eli »Mitä kylvää, sitä korjaa».
Muttisen Aapelin tilan nimi on Putkinotko. Siellä hänellä on vuokramies,
jonka tulisi hoitaa tilaa ja sen puutarhaa ja vartioida talvisin
huvilaa, asuen siitä hiukan syrjemmällä, pienessä mökissä.
Miehen nimi on Juutas Käkriäinen.
On kesäinen aamu, vielä melkoisen varhaista. Käkriäinen seisoo isäntänsä
puutarhassa, sen pengermittäin kohoavan rinteen alareunamaila. Edessä on
hänellä muutamia isoja kiviä, hänen maasta irroittamiaan, joista hänen
pitäisi rakentaa puutarhaan aitaa. Niitä hän nyt katselee, ja vuoroin
ympärilleen, uneliailla silmillään, joihin auringon aamuiset säteet
koskevat päästessään yhä enemmän sinne viileään notkopaikkaan.
Lahden rannalta hälvenee kylmä usva verkalleen. Siellä, suopellolla,
ojentuvat varjot mahdottoman pitkinä, yli monen saran. Rastaat
räkättävät, ja pienet linnut, mitä kaikkia lienevätkään, laulavat
kimeästi.
Siinä seisoo Käkriäinen, hiukan köykkyselkäinen mies. Hänen käsivartensa
ovat tavattoman pitkät, ikäänkuin gorillan; kämmenet ovat leveät, jalat
hyvin lyhyet. Päässä hänellä on karvalakki, näin kesälläkin: kuuma se on
nytkin, auringon alkaessa jo vähitellen lämmittää; siksi hän onkin
päätään raapiessaan sysännyt sen toiselle korvalliselle, niin että tukka
pääsee pörröttämään esille oikealta ohimolta, tukka, joka on sekainen
kuin tappurakuontalo. Hänen suustaan valuu, paitsi silloin tällöin
sylkäistessä, muulloinkin ruskeaa mällinestettä, vankkojen leukojen
karkealle sängelle.
Housujen takalistosta riippuu riekaleita, joista jotkut hipovat
kasteista ruohikkoa, pitkinä kuin rättimaton kuteet.
Tällä hetkellä kiiluvat Käkriäisen silmät, -- kaksi pientä silmää
itsepintaisen otsan alla ja ulkonevain poskipäitten välissä, -- kovin
vihaisina ja synkkinä. Ne välkähtelevät joskus, milloin auringonsäde
sattuu niihin, punaisina kuin koiran tai jonkun metsäneläimen.
Hänen sisulleen pistää niin jumalattomasti. Sillä hänen pitäisi nyt,
kuten sanottu, rakentaa tuohon kiviaitaa, rustata: korkea muuri kivistä
Muttisen puutarhan ympärille, aluksi sen yhteen reunaan. Vyöryttää yhä
möhkäleitä tuolta louhesta. Isäntänsä, mokoman herra Muttisen,
viinimarjapensaiden suojaksi, ja omenapuiden, jotka ovat kaikki
kuolleet, -- syistä sellaisista, että Käkriäinen ne tietää, heh, heh.
Siinä ne nyt törröttävät mustina. Mutta herra istutti niiden juurille
uusia pehkoja, joita nyt vielä pitäisi hoidella. Entä sitten hänen
syreenipuitaan, jotka versovat ylhäällä huvilan seinämällä: ihan
seinässä kiinni, mädättämässä hyvät seinät, sellainen törky. Se nouseva
syreeniviidakko on Juutas Käkriäisestä ilkeän näköinen. Ja samoin
muutkin kaunistukset ... joutavine kukkineen, joiden tähden, mitä
lienevätkään, pitäisi nyt tehdä tämä aita, etteivät elukat pääsisi niitä
sotkemaan.
Pitäisi viimeinkin! Ei tässä enää muu auta. Sillä Muttinen teki hänelle
lopulta pakon: toi tänne maalle todistajat ... herratuttaviaan; ja
komentaa kontrahdin nojalla tällaista tekemään. Ja ajaa hänet tilalta
pois, jos hän ei tottele komennuksia.
