eli rakkauden kuvitteluvoima.
Eivät loppuneet Lauri Falkin ja kauppaneuvos Könölinin tyttären välit
vielä siihen, että Falk loukkasi Sveaa, kihlattuaan.
Lauri ei ampunut suinkaan itseään, niinkuin oli aikonut, sen tähden,
että hän oli tullut suudelleeksi kauppaneuvoksetar Könöliniä. Hän lähti
kyllä seudulta pois, kovin suruissaan ja tuntien itsensä aivan kuin
maanpakolaiseksi; mutta hän eli sitten edelleen, Viipurissa, tavaten
siellä vanhoja ystäviä, jotka auttelivat häntä, niin lauhkea ja mukava
poika hän oli. Svea sai tietää, minne hän oli joutunut. Eikä hän
jaksanut olla pyytämättä Laurilta kirjeellä selitystä äskeiseen
inhottavaan tapahtumaan. Falk antoikin sen hänelle niin suoraan kuin
voi, paljastaen koko heikon ja hetkellisen luonteensa käsittämättömät
kuilut, joihin hänellä ei ollut voimaa estää itseään suistumasta, ja
salaamatta ainoaakaan puutteistaan, mikäli niitä tunsi.
Svea vastasi sitten Laurille katkerin moittein, näyttämällä hänelle,
kuinka ruma hänen tekonsa oli ja miten se saattoi ihmisen, joka sitä
ajatteli, suorastaan epätoivoisen masennuksen valtaan. Mutta rivien
välistä kuulsi kuitenkin, että Svea syytti tapahtumasta enemmän äitiään
kuin Lauria, sekä pahaa maailmaa ja elämää, joka oli jättänyt Laurin
sellaiselle kehitysasteelle. Ja kuohuvimmin kohdistui Svean tuomio hänen
äitiinsä, jota hän silti nimitti kirjeessään säälivästi sanoilla
»äitiparka».
Svea elätti isänsä kuoleman jälkeen äitiään ja jonkin aikaa
sisartaankin, hankittuaan itselleen vähäpätöisen paikan
pikkukaupungissa. Ja äiti antoi hänen itseään elättää, suunniteltuaan
tosin jonkin liikkeen perustamista Helsinkiin, mutta jättäen pian ne
aikeet.
Svea ja Falk alkoivat pian kirjoittaa yhä useammin toisilleen.
Sietämättömän raskasta näytti Sveasta elämä olevan. Mutta tietoisuus
velvollisuudesta äitiäkin kohtaan tuntui hänessä kasvaneen viime aikoina
horjumattomaksi. Ja sitä paitsi ajatteli Svea ihmisistä lopultakin, että
he olivat sellaisia, joiksi olivat luodut: eivät voineet olla
toisenlaisia.
Svean elämä oli kovin yksinäistä. Hän ei jaksanut suvaita ihmisten
seuraa: hän kaipasi aistia, hienoutta sanoissa, teoissa ja puvuissa.
Muut pitivät häntä naurettavana; hän vihastui näet parjauksista, hän
kärsi ylenpalttisesti, jos ketä loukattiin. Hän meni ihmisten mielestä
liiallisuuksiin köyhien auttamisessa, antoi heille vaatteita, joita
olisi itse kipeästi tarvinnut, saaden lisätyöllä hankkia sitten
itselleen toisia. Hän kasvatti omituisia kasveja, joiden kukat olivat
tulisen värisiä; hän sanoi tuntevansa lumen tuoksun: väitti sen
muistuttavan vaniljan hajua; hän luki Tagorea, ja tutki viime aikoina
myöskin Swedenborgia. Melkein kaikki iltansa Svea vietti yksin kotonaan,
kärsien äitinsä oikut, lueskellen ja ommellen.
Mutta salassa hän varmaankin toivoi vielä jotakin Falkista.
Sillä hän oli antanut Laurille heti anteeksi. Hän rakasti Lauria.
