Mutta Kuollan niemimaan varsinaisia, alkuperäisiä asukkaita
ovat lappalaiset, Kuollan eli Venäjän lappalaiset, koltat, jotka ovat
jo harmaassa muinaisuudessa vallanneet koko niemennön suuret salot
asuinpaikoikseen ja erämaikseen, omistaneet ensiksi tulleen oikeudella
järvet ja joet kalavesikseen, riistaiset metsät pyyntimaikseen,
jäkäläiset kankaat porolaitumikseen, järvien rannat asuinsijoikseen ja
tunturit, kalliot ja pahdat pyhiksi paikoikseen.
Ja kenenkään häiritsemättä eleli vähäväkinen Lappi mahtavana omassa
villissä vapaudessaan suunnattomassa tunturivaltakunnassa, jossa ei
tuntunut olevan ääriäkään. Eli ja vaelteli, kuten muutkin erämaan
eläjät, saalista etsien paikasta toiseen. Eikä tiennyt juuri muuta
maailmaa olevankaan. He vain ja heidän erämaansa ja jumalansa.
Mutta tuli sitten etelästä vahvempia kansoja, tuli kainulaisia,
karjalaisia ja venäläisiä, ensin pyyntimiehinä ja veronkiskojina,
jopa uuden, tuntemattoman jumalan julistajina. [Kolttien apostoleina
tunnetaan munkit Feodorit ja Trifon, jotka 1500-luvun alkupuolella
Lapissa käännytystyötä toimittivat. Feodorit perusti Kuollaan luostarin
ja Trifon Petsamoon. Viimemainitun luostarin luullaan kuitenkin olleen
jo 1400-luvulla.] Ja viimein alkoivat uudet tulokkaat asettua
niemimaalle asumaankin, valtasivat rantaseuduilla suojaisia lahtien
pohjukoita ja jokisuita olinpaikoikseen. Niin muodostui aikojen
kuluessa pitkin rantamaita useita isompia ja pienempiä kyliä ja
satamapaikkoja, jopa Tuuloman suulle pienoinen kaupunkikin, ikivanha
Kuolla, ja Kannanlahden pohjukkaan jo vanhoista ajoista tunnettu,
Kuollan valtatien vartinen _Kannanlahti_. Kuollan ja rantaseutujen
asukkaat ovat enimmäkseen venäläisiä, karjalaisia on taas enimmän
Kannanlahdessa ja sen seuduilla.
Mutta erämaiden vapaat eläjät eivät niin vain ilmaiseksi ruvenneet
luovuttamaan isiltä perittyjä riistamaitaan uusille tulokkaille,
eivätkä ryhtyneet mielisuosiolla suorittamaan heille pantuja suuria
veroja. Monet kerrat nousivat metsien asukkaat tekemään vastarintaa ja
puolustamaan oikeuksiansa. Mutta tulokkaat olivat paljon vahvempia ja
paremmin varustettuja kuin köyhät erämaan kiertäjät, jotka asustelivat
hajallaan metsissä. Nämäpä sen sijaan turvautuivat viekkauteensa sekä
mahtaviin noitakeinoihinsa, ja niiden avulla he monet kerrat
pelastivat sukunsa ja omaisuutensa vainolaisten käsistä sekä syöksivät
turmioon metsiä kiertelevän vihollisjoukon. Koltilla on vieläkin
paljon tarinoita entisiltä vainovuosilta, kertomuksia, miten
milloinkin taitava ja ovela lappalainen kavalasti petti ja saattoi
surmilleen etelästä tulleen partiolaisparven, taikka miten mahtava
lappalaissankari ja velho noitakonsteillaan kokonaan tuhosi pelätävän
rosvojoukon.
