja jokiensuihin hän
ensinnä vie pyydyksensä, saa haukea ja on tyytyväinen.
Kevätpaikoilla, maan vielä pälvissä ollessa, tapahtuu myös tärkeä
porojen vasominen. Hirvaat ja porohärät on jo laskettu vapauteensa,
mutta poikivia porovaatimia paimennellaan kotapaikan läheisyydessä
pälvisillä jängillä ja kankailla, kunnes vasat on merkitty ja niin
varttuneet, että voivat emonsa jäljessä vapaina metsissä juoksennella.
Mutta kun järvet ovat jäänsä luoneet ja kesä rupeaa siinä juhannuksen
seuduissa Lappiin saapumaan, kokoaa koltta taas tavaransa, sonnustaa
itsensä, heittää hyvästit parikuukautiselle kevätasunnolleen ja siirtyy
_kesämajoille_, jättäen kevätkotansa vuorostaan autioksi. Vain
kapakalakasa jää aitan loukkoon talven varoiksi. Muuttomatka
toimitetaan veneillä vesiä pitkin sekä pitkin jänkiä ja kankaita
perävilkkaa painatellen, raskaat tavarataakat hartioilla, lampaat
joukossa juoksemassa.
Kesäpaikat, _kess-paaudas_, ovatkin vain muutamien virstojen,
virstakymmenisen päässä kevätasunnoilta. Suurimpien, kalaisimpien
järvien rannoille ne on rakennettu, hyvin useasti päiväpaisteiselle
pohjoisrannan aholle, aivan veden äyräälle. Siinä on pirtti taikka
turvekota ihmisten olinsijana, monet nelijalka-aitat tavarasuojina,
turvehökkeli lammasläävänä, rannassa monet veneet, nuottaulut ja
verkkohäkkyrät sekä kalojen kuivausvartaat kuusen juurella; lisäksi
katoksia, kalapuoreja, luövveja, kattilakiviä ja leivänpaistouuneja. Ja
metsän reunassa, syrjimpänä, korkean kannon nokassa, nähdään hauska
"njolla".
Kesäpaikka samoinkuin talviasunto onkin paremmin varustettu kuin
lyhytaikainen kevätasunto, ovatpa jotkut varakkaat lapinukot
kesärannalleen rakentaneet oikein kaksoispirtinkin. Kesäjärvellään
oleskelee koltta koko kesäkautensa ja pyytää enimmän osan talvisista
kalavaroistaan; hän käy järvellä joka ilta, syö kalaa, minkä jaksaa,
laittaa loput suolaan taikka asettaa vartaille kuivumaan. Muutapa työtä
koltalla ei kesällä juuri olekaan kuin kalanpyynti ja kalastusvehkeiden
kunnossapitäminen. Ja syöminen ja makaaminen, juominen ja joikaaminen.
Naiset kyllä väliaikansa askaroivat kaikenlaisissa käsitöissä, ja
jotkut taitavat kolttaukot veistelevät veneitä taikka rakentelevat
ahkioita ja saaneja sekä omiksi tarpeikseen että naapureillekin.
Mutta lyhyt on Lapin kesä ja väleen se vierähtää. Toukokuun
lopulla alkaa kyllä jo Lapin pitkä, kuusi-, seitsen-viikkoinen ihana
päivä, jolloin aurinko alituisesti valaisee, paistaen sekä etelästä
että pohjoisesta ja lämmittäen poloista maata, niin että tuota pikaa
puhkee lehti puuhun, ruoho maahan, rentukan keltainen kukka järven
rannalle, jopa tuoksuva kukka tuomeenkin ja viimein heinäkuun lopulla
pienikasvuiseen pihlajaankin. Variksenmarjat ja juolukat järvien ja
soiden rantamilla, sekä mustikat ja puolukat kypsyvät lappalaisten
herkuiksi, jopa viimein hillatkin kaunistavat täyteläisenä
"lapintoukona", ihanan keltaisena, kenttänä, Lapin suunnattomia soita.
Mutta yhtä sukkelaan kuin kesä saapuu, yhtä nopeasti se kiiruhtaa
poiskin. Heinäkuun lopulla saattaa jo kylmä uho öisin uskaltautua
suurille suon selille hillojen poimintaan, ja elokuun öinä käy jo halla
jängillä valkeita huurreverhojaan vetelemässä.