Ja nyt oli Lauri viimein mennytkin urkurikouluun. Svean toiveet
kasvoivat. Hänen ainoa ilonsa olivat Laurin kirjeet, jotka virkistivät
häntä yksitoikkoisuudessa ja saivat hänelle tulevaisuuden hohtamaan
omituisena kangastuksena.
Lauri Falk oli alussa samoin yksin.
He kirjoittivat sitten toisilleen kaikesta ja kaikkensa. Svea
tunteittensa ja Lauri tunnelmiensa juhlahetket, ja varsinkin Svea
vähitellen pieniäkin kotiasioitaan.
Mutta kun he sillä tavoin erillään ollen toisilleen kirjoittivat, niin
alkoivat noiden kirjeiden arkisimmat kohdat liukua yhä enemmän heidän
silmiensä ohitse, etenkin Lauri Falkin.
Sen sijaan he muistivat tarkoin, kuinka he olivat viime aikoina usein
illan tullen katselleet johonkin samaan tähteen, kultaiseen tähteen, --
juuri samalla kellon hetkellä; olivat nähneet sen tähden yht'äkkiä
ikkunastaan ja tervehtineet sitä yhdessä samaan aikaan; se selvisi
heille toisen kirjeestä. Olivat ikäänkuin kohdanneet sielullisesti
toisensa.
Svea alkoi sitten erikoisesti huomauttaa Laurille monista muistakin
sellaisista kohtaamishetkistä, joista sovittiin näin pitkän matkan
päästä. Ja hän pani tyystin muistiinsa näiden hetkien runsauden.
Eivät he ajatelleet sitä, että toinen heistä oli esimerkiksi vielä
useammin katsomatta kuin katsoi tuohon tähteen silloin, kun toinen oli
asettunut sitä tähystelemään ja tunsi toisen paraikaa sitä katselevan.
Ne hetket, jolloin katseleminen ei sattunut yhteen, jäivät kirjeissä
ilmenevinäkin ottamatta huomioon.
Svea puhui niistä sielullisen kohtaamisen tuokioista niin usein, että
Lauri Falk alkoi tuntea hänet yhä useammin ikäänkuin sielullisesti
läsnäolevaksi: Svea ympäröi hänet jokainen hetki.
Ja kirjeistä näki, että Svea aavisti, mitä Lauri kulloinkin teki.
Sillä olihan Svea niin erikoisen herkkähermoinen ja hieno olento.
Joskus, kun Lauri loikoi yksin iltahämärässä alakuloisena sohvallaan,
hän oli näkevinään Svean ilmestyvän ovelleen lempeästi hymyillen. Ja
katso, sitten tuli kirje, jossa Svea kertoi koettaneensa juuri sinä
iltana päästä sielullaan Laurin luokse, lohduttamaan Lauria, koska hän
tiesi, että Laurin oli silloin tuskallista olla!
Sitä ei Lauri, saati sitten Svea, tullut noiden kirjeiden tosiasioista
huomanneeksi, että heidän uskottelunsa osuivat vielä useammin harhaan
kuin oikeaan, heidän luullessaan muka tietävänsä matkan päästä toistensa
ajatuksia ja tunteita, varsinkin Svea.
Lopuksi uskoi Lauri, että Svea aavisti, tunsi aivan kaikki hänen
surunsa, tiesi hänen asiansa kauas. Niin, Laurin mielestä Svea näki
sellaisia asioita, joita tavallinen ihminen ei voinut nähdä.
Samaan tapaan uskoi myöskin Svea, joka tutki Swedenborgia ja rakasti
Lauri Falkia; varsinkin omiin salaperäisiin voimiinsa hän uskoi.
Sitten tapahtui seuraavaa:
Oltuaan kauan yksinään kohtasi Lauri Falk tytön, joka häntä miellytti.
