eli runoilija ynnä Don Juan.
Parturi Kikka on runoilija, ei kuitenkaan sellainen kuin Lauri Falk,
joka ehkä pystyisi johonkin, elleivät saamattomuus ja epäily estäisi
häntä. Kikka yrittää, mutta...
Siitä, että hän on runoilija, ei silti yksinomaan johdu, että hän nyt
istuu kuvastimen edessä, parturintuvassa pikkukaupungissa, katsellen
itseään.
Hän on pukeutunut juhlallisesti bonjouriin, hieman vihertävään ja
kurttuiseen, jonka rintapielistä hän on äsken hangannut
pesurievunkulmalla pois voi- ja kahvitahroja, koska parturinsalongin
omistaja vei pyyheliinat tänä lauantai-iltana pesuun; Kikka on näet
myynyt tämän parturinliikkeen, joka oli ennen hänen, toiselle. Bonjourin
alta näkyvät häneltä samettiliivit, loistavan sinertävät ja punertavilla
napeilla varustetut: heh, kun pitää visusti kiinni kaksi bonjourin
ylänappia, ja nuoraksi rypistyneen taiteilijankravatin niin levällään
kuin mahdollista, ei tarvitse surra paidasta, jonka ei sovi näkyä,
peijakkaan, sillä Kikan vaatekasasta, parturintuvan nurkasta, ei
löytynyt puhdasta paitaa. Sen sijaan pidetään pitkänlaisen helmatakin
kaikki alanapit auki, niin että nuo liivit, hiukan nukkavierut, saavat
paistaa. Kaulaliinan kuluneet paikat on sovitettu piiloon, samoin kuin
pesurievun kulmalla kiilloitettujen patiinien nauhain solmutkin.
Niin, ei tarvitse olla millänsäkään, tämä asu kyllä kelpaa, hän on
_comme il faut_. Tukka, joka on ruskean punertava ja keskeltä otsikkoa
jo harvuuttakin käpertynyt, on harjattu niin perin pohjin, että kulmat
paistavat punaisilta. Samanvärinen on nenäkin, terävä ja ikäänkuin
kaikkialle pujahteleva, huipusta lihavahko.
»_Comme il faut_», on hän lausunut jo äsken, sillä tavoin kuin se
kirjoitetaan, seisten kuvastimen edessä, pysähtyneenä siihen vielä
tarkastamaan asuaan, -- pienikokoinen mies, bonjourin helmat levällään.
Sitten ovat sormet kohonneet hypistelemään leukaa, pää on mennyt
kumaraan ja sääret hiukan koukkuun; siinä hän on katsellut kauan
mietteissään kulmiensa alta, kierrellen riippuvia viiksiään.
Hellästi hän on katsellut, hiukan ovelin silmin. Ja sitten hän on
alkanut hymyillä.
Sillä kuvastimesta hymyilee hänelle vieläkin, kun hän on lopuksi
asettunut parturintuoliin istumaan, poski kämmenen nojaan, kaunis,
kiharainen nuorukainen ja loistavat, ystävälliset, älykkäät, melkein
taivaansiniset silmät.
Hän katselee kuvaansa ja huokaisee:
»Ah, paitsi runoniekka myöskin Ton Juan.»
Nyt hän tietää, mitä Ton Juan tarkoittaa. Ennen muinoin, pienenä
poikana, hän oli seisonut korpikylässä äitinsä helmoissa laiturilla ja
katsellut laivaa, jonka keulassa oli nimi »Don Juan»; hän oli
ihmetellyt, mitä se nimi merkitsi. Mutta silloin ei hän ollut edes
kansakoulussakaan. Oi, kuinka aika meneekin. Mutta vielä tässä ennättää,
kunhan touhuaa, sillä hän on iältään vasta vähän neljännelläkymmentä, ja
juuri päässyt oikeaan hyvään alkuun ja otteeseen runoniekkana sekä
sellaisena individinä, joka on Ton Juan.
