eli laulu Lyygialle.
»Mitä, häh?» sanoo kirjakauppias Aapeli Muttinen. »Ettäkö minä olen
pomomies?... Että asun kuin Horatius, -- kaikkein alamaisimmasti se
myönnettäköön, turkkilainen! Että minulla on Tusculum, vai mikä se
huvila oli, se, jonka Maecenas oli lahjoittanut hänelle
sabinilaismaassa? Turkkilainen sen muistakoon. No, hän palveli
Maecenasta, minä -- yleisöä ... viidenkymmenen pennin kirjoja
myymällä...»
Se »Tusculum» on Muttisen maatila. Ihana paikka, jota on rauhoittavaa
ajatellakin kesän alkaessa tulla, kaupunkilaistalven jälkeen, mammonan
touhuissa, harmaan taivaan alla menneen, harmaan niin, että se tekee
Muttisen otsan rypyt kaksin verroin lukuisammiksi. Kesäisen ajan työtön
paratiisi...
Sievoisen matkan päässä kaupungista, hänen synnyinseudullaan, huvila
mäellä Saimaan lahden sokkelossa. Tuuheain koivujen välitse pilkottaa
lahdelle hänen parvekkeensa.
Onnellinen on Aapeli siellä varsinkin kesän ensimmäisinä päivinä, juuri
silloin kun hän on ylen kyllästynyt ja väsynyt kaupunkilaiseen
touhuunsa, silloin kun maalla köllöttämisellä on hänelle jälleen uuden
ja kulumattoman lumous.
Niin uupunut hän on tuon rakkaan rahan haalimisesta, tiskinsä takana
törröttämisestä, ettei hänen otsansa viimein keväällä jaksa enää mitään
ajatella, ei mitään muistellakaan. Että hän haluaa vain heittäytyä
luontomuorin leveään ja pehmeään helmaan. Ainoastaan köllötellä, olla ja
olla. Ei Muttinen, ei mikään, ei filosofi eikä porsas! Olla kuin hän ei
olisi -- minkäänmoinen olento.
Onni on hänelle kesän alussa täysin ajatuksetonta, muistotonta, se on
hetkellistä, epämääräistä rauhaa.
Kauneimmat, enimmän vailla ajatuksia ja muistoja ovat nuo kesän
ensimmäiset päivät. Ja yöt, joiden valo on kuin heleintä kultaa; se
ympäröi hänet lämpöisenä, sanattomana onnena.
Kevätkesän aamuna, yön jälkeen, jolloin hän ei ole valvonut eikä
nukkunut, ei lukenut, ei ajatellut, vaan ainoastaan loikonut
hiljaisuudessa, kellervät luomet ummessa, mukavassa horteessa, nousee
hän laiskasti pystyyn ja aukaisee parvekkeensa oven. Sille parvekkeelle
hän pääsee kamaristaan. Suoraan edessä, kaiteen juurella, joka on
koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla kansanomaiseen tapaan,
rehottaa tuomia, valkeanaan kukassa, leveitä ja tuoksuvia. Toukka ei ole
niihin päässyt, täällä erämaassa; kukat ovat puhtaita, puut ikäänkuin
ripoteltu täyteen riisiryynejä, tai kasautunut oksille lunta: niin on
nuppuja niissä, ja vastapuhjenneita kukkia. Niistä leviää huoneeseen
mainio haju.
Mutta tuomien sivuitse säkenöi kesäinen aamumaisema ympärillä, kirkasta
ja lämmintä valoa. On vielä varhaista. Lyygia, -- sillä niinkuin
Horatiuksella muinoin oli kahdeksan Maecenaan lahjoittamaa orjaa ynnä
moni Lydiansa, niin on Aapelilla Lyygia, sillä antaa Horatiuksen oodien
lemmityisen nimeä omalleen olisi Aapelista julki röyhkeää; -- niin,
Lyygia -- nukkuu toisaalla. Puiden varjot tuolla notkossa ovat vielä
pitkät ja vilpoiset. Usvia kohoilee vesistä ja noroista, lahden
reheviltä rannoilta. Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu monivärinen
vesipisara. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä kauneus. Muttinen
nauraa itsekseen noille pisaroille, jotka ruohojen nenissä heiluvat. Hän
köllöttelee vielä. Ei malta sitten enää, herättää Lyygian, mokomakin
Horatius: hän tahtoo teetä isoon vatsaansa, nauttia sen tuolla
parvekkeella, kymmenen käen kukkuessa iloista kukuntaa.
