eli muuan maalaisäiti.
Konttoristi Heitukka on ruma olento. Hänen päänsä on iso, jalkansa
väärät, suu kuin kalan, niin vinosti luisuu alaleuka kaulaa kohti, ja
surullisen otsan alta katselevat silmät, joista toinen on kiero; ne
näyttävät melkeinpä vihaisilta juuri silloin, kun hän vääntää huuliaan
ystävälliseen hymyyn.
Lahjoiltaankin hän on huono, vaivalla hän on läpäissyt kauppakoulunsa ja
päässyt konttoristiksi, sen tietävät kaikki, jotka sattuvat häntä joskus
ajattelemaan. Sellaisia ei ole monta, sillä jokainenhan tietää, että
Heitukka juokin. Viime vuosina hän on siinä oikein yltynyt.
Mikä lienee vaikuttanut siihen, että hänestä on tullut juoppo? Kukapa on
vaivannut itseään sellaista aprikoimalla.
Tosin kertovat ne, joiden pakina ehkä osuu Heitukkaankin, että hänellä
olisi ollut jonkinlaisia suunnitelmia kauppaneuvos Könölinin tyttäreen
nähden, tuolla raukalla, silloin, kun Lauri Falk ja Svea kihlautuivat.
Jopa kuului Heitukka sitten myöhemmin, kun Könölin oli kuollut ja Lauri
jättänyt Svea Könölinin, pyrkineen Svean lähettyville; mutta Svea
ajatteli tietysti ainoastaan Falkia. Mitäpä hän Heitukasta.
Surkeaa oli konttoristin elämä ollut, kun hän oli kadottanut
ylläpitäjänsä, kauppaneuvoksen; hän oli yritellyt puodeissa, mutta ei
hänestä ollut kirjanpitoonkaan, eikä edes tiskimieheksi.
Sen jälkeen hän on elänyt se tiesi miten, oleskellut muilla
paikkakunnilla, ja täällä etukylässä, ikäänkuin piiloon painuneena, se
juoppo. Kesäisin hän on kalastellut, saadakseen vähän rahaa
juopotellakseen.
Kuitenkin ne harvat, jotka tuntevat Heitukkaa paremmin, tietävät, että
hän alkoi juoda jo kauan ennen kauppaneuvos Könölinin kuolemaa ja Svean
kihlautumista.
Jo vuosia aikaisemmin hän oli ryypytellyt, -- silloin kun se hänen
mökkinsä paloi. Onpa niitäkin seurassa, joille mies-parka on muka
uskonut sydämensä kertomuksen. Ja he saattavat sen tarinoida muille,
mitään pahaa sillä tarkoittamatta.
Mertsi Heitukka on syntyisin jostakin takakunnasta, jossa hänen isänsä
kuului olleen karvari. Isä oli alkanut juoda kohta, kun oli Mertsin
äidin nainut. Hän oli juonut nurin karvariverstaansa, aivan kuin
uhmalla. Ja sitten hän oli hukkunut vesillä ollessaan, humalassa,
sanottiin.
Sillä hänen vaimonsa, Mertsin äiti, oli nyt sellainen, että hän tahtoi
elää miten halusi. Hän piti hauskaa miesten kanssa, -- niin, keskellä
kirkasta päivää hän oli kulkenut kylänsä valtatiellä juomilta
höyrähdellen, astellen komeasti kirjavassa kretongissa, pöyhkeänä ja
pystynä. Karvari sai hänestä nähden olla vaikka suolla.
Kun karvari kuoli, veivät velkojat tehtaan. Mutta silloin vielä nuori
leski katosi pitäjästä ja jätti sinne poikansa ihmisten varaan.
Kierrellessään kerjuulla oli Mertsi sitten joutunut johonkin kunnon
taloon, josta hänet oli hommattu kansakouluunkin.
Oli hänen kiero silmänsä ja muukin rumuutensa tuottanut hänelle siellä
surua; häntä oli sanottu länkisääreksi ja möhkäpääksi...