Niinpä kerran vainomiehet, _tshuittet_, tshuudit, olivat pakottaneet
lapinukon soutajakseen, kun Nuortijärveltä olivat matkalla Kuollaa
kohden. Lähdettiin Tuulomanniskasta vihaista virtaa keikkumaan alas
suurta _Patunanköngästä_ kohden. Ukko selitti soudettavilleen, että nyt
tulee paha paikka, koski semmoinen, jottei kärsi kaikkien veret sitä
katsoa, siinä kun suolainen vesi ja saivovesi yhtyvät, niin on kova
paikka... Paras on mennä huppuun veneenpohjalle. Huppuun
peittäytyivätkin vainomiehet, ja ukko laski veneen miehineen hirveään
könkääseen, mutta hyppäsi itse putouksen niskassa olevalle isolle
kivelle. Tuhansiksi pirstoiksi räsähti vene syöksyessään alas
monisylisestä putouksesta, ja sinne hukkuivat kaikki vainolaiset.
Olivat Patunan rannan lappalaiskylässä juuri nuoret pallin lyönnissä.
Soutajaukko huusi heille kiveltään:
-- Heittäkääpäs jo pallinlyönti ja katsokaapas tuonne koskelle, kuinka
siellä ei kuin käsiä ja jalkoja vain vilahtelee!
Samankaltaisen surman tuotti vihollisille _Einvodtunturilla_ muuan
Petsamon koltta. Olivat tshuudit ryöstöretkellä Petsamon seduilla ja
ottivat lappalaisen opastamaan heitä korkean tunturin yli. Suuri oli
tshuudien joukko, yhtä vaille 70 rosvoa, ja poroilla he ajoivat, mies
joka poron pulkassa. Tshuudit pitivät ajaessaan pahaa elämää, ja siitä
tunturinhaltia suuttui ja nosti kovan ilman, Einvodin haltia kun on
semmoinen äreä ja suvaitsematon. Silloin opas esitti, että on paras
ruveta kollooseen, sitoa porot kaikki peräkkäin samaan raitoon, jottei
pyryssä eksyttäisi toisistaan. Ja opas asettui itse edellimmäiseksi.
Hän tiesi tunturilla erään kamalan jyrkänteen, jonka vieritse raitotie
varoen kulkee. Sitä kohden lennätti koltta kollostettua raitoa täyttä
laukkaa ja lasketti samaa huimaa vauhtia koko ajokunnan jyrkänteeltä
alas rotkoon. Mutta juuri ennen alassyöksymistä silpaisi hän itse
puukolla poikki omaan pulkkaansa kiinnitetyn jälkiporon hihnan ja
käännätti ajokkaansa syrjään. Tunturin rotkoon rymähtivät kaikki
miehet, ja sieltä sitten vähissä hengin heidän päällikkönsä noitui:
-- Vielä on tässä yksi muukin surmansa saava, että seitsemänkymmentä
tulee täyteen!
Ja ajoikin sitten kerran samaan surmaan muuan pimeässä ja
pyryssä kulkeva lappalainen.
Nuortijärvellä, Luttolahden suussa, _Tshueht-piel-njargalla_
-- Sadanpetäjänniemellä -- oli ennen suuri lappalaiskylä.
Siinä asui muiden muassa lapinukko, Njalli, kahden väkevän poikansa
kanssa. Olivat he kerran, ukko ja pojat, majavanpyydössä ylhäällä
Potsjoella, ja ukko näki unta, jotta jos kaksi mustaa majavaa on käynyt
pyydykseen, niin tshuudeja on tulossa, ja hän, ukkopaha, menettää
henkensä. Pyydyksessä olikin kaksi mustaa majavaa. Lähdettiin siitä
paikalla ajamaan kotiin. Mutta rauhassa on kotikylä järven törmällä, ei
näy ainoatakaan vihollista, ovatpa kylän tyttäret ulkona kentällä
kisailemassa, kuten ainakin. Mutta vainomiehet olivatkin kylässä
piilossa, ja tyttäret olivat heidän pakottaminaan pihalla kisaamassa,
ettei mitään epäiltäisi. Miehet ajoivat pihaan, ja siihen heti tshuudit
piilostaan syöksähtivät, aikoen tappaa. Ukko ja toinen poika
pyöräyttivät pakoon, mutta toinen jäi sissien kanssa tappelemaan,
tempaisi suuren puukkonsa ja tappoi monta miestä. Tshuudien päällikkö
lähti ukon jälkeen, jolloin ukko hädissään kiipaisi suureen petäjään
Njallikalliolle, jonne hänet tshuudipäällikkö jousellaan ampui. Mutta
siihen jo ehtivät pojatkin, tappoivat isän ampujan ja ajoivat sitten
päälliköttömän vainolaisjoukon pakoon.