Kyllä tässä oli ollut taistelua. Se kansanopistokin oli täytynyt jättää
kesken, -- köyhyyden vuoksi, ja taipua ajelemaan parturinoppilaana
leipänsä edestä ihmisten leukoja, tässä pikkukaupungissa. Mutta nythän
siitä on päästy. Sillä, kuten sanottu, parturinsalonki, se sama, jossa
hän asustaa nyt tilapäisesti täällä oleskellessaan ja jonka hän
vähitellen hankki omakseen ja melkein velattomaksi, on ollut myyty jo
toista vuotta sitten. Rahoja ei enää ole jäljellä, mutta sen sijaan
paljon runoja; komeana käärönä pullistelevat ne tuossa bonjourin
povitaskussa. Ja hallussa on koko elämä, jossa on niin hauskaa olla Ton
Juan, viimeinkin.
Ne runot ovat nyt lähdössä kirjakauppias Muttisen luokse. Heti tuonoin
kaupunkiin tultuaan hän oli mennyt Muttisen pakinoille ja esittänyt
hänelle ylimalkaisesti asiansa, saaden pyynnön viedä Muttiselle kirjansa
tänään. Siksi hän toivoo, että Muttinen julkaisisi niistä runoista
sarjan, tai antaisi edes hänelle vähän rahaa niiden painattamiseen ja
esiintyisi kirjanlevittäjänä, -- kun näet kustantajat siellä
Helsingissä, jossa Kikka on oleskellut talven, sekä muuallakin ne
pakkasivat.
Mutta runoistahan ei yksinomaan johdu, että Kikan yllä on vihertävä
bonjouri ja kaulassa taiteilijanliina, joskin hän mielellään esiintyi
taiteilijana, varsinkin nyt, oltuaan täältä poissa. Ei; vaikkapa Kikka
uskookin arvokkaan ulkoasun ja sulavan käytöksen vaikuttavan Muttiseen
tällaisissa asioissa, hänellä on toisiakin syitä olla näin »_comme il
faut_», Ton Juan.
Sellainen Don Juan, jolla on naistuttavia. Tänä aamuna hän on soittanut
Muttiselle, eikö hän saisi tuoda kirjakauppiaan luokse tuon toisen asian
ohella myöskin joukon ystävättäriään, jotka tahtoisivat mielellään
tutustua Muttiseen, avioeron tehneeseen porhoon. Kikasta olisi ollut
niin hauskaa ottaa heidät mukaansa kävelylle kaupungille. Ja Muttinen
oli suostunut, se mainio mies.
Mutta, ottaako se Muttinen ne hänen runonsa, painattaakseen tai edes
levittääkseen? Se ajatus nostaa Kikan paikaltaan; sen mietteen
herättämänä hän käy levottomasti edestakaisin parturinsalongissa,
nyppien pois karvoja sieraimistaan. Muttinenhan on rikas, se peijakas!
Kyllä hän voisi sen tehdä, auttaa Kikkaa. Kikka ei vaatisi paljoa, --
kun hän nyt vain pääsisi julkisuudessakin alkuun. Voitosta maksaisi
Kikka kyllä avun takaisin.
Sillä menemään on hänen välttämättä nämä runot saatava. Ne ansaitsevat
todellakin julkisuuden, nimittäin juuri nämä. Hän on näet kirjoittanut
paljon muitakin. Jo kauan sitten, kansanopistossa. Siellähän sitä
oppilaat runoilivat. Ja sitten, siirryttyään parturinuralle... Silloin
hän halusi joskus niin kiihkeästi runoilla, että jäi keskellä parranajoa
seisomaan liikkumattomaan asentoon, unohtaen saippuan kundin suupieleen,
-- varmaankin merkilliseen asentoon, se hänen täytyy nyt myöhemmin
itselleen tunnustaa: partaveitsi koholla, jalka hauskasti koukussa, ja
pitäen vasemmalla kädellä kiinni vieraan viiksestä. Partaveitsi vapisi
ajeltavan pään kohdalla, kun parturi teki kädellään hajamielisiä
liikkeitä katsellen kuvastimeen. Sillä kuvastimesta hän näki kadulla
ohitse kulkevia naisia, -- ja hän oli siihen aikaan pyrkinyt taiteessaan
erikoisesti harrastamaan naista... Jopa siihen suuntaan vaistomaisesti
jo aikaisemminkin, kansanopistossa, runontöitä aloittaessaan...