Ja yöt käyvät yhä pitemmiksi ja pimeämmiksi.
Mutta koltta viipyy päivänpaisteisella kesäkentällään syksypuoleen
saakka, pyytää kalaa, saa rasvaista taimenta ja siikaa, harria ja
haukea, ja syö niitä viisi, kuusi kertaa päivässä sekä keitettyinä että
paistettuina ja kuivattuina. Aitat varataan täyteen kapakalaa, ja
suolakalaa kerätään mataliin, maahan salvettuihin kalapuoreihin.
Elo- ja syyskuun vaiheilla tulee majanmuutto. Taas kokoon kilut ja
kalut, kittilät ja kattilat, ja perävilkkaa taipaleelle metsää, suota
tarpomaan sekä veneillä vesiä soutamaan.
Muutetaan _syystaloille_. Kesäkenttä jää taas autioksi, kesäjärvi
yksinään syysmyrskyissä myllertämään, veneet rannalle kumolleen ensi
kesää vartomaan.
Syyspaikat, _sohks-paik_, on varattu suurien jäkäläkankaiden
laitamille, jonkun pienen metsäjärven rantamalle taikka lähimaille,
taikka jonkun metsäpuron äyräälle. Vain matalahko turvekota, pahainen
pirtti taikka pieni kotatupa on täällä synkän petäjikkökankaan
asuntona, lisänä joku aittanen, muuan katos sekä lammassuoja. Ja
syksykodillaan koltta kuitenkin ottaa vastaan Lapin pimeimmän syksyn,
pitkän synkän yön, auringottoman "kamma-ajan", Turjan tuiman talven
pakkasineen ja pyryilmoineen. Mutta tunturimaan eläjää ei pimeys eikä
pakkanen peloita, sillä tyytyväisenä hän vain asustelee pimeässä
korvessaan ja pyytää kalaa lähijärviltä, työntäen verkkojansa jään
allekin.
Syyspaikkojen jäkäläkankaille kootaan tuntureille ja metsiin
hajaantuneet porot, ja sitten paimennellaan koko tokkaa lähiseuduilla.
Onkin syksykodilla ääntä ja elämää, sen sijaan kuin kesäjärvellä aika
kului aivan hiljaisesti. Täällä kymmen-, jopa satalukuinenkin porokarja
on ympärillä temmeltämässä, paimenet ja koirat elämöimässä. Autio
pirtti, joka koko talven, kevään ja kesän on äänetönnä korvessa
levännyt, on yhtäkkiä herännyt henkiin, vakavan harmaapartaisen korven
sydän on ruvennut sykkimään, syksyllä, kun kaikki muut ovat vaipumassa
talviuneensa.
Mutta monelle porolle on syyskodalle joutuminen surmaksi,
sillä silloin koltta toimittaa suuret syysteurastuksensa. Poro paran
toisensa jälkeen hän taluttaa surmapaikalle ja työntää sydämeen julman
puukkonsa.
Ja taas tuoretta poronlihakeittoa kaukaloon.
Se onkin lappalaiselle mitä mieluisinta herkkua taas pitkän kesäisen
paaston perästä, jolloin kaukalossa oli kalakeitto kalakeiton jälkeen
jokaikisenä päivänä. Jopa saattavat jotkut vähävaraiset metsäjärvien
asukkaat olla niin talvella varattujen kesäeväiden, jauhojen, ryynien
ja sokerin puutteessa, että aina heinä- ja elokuusta alkaen on vain
pelkkä kala ja kuiva poronliha sekä petäjäinen ainoana ravintona.
Siksipä onkin varsin iloinen asia, kun pakkanen tulee ja jäätää
järvet, silloittaa suot ja jängät, ja kun sitten taivas heittää
pehmoisen lumipeitteen, niin että päästään poronahkioissa ajelemaan.