Sillä päällään hän oli kuitenkin läpäissyt kansakoulunkin, ja sitten hän
oli kaivannut johonkin parempaankin.
Ja kuinkas ollakaan: kun hän oli puotipoikana eräällä kauppiaalla, hän
sattui kuulemaan, että itse kauppaneuvos Könölin oli sukua hänelle,
kaukaista sukua, -- oli syntyisin samasta pitäjästä kuin hänkin. Ja
Mertsin isäntä, kauppias, oli silloin yllyttänyt häntä kääntymään
Könölinin puoleen ja pyytämään avustusta, koska näet Mertsi ajatteli,
kuinka hän pääsisi kauppakouluun.
Mertsi oli mennyt Könölinin puheille, ja Könöliniltä lähtikin apua
hiukan koko sen koulun ajan.
Mutta siinäkin koulussa toi köyhyys ja rumuus Mertsille surua. Aina oli
hän siellä elänyt syrjässä. Kukapa tyttökään saattoi tuollaista
kierosilmää muuta kuin ehkä säälitellä?
Ja niin yksinäiseltä ja katkeralta alkoi maailma tuntua Mertsi
Heitukasta, että hän sitten, kun oli päässyt kauppakoulusta ja saanut
pienen viran täällä kauppaneuvos Könölinin sahalla, rupesi palavasti
haluamaan jotakin läheistä, rakasta.
Siitä se hänen synkeytensä alkoi.
Palavasti haluamaan, että hänelläkin olisi jotakin omaa, omaista, johon
hän vetäytyisi kiinni.
Niin, silloin hän oli ryhtynyt tiedustelemaan, missä hänen sukulaisiaan
olisi. Äitiään hän oli kai erityisesti tarkoittanut, mutta hän ei
puhunut niin, sillä äidistään hän lienee jo pienenä kuullut sellaista,
ettei hänen mielensä nyt tehnyt kysellä, missä äiti oli.
Ei voinut poika kysellä äitiä, vaikka oli kai jo vuosia sanomattomasti
kaivannut juuri häntä. Hän mahtoi pelätä, että hänelle ladeltaisiin
äidistä taas samoja kuvauksia kuin ennen lapsena, hänelle, joka
kuvitteli itsekseen äidin helläksi ja hyväksi, parhaaksi lohduttajaksi.
Sillä tavoin sukulaisia tiedustellessaan Heitukka saikin kuulla, että
eli se äiti vielä, jossakin toisessa pitäjässä. Jopa ilmoitettiin
hänelle, että hänellä oli yksi sisarkin, karvarin kuoleman jälkeen
syntynyt. Sisaren oli äiti jättänyt köyhäintalolle, -- sieltä hän oli
karannut jonnekin, -- eikö liene joutunut Helsingin kaduille. Äidistä ei
kerrottu sen enempää.
Suruiseksi se vihjailu teki Mertsin, mutta ei hän siitä vielä sen
enempää välittänyt. -- Kukapa tiesi, millainen äidin kohtalo oli ollut,
-- ehkä oli köyhyys ja kurjuus hänet kaikkeen pakottanut. Ja varmaan oli
äiti jostakin salaisesta ja hellästä syystä antanut pojalleen
ristimänimenkin Mertsi, -- nimittäin _Schmerz_, joka merkitsee Tuskaa:
Genoveva-kirjasta otettu nimi, sama kuin Genovevan poikasen.
Mertsi Heitukka tahtoi nyt nähdä äitinsä. Ja kai ehkä hiukan näyttää
itseäänkin. Edes jollekulle, -- että tässä hän nyt oli, miehenä,
konttoristikin oli, kovasta kohtalostaan huolimatta.
Siksi lähti hän siihen pitäjään, jossa kertoivat äidin elävän.
Siellä hän sai kuulla, että äiti asui jossakin mökissä salon sydämessä,
ja oli jälleen sairas, niinkuin usein ennenkin.
