Niinkuin jo edellä on muutaman kerran mainittu, asustaa Kuollan-Lapin
laajoissa sydänmaissa useita suomalaisia uudiseläjiä. Siellä he erämaan
suuressa yksinäisyydessä elävät joko yksinäisinä erakkoperheinä taikka
taas ovat asettuneet pieniksi kyläkunniksi jonkun metsäjärven rannalle.
Toiset ovat rajantakaisissa tukkisavotoissa työskennellessään
mielistyneet metsänelämään, niin että ovat etsineet sopivan piilopaikan
ja jääneet iäkseen korpea raatamaan. Toiset taas ovat Muurmaninrannan
kalastusretkillä kulkiessaan kiintyneet taivaltamaansa korpeen ja sinne
viimein pysähtyneet ja majansa pystyttäneet. Jotkut ovat "ihmisten
ilmoilla" eläessään erehtyneet joitakin pillomuksia tekemään ja sitten
niiden seurauksilta ikipäivikseen kiveliöiden kätköihin piiloutuneet.
Muutamia taas on ilman aikojaan vain korpi kutsunut niin voimakkaasti,
että ovat kotikylänsä jättäneet ja muuttaneet rajantakaisiin
koskemattomiin saloihin erämieselämää viettämään.
Aikoinaan kyllä Venäjän valtio antoi luvan yritteliäille Suomen
miehille uudistalojen perustamiseen Muurmanille ja Venäjän-Lappiin,
jopa soi heille useita verojen helpotuksiakin. Mutta kun uudistaloja
rupesi syntymään toinen toisensa jälkeen, pelästyi venäläinen ja rupesi
peruuttelemaan lupauksiaan ja kieltämään uusilta tulokkailta
asettumisoikeutta, jopa alkoi ahdistella entisiäkin metsäneläjiä pois
asuinmailtaan. Mutta kovakorvaiset korvenraatajat eivät totelleet
käskyä eivätkä kieltoa kuulleet, vaan pitivät sitkeästi puoliaan ja
pysyttelivät itsepintaisesti omassa, itse rakentamassaan metsämökissä.
Tämmöisiä "luvatta asuvaisia" on Kuollan-Lapin erämaissa useita, ja he
maksavat veroa vain venäläiselle metsäherralle. Mutta toisilla
uudisasukkailla, aikaisemmin asettuneilla, on kyllä asumisoikeutensa.
Karjanhoidolla ja kalastuksella sekä metsänkäynnillä nämä erämaan
miehet perhettään elättävät, ja aivan hyvin he tulevatkin toimeen.
Sillä Lapin suurien jokien varret ja järvien rantamaat sekä maailman
alusta saakka koskemattomina olleet suot ovat tavattoman
reheväkasvuisia. Suhteellisesti vähällä vaivalla voi niistä kerätä
lehmän talvikonnun, ja kesäisillä metsälaitumilla saa karja mitä
runsaimman ravinnon, niin että karjanviljaa on metsätalossa aina
yllinkyllin. Monella korpitalolla onkin karjaa viisin, kuusin, jopa
kymmeninkin lypsävin lehmin, ja useilla on oma hevosensakin. Vain Lapin
tavattomat sääski- ja syöpäläisparvet tekevät kesäisin kamalaa kiusaa
karjalle; kun se käy laitumella, jopa ne pahimpana räkän aikana
tahtovat lehmiltä maidonannon kokonaan tyrehdyttää. -- Lapin viljavat
vedet antavat kalaa tavattomasti, ja metsäkin suo runsaasti riistaa
pyytäjälle. Pyssymiehinä monet ukot kiertelevätkin saloja, virittelevät
ansoja sadoittain "virkateilleen" ja vaanivat kevättalvella metsojen
soidinpaikoilla. Vieläpä he rohkeina karhumiehinä käyvät kontioidenkin
kimppuun sekä kuusenjuurisiin pesärytöihin että keväthangilla, kun
karhu on jättänyt talvisen leposijansa. -- Mutta pellonviljelys ei
täällä Pohjan äärillä juuri kannata. Pieni perunapeltonsa,
"pottumaansa", on sentään joka talolla, muutamilla niin iso, että se
tuottaa kotoiset tarpeet. Useilla on myös oma pieni ohrapeltonsakin,
ovatpa jotkut koettaneet kauraakin kasvattaa, ja pitkäksi on kaura
rantamaiden mehevässä mullassa noussutkin, mutta heinä- ja elokuun
ankarat hallat ovat sen turmelleet. Samoin heinäkuulla Jaakon päivän
pakkanen jo painaa perunaan merkkinsä, ja elokuulla Laurin hallat
useasti ottavat omansa. Naurista ja sipulia sekä muitakin kyökkikasveja
näkee uudisviljelijän pikku peltotilkussa, eikä niitä pakkanen
palelluttele.
