tai miksikä ei perunoita?
Omenapuut Putkinotkossa ovat kuolleet, melkein viisitoista vuotta vanhat
omenapuut.
Syksy muuttui rajusti sateisesta kylmäksi ja peitti niiden oksat jäällä;
talvi palelsi sitten niitä vimmatulla pakkasella; ja lopuksi tuli kevät
kovin yht'äkkiä, kuumin päivin ja kylmin öin: kun aurinko lämmitti puita
ja kiihdytti niiden mahlan aikaisin juoksuun, niin yö hyyti ne ja
halkaisi niiden rungot.
Niin ne kuolivat.
Kirjakauppias Aapeli tuli kesän alkaessa syrjäisen lahtensa rannalle ja
näki omenapuut puutarhansa rinteellä mustina ja lehdettöminä, jo
irtautuvin kuorin.
Koko ympäristö varustausi pukeutumaan kesään; metsä, joka oli saanut
versoa melkoisessa luonnonrauhassa, oli kultaisen ilman harsoissa
vaaleasti vihreä ja pyrki lehteen ja kukkaan. Mutta omenapuut seisoivat
kaiken muun keskellä mustina, ne olivat kuin kalisevia luurankoja.
Otsa kurtussa ja huulet törröllään katseli Aapeli Muttinen ensin niitä.
Hän oli harmistunut, sillä hän ajatteli hukkaan menneitä vaivojaan, mitä
hänellä oli ollut noista hedelmäpuista.
Mutta samassa hän tunsi jossakin rintansa pohjukassa vieläkin kipeämmän
piston: niiden menneiden aikojen muistelemisen tuoman surun, jolloin hän
oli ne puut hommannut tänne. Mieleen johtuivat unelmat, jotka olivat
eläneet silloin hänen niitä tänne toimittaessaan, kauniit toiveet,
nimenomaan näihin puihin aikoinaan liittyneet. Ja miettipä hän siinä
ylimalkaan muitakin, noiden omenapuiden tavalla hukkaan menneitä
elämänsä asioita, luonnon jokapäiväisen ankaruuden hävittämiä.
Muttinen seisoskelee parvekkeellaan, keskellä korkeita koivuja, jotka
loistavat kevään vaaleutta, kiiltäen täynnä pieniä ja tuoksuvia
lehdenalkuja, ja katselee kuolleita omenapuitaan. Hänen mielessään
kulkevat kuvat niiltä ajoilta, jolloin hän oli nuorempi kuin nyt, niin,
ajoilta, jolloin tuo päälaki ei ollut vielä aivan kalju. Silloinhan ne
nämä omenapuut istutettiin.
Muttinen hymyilee ja nyökyttää päätänsä, sillä hän muistaa hyvin, että
hän oli suunnitellut tänne, tähän sangen pohjoiseen ja karuun luontoon,
kokonaista valtavan suurta hedelmätarhaa. Enimmäkseen omenapuita.
Kuusisataa, seitsemänsataa niitä piti täällä olla, ei enempää eikä
vähempää. Hän oli ajatellut tarhan istutettavaksi porrasmaisille
pengermille, jotka hän päätti kaivattaa tuohon huvilan ympärillä
olevalle pyöreälle rinteelle.
Kuinka ne puut sitten kukkisivat, varsinkin omenapuut, ja kirsikatkin,
oli hän silloin miettinyt. Koko mäen lähinnä rakennusta piti olla
piankin kevätkesin valkea kukista kuin luminen metsä. Kerran olisivat
puut ryhmyisiä, vanhan ja arvokkaan näköisiä, niiden oksat omituisesti
kiertyneitä. Silloin hän istuisi niiden varjossa jonkun naisen kanssa,
ja ympärillä pieniä pirpanoita. Entä ne makeat hedelmät sitten, joita
varsinkin omenapuut kantaisivat. Muttinen piti omenoista, -- vielä
enemmän kuin kirsikoista, koska omenat ovat isompia...
