eli »Mens sana in corpore sano».
Tuomari Tommola on ruvennut urheilemaan. Terveyssyistä on täytynyt.
Oli hän urheillut jo ennenkin, kauan sitten, pienenä nallikkana mamman
luona, eh-eh. Siellä hän oli lyönyt isipapan pihalla veljiensä kanssa
painia ja pureskellut heitä koipiin, sillä hän oli nuorin kyläkauppiaan
lapsista. Ja hiihdelleet he olivat kuin Jukolan pojat. Mutta nyt ei hän
ollut enää pitkiin aikoihin hoitanut terveyttään.
Äskettäin hän kuitenkin alkoi tuntea sydämessään merkillisiä pistoksia,
jotka muuttivat hänen muotonsa tummaksi ja arvelevaksi. Tommolan
punaisen muodon, naaman, joka on pyöreä kuin täysikuu ja kiiltää kuin
saippuoitu. Ilosta se kiilteli vielä äskettäin, hänen syödessään illoin
vankasti pihvejä ja höystettyjä makkaroita, afääreistään jutellen,
kallistaen ruokanaukkuja ja ajatellen, kuinka hän sitten ryntäisi
tyttöjen perästä kuin orhi. Sellaisena hän luuli kestävänsä, vaikk'ei
joskus saanut öisin unta: niin mietti hän päässään tulevaisuutensa
afääreitä, muikunkauppoja ja muita. Mutta sitten alkoivat ne pistokset!
Ja omituinen ahdistus sydämessä. Johtuikohan se siitä, että hän söi
mansikoita siemenineen? Ehkä ne siemenet olivat tunkeutuneet
umpisuoleen? -- Oiva Tommola meni levottomana lääkäriin. Tuttu tohtori
sanoi kyllä, että sydänhermot olivat ehkä hiukan kiihottuneet: sopisihan
Tommolan, jos hän neuvoja vaatisi, nauttia illoin ainoastaan yksi pihvi
ja pienempi luku pippuroituja makkaroita; naukkuset ja tyttöset
menisivät vielä mukiin... Silti Tommola pelästyi. Hänen mieleensä johtui
kauppaneuvos Könölin, joka oli kuollut yht'äkkiä sydänhalvaukseen, juuri
kun oli kaiken ikänsä ponnisteltuaan päässyt rikkaaksi. Ja Oiva Tommola
aikoi itsekin rikkaaksi.
Se oli synkkä esimerkki. Nyt, näin varhain, alkoi terveys, piru,
juonitella...
Tommola päätti ryhtyä ajoissa tarmokkaasti sitä hoitamaan.
Hän osti »Myllerin Systeemin» ja muita arvokkaita kirjoja. Jopa hän
lainasi kalliit punnuksetkin. Ja hän voimisteli aamuin ja illoin.
Kesäkuussa hän meni kylpemään, Ollin-saunaan, pikkukaupungin
kylpylaitokselle.
Mutta ne kylvyt kävivät hänestä niin peijakkaan kalliiksi. Kylpylän
hierojatkin harmittivat häntä; aamuisessa pohmelossaan tulivat nuo
keltanokat ylioppilaat muka häntä hieromaan, annettuaan hänen odotella
kokonaisen tunninkin hieromasalissa, ja sitten ne sivelivät kymmenisen
minuuttia käsivarsia ja reisiä kuin kanansulalla, -- ja se maksoi
kauniin viitosen kerralta.
Sitä paitsi kiusasi häntä nähdä kylpylaitoksella aina ontuvia ja
ihotautisia; ja venakoita, niin paksuja, että kun nuo pallomaiset mammat
loikoilivat puistossa penkeillä, otti yksi kohta vaivoin kiinni
penkkiin, sillä kädet ja jalat heiluivat koholla ilmassa. Nuoriakin
venakoita siellä tosin kyllä oli, mutta niitä hän ei tahtonut, varmuuden
vuoksi, sydänvikansa tähden, lähennellä, ja nyt ne olivat turhaan
ärsyttämässä. Samoin kuin pihvit ja makkarat, ja makeat naukkusetkin.
Ja ennen kaikkea: elämä ja hoito kylpylaitoksella oli niin peijakkaan
kallista.
Ja tulivatko sairaat siellä sen paremmiksi? Muttinenkin oli kylpönyt,
iskiaksensa vuoksi, jonka hän oli saanut resorivuoteessa
filosofoimisesta. Se oli maksanut hirveästi, ja yhäpä onnahteli Aapelus.
Silloin sattui Muttinenkin päättämään, että nyt hän tahtoo oleskella
jälleen parhaan osan kesäänsä Putkinotkossa, koettaa parannella siellä
konttaansa, maalaistapaan: saunalla ja tervalla ja paahtamalla
auringonpaisteessakin ruhoaan...