Heti valjastaakin nälkäinen koltta raitonsa, kuormittaa ahkionsa
kaloilla, poronlihoilla ja nahoilla sekä metsänriistalla, ja
laskettelee yli tunturien ja tundrain Jäämeren rannalle vaihtamaan
kuormiansa jauhoihin, sokeriin ja teehen, suolaan, tupakkiin ja
viinaan, ja palaa tyytyväisenä takaisin syksypirtilleen, jossa emäntä
saa taas leipoa leveän lapinkakun lihaliemen kanssa haukattavaksi, ja
jossa jälleen saadaan teetä juotaessa sokeripalasta puraista.
Heti ensi keleillä saapuvat syyspirteille myöskin kiertelevät
kauppasaksat, suonikyläläinen lapinmies Moissei-Jaahk, Luton
suulta, sekä karjalainen kauppamies Miikkula pororaitoineen, purkavat
ahkioistaan sokeria, teetä, tupakkaa, vesirinkeliä, vaatetta, jopa
viinaakin, ja saavat metsän eläjiltä sijaan heidän hyviään:
porontaljoja, koipinahkoja, joutsenennahkoja, lintuja, villaa,
vantutta, kenkiä, kenkäheiniäkin. Vaihtokauppaa vain tehdään, rahaa ei
juuri liikuteta, annetaan tavaraa tavarasta sopimuksen mukaan ja
erotaan molemmin puolin hyvillä mielin.
Marraskuun lopulla painuu päivä taivaanrannan taakse ja heittää koko
Lapinmaan ja kansan omaan pimeyteensä. Heikko kajastus vain eteläisellä
taivaalla keskipäivän aikana kertoo pimeän pirtin asukkaille, että
ihana aurinko siellä jossakin kaukana etelänmailla liikkuu ja
lämmittää.
Mutta lappalainen on silti tyytyväinen, hänellä on kirkas kuutamo,
vilkkuvat tähdet ja ennen kaikkea komeat revontulet, jotka säihkyvät
kirkkaina ja sähisten, miltei jokaisena selkeänä iltana, pohjoisella
taivaalla. Lapinmies laskettelee raidollaan tunturien yli, taikka
päästelee saanivaljakollaan metsien halki, oppainaan taivaan tähdet ja
tienviittoina tunturien kaukaiset huiput.
Sydäntalven pitkänpimeän lopulle elelee lappalainen syystalollaan,
ruvetakseen vasta tammikuulla, venäläisten joulun ja uudenvuoden
lähestyessä, muuttopuuhiin. Nousevan päivän koitto, synkän talviyön
aamunsarastus alkaa taas kutsua erämaan lapsia yhteiseen suureen
kotikylään kovimman talven aikaa yhdessä viettämään. Ja koltalla on
taas pitkä muuttomatka edessä. Niinpä alkaa suurkylän talvisille
tanterille saapua salolta pitkiä kuormitettuja raitoja toinen toisensa
jälkeen. Joka suunnalta, kaksin, kolmin raidoin ajavat varakkaat
lappalaiset kotiinsa, ahkiot täytenään kesäkauden saalista, porokarjat
paimenineen mukana. Kellojen kalkatellessa, ilohuudoin, saavutaan
tutulle kotoiselle kankaalle ja kotipirtille. Siellä ovat jo
aikaisemmin koteutuneet koko joukolla vastaanottamassa ja
tervetulleeksi toivottamassa. Ja miehissä ovat hyvät kyläläiset
tulokasta avustamassa: pian on porot päästetty valjaista, tavarat
autettu aittoihin ja vastatulleet saatettu pirttiin.
Ja kun talviaamun aurinko taas ensi kerran kohoaa katsomaan talvista
lapinkyläänsä, on erämaiden hajaantunut lauma jälleen koossa.
[Nuortijärvellä näkyy aurinko ensi kerran tammikuun puolivälissä.]
Eivät kuitenkaan kaikki, jotka viime keväänä korpeen kaikkosivat. Aina
on surma jonkun joukosta saavuttanut, ja hän on saanut viimeisen
sijansa jossakin hiljaisessa järven saaressa taikka rannan poukamassa,
missä jo ennestäänkin on muuan matkansa päättänyt vainaja odottamassa.
Mutta korpeen joutuneiden tilalla on uusia tulokkaita: yhdestä ja
toisesta ahkiosta nousee lapineukko sylissään pieni parkuva kietkamen
asukas.