Pois hänet, Käkriäisen! Joka on pitänyt tätä taloa, Putkinotkoa, jo kuin
omanaan. Niin, melkein kuin omanaan, kymmenisen vuotta.
Siinä se nyt oli! Koko perhana tuo Muttinen. Herra ja petkuttaja! Oli
hänet narrannut, Käkriäisen.
Tällä tavalla oli Muttinen Käkriäisen narrannut:
Kymmenkunta vuotta sitten oli tämä Aapeli ostanut tämän tilan. Ei täällä
ollut silloin muuta rakennusta kuin tuo mökki metsikön takana, se sama,
jossa Käkriäinen nykyisin asuu. Ei ollut huvilaa, -- eikä olisi
tarvinnut ollakaan. Ei edes nuusniekkaa, -- ja olisi tuota tultu toimeen
ilman sitäkin, kunnes Muttinen pakotti Käkriäisen rakentamaan
nuusniekan. Oli rakentanut sen nuusniekan ... ja hänkö ei ollut
muutenkin täyttänyt täällä velvollisuuksiaan... Sen niekan ja peltoa
raivannut lisää... Silloin täällä ei ollut mitään.
Huokealla sai Muttinen sentähden tämän, osasi ostaa halpaan aikaan.
Sitten hän rustasi tuon huvilansa. Ja pahimpaan louhikkoon... Siihen
hänen nyt piti se teettää. Että olisi näköalaa; mutta antaapa sitten
syreenien tukkia ikkunansa! Ja tähän rupesi ja raivautti itselleen
ryytimaan. Louhikkoon. On tämä nyt viljelyspaikka.
Kun Muttinen oli saanut valmiiksi huvilansa, siihen verangot alakertaan
ja vinnillekin, istuskellakseen niillä yksinään, yksinäinen mies, hän
oli lähtenyt kulkemaan, kutvittelemaan, kylille: oli tiedustellut
mökeistä, mistä saisi miehen, joka vartioisi talvella tätä tyhjää
huvilaa, etteivät varkaat pääsisi hänen tavaroitaan kaivelemaan. Ja mitä
lie muuta tahtonut hänen siellä tekemään. Asua lupasi hän sen
vahtimestarin tuolla mökissä, josta oli jo hommannut väen pois.
Juutas Käkriäinen oli silloin äskettäin akoittunut. Oli asunut
kestikievarin torpassa: tarkka mies se oli, kievari; kahdeksankymmentä
possakkapäivää otti, niistä hevospäiviä niin monta kuin tahtoi. Ja
Käkriäisellä oli eukko jo kakaroinut, kovalle se oli ottanut eläminen
siellä... Toista se oli kuin tässä, -- muuten, jos ei tuo Muttinen olisi
häntä narrannut.
Käkriäinenkin oli kuullut, että se kirjanpitäjä, tai miksi häntä silloin
lienee luullut, halusi huvilalleen tilanvoutia eli vahtimestaria. Ja hän
oli, kun akka kehoitteli, kävellyt kysäisemään täältä, että millaiset
nuo possakat ja muut ehdot sitten tältä voudilta olisivat.
Muttinen vastasi, että paljonkos niitä, tällaisella tilalla. Tällaisella
muka: ainoastaan sataviisikymmentä tynnyrinalaa, niin sanoi. Rikas se
oli, pakana, jo silloin; tai ei ymmärtänyt maalaisoloja. Siksi se
ehdotti, että voudin ei tarvitsisi muuta kuin vartioida huvilaa ja
hoidella puutarhaa. Mitä? Puutarhaa. Rekooria, ryytimaata. Tätä, jota
silloin paraikaa tähän istutettiin, mahdottoman isoa. Iso se oli
silloin; mutta ei ei se pyytänyt muuta kuin vetämään siihen satasen
kuormaa mutaa joka talvi; se veisi aikaa viikon päivät vuodessa, osan
talvella, toisen kesällä. Itse hän lupasi hankkia ja kustantaa
lisäväkeä, istuttajia ja leikkaajia, mokomien. Käkriäisen oli lisäksi
ainoastaan vartioitava ryytimaata lampailta ja jäniksiltä. Ja
kotielukkain tähden rakennettava viiden vuoden kuluessa tähän kivinen
aita. Ja siinä se Muttinen kyllä on pitänyt sanansa, pelkästään mudan
vedosta ja aidan teosta on Käkriäistä tiukannut. Ja onpa tämä
puutarha-ala paljon pienentynytkin ensin aiotusta, on tavattomasti.