Heitukka riensi äitinsä luokse... Se oli ollut heinäkuinen päivä;
kangas, jota Heitukka kulki, -- oikeinpa komeaksi pukeutuneena: vaalea
huopahattu päässä, korviin ulottuvat kaulukset, ja punaisen ja viheriän
kirjava liina kaulassa, keppi kädessä, -- höyrysi kuumuutta; tien
varrella kiiluivat pienet ja punaiset ketoneilikat.
Järkytetyin mielin oli Mertsi pujahtanut matalasta ovesta pirttiin,
jossa hänen äitinsä oli maannut. Vakavana ja onnellisena hän oli mennyt,
-- koreaa kravattiaan asetellen, -- vuoteen luo, jossa äiti vääntelehti,
ja ojentanut äidille kätensä.
Tervehdittiin siinä. Äiti katseli poikaa, heltyi huokauksiinkin. Mutta
kun Mertsin puhe sitten oli saanut ikäänkuin tutkivan sävyn, keskeytti
äiti yht'äkkiä sanomalla mökin väen kuullen:
»Rumapa, ruma hänestä tulikin.»
Oudosti se mahtoi käydä Mertsin sydämeen. Mutta Mertsihän tiesi, että
äiti puhui totta, -- ja kai äiti oli sanonut niin ainoastaan salatakseen
joitakin muita tunteitaan. Joskaan hän ei nyt päässyt lähestymään äitiä
sen enempää, niin varmaankin äiti oli lähestyvä häntä sitten, myöhemmin,
kun oli tullut jälleen terveemmäksi.
Niin, sitten, kun Mertsi oli ottanut hänet hoiviinsa, sillä sen hän
aikoi tehdä.
Ja hän teki sen. Hän käänsi kukkaronsa nurin, ja lähetti äidille
lääkkeitä, ja käytti häntä kaupungissa tohtorissa, jopa saikin hänet
terveeksi.
Entistä keveämmällä mielellä oli Mertsi sitten elänyt sahalla, pienessä
virassaan, ovelan Könölinin pikku kätyrinä, kuten hän juovuksissa
ollessaan sanoi. Hän oli nyt onnellinenkin. Sillä hänellä oli suuri
suunnitelmansa: hän hommasi mökkiä äidilleen ja itselleen.
Könölinin pienellä avulla hän sen sai. Syyspuoli kesää se oli ollut.
Melkoisen kaukana oli se mökki kaupungista, yksinäisellä niemellä; kovin
pieni se oli ja musta. Mutta hän aikoi korjauttaa siellä kuntoon läävän,
ja kaikki, ja elää siellä kesin äitinsä kanssa, oleskella aina lomansa,
ja hoidattaa siellä äitiään. Äidilleen hän hankkisi mökkiin viljelijän.
Kanojakin siellä piti olla, ja karviaispensaita aikoi Mertsi sinne
istuttaa. Niin, äiti oli lohduttava häntä ja hän äitiä.
Kun hän oli ostanut sen mökin ja sitä hiukan järjestänyt, oli hän
kirjoittanut siitä asiasta kiireesti äidilleen maalle ja pyytänyt häntä
menemään katsomaan tuota hovia, koska ei itse virastaan heti joutanut.
Mutta Mertsi lupasi tulla tapaamaan äitiään mökille seuraavana pyhänä.
Sinä sunnuntaina hän astelikin tuomiskäärö kainalossa mökilleen.
Eräässä talossa, jonka kautta hän kulki, hän sai kuulla, että äiti oli
kyllä jo käynyt mökillä, mutta ei ollut sanonut tyytyvänsä siihen: oma
kamari hänellä täytyisi olla, piika täytyisi hänelle hankkia, kaksi,
kolme lehmääkin. No, Mertsi Heitukka ainoastaan hymähti tällaiselle:
jospa äiti-raiska tietäisi, kuinka tukalaa jo tuon yhdenkin tupasen
saanti oli ollut! Mutta ehkäpä äidille hommataan tilaa vielä enemmänkin,
-- ja kaikkea muuta, lehmä tietysti piankin, sitten, kun saadaan
viljelysten hoitaja; ja lopuksi piikakin, äidille.