»Saunalla ja tervalla!» huudahti Oiva Tommola siihen. »Kuules, veli, --
minä tulen mukaasi maalle! Hoitamaan sydäntäni. Minäkään en usko näihin
kylpyläafääreihin. Mutta sauna ja terva, ehkäpä ne ... Entä viina! --
Jos ei terva ja viina auta, on se kuolemaksi, sanoo suomalainen
sananlasku... Vanhankansan viisautta. Ja lisäksi aurinkokylpyjä, ja
yleensä potraa maalaiselämää...»
Tommola tuli Aapeli Muttisen luo.
Hän nousi siellä ensimmäisenä aamuna vuoteestaan lujasti päättäen hoitaa
terveyttään, -- ei kuitenkaan varsin varhain, vaan kello puoli kymmenen,
sillä levon täytyy olla maalla syvä, sellainen, että jalat käyvät unen
pohjaan asti, sanoi Oiva Tommola. Se oli yksi hänen terveysohjeitaan,
jollaiset hän oli pohtinut valmiiksi viime päivinä, päätettyään lähteä
maalle, ohjeita, joista hän oli sulkenut pois kaikki lääkärien kalliit
ja epäilyttävät vehkeet suosiakseen sitä enemmän tervettä maalaiselämää.
Siinä hän uskoi nykyään pihvien ja pienten naukkujenkin menevän
mukiinsa...
Muttinen köllötteli maalla myöskin yhtä myöhään kuin Tommola. --
Yht'äkkiä hän sinä ensimmäisenä aamuna pelästyi, kun kuuli viereisestä
yliskamarista, johon Tommola oli sijoitettu, kovan kumahduksen. Tommola
se siellä ponnahti sängystä permannolle, sellaisella voimalla, että koko
huvilan välisilta huojui.
Sitten Tommola alkoi voimistella. Hän mylleröi, lukien ääneen: »Yks,
kaks, yks, kaks.» Jalat löivät permantoon, nikamat natisivat. Sen
jälkeen hän voimisteli punnuksilla. Ja sitten hän huusi Muttiselle
seinän läpi:
»Joko sinä olet mylleröinyt, Aapelus? Minä olen. -- Kuulepas, Aapelus,
sinun täytyy ruveta mylleröimään, muuten et sinä saa pois iskiastasi.
Joka aamu, vähän aikaa, mutta rajusti. Mutta nyt minä menen uimaan.»
Oiva Tommola ryntää alas ullakolta niin, että luukut ja ovet paukkuvat.
Hän törmää kuistille alasti ja nauraa tyytyväisenä Muttisen vuokraajan
eukolle, joka katselee häneen ällistellen aidan takaa. Tervettä ja
reipasta maalaiselämää! Sitten hän juoksee pihalta rinnettä alas
lahdelle. Hän hyppää heti järveen uimapaikalta, jonka hän on edellisenä
iltana valinnut. Porskis! panee vesi, ruiskahtaa korkealle ilmaan.
Tommola pärskyttää vettä; pian hän istuu keskellä lahtea näkyvällä
kivellä. Siinä hän alkaa sitten laulaa jotakin reilua ja maalaista,
sellaista rekirivoa, sillä terve täytyy ihmisen olla, täällä maalla,
ajattelee hän. Niin hän laulaa hetken kovaäänisesti, kimeällä nuotilla
ja vähän väärillä sanoilla.
Sitten hän juoksee takaisin ylös rannalta; mutta loppuosan mäkeä kovasti
jalkojaan tömistäen. Hän tulee portaille, siihen sattuu juuri Aapelin
emännöitsijäkin. »No nyt kahvia, onko se valmis?» huudahtaa Tommola.
Muttinen rypistelee otsaansa ja suutansa, sillä kun aurinko paistaa
kuistille, niin kellahtaa Tommola siihen vatsalleen, kahvia
odottaessaan, piehtaroimaan alastomana kuin nyljetty. Tommola loikoo
hetken selällään, toisen vatsallaan. Välistä hän nousee istumaan, ja
katselee itseään, rintapieliään ja reisiään.
Ja siinä hän ajattelee niitä nuoria venakoita, eh-eh.
Muttinen on asettunut kuistille. Hän lueksii jotakin kirjaa, niin
vakavasti, että Tommolaa alkaa harmittaa. Varmaan jotakin
filosofoimista, romaania. Ensin Muttista ärsyttääkseen ja sitten
omastakin innostuksesta alkaa Tommola pian puhua noista venakoista,
nuorista ja mukavista, jotka häneltä jäivät kaupunkiin joutilaiksi.
»Ovatkohan venakot parempia kuin ruotsalaiset, sveesittäret?» sanoo
Tommola. »Ja minkähänlaisia kiinattaret ovat, pehmeät ja pienijalkaiset?
Entä neekeritytöt? Eh-eh ... on minulla voimaa! Katsopas näitä lihaksia!