Niin kummallinen ei hän ollut siihenkään aikaan, että olisi koettanut
sijoitella tänne päärynöitä tai sitten luumuja.
No, kuutta-, seitsentäsataa ei niitä omenapuita tullut. Hän ei edes
tilannutkaan niin paljoa, vaikka oli ensin aikonut: sen verran hän jo
tinki alussa, että päättikin tilata ainoastaan sataviisikymmentä.
Mutta kuinka lienee käynytkään: tuli jos jonkinmoisia esteitä, ettei
tilatuista saapunut enempää kuin viitisenkymmentä.
Siihen ne hupenivat jo alussa, nuo seitsemänsataa, valtava hedelmätarha,
kaikenlaisten jo nykyään unohtuneiden pikkuesteiden vuoksi.
Mutta touhua oli Muttisella hommatessa ne viisikymmentäkin tänne maalle,
kun ne saapuivat kerran syksyllä taimistosta sinne kaupunkiin. Hän oli
käynyt kaikkien kolmen puutarhurin puheilla ja pakissut ensin heidän
kanssaan yhdessä, nähdäkseen kuka heistä oli asiaan pystyvin. Ja sitten
hän oli valinnut parhaan ja neuvotellut hänen kanssaan erikoisesti juuri
näistä viidestäkymmenestä omenapuusta, ennenkuin lähetti hänet sopivilla
ohjeilla varustettuna tänne maalle niitä istuttamaan. Itse ei hän
silloin vielä tänne joutanut, alkava ja vähävarainen mies; hänenhän piti
haalia rahaa näitä istutuksia varten. Mutta ohjeet hän sen sijaan antoi
tarkat: minkälaiset pengermät tarhurin piti teettää työmiehillä tänne
rakennuksen ympärille, -- juuri nämä samat pengermät, -- ja piirsi
hänelle valmiiksi kartankin, johon oli merkitty jokaisen omena- ja
kirsikkapuun paikka. Monilla muillakin evästyksillä Muttinen hänet vielä
varusti.
Ja kun hän ei silloin syksyllä päässyt töiltään kaupungista katsomaan
näitä istutuksia, niin hän ajatteli sitten kaupungissa kaiken talvea,
miltä ne näyttäisivät seuraavana keväänä, istutettuina sillä tavoin
hänen mielensä mukaan.
No, aivan hänen mielensä mukainen ei istutus sitten ollutkaan. Pengermät
eivät toteutettuina olleet sellaisia, joiksi hän oli ne ajatellut, --
eikä puutarhurikaan ollut niitä teettäessään noudattanut tarkalleen
hänen pyyntöjään. Ja mikä oli harmillisinta: monet puut kuivuivat jo
kyynärän korkuisina, niin huolimattomasti oli sekin valittu tarhuri ne
istuttanut. Muttisen täytyi kaivaa niitä pois paikoiltaan ja istutella
niitä uudestaan, syvemmin muokattuun multaan ja kauniimpiin asemiin.
Kuinka hän oli kaivellut hiki otsassa kuoppia, joiden piti hänen
mielestään olla oikein leveitä, ja täyttänyt ne ruokamullalla, tilansa
kaalimaiden mustimmalla ja kuohkeimmalla! Pää kuopassa ja leveä perä
pystyssä hän oli sitten istuttanut puita uudestaan.
Mutta niistä hänen omistakin istuttamistaan oli vielä kuollut monta; hän
oli jälleen itse tehnyt eräitä harmillisia virheitä.