Kaihoillut ... sellaista.
Mutta kun Kikka oli sillä tavoin ajanut partoja, oli joku pelkuri kundi
ärsyttänyt Kikan isännän häntä siitä haukkumaan. Silloin oli Kikka
suuttunut, ja se olikin pelkäksi hyväksi. Sillä hän erosi siitä
liikkeestä ja perusti omansa, kekseliäisyytensä ja lahjainsa avulla:
kirjoittaen Viipuriin Häkli Lallukan liikkeelle kirjeen ja juhlarunon,
joka alkoi: »Karjalan kukka, Häkli Lallukka», ja saaden sieltä ja sitten
muualtakin rahoja hankkiakseen oman salonkinsa, jossa hän voi jatkaa
taiteilijanyrityksiään entistä suuremmassa rauhassa.
Köyhyyttä hän kyllä kärsi, niinkuin nytkin ... mutta kyllä tämä vielä
selviää. Eikä niillä silloisilla runoilla ollut vielä muuta kuin
harjoittelun arvo, enempää kuin noilla kansanopistossa tehdyillä
runouden ensi askelillakaan: kaikki entiset olivat vielä kovin
ylimalkaisia ja persoonattomia, -- toisenlaisia kuin uudet. Vanhat
olivat isänmaallisia, yleisinhimillisiä, aatteellisia, jollaiset siihen
aikaan olivat muodissa. Ja joskin Kikka oli viime talvena Helsingissä
ollessaan tarjonnut kaupaksi niitäkin, ei häntä pohjaltaan liioin
harmita, että ne saivat pakin, vaikka tosin niissäkin ilmeni jo
paikoittain selvä vivahdus siitä, mihin hän nyt on näissä päässyt:
naisen käsittelyyn.
No, silloin, ennen muinoin, häneltä puuttui kokemusta. Mutta ainoastaan
ja etupäässä kokemusta, asiantuntemusta. Naisväen tuntemusta.
Harrastuksesta huolimatta. Hänellä oli kyllä kykyä ja persoonallisuutta,
mutta ei ollut aiheita.
Nyt hänellä on aiheita ja kokemusta.
Kikkaa oikein huvittaa, kun hän muistaa, kuinka hän silloin nuorempana,
täällä salongissaan, oli yksinäisyydessä ja myöskin köyhyydessä
sepitellyt iltapuhteilla runoja naisista, -- millaisia runoja. Mutta
hemaisevista naisista, kylpylaitokselle tulleista venakoista. Niistä,
joita hän oli nähnyt kulkevan kadulla ohitse. Ne runot olivat vielä
enimmäkseen noita kansanopistolaishenkisiä, aineettomia ja aiheettomia,
joskin niissä näkyi jo itua täydellisempään.
Mutta mikä antoi hänelle alkusysäyksen tähän täydellisempään? Ensin
eräiden nuorten suomalaisten kirjailijain teokset, joissa puhuttiin
paljon naisista, ja naiset miehistä, -- rakkaudenkohtauksista, ja siitä,
josta ei miehille tule riitaa. Puhuttiinhan niissä teoksissa muustakin,
kaikenlaisesta, mutta nämä kohdat olivat Kikasta parhainta. Naisesta ...
se oli uutta. Kohtaukset juuri sellaisina kuin ne kai olivat,
hemaisevina, taiteellisina. Entä sitten Boccaccio: se oli niin
hemaisevaa ja uudenaikaista, ettei Shakespeare siinä suhteessa mitään
... no, ei uutta, mutta aatteellisesti uudenaikaista, repäisevää. Ah,
ah, tuo juttu nunnaluostarin puutarhurista! Sellaista elämää tahtoi
Kikkakin, lukien illoin sängyssään nerokkaita kohtia, vääntyen kieppuun
ja katsellen kirjaa silmät pyöreinä ja vetäen peiton korviinsa, niin
että vain käherretty tukka oli näkyvillä, pystyssä ihastuksesta.