Sitten Aapeli syö ahvenia ja perunoita, suuria ja tuoreita ahvenia ison
määrän, ja kuusi kananmunaa, sekä hilloa puoli lautasellista, ja hörppii
kannun hapanta piimää päälle. Sitten hän kuhnailee tyytyväisenä, täysin
vatsoin.
Ja nyt hän lähtee Lyygian kanssa, jolla on väljänä häilähtelevä puku ja
kädessä iso vihko spireoita ja sinipunervia syreeninterttuja, -- niillä
hän kätkee veikeileviä, kirkkaita silmiään, -- kävelemään, katselemaan,
näiden mukavien kesäpäivien kuluksi. Toisessa kädessä on Lyygialla pieni
eväskori, mutta Muttisella on taskussaan veskunoita. Souturetkillekin he
lähtevät Saimaan suurelle ulapalle, ja kuljeskelemaan sen takaisille
manterille, jotka kuultavat tuolla kaukana vaaleina ja sinertävinä.
Parhaiksi hiirenkorvalle päässeet rantojen koivut pitkine riippuvine
ritvoineen ovat pehmeäpiirteisiä, ne ovat kuin mitäkin keveitä,
vihertäviä strutsinsulkia. Lahden suussa aukeavat näkyviin etäiset
maisemat: niistä ei erota kesäisissä autereissa mitään yksityiskohtia
eikä värejä, kaikki on epämääräistä, utuista ja sinertävää ... ikäänkuin
unta.
Aurinko lämpenee yhä. Pilvet heijastuvat ulapan syvään ja suureen veteen
monivärisinä. Muttinen soutaa, jos sattuu viitsimään, hikoillen ja
hiljaa...
Kas vettä! Veden kalvo säkenöi paikka paikoin täynnä smaragdeja: ne ovat
leppäterttuja, niiden vihreistä kuorista kimpoaa jokaisesta terävä säde.
Muttinen sanoo: »Siinä sinulle jalokiviä, Lyygia!» Leppäterttuja, jotka
ovat lähteneet parveilemaan leveän salmen ylitse ja pudonneet lämpöiseen
veteen, sinne hukkuneet, paritusten enimmät, toiset elävät vielä. Niitä
on usein vieri vieressä, laajana kirjailuna: tuhansia vihreitä kuoria
salmi täynnä.
Toisella rannalla he nousevat hiljaa mäelle, lämpöisiltä rantaniityiltä,
joilla kulleroita loistaa, keltaisia ja raikkaita palloja. He tulevat
kyläiselle harjulle. Siellä kukkii paikoittain tuomia ja levitteleiksen
tuuheita pihlajia. Kiertelevän maantien varrelta näkyy joskus vanha
herraskartano, palsamihaapainsa keskeltä, tai harmaa, matala
talonpoikaistalo, jonka ympärillä oraspellot hohtavat.
Nyt he painuvat jälleen vaaralta notkojen viileyteen.
Ja niin suuresti onneen uuvuttava on kevätkesäinen aurinko, niin
juovuttavaa koivujen ja koko silmikoistaan puhkeavan metsän tuoksu, että
he tulevat vähitellen sanattomiksi, että heidän tarvitsee puhua yhä
vähemmän, kuta kauemmaksi he kulkevat. Jossakin rinteellä he istuvat
suuren ja paksun riippakoivun siimekseen, riisuvat jalkansa, ja viipyvät
siinä kauan, Aapeli nauttien lapsuutensa muistoja, paljain päin,
tuulenhengen värisytellessä hapsia hänen kaljun päälakensa ympärillä.
Onpa jokainen kivi tämän tien varrella hänelle tuttu. Lyygia luo häneen
silloin tällöin kesästä onnellisen katseen.
Sitten he kävelevät edelleen, siimeistä lepikkopolkua. Sen poikki
pursuaa puroja ylemmiltä mailta, keveästi ja riemukkaasti solisevia,
syöksyen ne katoavat lepikon hämäryyteen. Lyygia kumartuu juomaan
purosta, ottaa vettä sammalpäisten kivien välistä käteensä, raikasta,
kirkasta, iloisesti kiiltelevää vettä; ja maasta käsiensä varasta
katsahtaa hän veitikkamaisesti Muttiseen. Silloin myhähtää Aapeli
ajatuksissaan jotakin leikillistä, ja ajattelee ainoastaan: *Lyygia*! --
Tahi kun tulee eteen jokin Muttiselle lapsuuden ajalta tuttu paikka ja
hän virkkaa puolittain itsekseen: »Tästä minä ennen kuljin, noin
pienenä», silloin Lyygia painaiksen hänen kainaloonsa ja sanoo jotakin
hyvää ja hellää kuin pienelle lapselle, kuvitellen lihavaa Muttista
tepsuttamassa siinä niin pienenä, pienenä. Ja uneksien muuta...