Iloiten tervehtii talvikylä taas uutta päivää, vanhaa päiväkultaa, joka
etelän tunturien ylitse kuin arastellen vain puolella silmällä
kurkistelee, mutta kuitenkin niin ihanan kirkkaana ja vanhana hyvänä
tuttuna hymyilee.
Mutta uuden vuoden mukana tulevat uudet muuttoretket: sama kierto
kevät-, kesä- ja syksyasunnoille ja samat kevät-, kesä-, syksy- ja
talvimuutot.
Yhtä ikuinen kuin on vuodenaikain vaihtelu, on tunturien
kansan kiertokulku.
Mutta talvikylä on kuin yhteinen suuri koti, joka aina kerran vuodessa
kokoo korpeen kadonneen kansansa.
Ei ole talvikyläkään ikuisiksi ajoiksi sijalleen istutettu. Saattavat
koltat tehdä senkin, että muuttavat koko suuren kyläkuntansa kokonaan
toiseen paikkaan: lyövät pirttinsä, aittansa ja muut kömmänänsä
hajalle, latovat hirret ahkioihin ja ajavat, minne mieli tekee, missä
ovat luulleet keksineensä mukavamman talvehtimispaikan. Niin on esim.
Suonikylän talvisijaa jo useat kerrat siirretty: vielä neljättäkymmentä
vuotta takaperin se oli Lutolla, pari penikulmaa nykyisestä paikastaan
alaspäin, jängän reunalla, pienen Erri-jaurin rannalla. Mutta koltille
tuli kylän muuttomieli, vereksen asuinpaikan halu. Toiset tahtoivat
muuttaa alaspäin, Tshuörve-jaurin pohjoispuolelle sydänmaahan,
Puozivaaralle, Puozi-jaurin rannalle, ja jopa sinne jotkut
siirtyivätkin pirttipöksineen, kaikkineen, mutta enemmistö
kylänmiehistä ei sinne mielinyt. He ajoivat hirsiahkioineen ja
tavarakuormineen Luttoa ylös ja asettuivat kylän nykyiselle paikalle,
pari virstaa Akkujoesta itään, pienen korkearantaisen Pohteljoen
varrelle, muutamia virstoja Lutosta pohjoiseen. Ja sinne lopulta
raitioivat pirttinsä ja kilunsa ja kalunsa Puozi-jaurillekin
muuttaneet.
Erri-jaurilla, Suonikylän entisellä sijalla, on vielä kylän vanha
tsassouna pystyssä: pieni harmaa huone kyhjöttää siinä yksinään
jängällä kallellansa ja huoneen peräseinällä valvovat monet pyhät
jumalankuvat tsassounaa ja entistä asuinseutua. Ja lähellä, Luton
korkealla rantatöyräällä, on kylän vanha kalmismaa hautaristeineen ja
arkkuineen. -- Näkyypä Puozi-jaurillakin vielä kolttien entisiä
asuinsijoja.
Ovatpa Suonikylän ukot ja akat viimeaikoinakin keskustelleet, että jo
pitäisi taaskin lyödä kylä kasaan ja lennättää se toiseen paikkaan,
Lutolle, Tshuörve-jaurin alapuolelle, Sijtkosken rantakankaalle, joka
nimestä päättäen on jo kerran aikoinaan ollut kyläpaikkana. Kun
porolaumat ovat jyrsineet jäkäläkankaat kylän ympäriltä ja kuivat
pökkelöt kylän ääreltä on tärvätty polttopuina, niin mitäs lapinukot
muuta kuin rojauttavat kolmi-nelikymmentaloisen kylänsä ahkioihin ja
muuttavat vieraanvaraisempaan paikkaan, jossa on rehevämpi jäkälä ja
polttopökkelö käden ylettyvillä.
Nykyisten talvikylien muuttaminen ei kyllä enää olisi niin
yksinkertaista ja helppoa kuin ennen. Onhan useassa kylässä jo
hyvänlaisesti rakennettu koulutalokin ja tsassouna, jopa pieni
kirkkokin, joiden kokoonpanoon ei erämaan äijien äly ylettyisi, joskin
he osaisivat raastaa ne maahan ja kuormittaa poroahkioihinsa.