Ja nyt, nyt hän oli itse ... nunnain tarhuri Lamporecchio.
Siitä se oli alkanut tämä mainio elämä, että hän uskalsi viimein iskeä.
Naiseen! Tosin se oli ainoastaan eräs kaupungin etukylän Mesopotamian
nainen, kylän, jonka kaikki väki oli retkuja. Mutta se oli ennen ollut
emäntä, ja pulska se oli, niin iso, että sanoi Kikan ylettävän hänelle
kainaloon. Eikä ymmärtänyt, kun Kikka vastasi vitsillä hänelle, että
pienestä tehdään suuri Shakespeare, vaan haukkui, ettei Kikalla ollut
tarjolla konjakkia täällä salongissaan. Se tuollaisille konjakkia, --
naisille paremmillekaan: palvelevathan ne muutenkin miestä. Ja lopuksi
se ryösti ja joi Kikan hajuvedet. Mutta Kikka unohti mielellään nämä
pahat, sillä hän oli onnellinen, kun oli uskaltanut. Oi, niin
tyytyväinen, että hän seuraavana aamuna supatti ensimmäiselle kundille
korvaan olevansa nyt suhteissa, -- hänellä oli ollut tyttö, niin
rakastunut tyttö, että oli ollut syödä hänet. Moisesta voitosta hän oli
siihen aikaan iloinnut. Nyt niitä on paljon, ja parempia. Oli ollut jo
kauan ennenkuin hän lähti tästä peijakkaan kaupungista Helsinkiin.
Pikkukaupungissa, jossa häntä alettiin haukkua; kun hän ajeli naisia:
malliksi, saadakseen aiheita. Sillä hän kirjoitteli yhä edelleen. Mutta
nyt uudella tavalla, löydettyään itsensä äskeisistä elämyksistä.
Osasihan hänkin näet tuollaisia ... hemaisevia ja taiteellisia asioita,
jotka olivat muodissa: sellaisia kuin eräiden helsinkiläisten
runoilijain yönystävättäristään laulamat ... sellaisia, joita
pikkukaupungin herrat toistelivat keskenään joskus ... niitä hemaisevia
kohtia... Niin, vitsailemaan hän oli oppinut kuin Boccaccio ... jopa
olivat jotkin kohdat ehkä yhtä nasevia kuin Shakespearen.
Mutta tämä pikkukaupunki! Hänen kehityksensä kaipasi syventyä naisiin.
Ja silloin eräät perherouvat, joihin hän koetti iskeä, haukkuivat häntä.
Ja pilkkasivat niitä naisiakin, jotka antautuivat hänen seuraansa; aivan
hienoja naisia. Sillä Kikka oli silloin jo lakannut hakkailemasta
Mesopotamian heiluhelmoja. Ei silti, että hän olisi halveksinut
näitäkään tyttö-parkoja, jotka antoivat kaipaaville rakkauttaan, vaan
siitä syystä, että kaupunkiin oli tullut venäläistä sotaväkeä,
russakoita, jotka kaappasivat nämä naiset itselleen, -- ja auta armias
solttujen kanssa kilpailemaan: ne voivat pistää suomalaisen miehen
painetillaan puhki. Onneksi jäi kaupunkiin vielä sellaisiakin tyttöjä,
jotka eivät tohtineet edes upseerienkaan kanssa, vaikka rakkautta,
vapautta kaipasivatkin. Näiden tutuksi Kikka nyt koetti hankkia itsensä
ja pääsikin. Ensin erään kuumesairaalan piian avulla, johon hän oli
iskenyt sairaalan portailla. Piika auttoi hänet sitten sattumalta kolmen
sairaanhoitajattaren tutuksi, jotka olivat nimeltään Metsola, Kaipainen
ja Ruoju. Ja sairaanhoitajattarien luona hän sitten taas joutui
konttorineiti Tuulikki Pohjantähden seuraan.