Muita ehtoja ei tällä Aapelilla ollut. Talon verotkin hän sanoi
maksavansa itse, jopa maantien korjaukset ja kaikki. Ja on se maksanut.
Sen sijaan sai vahti luvan hoidella tämän Putkinotkon maita aivan kuin
omiaan, omaksi edukseen, ja oman mielensä mukaan.
Käkriäinen ällistyi mokomista ehdoista niin, että katsoi ensin suu auki.
Sitten hän höristi isoja korviaan ja kysyi uudestaan, mitenkäs ne
possakat sitten olivat. Muttinen naurahti, nauraa hörötti, ja luetteli
entiset ehdot. Sellainen oli, -- hyvä mies silloin. Viikon päivät
possakkaa tästä alasta, josta olisi voinut saada seitsemän,
kahdeksansataa markkaa arentia vuodessa!
Oliko Muttisella paha mahassa? Tai sitten hän oli hölmö herra: annapas
sillä tavoin työntää ihan ilmaiseksi.
Vieläpä lupasi Muttinen sovitella kestikievarinkin isännän kanssa, että
Käkriäinen pääsisi pois mökistään ennen vuokra-ajan loppumista. Niistä
sovitteluista hän sanoi tuovansa itse tiedon Käkriäisen mökille, jossa
sitten vahtimestarin muuttamisesta Putkinotkoon päätettäisiin
lopullisesti.
Käkriäinen juoksi iloissaan kotiinsa viemään eukolleen näitä uutisia.
Mutta niin ihmeelliset olivat ne eukostakin, ettei hänkään vielä
tiennyt, iloitako niistä piti vai oliko niissä jotakin pahaa alla.
Kuitenkin hän ajatteli lopulta, samoin kuin Juutaskin, että liian
kokematon kirjanpitäjä oli näissä asioissa, kokematon, hyvä mies. Ellei
se nyt vain peräytyisi ehdotuksestaan!
Mutta Muttinen ei peräytynyt. Hän tuli sinne kievarin mökille: oli
purkanut mökin vuokrasopimuksen, maksaen isännälle korvausta; ja
luetteli nyt entiset lupauksensa. Silloin Käkriäisen vaimo sanoi, että
helpot ovat ehdot, ja lennätti kiireesti kahvipannun pankolle, tullen
kieleltään vilkkaammaksi. Varsinkin, kun Muttinen piteli häntä ja
Juutasta kuin vertaisiaan: oli vetänyt suuren palttoonsa povitaskusta
ison putelin ja kaateli siitä heille kahviin jotakin hentomakuista, ja
katseli lapsia, vedet silmissä, ja sanoi rakastavansa kansaa,
ymmärtävänsä varattomia: tahtoi auttaa, sentähden antoi Putkinotkon
hoitoon niin halvalla... Ja lopuksi se sanoi, jumaliste, sen sanoi, jos
vain olisi ollut todistajia, että hän antaa Käkriäiselle kerran koko
tilan, hän kun on vanhapoika... Tai ainakin se lupasi hänelle omaksi
siitä palstan ... jos vahtimestari täyttäisi hänen toivomuksensa hyvin.
Juutas Käkriäinen oli pudota permannolle kapealta rahilta, jolla hän
istui, niin hän ällistyi tällaista lupausta. Hän kyllä jo silloin sitä
epäili: mitähän Muttinen hänelle salaa aikoi, kun se sitä hyvää... Mutta
sehän oli sellainen mies, ei ymmärtänyt. Ja mikäs hänen oli antaa, oli
rikas, ryökäle.
Siksi hän suostui, Käkriäinen. Ja nyt ei ole saanut omaksi tätä tilaa,
tai palstaa tästä.
No, se jankuttaa siitä toiveiden täyttämisestä. Eikö hän sitten ole
niitä täyttänyt? Hm, mutta mokomia toiveita: sonnitella puita ja kukkia.
Kaikenlaisia niitä on ihmisiä ... narrasi hänet.