Kolmisenkymmentä jäi kuitenkin niistä jäljelle, ja olihan työ niiden
puolesta monenlaisten toivojen valaisemaa. Niiden versovissa silmuissa
piilivät kauneimmat unelmat. Muttinen muistaa hämärästi ne kaukaiset
alkukesän päivät, jolloin hän oli puuhannut lantaa omenapuilleen;
lehmänlantaa hän oli koetellut, sitä oli vuokralainen, Juutas
Käkriäinen, neuvonut, kujilla palanutta, talven alla seisonutta; sitä
hän oli koonnut ja kanniskellut itse, Aapeli Muttinen. Mutta se tärveli,
turkkilainen, omenapuita, niin hän oli myöhemmin kylillä kuullut. Siksi
hän oli omin käsin kaivanut sitä jälleen puiden ympäriltä pois ja tuonut
niille nyt hevosenlantaa, ja sianlantaa, tallista. Kädet kyynärpäihin
asti moskassa hän oli touhunnut, sillä loma-aikana hän tahtoi vaalia
puitansa.
Hän muistaa, kuinka ne sitten ensi kerran kukkivat, pienikokoisina ja
hentoina, aukoen muutamia valkeita ja keskeltä punaisia kukkia, jotka
hänen täytyi nipistellä pois, etteivät puut rasittuisi liian nuorina.
Niin, Muttisen mieleen tulevat myöskin helteiset heinäkuun päivät, joina
hän oli hälyttänyt talonsa väen, Käkriäisen vaimoineen ja lapsineen,
kantamaan omenapuilleen vettä, kymmenet korvot alhaalta rannasta. Jopa
vieraansakin hän oli pannut siihen urakkaan, paitsi että hän oli
tietysti itse kantanut, mokomasta touhusta hiukan ärtyneenä.
Entä sitten puuhat niiden omenapuiden suojelemiseksi! Kirjeet
vuokralaiselle, ettei hän saisi antaa lampaittensa ja kirottujen
pässiensä niitä jyrsiä ... eikä jänisten talvella, isojen
rusakkojänisten, jotka tulevat aivan ikkunan alle helmikuun paistavassa
kuutamossa, pelkäämättä koiraakaan. Niitä jäniksiä piti ampua; Muttinen
hankki Käkriäiselle ampuma-aineet ja maksoi tapporahat. Ja peijakkaan
myyrät sitten, maanalaiset sissittäjät! Ja metsärotat. Jäniksiä vastaan
varattiin pahalta haisevaa hirvensarvi-rasvaa, ripustettiin sillä
täytetyt tulitikkulaatikot puiden oksiin; ja rotille merisipulit ja muut
myrkyt.
Kiviaidankin hän oli suunnitellut tuon alkuperäisestään paljon
pienentyneen tarhansa ympärille; mutta sen nousemista odottaessaan hän
oli antanut pystyttää pisteaidan, päistä somasti leikatuista laudoista
tehdyn; harmaaksi oli se jo muuttunut, jopa vihertäväksikin, kauniin ja
vanhan väriseksi... Viisitoista vuotta oli mennyt aikaa sen
rakentamisesta, sujahtanut.
Ja omenapuut olivat varttuneet, ja olivat oivallisia omenapuita! Kelpasi
näyttää vieraallekin, mitä niistä kuudesta-, seitsemästäsadasta oli
jäänyt jäljelle. Muttinen oli niistä ylpeä, kun tuttavat niitä
kevätkesällä ylistivät. Hän seisoi silloin ääressä aivan sanattomana,
niin onnellinen hän oli toisten ihailusta, ja vielä enemmän itse puista.
Ne olivat kasvaneet sievoisen töllin korkuisiksi; oksat olivat pystyt ja
suorat kuin monihaaraisen kynttilänjalan haarut: kestäisivät mainiosti
muhkeain omenain kuormaa. Ja kukkia ne olivat täynnä. Puut paistoivat
yhtenä valkeana tukkuna Muttisen silmiä huikaisten! Ampiaisia pörisi
niissä kaiken kevättä. Yhdessäkin puussa oli yksinään kolmetuhatta ja
seitsemänkymmentä kukkaa, luki Aapeli kerran.