Ah, hän eli tyttöjen keskellä kuin käärme ruusustossa, kahvilla,
voipullilla ja kermalla, jota hänelle kannettiin. Aina siihen saakka,
kunnes hän lähti koko kaupungista. Sen hän teki viime syksynä. Tuon
harmillisen juoruamisen tähden, johon ei ollut mitään syytä, sillä
vartioivathan nuo naiset itse toisiaan, jopa häntäkin. Ja varsinkin
näiden naisten itsensä kynsistä hänen täytyi lähteä! Sillä parhain
heistä, Sointu Metsola, jonka otsan sileäksi ja matalalle kammattu musta
tukka teki luonnollistakin viehkeämmän näköiseksi, hän, jonka kanssa
Kikka alkoi jo olla Ton Juan ja puhua hänelle vapaista aatteista ja
erään sveitsiläisen lääkärin kirjoittamista, naisten ja miesten asioita
koskevista puolista, niin, tuo tytöistä hempein, rikas Metsola, menikin
yht'äkkiä jonkun nuoren teologin morsiameksi, muuttuen samalla
sulhasensa vakaumuksen mukaan kiihkeäksi hihhuliksi. Ja sairaalan
palvelijatar Manta Ahma tahtoi sitten hänet naida: paiskautui kerran
pimeässä keittiössä hänen kaulaansa, se keltainen ja laihaluinen
rakastunut tyttö. Jos sen olisi antanut, naimisiin se olisi hänet
vetänyt, hänet, joka oli luotu muuhun. Eikä Kikka muuten ollut varma,
eivätkö toisetkin noista naisista, jotka tosin tuntuivat ajattelevan ja
katselevan häntä runoilijana, jopa neiti Pohjantähti jonkinlaisena
pienenä Shakespearenä, sittenkin etsineet hänestä vain miestä.
Ei, lipettiin tästä kaupungista täytyi; Helsinkiin, jossa sai vapaasti
tulla joksikin.
Hän aikoi näyttää vielä noille rouvillekin, jotka pilkkasivat häntä...
Nyt jo hän tulee Helsingistä takaisin huomatuimpina.
Katkeraa taistelua tämä on tosin alussa. Ei siellä Helsingissä riittänyt
paljoon se raha, minkä hän sai parturinsalongistaan. Mutta apua sekin
oli, kolmisenkymmentä markkaa kuussa. Ja hän keksi tähän pohjasummaan
lisää. Ei hän pelkästään kustantajien varassa, jotka pakkasivat sekä ne
vanhat ja muodista pois joutuneet runot että nämä uudet, sillä hän teki
tietysti edelleen työtä, -- nyt kaikkein parhaassa muodossa, sonetin,
sillä se oli runouden kukka, oli muodissa. Ei, Kikka hankki näille
uusille runoilleen, joissa hän tiesi jotakin olevan, vaikka niitä
hyljeksittiinkin muotovirheiden tähden ja soimattiin plagioimisesta,
paikkaa kuva- ja pilalehdissä, mielestään heikoimmille »Kurikassa»,
jolle kaikki kelpasi. Sillä tavoin hän mursi vapaahenkisyyden vainon,
joka ilmeni hänen runojensa hylkäämisenä kirjankustantajissa. Ja
varsinkin tämän nimeltä mainitun pilalehden ystävyys varatonta
taiteilijaa kohtaan muutti Kikan piankin hieman oikeinpa todella
sosialistiksi. -- Sitä paitsi hänellä oli toisetkin keinonsa. Kohta
Helsingissä hän oli vastannut »Työmiehen» takasivulle painettuun
ilmoitukseen, jolla »neljä pulista kärsivää neitosta halusi pulittomien
miesten tuttavuuteen»; näistä neljästä ei tosin sitten varastoon jäänyt
muuta kuin yksi, sillä vastauksensa valokuvan keralla lähettäessään oli
Kikka käsittänyt tuon »pulittoman» väärin; sehän tarkoittikin näet
