eli romantiikan prinsessa.
On lempeä kevätkesäinen päivä, taivas kuultaa sinisenä pilvien lomasta;
ne väikkyvät pehmeinä ja valkoisina.
Hedelmättömän kankaan hietaiselle tielle, jota runoniekka ja säveltäjä
Falk kävelee, näkyy tuolta jo pieni, tumma kukkula; sitä kohti hän on
menossa. Pian pilkottaa sitten kukkulalta mustanpunertava pikku talo,
vanhain petäjien keskeltä; niiden jykevät oksat kellertävät, ja
tuuheissa havuissa suhisee tuuli surumielisesti.
Se rakennus on entinen herraspaikka; viimeksi asui siinä erään
vähäpätöisyyteen joutuneen ylimyssuvun kaksi naimatonta naista, jotka
muutama vuosi sitten kuolivat.
Tuollaisten rakennusten lähistöllä kuljeksii haaveileva Lauri Falk
mielellään, hän, romantiikan merkeissä keskellä hienostuksesta köyhää
aikaa kasvanut talonpojan poika.
Nykyään hän kaipaa ylimyksellisten muistojen ilmaa kipeämminkin kuin
ennen. On vuoden 1918 kesä; edellisenä talvena nousi osa Suomen rahvasta
Venäjän ärsyttämänä kapinaan porvarillista luokkaa vastaan, joka pyrki
vapauttamaan maansa Venäjästä ... kapinalliset tappoivat sivistyneempiä,
kiduttaen, silmät puhkoen, elävältä haudaten; he polttivat kartanoita,
hävittivät taideteoksia.
Lauri Falk, joka on pelastunut, ei ole voinut tätä käsittää; hän oli
tottunut kuvittelemaan kansaansa sen romanttisen käsityksen mukaiseksi,
minkä Runeberg ja Topelius siitä loivat; eikä hän ollut seurustellut
rahvaan kanssa muulloin kuin kesän lyhyinä päivinä, ja silloinkin
pelkästään juhlahetkinä, jolloin hän näki sen suloisen viinilasinsa
lävitse. Ei hän ollut ajatellut yhteiskunnan epäkohtia eikä keksinyt
tässä raakuuksien tulvassa myöskään yleismaailmallisia aatevirtauksia,
jotka sitä selittivät.
Näin ollen teki kaikki tämä hänet lopulta ainoastaan entistäänkin
suljetummaksi ja taipuvammaksi ainaisiin romanttisiin unelmiinsa. Nytkin
hän on oikeastaan menossa ostamaan tuosta pienestä talosta, siinä
asuvalta loisakalta, kananmunia, Muttisen pöytään, jossa hän
kesävieraana syö. Talo on nykyään erään tukkiyhtiön; mutta sellaisia ei
Lauri Falk ajattele, kun hän pysähtyy kukkulan rinteellä. Siinä hän
katselee vanhojen petäjien keltaisia oksia, ja sitten tuolta näkyvää
rakennuksen somasti sammaltunutta kiviaitaa, ja särkynyttä säleporttia
siinä, ja portin takana kasvavaa lyhyttä syreenikäytävää, jossa versoo
metsittyneiden oksien seassa vielä muutamia tuoreitakin vesoja: niiden
latvassa nuokkuu heikkoja, sinertäviä kukkaterttuja. Käytävän oikealla
puolella tietää Falk olevan ruusupensaita, joihin sitten kesällä tulee
kukkia, niin kauniita kuin karu seutu täällä sallii; ja vasemmalla
jälleen on spireoita, ja kirsikkapuita, alhaalta lehdettömiä ja
kuivuneita, mutta ylimmissä latvoissa hohtaa jokunen hieno kukka, kuin
outo tähti tämän taivaan kalpeassa sinessä, keinuen lempeässä tuulessa
ja kylpien päivänpaisteessa.
Lauri Falk ajattelee: Täällä on edes syreeneitä ja spireoita, jopa on
koeteltu viljellä ruusujakin. Milloin on vielä Suomen talonpoika
koristanut asuntonsa ympäristöä tarpeettomilla tai vähän hyödyttävillä
puilla ja kukkapensailla?
Hän kuvittelee nyt, kuinka rakennus oli ennen muka sisustettu
aistikkaasti; kuinka siellä muka luettiin kirjoja, myöskin runoutta,
luulee hän; -- nykyaika ei hänestä ole niin herkkä sellaiselle kuin
mennyt; -- kuinka siellä soi hillitysti vanhanaikainen soittokone; ja ne
neidit istuivat siellä rokokoo-leningeissään, nuo pikku huvilan
hengettäret. Niin, siellä oli hänen mielestään runollisuutta, haavetta
ja tunnelmaa, kaikkea, joka oli hieman irrallaan maasta.