Käkriäinen muutti Putkinotkon mökkiin, kun Muttinen oli sen
korjauttanut; sellaisen vaivan näki Käkriäinen, syksyn ensimmäisillä
lumilla, vetäen perässään hevoskaakkia, jonka reessä olivat kuormana
akka, lapset ja perunasäkki, ja viimeiseksi käveli lehmä.
Eikä siitä mudanvedosta Muttisen puutarhaan tullut ensimmäisenä talvena
mitään, tuosta kolmen päivän possakasta. Piti hankkia sitä törkyä
elukoille ja pennuille ja akalle. Ja oma pelto tarvitsi mutaa, kun taas
omenapuut... Ja siinä meni aika kotiutuessakin uuteen paikkaan ja
ajatellessa, miten sitä nyt ollaan talon vuokralainen, jopa muutakin
oikein, kerran; mukavaa oli istuskella naapureissa pakisten, että niin
se Aapeli, hyvä mies, oli sanonut antavansa Putkinotkon hänelle ...
jos... Mutta jäniksiä hän olikin ajellut pois puutarhasta, sen hän oli
tehnyt!
Eikä se Muttinen, kun tuli kaupungista keväällä maalle, kaikeksi kesää
maata lötköttämään, ollut millänsäkään siitä mudanvedon viivästymisestä.
Käkriäinen oikein tarkasteli häntä, mitä se arvelisi, kun puille ja
pehkoille tarkoitettu muta oli vielä haudassaan, tuolla alhaalla
suoniityllä. Ei, Muttinen työnsi ainoastaan paksua turpaansa hiukan
töröön, ja katseli naama pitkällä pehkojaan, joiden olisi hänen
mielestään kai ollut pulskasti rehotettava, hehe. Mutta kun Juutas
selitteli, että ei ollut vielä joutanut, näin alussa, koska hänen pieni
väkensä huusi leipää, niin sanoi Muttinen, ettei se teekään mitään, ja
ennättäähän sitä mutaa vedättää nyt kesälläkin. Ja siinä se tunnusti
totisen asian, sillä mitäs näille puille ja pehkoille mutaa. Oikein oli
Käkriäisen vaimo nauratellut, kuinka hyvä mies se Muttinen oli ollut
silloin.
Käkriäinen ei ollut sitten kesälläkään liioin hätäillyt näiden puiden ja
marjapensaiden mutaamisesta. Oli täällä uudessa mökissä miehellä
muutakin tehtävää. Jos Muttinen olisi sitä vaatinut, olisi hän
vastannut, niinkuin ajattelikin, ettei se muta ole sopivaa työntää
kesällä pehkon alle, sillä se kuivaa pehkot. Mutta ei Muttinen
vaatinutkaan. Mitäs, otti miehiä ja hevosia muualta ja teetti niillä.
No, oli hänellä rahaa.
Ja Muttinen teki itsekin ryytimaalla työtä, sitten seuraavana keväänä.
Väänsi kiviä, pehnasi pensaiden juurella kynsineen, niinkuin porsas
kärsä mullassa. Aivan kuin hänen olisi tarvinnut. Jopa kukkien tähden,
ja muiden sellaisten; lystäili, herra...
Mutta Käkriäinen sen sijaan teki töitä, omiaan. Vilkkaasti siinä menikin
aika, kun sai nyt järjestellä elantoaan oman mielensä mukaan, availla
viljelyksiä ja lyödä kaskeksi niin että romisi. Kyllähän se Muttinen
marisi ensin kaskesta, mutta kun selitteli sille, että uutta peltoa
avatessa se aina sopii, niin tyytyi; tunnusti, ettei sellaisia asioita
ymmärtänyt. Ja jos jokin kaskettu rinne onkin sitten jäänyt
viljelemättä, niin tarvitseehan karja heinäalaa.
Hätäpäs täällä oli elää. Maa antoi ihan tuhottomasti perunoita, ja ellei
ruista kasvannutkaan koko vuodeksi, niin voi sitä ostaa perunoilla,
kuten muutakin mujua. Ja kaloilla. Täällä on omat kalavedet. Entäs kun
saattoi antaa hiukan kalupuita täältä metsästä tarvitseville; sitä on
puuta täällä mädätäkin... Kyllähän täällä kelpasi. Toista oli siellä
kestikievarin mökissä, josta sai vääntää kahdeksankymmentä päivää
possakkaa vuodessa.