rahapulaa. Mutta yksi jäi; hänet Kikka suggeroi jäämään, Kikka, joka oli
nyt muun työn ohella ruvennut paitsi itseään sivistämään, lukien
ranskalais- ja englantilais-suomalaisia sanakirjoja, myöskin tutkimaan
teosofiaa ja hypnoosia. Ja silloin hän huomasi olemuksensa parhaan
salaisuuden, nimittäin väkevän suggeroimisvoimansa, jolla hän hankki
itselleen pian toisiakin naisia: kolme, neljä sairaanhoitajatarta,
niinkuin täällä pikkukaupungissakin, mutta intelligentimpiä, yhden
sikarikaupassa palvelevan neidin, ja jonkun sodassa olevan korkean
venäläisen vänrikin rouvan, yleensä kaikki intelligenttejä, joskin
vaatimattomia. Ainakin yksi heistä meni tiedottomaksi, kun Kikka
hypnotisoi häntä, katsoen oikein lujasti hänen silmiinsä, ja makasi
sitten tiedottomana toista päivää; tämä oli postineiti, kyllä jo
ikäihminen, mutta intelligentti. Kaikki he puhuivat Kikan kanssa
runoudesta, tuoden tullessaan hänelle paitsi voipullia ja kermaa kahvia
varten silloin tällöin mantelileivoksiakin, jopa illoin munia ja
makkaraa. Ainoastaan ensimmäiseksi suggeroitu oli vaiti ja siisti hänen
huonettaan. Mutta venakko oli hänen hurmaava suhteensa.
Miehiäkin on Kikka suggeroinut, nimittäin lehtien toimittajia, jotka hän
on saanut usein ostamaan hänen kaikkein heikoimmat runonsa, ne vuosia
vanhat.
Ja nyt viimeksi hän on suggeroinut kirjakauppias Aapeli Muttisen.
Muttinen lupasi näet katsella hänen runojaan.
Kun se nyt ottaisi ne! Täytyy edelleen suggeroimalla häneen vahvasti
vaikuttaa...
Kas peijakas: moniääninen seinäkello lyö jo puoli seitsemän, Kikka
tempaa palttoonsa naulakosta, pistää hattunsa takaraivolleen ja juoksee
ulos. Pian hän kohtaa Pitkälläsillalla daaminsa, jotka ovat täkäläisiä,
niitä entisiä; ei vain yhtä, Sointu Metsolaa, hihhulipapin rouvaa.
Kesäinen päivä paistaa, virran pyörteet välkähtävät silmissä. Kikan
punainen naama nauraa, hän näyttää onnelliselta, hän saa ison vihon
syreeninkukkia rintaansa. Kaikki sujuu erinomaisesti, hän kävelee
daamiensa ympäröimänä, katselee vuorotellen kuhunkin heistä, bonjourin
helmat näkyvät lyhyen palttoon alta.
Nyt hän tulee Muttisen luo, joka tosiaan ällistyy naisten paljoutta. Nyt
hän riisuu saketteja daamiensa yltä, kumarrellen ja heiluttaen helmojaan
ja nauraen: »Hah, heh, hih!» Nyt ryntäävät naiset kilvalla leveään
maalaiskeinutuoliin. Nyt kiikkuu, rynkyttää, Don Juan siinä daamiensa
päällä. Nyt hän vie daaminsa katselemaan ystävä Muttisen huoneistoa,
»loaakkia», sanoo hän vitsillä. Nyt hän pysähtyy vatsa keikassa
kirjakaapin eteen ja huudahtaa tirkistellen kirjan selkää, jossa on
kultaisin kirjaimin: »Renan, Jeesuksen elämä», ja katsellen Muttiseen
pyörein, kummastelevin silmin: »Jeesuksen elämä? Mitä? Muttisen Aapeli
... Jeesuksen elämää. -- Mutta kas, mikä tuo kirja on? Paul ja Virginia,
ah, ahaa, jotain hempeistäkö asioista, hemaisevista naisista? Ja ah,
Bokkakkio ... ihan oikeako, vanha? Se on erinomainen kirja! Kuvallinen.