Näissä mietteissä Falk menee pienen, nurmisen pihan poikki; sen yhdessä
kulmassa kasvaa suuri lehmus; hän tulee siroilla kaari-ikkunoilla
varustettuun kuistiin, aukaisee eteisestä vasemmalle johtavaa ovea ja
vilkaisee siitä sisälle, väkeä etsien. Eipä ollut kamarissa ketään:
ainoastaan rääsykasa näkyi huonekaluttoman kamarin lattialla, kartanon
loisväen makuupaikka. Sitten hän menee ummehtuneeseen keittiöön. Ja sen
takaa, pienestä salista, kuuluukin nyt liikettä.
Nyt tulee kai häntä vastaan haaveiltu hengetär, sillä kun hän raottaa
hiljaa salin ovea, niin kas, loiseukon tytär, pikku Liisa, se kääntyy
sisällä nopeasti tulijaa kohti, ikkunapöydän äärestä, jossa hän askaroi
silitysrauta kädessä, punaista esiliinaa oikomassa. Ja pikku Liisa, --
ei niin pieni ikänsä kuin kokonsa puolesta, -- rientää ovelle herra
Falkia vastaan, antaa hänelle kättä ja rientää nopeasti puhumaan:
»Kah, tekö sitä ... käykää peremmälle; kah, kun ryykkyyraudankin tuohon
unohdin, olinpa vörkkelini polttaa, no, eihän se vielä. No, tulkaa
peremmälle, tänne...»
Ja Liisa lyykistää sievästi ja menee Laurin edellä selin, viitaten
vierasta tulemaan peremmälle. Liisa on pyöreä ja lihava, mutta hänen
kasvonsa ovat väriltään kelmeät; vartalonsa on kierokin; ainoastaan
harmaat silmät ovat suuret, viattomat ja kauniit. Hän jatkaa anteeksi
pyydellen:
»Sohvallehan tuohon teidän pitäisi; mutta sattuivatkin nuo vaatteet
pesuun ja siihen; mutta tulkaahan nyt tänne, on täällä meillä
karmastuoli. -- Ei, äiti ei ole kotona, lähti kaupungissa käymään, mutta
odottakaahan, odottakaa, eihän ole kiire. Istukaa nyt...»
Ja samassa lennättää Liisa rautansa pöydältä hellalle, -- entisessä
herrassalissa on näet suuri, punainen tiilihella, -- ja alkaa siellä
hääriskellä käsi kahvipannun sangassa, ja juttelee:
»Eihän mitä, jopahan tästä nyt puuhaa; onhan herralla aikaa, äiti kyllä
tulee. -- Ja kun en ennätä olla seurana, on minulla noita postikortteja,
kauniita, katselkaa noita, ensimmäiseen hätään...»
Innoissaan Liisa kantaa Falkin eteen pahvirasiallisen kuvapostikortteja;
niissä on toistensa sylissä istuvia ja hyväileviä pareja, noissa
värjätyissä valokuvissa. Pikku Liisa naurahtaa onnellisena ja
viattomasti:
»Sulhasilta! -- Ja on minulla kirjekin... Sulhaselta. Täällä se on,
seinän raossa, odottakaa, kun minä annan, lukekaa. Mikäs siinä,
lukekaa!»
Liisa levittää Falkin eteen jonkinlaisilla variksenvarpailla kyhätyn
kirjeen, likautuneen paperiarkin; ei auta muu kuin silmäillä sitä.
»Rakastettuni, nyt otan minä kynän käteeni», jne. »Oli sytämmeni
pakahtua, kun erosin Teistä, suloinen olitte kuin narisissin kukka. Minä
olen rehellinen kansanmies ja sotamies», jne.
Liisa selittää:
»Ja se tulee kohta tänne käymään, tämä sulhanen. Tämä on varvilainen, on
sotamiehenä, siellä sodassa ... se entinen olikin sellainen kiertävä,
rautatiesakkia. Eikä se tämä petä...»
Falk katsoo häneen ihmetellen, sillä pikku Liisa ei ole hänestä aivan
narsissin kukka: hänen suunsa on kovin vino, melkein pystyssä, ja huulet
nykerön nenän alla pöhöttyneet ikäänkuin jostakin taudista.
Yht'äkkiä puhkeavatkin Liisan silmistä, kun hän seisoo siinä hellan
kulmalla kahvin kuumetessa, suuret kyynelet. Hänen päänsä kallistuu
surullisesti, ja huulet alkavat vavista; hän jatkaa hiljaa ja
vaikeroivalla äänellä, silmäten Falkiin rukoilevasti:
»Minulla se oli näet tässä jo poikakin ... kuoli toki, mihinkäs se olisi
joutunut, kun se rautatiesälli jätti. -- Mutta tämä ei jätä, sitten sitä
ruvetaan, aiotaan ... tämä on niiden oikeain puolella, mutta niin sanoi,
että jos eivät sodasta palkkaa anna, niin kansan puolelle menee,
punaisten. Kyllä hän osaa rahaa hankkia! Enkähän minäkään niin huono.