Ja kuitenkin tuo herra petti Käkriäisen. Petti se!
Sillä sehän oli sanonut silloin, kun se kymmenen vuotta sitten tuli
houkuttelemaan Käkriäisen tänne, että hän ehkä antaisi maata
Käkriäiselle omaksi, jos... Ja siitä oli Käkriäisen päässä alkanut
paisua sellainen ajatus, että se antaisi koko tilan, kun se oli niin
hyvä ja hölmö. Ja sitten, että tila olikin hänen...
Tahi ainakin se oli sanonut, että hän saisi hoitaa sitä kuin omaansa.
Eikä se alussa tunkeutunutkaan toisen asioihin; pysyi siivosti
verangollaan, verkkovivussa, kun tuli kaupungista kesällä tänne maalle;
tai missä lienee oleskellut, paahtamassa mahaansa punaiseksi
auringonpaisteessa. Talvet sai Käkriäinen elää vielä mainiommassa
rauhassa, jos muulloinkin hoidella Putkinotkoa mielensä mukaan. Eikö hän
ollut sitä hoidellut? Laajentanut oli peltojaan alussa. Neljänneksen
kasvatti hän nyt perunoita enemmän kuin ennen. Oli talvella perunoita,
oli niitä maha täyteen, ja huoletta voi köllötellä uunilla tai
penkilläkin, sillä Käkriäinen saattaa siepata unen vaikkapa korttelia
kapealla rahilla. Ja kuten äsken ajateltu, tulihan toisiakin saatavia,
joilla hän osti jauhoja ja sokeria... Kaloilla, ja tukkipuilla: mitä ne
täällä metsässä...
Niin meni vuosia.
Mutta sitten alkoi Muttinen, pitkien aikojen päästä eräänä keväänä,
nurista, että Putkinotkon raja-aidat olivat rappiolla. Käkriäinen oli
laskenut ne kaatumaan ja mätänemään risukasoiksi. Käkriäinen kummastui
tästä niin, ettei saanut ensin yhtään sanaa suustaan vastaukseksi. Ja
sitten Muttinen nurisi, että Käkriäisen tuvan ikkunat olivat menneet
rikki ja paikatut päreillä ja rievuilla, jopa yksi niistä tukittu umpeen
oljista kyhätyllä matolla, viime talvena. Millä? Matollako? Aukiko sen
sitten olisi pitänyt olla, pakkaselle ja pohjatuulen vingalle? Kyllä
Käkriäinen asiansa tiesi... Kelpasivat ne ikkunat hänelle itselleen, jos
ei... Entä ne raja-aidat: että Käkriäisen lehmät pääsevät naapurien
maille ... noista kymmeniä syliä leveistä veräjistä? Niinkuin elukat
eivät naapurien mailla saisi sitä laajempaa laidunta. Eikä ole naapurien
lehmien tänne tulemista: kyllä Käkriäisen lapset antavat niille
kyydin...
Mutta kun se Muttinen pirisi yhä edelleen, ettei Käkriäinen viime
vuosina huolinut koota kesällä itselleen edes polttopuita, vaan kaatoi
talvella koivikoita, niin lopulta kiehahti Käkriäisen sisu ja hän
karjaisi aivan suoraan, että mitä Muttinen tulee pirisemään tänne hänen
mökkiinsä. Hän kun ei suvaitse sellaista piristelyä.
Silloin oli Muttinen ällistynyt, hänen silmänsä olivat lentäneet
pyöreiksi.
Mutta sitten hän oli lupsahuttanut huuliaan, ja nyökytellyt päätänsä,
ilkeästi, ja toistanut: »Vai niin...» Ja oli lökötellyt pois sen
näköisenä, että Käkriäinen pelästyi.
Häntä peloitti kauheasti, että mitähän tämä Aapeli silloin tekisi. Mutta
ei se tehnyt mitään, varsinkaan, kun Käkriäinen vähän korjaili niitä
aitoja, hätäpäissään, muka mieliksi.