Tätäpä minä katselen. -- Hihii», nauraa hän nyt Muttisen Aapelin kanssa.
»Mutta pankaa tämä kirja pois ... daamien tähden! -- Minulla on vielä
hemaisevampia kuvia, -- naisia, saksalaisista kuvalehdistä leikattuja.
Tulkaa katsomaan, Muttinen. Tulkaa, taivaan nimessä...»
»Mikä se on, mitä se on?» huutavat naiset nähdessään Kikan ja Muttisen
piilottelevan kuvitettua kirjaa.
»Ei mitään, kuvaraamattu vain», sanoo Muttinen.
»Kuvaraamattu, mainiota!» huudahtaa Kikka ja taputtaa käsiään. »Mikä
vitsi ... pis ... bis Muttinen! Entä tuo ranskalainen kirja? Kuinka
siinä tuo sana ... tuo _femme_ luetaankaan suomeksi?»
»Luetaan _vam_», sanoo Muttisen Aapeli.
»Ahaa, _vam_, -- pistän sen muistiin, tarvitsen sitä erääseen runooni»,
sanoi Kikka. »Mutta tuossa taulussa ... Susanna ... hihii ... hahaa...
Mutta kuvassa ei ole raamia. Kuulkaas, minäpä tunnen Helsingissä
arkitehti Nikulinin. Mainio mies ... läheisiä tuttuja. Minäpä kirjoitan
hänelle, hän piirtää teille tauluun raamit! Erinomaista. Mutta,
muistaessani, terveisiä runoilija Spekulinilta... Tehän tunnette hänet,
Muttinen? Mainio mies, viiksekäs, terävät viikset, vaksitut ...
vitsikäs, sanoi, ettei hänen teoksiaan kukaan lue viidenkymmenen vuoden
päästä.»
»Paha kyllä, viiden», murahtaa Aapeli Muttinen.
»Paha kyllä, mikä sana, mainiota, Muttinen!» huudahtaa Kikka. »Mutta
pidetään nyt hauskaa ... seuraa daameille. Mitäs te, naiset, arvelette
tuosta raamittomasta taulusta?»
»Se ei ole mallin mukainen», sanoo neiti Pohjantähti.
»Kuinka niin, kuinka niin?» kysyy Kikka.
»Miksi täytyy taiteilijalla aina olla ... alastomia maalatessaan malli?»
kysyy neiti Kaipainen.
»Kuinkas hän muuten voisi naisen maalata?» sanoo Kikka.
»Maalaisi valokuvista», arvelee Manta Ahma.
»Hahaa», nauraa koko seura.
Kikka ehdottaa:
»No, no... Ruvetaanko me sokkosille? Tai ei ... ei, minäpä näytän
naisille jotakin uutta... Me ruvetaan hypnotisoimaan! Helsingissä
opittua... Te ... te olette opjektiivi, neiti Kaipainen. Minä voin
hypnotiseerata, sen tietävät monet, minulla on sellainen... No, neiti
... neiti Enne-Leena, katsokaa nyt vain silmiini... Oh, oh, ei voi
katsoa... Se naisen sydän! No, ei vaivata. Mutta ... anteeksi ... mutta
minäpä luen teille runon. Viimeisen runoni. Se on ehkä oikein hyvä, näin
jos tohtii itse sanoa. Ei, se ei ole vielä paperilla, mutta minä teen
sen heti. Ainoastaan arkki, jos saan luvan... Otanko paperikorista? Minä
asetun hetkeksi tähän kirjoituspöydän ääreen, istukaa te muut vain,
jutelkaa, minä saatan hyvin ottaa osaa pakinaanne. Hahaa, vitsillä
sanoen... Napoleon tikteerasi kolmelle yht'aikaa... Hetki hiljaisuutta.
Sonetti 47...»