Kymmenvuotiaasta hän oli antanut niiden jo kantaa hedelmääkin. Ja ne
alkoivat jo näyttää oikeilta omenapuilta, vanhoilta ja jykeviltä. Rungot
olivat tulleet hiukan vinoiksi ja kehittyneet muhkuisiksi. Oksat olivat
kiertyneet vapaasti, niinkuin oikea kauneus vaatii.
Entä omenat sitten! Muttinen maiskuttelee suutansa ajatellen niitä omia
Antonofkiaan ja Säfstaholmiaan, joita hän oli jo saanut syödä, jopa
antaa muillekin ... vieden sinne kaupunkiin laatikoissa.
Ja nyt, tulevana syksynä, Aapeli Muttinen aikoi pitää suuret kemut. Joko
täällä Putkinotkossa tai siellä kaupungissa. Kynttilöitä palaisi joka
huone täynnä lamppujen lisäksi. Vieraita joka huoneessa. Ja pöydillä
olisi varsinkin omenoita, omia omenoita.
Ja kun ystävät niistä pitäisivät, hän työntäisi niitä heille, -- jopa
oudoillekin. Työntäisi kilomäärin, pussittain, toisille lykkäisi koko
säkin selkään: »Ota, tuossa on, ryökäle, ota vaan! Ne ovat Muttisen
Aapelin omenoita.»
Ja nyt...
Kun hän tuli maalle, oli pakkanen ne kaikki tuhonnut. Kaikki
kolmekymmentä. Ei Käkriäisen huolimattomuus eikä viekas kateus ollut
niitä lopullisesti turmellut. Vaan kova pakkanen.
Kaiken neuvottelun, juoksun, touhun, vedellä virkistelyn tehnyt
turhaksi; kaikki suunnittelut ja pöyhkeilyn sillä, mitä niistä kerran
tulisi. Pakkanen hävittänyt Muttisen tarhan niinkuin kaikkien muidenkin
koko seudulla.
Pälkähtääpä nyt hänen päähänsä, viimeinkin, miksi rahvas täällä on koko
ajan suhtautunut näihin hänen omenatarha-hommiinsa hiukan kuin
pilkallisesti. Ja miksi tämän seudun talonpoikaistaloissa ei yleensä näe
hedelmäpuita: pakkanen tuhoaa näet ne ainakin joka viideskymmenes vuosi.
Hm, ajattelee Muttinen, tämäkin kauneus, ylellisyys on siis meille
liikaa. Ja moni muu...
Muuan toinenkin asia johtuu vertauskuvallisesti hänen mieleensä.
Niinkuin hän oli odottanut liikaa omenapuilta, niin muustakin elämästä,
mukavuutta, täydellisyyttä, sopusointua.
Nyt kiipeilevät omenapuut tuossa pengermiensä portaita ylös ikäänkuin
parvi kummallisia luurankoja, mustia luurankoja.
Ennen olivat ne jo olleet täynnä makeanpunaisia nuppuja ja hyvältä
lemuavia kukkasia.
Muttinen oli uneksinut, kuinka pirpanat leikkisivät noiden omenapuiden
alla, kuinka hän ja joku toinen, se akka, istuisivat vanhoina näiden
samojen kukkivien puiden juurella, silloin jo ylen suurien, mutta yhä
kukkivien. Kauas paistaisi lahden pohjukasta hänen omenatarhansa.
Hamekansaa hän oli rakastanut. Se asia oli muuttunut hänelle
yhdentekeväksi. He olivat alkaneet keskenään riidellä, kyllästyneet ja
eronneet... Monta oli sellaista tapausta jo ennenkuin nämä omenapuut
kuolivat.
»Perunoita täällä sopii viljellä», oli rahvas joskus hänelle sanonut.
Miksi hän olikaan vaatinut liikaa omenapuilta, vasten luontoa?
»Hm, miksi ei tosiaan perunoita?» hymähtää Muttisen Aapeli.