Vaikka linnassa olen istunut; ei se minun syyni ole ollut. Katsokaa
itse, tässä on linnan tirehtöörin todistus ... että minulla on ollut
hyvä käytös.»
Liisa tuo Falkille vankilasta annetun todistuksen. Ja selittää:
»Ei se minun vikani, se varkaus. Hän se, rautatieläinen, kertoi, että
siinä talossa oli niin kauniita vaatteita, ja itse hän ne meni ikkunasta
ottamaan. Ja minä sitten panin päälleni... Ja lopulta tahtoi kaikki
minun syykseni... Salaamisesta minut linnaan. -- Ja siellä sitten
halvaus ... näin veti suunkin vinoon... Hyvä, että Jumala sen pienen
otti. Niin surin, että tuli halvaus. -- Mutta nyt ... katsokaapas,
tällainen -- minulla on kesähattukin, kun sulhanen tulee. Minä aion
värjätä sen vaaleanpunaiseksi, vaikka sanoohan äiti, että mitä sitä
värjäilet, ampuvat porvarit, kun punaista... Mutta minkähänlainen tuo
olisi toisenvärisenä, herra Valkki? Olisikohan muoti punainen näissä
hiihtohatuissa...?»
Kahvi on valmistunut, Liisa kaataa sitä yhteen kuppiin, ei itselleen;
hän kursailee, on kohtelias:
»Mutta juodaanpas nyt, mitäs tuosta, ennätänhän minä sittenkin. Sillä
minulla on kirjoja, minä näytän ne teille heti, iso läjä kirjoja, antoi
se rautatieläinen, ja itse olen ostanut jonkin.»
Pikku Liisa tuo pöydän kulmalle viidenkymmenen pennin kirjoja, niiden
kansissa on kauniita kuvia, ruusuja, naisia. Ne kirjat ovat
»Lemmenjuoma», »Sininen lilja», »Kolmasti syntynyt» jne.
»Ja tämä on Titanikin haaksirikko», sanoo Liisa. »Voi, kun siinä on
muuan Anttila-niminen mies, pelastui ihmeen kaupalla; ja siitä kun tuli
miljonääri, oli saanut laivan pohjasta rahaa, mitä lienee. Paljon se
sai, köyhän tytön nai, se Anttila; kun tulee sulhanen nyt tänne, minulla
on aitta, valmiiksi siistitty, -- siellä on linnunpesä, mennäänkö sitä
katsomaan? Se on siellä sisällä, sen voi ottaa käteensä, eikä emälintu
sitä hylkää. -- Mutta kah: nythän äiti jo tulikin kaupungista»,
keskeytti Liisa yht'äkkiä vilkaisten ulos kuusiruutuisesta ikkunasta,
jonka laudalla kukki köyhänilo ja josta näkyi metsikön lomitse kaista
Saimaata, tummansinistä, tuulista ja surumielistä.
Eteisen lahonnut permanto kolisikin; ja kun loiseukko, kuiva ja ruskea,
pistäysi nyytti kädessä sisään, sanoi Liisa:
»Minä olen näytellyt täällä kortteja, pitänyt selskaapia...»
»Sinä»... vastasi muori Liisalle puolittain vihaisesti, samalla kuin
kätteli Falkia. »Kirjoinesi ... joutaisivat ... kaikki taas jutellut
varmaankin ... itsekin narrattava. -- On, kyllähän niitä on munia,
taitaahan niitä kaksi ja puoli paria ... saahan nuo, kun maksaa.
Menehän, tyttö, tuolta kyökistä hakemaan...»
Pikku Liisa tulee piankin takaisin. Mutta nyt hän kantaa munien lisäksi
suurta vihkoa syreenin terttuja, ja angervopensaiden valkeita kukkia, ja
sanoo Falkille:
»Minä toin teille kukkia ... ei mitään, on niitä siellä, täällä on
paljon kukkia kesällä, herrasväkien... Mutta tulkaa, tulkaa meille
juhannuksena. Täällä on sellainen pyöreä lehtimaja syreeneistä,
ryökkinät siinä ennen istuivat, kahvia joivat, mennäänkö sinne? Nyt jos
mentäisiin? Se on niin ympyriäinen kuin mikä linnunpesä. Mutta
juhannuksena tulkaa, ihan varmaan, silloin on täällä sulhaseni, jonka
kanssa minä istun silloin siellä. Tulkaa, olkaa hyvä ... selskaapia,
herra Valkki.»