Niin elää suurella Tuulomalla useita Suomen miehiä. Noin
20-25 virstaa Nuortijärvestä alaskäsin asuu joen etelärannalla
oikein itsepintainen pielisjärveläinen, Tuhkas-Otto, jota
venäläiset ovat monet kerrat ankarasti ahdistelleet ja hätyytelleet
pois. Mutta ukko on pitänyt puolensa, asunut vain ja viljellyt
perunapeltojaan jo kolmattakymmentä vuotta. Kuivakoskella, puolitoista
penikulmaa alempana, asustaa kaksi sitkeätä metsänmiestä, Kuivakosken
Huotari ja Ranta-Pekka, ja vielä vähän alempana, Päiväjärven rannoilla,
elelee neljä sydänmaan äijää perheineen: Päiväjärven Antti ja Paavo
sekä Ranta-Aaretti vasemmalla rannalla ja muuan ukko oikealla.
Luton varrella, Tshuörve-jaurin yläpäässä, erinomaisen rehevässä joen
suistomaa-saarekkeessa, tuuheiden lehtometsien ja hyötyisien
heinämaiden ympäröimänä, asuu entinen Nurmeksen ukko, _Hulkko-Pekko_
joukkoineen, aivan yksinäisenä metsänerakkona, kesäisin vain
järventakainen lapinukko naapurinaan. Hulkko-Pekkokin on eräs "luvatta
asuvia", joka on saanut kestää monet taistelut "olemassaolostaan".
Ovatpa venäläiset metsäherrat koettaneet lappalaisiakin yllyttää,
etteivät sallisi itsepäisen ukon kuusine poikineen asettua mailleen
taloksi. Pojat kun muka miehistyttyään saattaisivat ottaa ja vallata
lappalaisilta heidän isiensä maan. Mutta lappalaiset eivät ole sentään
huolineet ruveta Hulkkoa pois ajamaan, sillä ukko on osannut
pysyttäytyä hyvissä väleissä heidän kanssaan. Osoittaa hän heille
talossaan kestiystävyyttä, tarjoaa kuumat teevedet ja kalakeitot,
vieläpä sallii heidän matkoillaan pistäytyä hänen saunassaankin
löylyä ottamassa ja lukemattomia syöpäläisiään karistamassa. Ja
kesävaroistansa osittelee ukko naapureilleen jauhoja, ryynejä ja
sokeria. Onpa vielä Pekon vanhin poikakin niin "lappalaistunut", että
on ottanut emännäkseen järventakaisen naapurin tyttären ja muuttanut
lappalaistaloon kotivävyksi, kun työteliäs isäukko ei antanut "laiskaa
lapintytärtä" tuoda miniänä kotiinsa.
Talvikaudet raataa Pekko poikalaumoineen tukkisavotoissa,
kevätkesän uittotöissä, mutta loppukesän häärivät miehet kotona
lehmänkontua hankkimassa. Kiireellisinä heinäaikoina täytyy
turvautua naapurien apuun, mutta niin ovat lappalaiset tottumattomia
yhtämittaiseen, raskaaseen maamiehen raadantaan, että monesti heittävät
työnsä kesken ja lähtevät astelemaan kotiinsa. Taikka sitten istuvat
tuntikausiksi joutavia jaarittelemaan. Eivätkä heitä paranna Pekon
houkuttelut, ei maanittelut eikä haukkumiset. On Pekko joskus koettanut
naapuriansakin opettaa perunaa viljelemään. Muokkasi lapinukolle pienen
pellon, pisteli siihen perunaa, ja käski heinäkuun lopulla katsoa ja
maistaa. Mutta eihän lapinäijä malttanut odottaa, töhersi jo muutaman
viikon päästä -- kun oli Pekon luona saanut uusia perunoita maistaa --
peltonsa nurin, työnsi raa'at siemenperunat kattilaan, keitti ja söi.
Sitten noitui Pekolle, että "sun pottu, hyvä pottu, a mun pottu lii
koit pashke". Että kun muka narrasit.