Vieläkin muistavat Nuortin koltat Njallikallion, tietävätpä sen petäjän
kannonkin, johon Njalli-ukko oli paennut. Onpa Tuulomalla,
Patunankönkään luona, vielä nähtävänä suuria, mahdottomia kiviäkin,
joita ukon pojat, vahvat miehet, ovat huvikseen lohipatoon
kanniskelleet.
Toisen kerran taas tulivat tshuudit suurella joukolla _Nvortijärvelle_
-- Nuortijärvi olikin heidän varsinaisia Kuollan kulkureittejään
-- ja hävittivät koko kylän, tappaen kaiken kansan. Vain yhden
vaimonpuolen he jättivät ja lähtivät häntä joukossaan kuljettelemaan,
ruuanlaittajana muka. Luton suulla he levähtivät yöpyen autioon
pirttiin. Rupesi siinä akka miehiä säälittelemään, jotta kovin olette,
raukat, likaisia ja siivottomissa ketineissä, jotta eikö sopisi nyt
pestä kaikki vaatteet puhtaiksi, kun on täällä kyllä vettä ja kattilaa?
Hän kyllä pesee. -- Ka, hyvähän se, sanoivat miehet ja riisuivat kaikki
vaatteensa, jääden ilkialastomina saunaan kellettelemään, akan
lähtiessä pyykinpesuun. Mutta ämmä survoi rääsyt, kattilat ja kaikki
avantoon, ja lähti pakoon. Viimein huomasivat saunakyöpelit
pyykinpesijän ilkityön, lähtivät ajamaan häntä takaa, mutta paleltuivat
kaikki talvipakkaseen. Muuan ennätti juosta aina Rippisalmelle asti,
ennenkuin kontistuneena kaatui jäälle.
_Vuolujaurillakin_ oli suuri lapinkylä. Sinnekin, järven etelärannalle,
osui kerran kaksi "tshuudipohteria", vahvaa jättiläistä, jotka
surmasivat koko kylän väen. Vanhan ämmän vain heittivät henkiin ja
sanoivat: -- Ämmä saa meidän puolesta olla pystyssä siksi kunnes itse
kaatuu. Tekivät "pohterit" sitten suureen rantapetäjään taian ja
sanoivat:
-- Tämä petäjä seisokoon pystyssä siksi kunnes itse kaatuu, mutta joka
sen kaataa, sen pitää veteen hukkuman.
Petäjä saikin olla pystyssä, ei kukaan uskaltanut koskea tuohon vanhaan
kärrikkääseen. Mutta sitten, vain vuosikymmen takaperin, Kaurel-ukon
pojat rohkaisivat itsensä ja löivät männyn mäkeen. Mutta eipä ollutkaan
vanha taika mahtiaan menettänyt. Heti seuraavana syksynä hukkui
vanhempi hakkuumies järveen, aivan lähelle petäjää, ja seuraavana
keväänä oli nuorempi poika hukkua saman järven jäihin koko
pororaitoineen.
_Hirvasjärvellä_, Nuortin lisäjoen, Hirvasjoen latvoilla, asui
lappalaisia eräällä saarella. Siellä vanha muori illalla kalakeittoa
laitellessaan tekee taian ja keksii:
-- Paljon vieraita tulee aamulla!
Siitäpä tietää hän olla varuillaan, katsoo, katsoo järvelle: jo tulee
yöllä miestä metsästä rantaan, aitan repivät ja hirsillä kelletellen
lähtevät uimaan saarta kohden. Ämmä kotaan kiireen kyytiä, huutaen:
-- Hirvastokka on uimassa saareen!
Siitä heti kaikki veneeseen ja järvelle "hirvaita" tappamaan, jopa
riennättää joukkoon vanha muorikin purjelouteen kainaloonsa hotaisten.