Nyt Kikka kirjailee, kääntyen välillä muihin päin, jotka juttelevat ja
nauravat keskenään, ja nakkaa jonkin sanan heidän pakinaansa, jatkaen
samalla runoaan. Nyt ottaa Tuulikki Pohjantähti runon ja lukee sen
ääneen:
»SONETTI NAISILLE.
Yölamppuni punaisen sytytän ja hiirin
työn ääressä ma valvon, runoilija-haamuna.
On sallimus kolkko mun elämäni aamuna.
Mut ylläni kuulen ma rohkaisevan viirin.
Ja eessä näen runoilijain runoilijain piirin:
sen ystävän, jolla on otsa kuin maamuna, --
vitseillä kuin Heine, on lyöty veriraamuna, --
ja Danten ja Boccaccion keralla Shekspierin
He hymyilevät minulle, nuo nerot vähätuloiset.
Ja myöskin toiset ystäväiset yhtä suloiset,
ah, Sointu ja Tuulikki ja Manta, jotka antaa
Voipullia ne antaa ja kermaa, muuta kantaa.
En vaihtais siis sfeerien soitteluun ma Mantaa.
Syön tuskassa, pois epäilykset alakuloiset!»
»Ah, ah!» huutavat naiset.
»Hyi, hyi», toruvat toiset.
»Omituista», miettii joku.
»Maamunat, hm -- hihuu», nauraa Aapeli Muttinen.
»Sanokaa, herra Kikka, mitä se kohta merkitsee teidän runossanne, siinä
runossa, jossa on riiminä: Maailman kanteleet niin kaatavasti soivat?»
»Riiminä?» huudahtaa Kikka. »Oi naiset! Heikkous on nimesi, nainen!
Sehän on miesten asioita, sellainen ... aivotyötä... Mutta kuulkaahan,
me Muttisen kanssa menemme nyt pienelle asialle, tulkaa, eikö niin,
Muttinen... Niin, herra kirjakauppias, ja kai kustantajani, täällä ovat
nyt ne runot. Mennäänkö toiseen huoneeseen? Luen niitä teille. Tässä on
yksi, se on parhaita, se alkaa...»
He menevät peräkamariin, Muttinen asettuu nojatuoliin, Kikka jatkaa:
»Se on tällainen, hiukan leikillinen: Yö hiipii kerakkeesi
immytunelmiin...»
»Kerakkeesi? Mitä? Hm ... häh?» kysyy Muttinen.
»Niin, se kerake ... vitsi, ymmärrättehän ... naisväestä... No, jos se
ei miellytä, niin tässä on toinen. Uutta tyyliä... Sillä tyyliä pitää
olla: Tuuti hiljaa elämän viljaa, Sointua sulhoa varten...»
»Hm, viljaa, hiljaa, liljaa, niljaa», mutisee Aapeli.
»Niin, ei löydy muita riimejä. Mutta ehkäpä te vakavammasta... Tässä on
sellainen: Oli minunkin syömeni kerran hellä ja hyvä, -- ja henkeni
herkkä ja...»
Muttinen kuuntelee kauan.
Siinä hän ajattelee, että Kikan ääni tuntuu levottomalta; ja eiväthän
nämä runot ole sen huonompia kuin muidenkaan. Mitäs, jos auttaisi häntä
esille? Kun on kerran Aapeli Muttinen.
Sen hän sitten sanoo Kikalle.
Kikka hyppii ilosta ja taputtaa käsiään. Samassa aukeaa ovi ja heitä
kutsutaan toiselle puolelle kahville. Siellä puhelevat naiset paraikaa
Peer Gyntistä. Neiti Pohjantähti on noussut pystyyn, hän on ummistanut
silmänsä ja sanoo:
»En muista erästä kohtaa siinä... Näin sen kyllä viimetalvena
Helsingissä käydessäni. Kaikkein kauneinta kohtaa... Jotakin hyvin
syvää. Miten se olikaan? Jotakin, jotakin se oli, sellaista... Ole ...
ole itsesi! Ei, miten se olikaan...»
»Hurraa, voitto!» huudahtaa Kikka saliin rynnäten.