Suuren Patsjoen varrella elää myös useita satoja suomalaisia raatajia.
Yläjuoksun koltanpuolisella rannalla tavataan Kalliaista, Jakolan
Mikkoa, Jakolan Jussia, ja Salmijärvellä, Patsjoen alajuoksulla, on
kokonainen suomalainen kyläkunta, Heiskareita, Mörsäreitä,
Hanhi-Mikkoja, Ranta-Matteja, Portin-Kustuja ja muita, yhteensä
neljättäsataa sielua. Monet heistä ovat jo kymmeniä vuosia erämaassaan
asustelleet, ja toiset ovat saavuttaneet joltisenkin toimeentulon.
Perä-Pohjolan miehiä ovat useimmat, Kittilästä, Sodankylästä ja
Kemijärveltä lähtöisin.
Nuortijoen suulla, Nuortijärven yläpäässä, on jo ennen mainittu,
pienoinen _Nivan_ suomalaiskylä neljine, viisine taloineen. Se on oikea
erämaan kylä, Lapin suunnattomien sydänmaiden piiloinen paikka, jota
ympäröivät joka puolella korkeat vaarat ja tavattomat tunturit,
tuonnempana pohjoisessa Nuortijärven siintävät selät. Alempana, järven
hengessä, joen oikealla rannalla, on pari taloa, Kyllönen ja Malinen,
mutta pari kolme virstaa ylempänä, joen vasemmalla rannalla, on kolme
taloa, Karhula, Pekkala ja Hietamukka, sekä muuan mökki. Karhula ja
Pekkala ovat kylän ensimmäisiä eläjiä, ja ovat he saapuneet erämaahansa
Kittilästä jo yli 30 vuotta takaperin.
Tämä syrjäinen kylä on Muurmanille suuntautuvan talvikulun
varrella ja Venäjän-Lappiin tukkitöihin vaeltelevien "jätkien"
tavallisena majapaikkana. Pitkät matkat on täältä ihmisten ilmoille.
Ristikentän "pogostalle", Nuortijärven alapäähän, tulee yhdeksisen
penikulmaa, Kuollaan viitisentoista ja lähimpään Suomen puolen kylään,
Marttiin, Kemijoen varrella, aina kolmattasataa kilometriä.
Onpa Kuollan-Lapin suurissa erämaissa toinenkin pienoinen
suomalaiskylä. Se on _Juonnin_ kiveliökylä, pienen Kuhajärven
etelärannalla, Lapin lounaiskolkassa, Akkalan-Imandrasta länteen käsin.
Sinne muutti aikoinaan Sallasta _Essakka Sotkajärvi_, rakensi mökin,
kääntyi venäjän uskoon ja rupesi metsän asukkaana elämään. Ukon pojat,
Harttu, Jussi ja Antti, perustivat myöhemmin kukin oman kotinsa, niin
että nykyään on kylässä neljä taloa: vanhan Essakka-vaarin talo ja
poikien talot. Eläjiä on täällä lähes viitisenkymmentä, ja karjaa
kolmattakymmentä lehmää. Mutta kolmella hevosella toimitetaan kylän
ajotyöt, sillä maanviljelystä ei täällä harjoiteta, perunoita vain
vähäisen pikku pellontilkkuihin istutellaan.
Ei ole tämäkään kyläihmisten ulottuvilla. Kesäisin on lappalaisia
kyllä hyvinkin läheisinä naapureina, mutta talvella on
lähimpään lappalaisten asuinpaikkaan, Akkalaan, matkaa 35
virstaa, Sasheikkaan 95 v. ja Kannanlahteen puolitoistasataa.
Sama matka on Sallan kirkollekin, lähimpään suomalaiseen suurkylään.
Mutta erämaan asukas on tottunut pitkän matkan juoksija, häntä eivät
taipaleiden tavattomuudet kovin helposti pelästytä. Mikä "ihmisten
ilmoilla" eläjästä tuntuu jo miltei mahdottomalta sydänmaamatkalta, se
on metsänasukkaalle vain miltei mitätön naapurissakäyntitaivaL Niinpä
saattaa Juonnin ukko kiireimpänä heinäntekoaikana tupakantuskassaan
juoksaista Sallan kirkolle tupakan noudantaan. Eihän matkaa tule kuin
vain sataviisikymmentä kilometriä mennen tullen, metsäpolkuja, vihaisia
virtoja ja tiettömiä sydänmaita.