Kuitenkin ryhtyi hän sitten saamaan varovasti selville, ihanko se oli
totta, ettei se ollutkaan antanut tätä Putkinotkoa hänelle, sopimuksesta
huolimatta. Ja silloin Käkriäinen huomasi, ettei se aikonutkaan hänelle
sitä antaa.
Miksi ei? Siksi, ettei hän muka ollut täyttänyt siellä toiveita, --
hoitanut noita pensaita, kukkia, -- tehnyt jos jotakin, mudan vetoa, --
mitä lienee aikoinaan vaatinut. Mutaa mokomille, -- ja vahtia piti niitä
jäniksiltä, isoilta ryssänjäniksiltä. Olisivat kasvut olleet lanttuja,
kaaleja; mutta ovat törkyä, punaisia ja sinisiä kukkia; ja nyt, kun
omenapuut ovat kuolleet, sellaisia viinimarjapehkoja, etteivät
pienetkään voi maistaa heistä, kasvavat mustia räähkänmarjoja.
Ei, Muttinen petti hänet, vaikka Käkriäinen jo oli ajatellut, kuinka hän
eläisi täällä mukavasti, jos möisi koko metsän. Ja nyt antoi Muttinen
hänelle pitkän nenän!
Tämä petos vimmastutti Käkriäistä. Muttiselle ei hän tosin mahtanut
mitään, kun ei tuhmuudessaan ollut vaatinut kirjoja, että tämä tila...
Mutta kyllä hän osasi muut temppunsa... Näyttää hänen kukilleen ja
muulle törylleen. Vaatiikin häneltä, herra, joutavia... Ilkeää, rikas
mies ... helpolla rahaa saanut, kirjan kaupalla ... imee kuin iiliäinen.
Vaikka on iso maha. Eikä ole kakaroita. Käkriäiselle on näitä
karttunut... Kahdesti on Luoja viime vuosien aikana kaksosiakin
siunannut ... sittunut. Mutta Muttinen makaa myöhään, mikäs herroilla;
istuu tuolla verangoillaan kirja kädessä, piika siihen passailee. Ja
hilaa tänne Käkriäisen kiusaksi kaikenlaisia vieraita, jotka
iloittelevat, nauravat. Ihmekös, jos nauravat: holkkivat viinaa
varhaisesta aamusta, sehän se miehiä naurattaa, mikäs muu. Ja se sama se
soitattaakin heitä, pianoilla, pimputtimilla. Käkriäinen antaa himpun
pimputtimille!
Ja armoton on Muttinen Käkriäisen lapsi-raukoillekin; kahdeksan niitä
nyt on; niitä pitäisi lykätä kouluun, kengät teetti kerran parille
koulua varten, menivät ne kotonakin, nyt ei anna enää kenkiä, rikas ja
saita. Mutta kouluun ne pitäisi, etteivät muka ulvoisi täällä kuin
sudet, niiden herrasvierasten kuullen. Vaikka yksi heistä, se laulaja
Valkki, aina itse vinkuu. Ja mitäpä sanoi Muttinen kerran Käkriäisestä
ja hänen akastaan? Että he haisevat kuin ukkosen tappama pirunraato,
että heissä on luteita... Olipa vaikka sontiaisia! Että he olisivat
voineet suorastaan rikastua täällä, niin helpoilla vaatimuksilla, jos
olisivat tahtoneet.
Rikastua! Hän, Käkriäinen, rikastumaan toista rikastuttamalla, hoitaen
hänen metsiään, hänen aitojaan.
Ei; siitä petoksesta alkaen, vuodesta, jona hän huomasi, ettei Muttinen
anna tilaa hänelle, ei hän ollut laajentanut peltojaankaan yhtään. Eikä
ruvennut hoitamaan Muttisen kukkia ja pehkoja. Ei ajelemaan
talvipakkasella enää jäniksiä, -- no, eihän niillä nyt enää olekaan
ollut omenapuita syötävinä; sillä Muttisen kiusaksi antoi Käkriäinen
lampaittensa jyrsiä puita entistä enemmän, ja sitten hän keksi niille
vielä toisenkin hävityskeinon, kunnes pakkanen ne lopulta tappoi: kun
näet Muttinen kerran ryhtyi omenapuitaan lannoittamaan, oli Käkriäinen
saanut hänet tekemään sen tuoreella lehmänlannalla, ja siksi uskoi
Käkriäinen puiden tulleen matoja täyteen.