Mustat neekeritytöt, ainoastaan vähäisen punaista, eh-eh. Oletkos nähnyt
tällaista miestä, Aapelus, tällaisia reisiä? Taitaa olla turha se juttu
taudista ... ja sydänvian ainakin tämä parantaa, tämä maalaiselämä. Se
antaa nälkää. Eiköhän se kahvi ole valmis?»
Tommola menee katsomaan, joko kahvi on valmis, alasti. On se valmis. Hän
huutaa Muttista ruokasaliin. Alasti istuu Tommola sitten siellä
pöydässä. Emännöitsijä ei tosin uskalla tulla huoneeseen, mutta viis
siitä, ajattelee Tommola. Miksi kuljettikin Muttinen tänne
kaupunkilaisnaisia? Tommola antaa luikuria naisväelle yleensäkin,
nimittäin näin terveyttään hoitaessaan, eh-eh. Ruvetapa häiritsemään
kesäistä elämää heidän tähtensä. Ei, hän ilmaisee nyt aikovansa istua
ruokapöydässäkin alasti: luonnonparannusta. Eräät englantilaiset
asuvatkin kesällä puissa, kuin varikset pesässä. -- Tai Tommola aikoo
esiintyä ainoastaan pelkkä paita päällä. Niinkuin Jukolan pojilla. Ja
jos sopisi niistää nenänsä paidan helmaan, niinkuin oikeat Jukolan
veljekset, se olisi selvä meno.
Pian tulee aamiainen. Ja kun Tommola on syönyt makkaraa ja kallistanut
naukun parrunpäästä, jonka Muttinen on tuonut maalle mukaansa, niin
sittenpä se homma täksi aamuksi jo riittääkin: Tommola lähtee
yliskamariinsa ruokalevolle.
Muttinen istuu parvekkeellaan ja katselee koivuja, jotka tuolla metsässä
keinuvat, notkeina ja tuuheina, kesän onnekasta laulua suhisten. Oiva
Tommolakin on onnellinen, maaten sikeää unta ullakkokamarissa, jonka
ikkunat hän on tarkoin peittänyt, levällään pilkkopimeässä, alasti
peiton alla.
Yht'äkkiä herättää Muttisen jälleen epämääräisistä unelmista huikkaus,
joka kuuluu yläkerrasta. Oiva Tommola tulee nyt sieltä jytisten alas.
»Nyt täytyy lähteä aurinkokylpyyn», huudahtaa hän. »Täytyy paistaa
itseään aikanaan. Tule mukaan! Iskias! Ja nyt me otetaan sitä tervaa
mukaan, eh-eh. Ja me urheillaan, Muttinen. Hypitään korkeushyppyä.
Katso, tällä tavalla! Ja näin on sinun voimisteltava. Tällainen liike se
venyttää sitä iskiasjännettä, sen näyttää Myllerin Systeemi. Mikä?
Hahaa. Eikö se ole jänne, vaan hermo? No, se nyt yksi ja sama. Mutta nyt
me haetaan tervaa ja pitkä nuora.»
»Kunhan et aikone hirttää minua?» kysyy Muttinen.
»Ei, nuoran yli aiotaan hypätä», vastaa Tommola.
He etsivät pytyllisen tervaa ja pitkän pyykkinuoran. Sitten he menevät
rannalle, Tommola edeltä sääriään ponnahutellen, Muttinen perästä, jokin
kirja kainalossa ja huokaillen. Emännöitsijä on luvannut tuoda sinne
myöhemmin päiväkahvit.
Aurinko on lämmittänyt rannalla hiekan niin, että se polttaa
jalkapohjia. Muttinen riisuutuu, ja ähkii, kääntelehtii hiekassa,
kaivelee siihen itselleen kuoppaa, ja ähkii. Tommola pingoittaa puusta
puuhun hietikon yli nuoran, ja huutaa:
»No, nyt hyppäämään, Aapeli! Katso päältä, näin minä hyppään. -- Katsos,
noin korkealta jo meni, meistä tulee oikeita Kolehmaisia, terveitä
miehiä. Mutta nyt on sinun hypättävä. No, nouse pois, hyppää, minä annan
starttisignaalin.»
Muttisen täytyy hypätä. Tommola nauraa:
»Eihän sillä tavalla! Spurtti on tehtävä näin! Hahaa, niin menit
turvallesi. Mutta katsos, minä hyppään vielä yhden pykälän korkeammalle!
Nyt lähden, tämä tällainen on startti... Sinä annat nyt signaalin...»
He hyppäävät.
Ja sitten he juoksevat.
Ja kun Muttinen jälleen istuu läähättäen ja hiestä märkänä hiekassa,
puhuu Tommola:
»Tämä se on jotakin. Taisi olla hyvä, että tultiin tänne. Luulen, että
tämä terva ja viina... Mutta kuulepas, tuo sinun arentaattorisi sanoi
minulle, että pikiöljy pitäisi olla jalalle kuivetustaudissa, -- se kai
on samaa kuin iskias, -- vielä parempaa kuin terva, ja sanoipa hän, että
kipeää paikkaa olisi voideltava jollakin ... mitä se olikaan?...