Uimamiehet kolhitaan upoksiin, mutta muutamat ennättävät kumminkin sitä
ennen sukeltaa veneen alle ja sohia pohjaan reikiä. Ne kuitenkin muori
heti louteellaan tukkii. Yksi sentään, itse päämies, yrittää päästä
pakoon ja on jo saaren rantaan nousemassa, mutta siellä pieni poikanen
jouselläan häntä uhkailee.
-- Jäl battshe ettshed! huutaa uimamies pojalle, että muka, älä ammu
isääsi.
-- I lii ton ettshe! sanoo jousimies ja ampua piukahuttaa, ja puunuolen
rautainen piikki sattuu miehen kaulasuoneen, niin että siihen keikahtaa
hänkin.
_Nuortin_ syrjäjoen varrella, sydänmaassa, elelee lapinukko, väkevä
mies, pohteri oikein, eukkoineen ja lapsineen. Hän aina varoittelee
akkaansa, että eläpäs heitä vain virtaan lastuja, ei koskaan pidä
jokeen lastua heittää, sillä tshuudit näkevät ja tulevat tappamaan.
Mutta akkapa aina ukon poissa ollessa uhallakin lastuja virtaan
syytelee.
Ja siitä keksivätkin vainolaiset lastut ja saapuvat sydänmaan asunnolle
juuri kun ukko sattuu olemaan metsällä, täyttävät talon molemmat
pirtit, elämöivät ja iloa pitävät ja päällikkö akkaa naurattelee. Tulee
siitä ukkokin kotiin, eikä tiedä mitään, pirttiin vain astuu. Siellä
ovat vainomiehet ovipielessä vahtimassa ja nappaavat miehen kiinni,
sitovat käsistä ja jaloista ja heittävät nurkkaan makaamaan.
Niin tulee yö, ja tshuudipäällikkö menee akan viereen, mutta mies
kyhjöttää nurkassa. Hän kutsuu tyttärensä ja kuiskaten pyytää veistä.
Mutta tytär sanoo: Vai veistä sinulle! Odotahan, kun minä sanon uudelle
isälle, niin kyllä näet, veitsen tahtoja!
Aamulla vainolaispäällikkö pilkkaa nurkassa nukkujaa, kysäisten:
-- Millaisia unia olet, äijä, nähnyt?
Tulee taas yö, päällikkö menee taas akan viereen, mutta ukko kyhjöttää
nurkassaan nuoritettuna. Kun toiset jo nukkuvat, kutsuu ukko poikansa
ja kuiskaten pyytää veistä. Poika tuo terävän veitsen, ja sillä ukko
silpoo siteet poikki ja hiipii ulos. Siellä hän kaataa toisen pirtin,
jossa vainolaiset nukkuvat, kumoon ja niin saavat nämä siinä surmansa.
Mutta sitten palaa mies päällikön pirttiin ja karjaisee:
-- Nousepas nyt ylös ja koetetaan, kuinka mies köytetään!
Päällikkö ponnahtaa pystyyn, tempaa miekkansa ja täydellä
terällä lyödä huimauttaa, mutta mies kumartuu, syöksähtää syliksi ja
paiskaa päällikön nurin ja hänen omalla miekallaan silpaisee kaulan
poikki.
Silloinpa akkakin hypähtää ukkonsa luo ja laatii:
-- Hyvä toki oli, ukkoseni, että pääsit hengissä!
Mutta ukko sitoo akan suureen juurakkoon kummastakin jalasta ja heittää
hänet virran vietäväksi, saman virran, johon akka oli lastuja
syydellyt.
On koltilla vielä tarina _Vesaisenkin_ kuulusta, onnettomasta retkestä
_Kuollaan_.
Se oli mainion iso ja väkevä mies se tshuudipäällikkö, kova ja julma
pohteri. Nuortia tuli hän joukkoineen ja sitten Tuulomaa myöten laski
Kuollaan. Tuulomalla, Patunan luona, oli silloin kaksi suurta
lappalaiskylää, toinen könkään päällä, toinen sen alla. Molemmat kylät
hävitettiin maata myöten, niin ettei ole enää kuin sijat jäljellä.