Niin, jo muutamia vuosia on Käkriäinen ollut itsepintaisella kiusanteon
päällä. Hän ei ole hoitanut Putkinotkoa, ei säästänyt metsää, vaan
antanut varkaiden viedä sieltä runsaasti runkoja. Ei ole ollut
millänsäkään aitojen korjaamisesta, on väittänyt naapurien karjain niitä
särkevän. Peltoja ei hän tosin ole voinut lyödä laimin, sillä muuten ne
eivät kasvaisi hänelle viljaa. Mutta mökkiään hän on parannellut juuri
sen verran, että siinä lude hyvin talvella tarkenee. Ja kun Muttinen on
ärhentänyt eikä Käkriäisellä ole ollut mitään paperille pantua
kontrahtia, jonka nojalla häntä ei saisi täältä pois, ja koska hänen
kuitenkin mainiosti kannattaa elää täällä, niin hän on ollut antavinaan
myöten, luvannut ruveta Putkinotkoa hartaasti vaalimaan ... kunhan tässä
lapsilaumalta kerkiää. Mutta siinä salassa hän on pitänyt taitavasti
puoltaan tuota porhoa ja rikasta Muttista vastaan; hän on käynyt kylillä
töissä saunanuuneja kutomassa, saadakseen leipää; ja lopulta hän keksi
ruveta keittämään viinaa. Ettei jo aikaisemmin moista huomannut! Silloin
ei hänen olisi tarvinnut välittää mitään näistä pelloistakaan. Mikäpä
täällä olisi ollut keittäessä? Yksinään on saanut olla. Ja on siitä
lähtenytkin taskuun, täällä hyödyttyjen muiden säästöjen lisäksi, niin
että on passannut elää muhkeasti, kiusallakin, jopa pistää pankkiin,
tuskanpäivien varalle.
Sillä tavalla Muttinen narrasi Käkriäisen; olisi houkutellut hänet
sonnittamaan puitaan, pehkojaan ja kukkiaan, joita Käkriäinen vihaa.
Mokomia pimentoja talon lähistöllä! Nyt hankki tuohon omenapuiden
paikalle ruusujakin; sellaiseen länttäsi sen mokoman rahaa! Hyvä, ettei
Käkriäinen tullutkaan niitä alusta hoitaneeksi. Niin, hän vihaa noita
kaunistuksia, niinkuin ... koko herra Muttisen ilmaa. Kun Muttinen
oleksii huvilassaan, sanoo Käkriäinen lapsukaisilleen: »Kas niin, lapset
ovat kesällä iloisia, huudelkaapa vain että: huih.» Ja hän on mennyt
huvilaan Muttisen puheille silloin, kun siellä on oikein herrasvieraita,
kaikkein pahimmissa ryysyissään, vaikka onhan hänellä nykyään oikeita
ryysyjä, ja haisee siellä oikein, kukkien joukkoon. Ja veipä hän sinne
kerran tulitikkulaatikossa elukoitakin, kainalonsa alta kouraistuja.
Mutta nyt ... kukas luuli, että siitä vastarinnasta olisi sellainen
seuraus! Mitenkäs pitikin käydä.
Muttinen vaati häntä äskettäin allekirjoittamaan kontrahtia. Sen
kuultuaan Käkriäinen ensin katosi: hän piileskeli viikon metsissä ja
kylillä; mutta täytyipä hänen viimein ilmestyä takaisin kotiinsa. Ja
silloin olivat siellä yhä ne todistajat ... niitä herraskaisia. Muttinen
kutsui hänet luokseen ja luki ääneen ehdot.