Kolotiita ja karhunrasvaa. Hahaa, mitä ne ovat? Kolotii,
kolotusvoidettako? Ahaa, collodiumia. No, sama se, mutta nyt me ensin
tervataan. Katso, näinhän mies tervaa.»
»Tervaatko sinä pääsikin?» huudahtaa Muttinen. »Hihii, tukkasi on
paksussa tervassa... Ja nyt piehtaroit hiekassa...»
»Niin, se on päänahalle hyvää», vastaa Tommola. »Täytyy olla
perinpohjainen. Tervaatko sinä ainoastaan jalkasi?»
»Kun minulla on ainoastaan jalka kipeä», sanoo Muttinen.
»Niin, mutta minulta saattaa tulla kipeäksi muukin», jatkaa Tommola.
»Siksi varustaudun ajoissa. Ettäkö olen tervassa ja hiekassa kuin ...
mikä? Caliban? Mikä se on? Oh, olipa mitä tahansa! Terveys, sitä on
hoidettava aikanaan, muuten saattaisi se käydä liian myöhäiseksi... Voi
helkkari, kuinka terva kirvelee silmiä... Panepa sinäkin silmiisi
tervaa, niin näet miten se, perkele, kirvelee! Ei, ihankohan pitäisi
pestä terva silmistä pois?»
»Ehkäpä se on parasta», sanoo Muttinen. »Voisi muuten käydä kuin
kullatulle pojalle Merekovskin Vincissä. Missäkö? Se on kirja
sellainen. Niin, siinä muuan poika kuoli, kun kullattiin koko ruumis.»
»Kuoliko?» huudahtaa Tommola. »Merekovskin? Ja Calibanin... Mutta tämä
saattaa olla vaarallista, tällainen hikireikien tukkiminen. Mitäs me nyt
tehdään? Ei, tämä ei vetele. Meidän täytyy mennä noutamaan tänne pata,
jolla keitämme itsellemme pesuvettä. Minä menen sitä noutamaan. Kokoa
sinä, Aapelus, risuja padan alle sillä aikaa.»
Tommola menee huvilaan, hänen alaston ruumiinsa on tervasta kiiltävä ja
paikoin hiekasta karkea; naama on niin tervan vallassa, että silmät
vaivoin saattavat sinertää tervan läpi. -- Rannalle palattuaan hän sanoo
Muttiselle:
»Mitä, eikö veljellä vielä olekaan vedenkeittopuita? Hm, kirjaa tutkit!
Minä annan luikuria -- romaaneille... Tärkeintä on ihmiselle, että hän
on terve. Ja siksi ei pidä rasittaa itseään, vaan sen sijaan urheilla.
Urheilla ... terve mies. Oh, onpa täällä metsässä risuja. Puhdistettava
olisi ... lähtisi enemmän rahaa myydessä ... olisi kuin paratiisi... Ja
kymmenen Eevaa täällä pitäisi juosta alasti, eh-eh, jos tämä olisi
minun. Minkälaisiahan ne neekeritytöt ... tai jaavattaret...»
Kun he ovat paahdelleet roviossa tervaansa ja huuhdelleet sen pois
kuumalla vedellä, he heittäytyvät jälleen hiekkaan, aurinkokylpyyn.
Hetken he makaavat siinä hiljaa. Aurinko säteilee kasvoille, sen kuumat
lämpöaallot lainehtivat pitkin ruumista, jäsenestä jäseneen. -- Tyynellä
ulapalla kulkee ohitse tervahöyryjä, kumisevassa tahdissa jyskyttäen.
Pienet, kristallina kuultavat aallot vierivät rantahiekkaan, ohuena,
leikkivänä rivinä. Ja sitten, kun laivat ovat kulkeneet ohitse, tulevat
varsinaiset mahtavat mainingit, korkeampina vyöryen, hyrskyten... Ne
pauhaavat hetken, asettuvat jälleen, vaikenevat lempeäksi
kuiskaukseksi...
Kaikki on hiljaista; muutamat hienot hattarat väikkyvät auringon
sivuitse. Veden heijastus värisee rantamäntyjen latvoissa: näyttää kuin
havut sauhuaisivat. Kaikki on pelkkää valoa ja lämpöä.
Tällainen tekee Tommolan rauhattomaksi, tämä kauneus, ikäänkuin kaiken
olemattomuus. -- Johtuvat mieleen afääritkin, joiden hän toivoisi olevan
vieläkin parempia kuin ne todellisuudessa ovat. Ja hän on päättänyt olla
ajattelematta mitään: levätä täällä maalla, hoitaa terveyttään. Myöskin
ne nuoret venakot tulevat jälleen niin elävästi silmien eteen... Ja
villit jaavattaret, jopa mustalaislikat ... täällä, miettiessä
maaelämään sulkeutumista...