Rahat ja rikkaudet ryöstettiin, ja rahat kasasi päällikkö isoon
vaskikattilaan, jonka piilotti suuren kiven alle Patunan taipaleelle,
nostaen mahdottoman kiven ylös, työntäen kattilan sen alle ja kääntäen
kallion jälleen kohdalleen, että "sittenpähän palatessa otan".
Lähdettiin sitten Kuollaa hävittämään. Mutta Kuollassa tiedettiin olla
varuillaan. Oli kaupungin ympärille rakennettu vahva puinen suojamuuri,
ja Tuuloman varrelle, _Karaulivaaralle_, oli koottu suuri heinäkasa,
jonka vartija sytytti tuleen, kun kuuli vihollisjoukon tulevan. Kun
vainomiehet saapuivat kaupungin edustalle, oli sieltä muurien kaikista
aukoista mustat pyssynsuut uhkaamassa, niin että miehet peloissaan
piiloutuivat kivien taakse. Mutta suuri päällikkö ei pelännyt, ryntäsi
ypöyksinään, hyppäsi korkealle muurille, heitti kaupunkiin palavan
tulisoiton ja lähti astumaan takaisin miestensä luo. Kaupungista kyllä
yritettiin ampua, liksutettiin piilukkoja, mutta ei pyssy lauennut:
tshuudipäällikkö oli pyssyt siltä varalta noitunut. Silloin keksi muuan
lappalainen:
-- Tappakaa vasa ja voidelkaa sen verellä pyssyt!
Paikalla vasa penkkiin ja pyssyt veriseen voiteeseen ja taas
paukkumaan. Ja heti osuikin luoti ja nappasi tshuudipäällikön reisiluun
poikki. Mutta tämä vain toisella jalallaan konkkasi väkensä luokse
noituen ja manaten, ja vihoissaan surmasi hän puolet miehistään, kun ne
pelkureina kivien takana kyyköttelivät.
Eikä siinä auttanut muu kuin lähteä paluumatkalle. Vaivainen päällikkö
makasi veneessä, miehet soutivat vastavirtaa ja kovissa koskissa
sauvoivat ja kiskoivat köysillä. Mutta kun vene koskissa kolahteli
kiviin, koski päämiehen jalkaan kipeästi, ja siitä kimmastuneena hän
aina heti surmasi miehen, kuka vain sattui lähinnä olemaan. Siitä jo
soutajat oikein alkoivat tuskastua. Tultiin taas Patunalle, vedettiin
vene könkään niskalle, ja taas aiottiin ryhtyä soutamaan... Mutta
silloin miehet äkkiä nappasivatkin nuorat poikki, työnsivät veneen
päällikköineen virtaan, ja sinne sortui Patunan pauhuihin suuri ja
pelätty tshuudilaispäällikkö.
Mutta kiven alle kankaalle, vaskikattilaan, jäivät päällikön kätkemät
rahatkin. Ei ollut miehissä kiven liikuttajaa. Ja siellä ne ovat vielä
tänäkin päivänä, ja mahtavana kalliomöhkäleenä makaa kiviaarteensa
päällä.
Aikoja myöhemmin sitten kerran löydettiin tshuudipäällikön reisiluu
Purjis-njargasta, pari virstaa könkään alapuolelta, ja se luu oli aina
seitsemää korttelia pitkä.
Kun päällikön joukko sitten palasi kotitienoilleen, vei se vainajan
äidille tiedon, että poika oli saanut surmansa sodassa.
-- Millä surmalla poikani kuoli? kysyi muori.
-- Sota tappoi! sanoivat.
-- Se ei ole totta! äsähti muori. Ei ole se poika tavallisella
surmalla kuollut.
Oli muori paraillaan pyykkiä pesemässä, ja kolmet vanttuut olivat juuri
käsissä; niistä hän väänsi vettä, kiersi ne kerrassaan poikki ja sanoi:
Se on tuommoisissa käsissä kasvanut, se poika. Eikä se ole tavallisella
kuolemalla kuollut.