Seuraavassa talossa puhelivat ihmiset Heitukalle äidin haastelleen
äskeisten lisäksi, että vieläpä hänelle hyvin käy, niinkuin ennenkin:
poika hänellä on, sen täytyy häntä elättää, täytyy; sellainen akka hän
on, yhtä luja vanhana kuin nuorenakin.
Se tyrmisti Mertsiä.
Ja kun hän sitten kolmannessa talossa kuuli, että äiti oli siellä häntä
moittinut, oli haukkunut häntä taas rumaksi, sanonut joutavaksi
konttoristiksi, jolla oli palkkaa vaivainen sata kuussa, -- ja olipa
äiti uhannut haastaa hänet oikeuteenkin, ellei pojalta tule hänelle
parempaa asuntoa kuin se salomökki, sellaista asuntoa, joka entisen
karvarin leskelle sopii, -- silloin Mertsi lähti siitä talosta ylen
synkkänä. Ja sitten illalla hän istui mökkinsä pienessä tuvassa, kituvan
tulen ääressä, katkerana ja onnettomana, odottaen kauhuissaan äitiä,
sillä hän tahtoi saada häneltä selitystä näihin kylän juttuihin.
Äiti oli tullutkin sinne myöhemmin. Mertsi, joka ei uskonut moista
mahdolliseksi äidissä, kaivatussa, joka oli antanut hänelle nimen Tuska,
toivoi näkevänsä totuuden äidin silmistä, kauniimman totuuden kuin kylä
kertoi.
Ovi avautui hämärtyvänä syysiltana. Mertsi suuntasi katseensa tulijaan,
sanaakaan virkkamatta, kai rukoilevasti. Silloin hän oli nähnyt äidin
huulilla pelokkaan ja matelevan hymyn. Mertsi nosti kauhistuneena isoa
päätänsä, ikäänkuin uhkaan. Äidin silmät vastasivat hänelle uhmalla; ne
säkenöitsivät Mertsin mielestä ivaa. Mertsi vaati selitystä kylän
juttuihin. Äiti vastasi oikeudella uhaten: hän tahtoi saada eläkkeensä,
ei mitään mökkiä salolla.
Silloin oli Heitukka noussut, hän oli osoittanut oveen ja huutanut:
»Ulos!»
Äiti oli mennyt, uhaten ja nauraen.
Heitukka ei ollut jaksanut päästä paikaltaan, vaikka hän olisi tahtonut
juosta tuon naisen perästä, kuristaa, tappaa hänet, sillä äidinmurhaaja
hän olisi tahtonut olla.
Mistäpä hän, huonopäinen raukka, olisi ymmärtänyt sielujen tavallisia
luonnonoikkuja, sairaalloisuuksia? Kuinka hän olisi osannut loihtia
esille viheliäisyydestä niitä kullanmuruja, joita ehkä piili sen
pohjalla? Varmaankin hän olisi ilolla tyytynyt muruihinkin, jos olisi
niitä saanut.
Ei, Heitukka nousi vähän ajan päästä, otti pankolta kekäleen ja sytytti
tuleen sen mökkinsä. Se on totuus sen mökin palosta.
Sitten hän oli lähtenyt sieltä sielullisesti kovin runneltuna, liekkien
lyödessä hänen takanaan mustaa taivasta kohti.
Siihen aikaan hän rupesi ryyppimään. Jos kuka kysyi häneltä jotakin
mökistä, sillä hän oli onneaan suunnitellessaan kertonut siitä jo
ihmisille, hän sanoi sen palaneen vahingossa; mutta jos äidistä
puhuttiin, hän ei vastannut, vaan antoi muiden kysellä. Siitä alkaen hän
on yhä luisunut; ja varsinkin sitten, kun Lauri Falk vielä kihlasi ja
jätti Svean.
Ehkäpä Heitukka ajattelee, että kun hänellä on suku sellainen, niin
mitäpä hänkään olisi muuta kuin turmioon tuomittu. Hän juo, -- parhaasta
päästä yksinään, asuen etukaupungissa: kukapa hänen seuraansa,
ainoastaan jotkut maalaiset ja joutavat rentut.