Siksi alkaa Tommola pian puhella Muttiselle noista naisista, venakoista,
ja kiinattarista ja mustalaistytöistä. Ja minkälaisiahan kääpiökansain
tytöt olisivat? Olisiko niillä...? Sekä afääreistä; hän haluaisi nykyään
leikkauttaa jollakin taiteilijalla, -- sellaisia halvan työn
tarvitsijoitahan on paljon, -- kuvakirjan korkkimattoon. Hän painattaisi
kirjan sellaisilla laatoilla, parilla värillä. Ja Muttinenhan myisi
sitten sitä kirjaa kaupassaan. »Se olisi kekseliäs afääri, eikö niin,
eh-eh?»
Muttinen kuuntelee hetken, väsyy, köllöttelee vaiti. Tulee hiljaisuus.
Se vaivaa Tommolaa. Hän vääntelehtii kupeelta kupeelle hiekassa. Ja
sitten hän huudahtaa:
»Ei, uidakin täytyy; terveys ennen kaikkea...»
Hän juoksee kallionkärjelle, pousahtaa järveen, näyttää selällään,
kuinka yksimastoinen purjehtii, tai kuinka moottorin perä purskuttaa, ja
huutaa:
»Tule tänne ploiskimaan. Aapeli. Heh, ne lääkäritkö? Voihan se kyllä ...
se sinun iskiaksesi. Mutta kuulehan, jos me nyt todellakin koeteltaisiin
tuota karhunrasvaa, voideltaisiin sillä koipesi? Arentaattorisi muijalla
sitä on. Mutta tässä näet miehen! Meidän täytyy koettaa parantaa
itseämme. Minä tulen täältä ylös, painiskellaanpas! Yksi täys-nelson...
Tai juostaanpas kilpaa. Minä olen tällä kertaa _starter_. No, lähdetkö?
Ei, mutta tuollahan tulee jo kahvia...»
Lyygia ilmestyykin rannalle lehtopolulta, kantaen kahvivehkeitä.
Tommolaa harmittaa ja kiihottaa nähdä naisväkeä, täällä... Tulevat
mieleen ne nuoret venakot kaupungissa ... ja mustalaistytöt...
Siksi hän vetää jälleen rekilaulun, motevan, kovalla äänellä ja väärillä
sanoilla... Sitten he juovat kahvia, kolmisin, ja siinä Tommola
aprikoitsee neekerien tyttäristä, sekä innostuu jälleen laskemaan, mitä
hän voittaisi sillä kuvakirjalla. Mutta nytpä häntä alkaakin jo
vähitellen raukaista, se tervaaminen ja uiminen, ja varsinkin
aurinkokylpy. Siksi hän sanoo:
»Ei, täytyypä tästä lähteä jo makaamaan, täytyy hoitaa terveyttään,
päivällisateriaan ja postintuloon asti, jolloin minulle pitäisi saapua,
kuules Aapelus, eräs merkillinen kirja, se on Gogin ja Magogin sota.
Sitäpä me katselemme sitten yhdessä.»
Ja Tommola menee makaamaan.
Tervahöyryjä ja jaaloja kulkee ulapalla kaukana ohitse. Mainingit
solahtavat hiekkaan. Metsä tuoksuu raikkaasti ja lämpöisesti. Kuikka
alkaa itkeä jossakin ... nyt kohoaa sen musta pää tuolta vedestä; se ui
toisten kuikkien luo, jotka ilmestyvät etempää ja rientävät laulaen
yksinäistä vastaan; koko parvi soutelee sitten jonona salmien lomaan...
Lyygia katselee Muttiseen kirkkain silmin, sitoen päähänsä seppeleen
tuuheista sananjaloista; he hymyilevät onnesta.
Kun he menevät päivälliselle, on Oiva Tommola jo valveilla. Ruumista oli
polttanut niin, että sitä täytyi vuoteessa väännellä, ja kyhnytellä
hartioita. Aivan oli tehnyt levottomaksi, että jos se aurinkokylpy
olikin ollut liikaa, ja terva rasittanut sydäntä. Hän siis nousi, meni
alas ja etsi Muttisen kaapeista vaseliinia voidellakseen kuumaa ihoaan.