Kaislainen sisälahti, jonka rantatietä he kävelevät, välkehtii tyynenä.
Pienet louhikkosaaret hohtavat kuin hiukan mustunut tina. Siellä täällä
soutelee rahvasta, kalastellen, paitahihasillaan; hiljainen, iloinen
puhelu kuuluu venheistä kauas...
Mutta tuolla toisella rannalla on tyttöväkeä uimassa. He huutavat ja
kirkuvat, liikkuvat paitasillaan ja alasti.
Muttinen ja Lyygia kulkevat tietään, majoittuen jollekin hohtavalle
rantakalliolle, joka huokuu lämmintä, ja sytyttävät siihen tulensa,
asettavat pannunsa kiehumaan. Siinä he loikovat ateriaansa odotellen,
Muttinen onnellisena, ajatuksettomana ... sillä tavalla vain siinä kesää
viettäen...
Päivä on lämmin, he sulkevat silmänsä, he eivät katsele sinisen taivaan
laupiaaseen äärettömyyteen. Lämpö vain heitä ympäröi, metsissä
kaikkialla helisevät yhtenä pauhuna karjankellot, ja tuuli humisee
väkevänä ja ihanasti uuvuttaen. Antaa mennä, antaa ajan mennä: on kesä,
lämmin! Kummallisen haikeasti ne kellot soittavat, ikäänkuin vihjaten
jotakin arasti...
Lyhyt on aika, ihmisen aika, lyhyempi onnellinen päivä! -- Iltapuoli on
jo tuossa tullut, kun he nyt jälleen kulkevat kotiin päin, rantaan,
johon he jättivät venheensä, tuntien kumpikin ihossaan päivän
raukaisevan hehkun, ruumis ja sielu luonnon valo-ihanuutta täynnä.
Hiljaa niittyjen teitä, ylös mäkiä ja alas toisia, keskellä
karjankellojen soittoa ja käkien kukkumista.
Paikoin he pysähtyvät niemien kuumille kallioille, joilla veden
heijastus häikäisee silmiä, köllöttelemään, lepäilemään. Ja yhä
vaiteliaammiksi he tulevat, yhä suurempi, epämääräisempi onni tulvii
heidän ylitsensä. Syreenien tertut Lyygian lämpöisellä povella ovat
lakastuneet, mutta hänen katseensa hatun pehmeän reunan alta hymyilee
pelkkää hyvyyttä.
Tuolla lahden rannalla matalalla näkyy vanha ristikirkko, tuuhean ja
kukkivan kalmiston keskeltä. Sen kalmiston läheisyys aivan kuin yllyttää
heitä iloitsemaan, vakuuttaa niiden hetkien lyhyydestä, joita he
viettävät tällä kertaa suuren raidan varjossa, lehviään ikäänkuin surren
liikuttavan.
On ilta, päivän jälkeen, joka on paisuttanut hehkullaan suonet melkein
pakahtumaan, pyöryttänyt päätä kesän lämpöisillä metsätuoksuilla;
viilenevä ja rauhoittava ilta. He soutelevat hiljaisin aironvedoin
jälleen kotia kohti.
Auringonsauhu on harsonnut omituisella hämyllä kaikki, tehnyt maailman
vuoristomaisen suureksi, peittäen siitä viimeisetkin yksityiskohdat
näkymästä; se on loitontanut maat ja sulattanut mäet ja metsät utuiseksi
yhtenäisyydeksi, tuo kevätkesäinen autere, joka ei lähennä, pienennä
eikä selvennä niinkuin sydänkesän ja syyspuolen valaistukset. Hiljaa
soluvat he lämpöistä vettä pitkin, monien saarien välitse. Lyygia on
jättänyt melan pois, hän istuu kumarassa, käsillään laitoihin nojaten,
aivan kuin jännityksessä, ja jotakin yhä ihanampaa ja ihmeellisempää
odotellen. Joskus pyrkii hän huudahtamaan, onnellisena maailman
kauneudesta, huutamaan lyhyeen, hellällä, hiljaisella äänellä. Jotakin
laulurastaasta hän tahtoo huudahtaa, sillä ilta on tullut ja yö
lähestyy, tuskin yhtään hämärtyvä yö; laulurastaan ääni kajahtelee
metsistä. Mutta silloin Muttinen leikkiä laskien vaientaa hänet, niin
suuri on hänen epämääräinen, hiljaisuutta vaativa onnensa.