Hiisi sellaisiin sitoutumaan, ajatteli Käkriäinen alussa. Kovathan ne
tosin eivät olleet; olivatpa yhtä lauhkeat kuin entisetkin, ne
suullisesti sovitut; mutta näissä olivat määräykset puutarhan
vaalimisesta ja tämän kiviaidan teosta ynnä metsän ja mökin hoidosta
sekä muusta aivan selvinä ja tarkkoina parakraahveina. Jopa
viinanpoltostakin, sellainen, ettei Käkriäinen saisi tehdä sitä muuten
kuin Muttisen tietämättä. Mitähän se sillä tarkoitti? Ja lopuksi paperin
hännässä sitoumus, että Käkriäisen on lähdettävä matkaansa talosta sen
vuoden jälkeisenä Maariana, jolloin hän ei niitä ehtojaan rikulleen
täytä.
Niin kovat olivat ehdot. Mutta mikäs puoli Käkriäisellä oli: ehdot
olivat hyvät ... siihen nähden, mitä ne saattaisivat olla kaikkialla
muualla. Ja olisihan Käkriäinen saanut jäniksen passit, ellei olisi
suostunut, vahvistanut pismaa puumerkillään, sillä hän ei osaa yhtään
kirjoittaa eikä mokomasta välitäkään. Ja lopuksi varoitti Muttinen vielä
todistajain kuullen, että lähtö tästä Käkriäiselle tulee, ellei hän
muista varsinkin sitä pykälää viinanpoltosta. Ja nauroi päälle, se piru.
Sellainen piru on tuo Muttinen. Ja siksi pitäisi Käkriäisen rustata tätä
kiviaitaa, näiden puiden ja pehkojen ympärille, joita hän on koettanut
konsteillakin juurittaa pois. Joutavia silmänrumennuksia! Vaikk'ei ole
saanut muuta kuin matoja omenapuihin.
Ihanko se Muttinen tosissaan tällaisen pahan?...
Sitä mietiskelee Käkriäinen siellä puutarhan alareunassa, katsellen
kiviä, joihin hänen tulisi käydä käsiksi. Ja yht'äkkiä hän pelästyy.
Ikkuna huvilassa narahtaa ja lentää auki; mutta ehkäpä siellä olikin
joku niitä herrasvieraita, häijyjä todistajia? Ei, Muttinen itse se
olikin, hän se sieltä nyt ilmestyy punaisessa paidassaan parvekkeelle,
koivujen väliin, pitkässä akanpaidassaan. Piruako se näin aikaiseen?
vilahtaa Käkriäisen päässä. Makaisi, Muttinen; niin hän tekisi,
Käkriäinen, jos olisi Muttinen, rikas mies; ja tavallisesti hän
makaakin, tai istuu keinustuolissaan, -- ihan kuin Käkriäinen istuisi...
Käkriäinen on hyvin säikähtänyt, niin hän on siinä vielä torkkunut
mietteissään, seisoskellut aitaa rustaamassa. Ja hän arastuu yhä
enemmän, kun Aapeli tulee aivan kaiteen viereen ja katselee sinne, juuri
häneen ... niin totisena, turpein ja tuimin silmäluomin. Käkriäinen
muistaa kontrahdin, hänelle tulee touhu, hän kääntyy sinne, kääntyy
tänne, katselee kivenmöhkäleitä, ottaakseen niitä syliinsä. Mutta
samassa liikkuu hänen aivoissaan kuitenkin ajatus: oikeinkohan se
sittenkin tarkoittaa totta, eiköhän miestä saattaisi jotenkuten
lepyttää, lauhduttaa? Ettei se vaatisi kontrahtia näin kivenkovaan.
Esimerkiksi ... naurattamalla häntä hiukan ... se kun on niin lauhka
mies. Siksi tempaa Käkriäinen nyt puoleksi kiukuissaan ja puoleksi
pelästyneenä maasta koholle niin tavattoman ison kiven, että se tuskin
mahtuu syliin, ja nostaa sen, -- sillä hän on väkevä kuin peikko, --
päänsä päälle, pitelee siinä sitä pitkän aikaa ja tirkistää kiven alta
Muttiseen ja nauraa, rohkaisevalla äänellä:
»Hähhäh.»
Mutta Muttinen ei myhähdäkään, hän kääntyy selin ja menee sisään.
Totta se tarkoittaa, kiviaita tähän täytyy tehdä, ensinnäkin. Ja sen hän
tekee, Käkriäinen. Korkea ja suora siitä tuleekin. Sillä ... herra on
koira ... kontrahti ... eikä tämä ole pahimpia.