Ei löytynyt vaseliinia. No, hän nouti Putkinotkon vuokralaiselta tähän
hätään tuota karhunrasvaksi sanottua ja siveli sillä palavaa ruumistaan
ja pyöreitä kasvojaan. Hyh, se haisi pahalta, miltä lienee haissut,
mutta... Sitten hän meni saliin odottamaan päivällistä ja postia. Siellä
hän odotteli, -- hehkuvan punaisena ja ihmettelevin silmin, sillä
hänestä tuntui olo yksinään täällä maalla niin merkilliseltä. Sen vuoksi
hän otti aikansa kuluksi hyllyltä jonkin kirjan ja rupesi lueskelemaan,
hiukan epäillen, olisiko siinä hauskaa. Se hänen oma kirjansa ei ollut
vielä tullut. No, tämä kirja sattui olemaan -- Tolstoita. Tommola
lueskelee vakavasti. Mutta jonkin minuutin kuluttua, ja juuri kun
Muttinen tuli rannalta, hän kohottaa levottomana päätänsä, näyttää
koettavan miettiä luettavaansa. Nähtävästi hän ei jaksa sitä tehdä,
sillä nyt hän läiskäyttää kirjan pöydälle ja nousee, sanoo:
»En minä tuosta Tolstoista... Sen romaanit ovat sellaisia ... kaikki on
niissä niinkuin on! Ja filosofoi vääryyksistä... Koska kaikki on
vääryyttä. Ei, terve miehen pitää olla ... ja minä annan Tolstoille
huin!... Mutta kuules, kylläpäs se aurinkokylpy kirveli ... vai
olisikohan se ollut se terva? Pitäisi olla vaseliinia.»
Vaseliinia on sittenkin: Tommolan hartiat voidellaan karhunrasvan päälle
vaseliinilla; jopa rinta ja kasvotkin. Se on Muttisestakin hauskaa. He
nauravat, ja juttelevat sitten tytöistä, Tommolan neekerittäristä.
Sitten sanoo Tommola:
»Mutta tästähän tulee hyvää. Katso, näin minä hieron vähän sydäntäni.
Katso, tällä tavoin sydäntä on voimistettava, tällaisilla liikkeillä,
kirjojen mukaan. Ihmisen täytyy hoitaa ruumistaan. Erinomaista tämä
maalaiselämä. Mutta aika on käytettävä tarkoin. Mitä sanot siihen,
Aapelus, jos me päivällisen jälkeen mennään ongelle? Sehän me teemme.
Minä lähden jo nyt kaivelemaan matoja, eh-eh. Ja sitten me nostelemme
aikamoisia matikoita, kilon painoisia! Mutta hei, tuollahan tulee jo
posti. Ensin posti, saattaa olla tärkeitä asioita maailmalta. Ja se uusi
kirja, se on tässä. -- Mitähän uutta suurvaltojen sodasta? -- Kas niin,
saksalaiset ovat nyt voittaneet Romaniankin, valloittaneet Bukarestin.
Ne ovat poikia ... keksinnöillään he... Keksisivät jotakin ...
ampuisivat räkätautibasilleja vihollisen armeijaan, eh-eh-eh.
Voittamatonta kansaa, nuo saksmannit...»
Tommola hyräilee jotakin, josta vähitellen erottuu sävel: »Nouse,
riennä, Suomen kieli.» Ja sitten hän jatkaa:
»Mutta Saksassa onkin terveyttä ... tai urheilijoita ... nimittäin
ylioppilaat miekkailevat ... ja silti juovat olutta, eivät filosofoi...
Ja se kansa tottelee! Jos oltaisiin siellä, tietäisin, minkälaisen
tempun tehdä lakkolaisille, jotka yhä vaativat lisäpalkkaa... Mutta
mitäs kuuluu meikäläisestä urheilumaailmasta? Kas Kenkura on taas saanut
maailmanennätyksen, hyppäämisessä, Filadelfiassa. Se, se on ...
suomalaista. Me ollaan ensimmäisiä jo jalkapalloilussakin... Ja
maratonijuoksussa; niin, me ollaan kuin muinaisia kreikkalaisia, eh-eh.
Maratonia juostaan. Sellaisia poikia meillä enemmän pitäisi olla...
Urheilijoita... Kerrotaan, että itse Saksan keisari on sanonut meidän
suomalaisista, että ollapa minulla enemmän tällaisia. Eläköön Kenkura!
Mutta noudattakaamme hänen esimerkkiään: hoitakaamme hyvin terveyttämme.
Kun olemme saaneet päivällistä, makkaraa, ja kunnon naukku mukaan, niin
me menemme ongelle.»
He saavat päivällistä. He menevät ongelle.
Soutavat kolmen kesken, keula pystyssä, sillä Muttinen painaa perässä.
Sudenkorennot liitelevät hopeisin, rapisevin siivin. Auringon kuva
häikäisee vedestä silmiä, tuuheat rannat nousevat sinertävinä
syvyydestä. Sitten alkaa metsä vähitellen punertaa illan hohteessa.
Hyttyset hyrräävät ilmassa, kuovit lentelevät vehmaan niityn kohdalla,
pesäpaikkansa ympärillä valittavasti rillittäen. Viimeinkin tuuli
tyyntyy. Koivut uneksivat, laulurastas virittää hiljaisen laulunsa.
Lyygia kuuntelee, kauneuden epämääräinen haikeus järkyttää Muttisen
mieltä. Lyygia vilkaisee Muttiseen: tytön huulet väräjävät, ja hän
kääntyy pois. -- Tommola on levoton. Nuokin sudenkorennot tulevat juuri
tuohon, nokan eteen, ongenpahlaimella hommailemaan. Niitä on aivan
satoja... Ja ne tytöt siellä kaupungissa.