Venhe soljuu syvää vettä pitkin kapeasta salmesta ulapalle. Lyygia
säpsähtää: ulapan suulla kohoaa kuin porttina valtavan korkea
kallioseinä, saari, joka nousee varmaankin, siltä tuntuu heistä tällä
hetkellä, -- kymmeniä syliä pystysuorasti veden syvyydestä: niin
omituisesti suurentaa illan autere korkean kallion hahmoa. »Katso,
Böcklinin Kuolleiden saari, mokomakin», sanoo Muttinen matalasti. --
»Minä pelkään», vastaa Lyygia hiljaa, ja värähtää sitä oudommasta
kauniin näyn ja kammon onnesta, kuta lähemmäksi he tulevat mustaa
kallionseinää. Nyt se työntää heidän päittensä ylitse reunansa
ulospuskevia möhkäleitä. Haukat, jotka pesivät vuoren harjalla,
viheltelevät. Siellä täällä kuultaa illan hämärässä kallioseinäin
raoissa pieniä, vihreitä pihlajantaimia. Kallionmöhkäleet vuoressa
näyttävät olevan niin irrallaan, että luulisi niiden voivan
vähimmästäkin pudota. Muttista itseäänkin ne peloittavat. Alla on musta
ja mittaamaton syvyys. Lyygian ääni käy hiljaisemmaksi, hellemmäksi:
»Kas tuolla tuota punertavaa sammalta, kas tuota pihlajaa korkealla
vuoren seinässä, pientä, pientä.» Muttinen laskee leikkiä: »Hyst, älä
hiisku, lohkareet voivat jopa kuiskauksesta irtautua...»
Saimaan ulappa on kadottanut todellisuuden mittasuhteet, niin äärettömän
laajalta se näyttää yön himmeässä ja tuokion kestävässä hämyssä.
Lieneekö yö jo hämärimmillään? Aurinko ei ole vielä varsin laskenut.
Tuolla kulkee hinaajalaiva udussa suuren ulapan reittiä; sen punainen
lyhty tuikkii kauniisti autereesta, salaperäisesti jyskyttää kone
kulkiessaan. Ja sieltä kuuluu sirmakansoittoa.
Kun laiva on kulkenut ohitse, se jättää valtavat mainingit, joihin juuri
laskevan auringon viimeinen hehku sattuu. Mainingit vyöryvät nyt
korkeina, ne keikuttavat venhettä pystyyn ja poikittain, nakkaavat sen
ylös ilmaan ja syöksevät välkkyvän aallon pohjaan. Nuo aallot, jotka
ovat pyöreitä ja kiiltäviä kuin kuvastin, loistavat kirkaisevanväkevää,
kiiltävää punaa, mustanpuhuvaa ja metallista hehkua, loimahtelua
laskevasta auringosta.
Kotona jälleen epämääräistä onnea lyhyenä hämärän tuokiona, jota on
kevätkesän yö.
* * * * *
Mutta kun hämärä katoaa ja Lyygia on poistunut, kellertävä, kukankuvilla
kirjattu vaippa hartioillaan, ja kun hetkeksi luomensa ummistanut päivä
avaa ne uudestaan, loistaen sisään Aapelin ikkunoista, iloisesti
säkenöiden tuolta metsäisten kunnaiden takaa ja pilkistäen kukkivien
tuomien lomitse, jotka hän näkee vuoteelleen avoimesta ovesta, -- kun
pikkulinnut laulavat kilpaa käkien kanssa, silloin Muttinen kuulee
Lyygian huoneesta hillitöntä, kiihkeää itkua, joka koettaa vaientua.
Muttinen tietää, mitä se merkitsee.
Silloin kääntelehtii lihava Muttinen tuskissaan.
»Onnellinen päivä», mutisee hän itsekseen. »Niin, onnellisin päivä
mennyt! Yksi vain, se riittää minulle. Kun en usko pitkään onneen...
Voisinpa antaa sinulle mitä kaipaatkin, raukka, -- onnenuskoja. Voisin,
jos uskoisin. Ei pysy onni, se livistää, Lyygia: hellimmätkin rakkaudet
ovat sammuneet, sen tiedän minä vanha möhkäle. Autuaimmat päivät menevät
niinkuin armas kevätkesän päivä. Täyteläisyys, lakastuminen...»
Muttinen, josta onnenhetket maailmassa ovat niin harvat, tuntee, ettei
hänellä ole *oikeutta* antaa toisille, jälkeläisille, elämän taakkaa,
joka sittenkin on enimmäkseen pahaa, inhottavaa...