Leipurinkaupassa, tiskin takana Lauri hänet näki. Tytön jokapäiväinen ja
tavallinen nimi oli Marketta. Kaupasta lähdettyään Lauri Falk ajatteli,
kuinka naisellisen kainosti ja veikeästi neitonen oli luonut häneen
katseen sinisistä silmistään, ja kuinka pitkä, oljenhohtava tukka
hänellä oli ... uhkeat palmikot. Tosin hänen kätensä eivät olleet niin
pienet kuin Svean... Mutta Falkista tuntui elämä runottomalta;
alakuloinen syksy oli saapunut, lehdet olivat tosin punaisia ja
loistavan keltaisia, mutta satoi, satoi, -- ja Laurista oli ikävää,
niinkuin harmaina päivinä täällä pohjolassa ainakin. Eikä hänellä ollut
rahaa eikä seuraa.
Hän lähentyi hiljaa tytön tuttavaksi ja ilostui hiukan. Hän mainitsi
neitosta itsekseen nimeltä Margareta.
He istuivat Laurin huoneessa, haastelivat ja nauttivat punaista
Chianti-viiniä, jota Lauri oli hankkinut. Ja piankin he suutelivat
toisiaan.
Sitten Laurin kirjeet Svealle harvenivat. Viikkoihin hän ei niihin
vastannut. Viimein hänen täytyi se tehdä. Ja hän kertoi Svealle asian:
että hänellä oli ystävätär.
Eikä hän sitä kirjoittaessaan liioin näyttänyt surevan.
Vastaus viipyi jonkin aikaa.
Ja sillä aikaa kehittyivät Laurin ja tyttösen suhteet niin pitkälle kuin
miehen ja naisen läheiset välit saattavat kehittyä.
Sitten tuli kirje Svealta. Ja katso: se oli sellainen, että Lauri Falk
näki Svean tienneen tämänkin asian, itsestään ja ennenkuin hän oli
saanut mitään kirjettä siitä. Ihmeellistä! Juuri sinä iltana, jolloin
Laurin ja tyttösen oli käynyt niin, oli Svea siellä kaukana tuntenut
omituista ahdistusta, vastenmielistä, kauheaa. Svea sanoi selvästi
aavistaneensa, että Lauri Falk syleili toista.
Svea tiesi todellakin siis kaikki, sen hän oli tuhannesti osoittanut.
Nyt alkoivat Lauri Falkille synkät päivät, sillä ensimmäinen ihastus
Margaretaan oli hieman laimentunut, mutta uusi ystävätär kiinnitti häntä
kuitenkin sellaisella aistien ja yksinäisen elämän voimalla, ettei hän
saattanut neitosesta irtautua, vaikk'ei ollut vielä kertaakaan tullut
pohtineeksi, pitikö hän Margaretasta koko sydämestään vai ei. Ja nyt oli
hän, ryhditön raukka, taas pettänyt ihanan ja uskollisen Svean.
Ja vielä enemmän kuin nämä ajatukset tuskastutti Lauria sitten se
seikka, että Margareta, joka tuli, samoin kuin hänkin, viime viikkoina
omituisen hermostuneeksi, heittäytyi eräänä iltana hänen kaulaansa ja
tunnusti itkien hänelle erään syvimmän, kahdenkeskisen salaisuuden.
Laurin oli silloin vaikea kätkeä kovin levotonta mielialaansa.
Hän ajatteli, että siihen ne nyt menivät lopullisesti välit Svean
kanssa. Ja mikä oli tuo tyttö? Nyt huomasi taiteilija entistä selvemmin,
etteivät Margaretan kädet olleet niin kauniit kuin Svean. Eikä Margareta
ollut lukenut Tagorea, saati sitten ihmeellistä Swedenborgia. Pitikö nyt
kohtalon sitoa hänet Margaretaan?
Oliko se aivan pakko?
Ei, Lauri Falkin oma harkinta ei tässä riittänyt. Ja hän oli jo tottunut
aina hädässä turvautumaan Sveaan.
Hän aikoikin kirjoittaa asiasta Svealle.
Silloin tuli Svealta kirje. Omituinen, lyhyt. Kirje, kuten joka päivä;
mutta tässä sanoi Svea ainoastaan, että hän tulisi seuraavana aamuna
Laurin luokse.