»Pääsettekö siitä hommaamasta», äännähtää Tommola sudenkorennoille ja
lyö niitä ongenvavalla.
»Ei syö, on liian tyyntä», sanoo Muttinen.
»No, lauletaanpa sitten!» arvelee Tommola ja alkaa laulaa. Muttinen
nauraa hänen laululleen, ja he laulavat yhdessä. Sitten tulee jälleen
hiljaisuus. Sitä kestää kauan. Viimein sanoo Oiva Tommola:
»Ei, mutta kuulepas, nythän meidän onkin mentävä kotiin. Iltaurheilu on
tekemättä. Minä olen siinä suhteessa keksinyt jotakin ihka uutta. Saat
nähdä. -- Ja sitten täytyy pitää huoli saunan lämmittämisestä. Sauna ja
tervahan se täällä on sitä parasta terveyskuuria. Ja minä olen
ajatellut, että minä kuhnin tänä iltana. Onhan sinulla jokin pesupunkka?
Se on omituinen parannuskeino, se kuhniminen: taitavat parantua sillä
munuaistaudit ja kaikki. Minä koetan tuon sydämeni tähden sitä. Kirjat
sanovat kuitenkin, että se on tehtävä sangen huolellisesti. Ei saa ottaa
liian kylmää, ei liian lämmintäkään...»
He lähtevät kotiin, ja Tommola lämmittää saunaa. Mutta siinäpä onkin
ilta jo kulunut, ja vielä on urheilu tekemättä, ja täällä maalla olisi
Tommolasta mentävä aikaisin levolle; siksi ei hän enää huoli odottaa
kolmannen uunillisen loppuun palamista, vaan sammuttaa pari viimeistä
kekälettä, heittämällä vähäisen vettä kiukaan alle. Mutta lämmittäessään
hän on samalla kuhninut ja lukenut: hän on ottanut mukaansa Gogin ja
Magogin sodan, jota tutkien hän on huuhdellut pakaroitaan ja
käsivarsiaan.
Muttinenkin tulee saunaan. Hän sanoo:
»Mitä turkkilaista, täällähän on vielä vinkaa.»
»Vinkaa? Mitä se on? Häkääkö? No, lyödään sitten se löylyllä ulos»,
vastaa Tommola. »Mutta koetapas minun pakaroitani, miten ne nyt ovat
kylmät. Sillä tavoin se miehessä verenkierto tottelee, eh-eh! Mutta
päälle on lyötävä kovasti vihdalla, että ne jälleen tulistuvat. Silloin
tulee niistä terve. Koettaisit sinäkin kuhnia, Aapeli. Minä voitelen nyt
itseäni pikiöljyllä. Se on kansanlääke, vaikka se haisee. Nyt ...
minäkin taidan tuntea reidessäni jotakin, tuolla juuressa ...
vihlomista... Olisikohan se iskiasta? Sille täytyy antaa kelpo kyyti.»
Tommola menee ulos. Hän ottaa lapion, jonka talonvuokraaja on jättänyt
saunan nurkalle, ja lapioi kasaan ison läjän multaa ja siirtää sen
toiseen paikkaan.
Käkriäinenkin sattuu siihen, kysyy:
»Mitä, mitäs täällä tehdään? Kukkamaitako?»
»Urheilua», vastaa Tommola. »Huomisaamuna lapioin mullan takaisin tuonne
samaan paikkaan. Ylihuomenna siirrän sen taas tähän. Edestakaisin.»
»Häh?» ihmettelee Käkriäinen.
»Urheilua, -- siitä et sinä, mies-parka, tiedä mitään.»
»Niin, mutta ... hm», murisee Käkriäinen. »Veisitte mullan kaalismaalle;
kasvaisi kaali paremmin.»
»Hm?», ällistelee Tommola.
»Maalle siitä olisi hyötyä, siitä urheilemisesta», jatkaa Käkriäinen.
»Isänmaalle ... tosiaan, ehkä enemmän kuin kongresseista ja
olympialaisista, tosiaan», arvelee Muttinenkin.
»Häh!» ällistyy nyt Tommola. »Te ette mitään ymmärrä. Se olisi kuivaa,
tekisi urheilun kuivaksi. Se olisi hikistä työtä. Mutta nyt pääsin
hikeen: hiki täytyy huuhtoa pois. Mennään saunaan.»
He menevät. Tommola lyö kipallisen löylyä, niin että paukkuu ja tuhka
pöllyää, ja nousee sitten lavolle:
»Ai, perkele, kuinka polttaa ... auringon paahtamia paikkoja. Ei tainnut
olla tämä pikiöljy hyväksi? Olisi pitänyt voidella ehkä vaseliinilla.
Sinunkin, Aapeli, olisi tullut voidella itseäsi. Mies saattaa pilata
iäksi hermonsa, ellei voitele vähän itseään vaseliinilla aurinkokylvyn
päälle. -- Uhhuh... Ja praa! Se oli löyly! Mutta nyt ei auta, minä menen
järveen. Tämä on finaali... Täällä maalla jos ei parane, niin ei
missään. Eikä tämä tule kalliiksi, eh-eh.»
* * * * *
Tommola on uinut, Tommola on syönyt alasti vankan aterian. Tommola on
mennyt nukkumaan.
Maalaishuvilassa vallitsee hiljaisuus. Illan tuoksu nousee ruohikoista
ja metsistä, laulurastaan ääni soi kaukaa. Valo on kultainen, lahden
lämpöinen vesi tyyni. Muttinenkin loikoo huoneessaan ja miettii, käsi
pään alla, maailman mutkia.
Nyt jysähtää viereisessä kamarissa. Siellä keikahtaa Tommola sängyssään
niin rajusti, että permanto heiluu. Hän ajelee hyttystä, lyöden
kämmenellään reiteensä niin että läiskähtää. Hän peitti kyllä ikkunan,
mutta sittenkin yksi hyttynen... Nyt hän alkaa ähkiä. Ja viimein hän
huudahtaa, kysyy, nukkuuko Aapeli... Hän itse ei nuku. Hän on miettinyt
sitä uutta urheiluaan, mullan siirtämistä paikasta toiseen; ja sitä
Magogin sotaa... Omituinen kirja! Eikö Aapelus, joka on kirjojen
kauppias, ole sitä vielä lukenut? Siitä puhutaan syyllä. Siinä
ennustetaan raamatun pohjalla. Kummallista ... käsittämätöntä:
ennustettu tämä suurvaltain sota ... ja että Ryssän keisari näkee
valtakuntansa ikkunasta. Se on jo totta.
»Mitä, Aapeli? Että kysyt, onko sanottu: Venäjän keisari? Ei, mutta
tarkoittaa sitä. Ja ennustaa, että Suomi tulee vapaaksi. Eikö sekin ole
totta? Kummallista, että saattaa sillä tavoin ennustaa. Ikäänkuin nähden
unissa. Minä ... minä en näe unessa mitään ... ainoastaan tyttöjä ...
eh-eh. -- Mutta kuulehan Muttinen», äännähtää Tommola levottomasti
yht'äkkiä, »minä ... minä luulen, että olen sairas...»
»Sairas?» kysyy Muttinen.
»Niin, ei se illallinen nyt oikein motevasti maistunut. Ja nyt minusta
tuntuu kuin ylenannattaisi. En ole voinut saada unta. Päätäkin särkee.
Perhana, kun tuli luetuksi tuota Magogin sotaa! Sellaisesta saattaa
tulla hulluksi. Ei ihmisestä ole ymmärtämään noita seikkoja... Ei
pitäisi ihmisen lukea yhtään mitään, se vie unen. Oikea filosofi ei
ajattele mitään. Uih, nyt minua yökättää... Hahah, sen ohjeen minä annan
Tolstoille... Se Magog, Maakokki, merikokki...»
Muttinen mutisee jotakin aurinkokylvyistä ja tervasta ja pikiöljystä ja
vaseliinista ja uimisesta ja multaurheilusta ja häkäisestä saunasta ja
kuhnimisesta ja karhunrasvasta, kun menee hakemaan sairaalle veikolle
naukkua. Hänen tullessaan takaisin istuu Tommola kalpeana sänkynsä
reunalla, hän heittäytyy vuoroin loikomaan, ja nousee jälleen,
voivottelee:
»Oih, minua vilustaa ... alkaa tuntua kuin horkka... Olisikohan
sydän...? Eikö sinulla ole kamferttia? Jos se terva ... tukki ehkä
huokoset? Mikä sen kirjan nimi oli, jossa enkeli kuoli, kun se
kullattiin? -- Ei, lähetä, Aapelus, joku hakemaan lääkäriä... Jos se on
sydän ... koetapas, kuinka se lyö ... oksennuttaa niin ... joku hakemaan
lääkäriä. Oi, että täytyykin olla täällä metsässä! Jos, jos tämä on ...
lääkäri valehteli ehkä, kun sanoi, että ainoastaan sydänhermot... Ehkä
se on muutakin. -- Ei, älä lähetä hakemaan lääkäriä! Nyt se jo tulee
ulos. -- Ei, ei se tullutkaan! Huh, huh, huh, kuka uskoisi... Muttinen,
lähetä sittenkin hakemaan lä... lääkäriä. Koskaan en ole ollut sairaana,
ja nyt se tuli. Lähetä heti, Aapeli-parka... Oih, mikähän tähän oli
syynä? Mitä sinä tästä luulet, Aapeli? Olisikohan niissä makkaroissa,
joita minä tänne kaupungista toin, ollut luita?»