Lauri ajatteli: jos Svea tietäisi tämänkin asian, hän voisi varmaan
keksiä siihen myöskin parhaan ratkaisun.
Lauri meni hotelliin, jossa Svea asui. Hän tekeytyi huolettomaksi,
hymyillen hän astui Svean huoneeseen, he tervehtivät toisiaan. Lauri ei
puhunut mitään Margaretan salaisuudesta, vaan pakinoi iloisesti
kaikenmoisista muista asioista. Svea katseli häntä tutkivasti ja
kummissaankin. Ja Lauri näki ohimennen, että hän istui kalpeana
nojatuolissaan.
Viimein Lauri kysyi:
»No, tiedätkö, mitä minulle nyt kuuluu?»
»Että sinä tulet isäksi», vastasi Svea heti.
Svean silmissä oli tumma kuulto. Hänen rintansa kohoili kiivaasti.
Lauri Falk hätkähti. Vähän ajan kuluttua hän kysyi äärimmäisen
hämmästyksen vallassa, hiljaa, miten Svea oli saanut sen tietää.
Svea oli sen tuntenut! Hän oli tuntenut eräänä yönä Laurin kärsivän
unettomana, hän ei ollut silloin itse saanut tuskasta unta silmäänsä. Ja
se yö oli juuri sama, jonka edellisenä iltana tyttönen oli ilmaissut
Laurille salaisuutensa.
Svea oli valvonut monia öitä jo sitä ennen ajatellen tällaista
mahdollisuutta; mutta tätä puolta asiasta he eivät nyt joutuneet
huomaamaan.
Lauri Falk ajatteli: Tällainen ei ole enää sattumaa! Olihan Svea niin
monesti ennen osoittanut sellaiset sattumat varmaksi tiedokseen.
»Mitä sinä sitten tästä arvelet?» kysyi Lauri viimein Svealta.
»Että lapsi ei ole sinun», vastasi Svea empimättä.
Svea, joka uskoi aavistuksiinsa, rakasti Lauria; ja hän oli nyt enemmän
kuin mustasukkainen, hän oli epätoivoisesti onneton.
Laurikin joutui silloin epätoivon valtaan. Sillä paitsi että hän nyt yhä
enemmän näki, miten erilaiset Svea ja Margareta olivat, Svea niin
omituisen ihmeellinen, hän uskoi nyt Svean aavistuksen nojalla, että
Margareta oli hänet pettänyt. Lauri oli tuntenut Margaretaa niin kovin
lyhyen aikaa.
Kuitenkin aikoi Lauri olla mies, ottaa Margaretan, vaikka itse joutuisi
kärsimäänkin.
Silti ei hän voinut olla sanomatta Margaretalle, kun he kohtasivat
toisensa seuraavalla kerralla, ettei lapsi muka ollut hänen.
Tyttö katsoi häneen kummastuneena, kauhuissaan. Hän ei vastannut
Laurille muuten kuin poistumalla kohta hänen luotansa.
Kun häntä ei kuulunut moneen päivään, meni Lauri tapaamaan häntä.
Viimein sanoi Margareta itkuunsa pakahtumaisillaan:
»Se oli sinun...»
»Oli?» kysyi Lauri Falk.
»Eikä sitä ole enää», vastasi Margareta.
Sitten sai Laurin sydän vaikeroida, ja hänen tuntonsa syyttää, sillä
mistä hän, paitsi naisen omista silmistä, joista puhui viattomuus,
arastellen kuulustelikin Margaretasta, hän sai tietää neidon suoraksi ja
hyväksi. Mutta hän itse oli nyt jälleen tehnyt rikoksen, murhannut oman
itsensä Margaretassa...
Ja tähän hänet oli saanut Svea.
Falk alkoi Sveaa hämärästi melkeinpä vihata.
Koskaan ei hän kirjoittanut Svealle enää sielullisista asioista. Jopa
hän kieltäytyi vähitellen huolimasta hänen kirjeitäänkin.
Viaton Svea suri kuollakseen.
Tällä tavoin loppuivat Lauri Falkin ja Svean välit.