Rämekorvessa rysketään. Heinämaittenpa kimpussa. Ei näet paholainen, se
heinänteko, ota loppuakseen, ei vaikka kuinka ahertaisi.
Hiertiäinenkin koettaa kampsia, mutta minkä sille, että vetää vesille,
kalan kimppuun, kun niitä kuitenkaan ei saa talvella. Ja kun helteellä
on niin mukava pyllyillä venheessä ja rannoilla. Ryypätä ryytiviinaa ja
paistaa ahventa.
Ja kun se maailma ei kuitenkaan tule sen valmiimmaksi.
Ja kun ei tässä muutakaan, teatteria eikä torvimusiikkia niinkuin muun
maaliman ihmisillä, niin huvikseen, yksi yhtä, toinen toista.
Ja sitten kun on isäntä. Milloinka ne isännät tekevät työtä? Johan
se... muuta mietittävää... talossa... monet asiat...
Entäpä tämä ihmisen ikä. Mennä lutkahtaa kuin mato koloon. Loppuu kohta
alkuunsa. Kun olet parhaimmillasi, voimissa ja viisaudessa, alkavat
korvahaivenesi käpristyä ja harmaantua.
Ja vaikka tämän sielunsa saisi pysymään nuorena, niin ruumis riivattu
alkaa raihnaantua... reumatit ja muut, niinkuin Aatamiinkin,
Huiputtajat... Siitä ei muuta kuin kohta vanhaksi kutjahtaa.
Niin tämän vuoksi, ja senkin, että on aina kerran vuodessa kesä, pitää
nauttia, ryypätä ja reistata, piikojen ja ahvenien kanssa... sitä
sieluaan säilytettä näillä monilla hyvillä aiheilla, nuorrutella, piru,
vaikka siihen sitkahtaisi, talot ja tavarat.
* * * * *
Heinää nuhjataan haasioille Hameniemen ja Tanulan niityillä, aita vain
niittyjen välillä.
Aitaa vasten ryntäillään maaten pistetään pakinaksi. Hameniemen
heinäväki, kaksi lihavaa piian junttia ja laiha rengin ruipelo, tulevat
aina ensiksi aitaa vasten makailemaan. No, eihän Tanulan villit pojat
ja hullu renki kehtaa siinä Hameniemeläisten tiiratessa heilua.
Heitetään aseet menemään ja nojotetaan.
Ruokatunnitkin saattavat venyä rupeaman pituisiksi. Mennään
heinälatoon, heinien ja korppujen sekaan. Puhutaan mukavia, ja piiat
siellä kikattavat.
Tulee sade, kastelee karhot. No, minkä sille... Kuivataan
huomispäivänä, jos sattuu poutaa... Tukitaan haasioille märkiä heiniä.
Jos mätänevät, minkä sille. Eipä tuosta isäntä sano mitään. Siellä
istuu vain luodolla ja keksii ahvenille konsteja. Vaatii väliin toisen
piioistakin mukaansa, kaloja paistamaan, ja muuten mukavikseen.
Tiina Lovisa tapaa joskus työväkensä ladosta makaamasta päivällisunta,
kun illansuussa menee lehmänhakuun.
Nousee jytäkkä. Sanat sinkoilevat kuin raketit, ja haravanvarsi heiluu.
Jos itse isäntä, Hiertiäinen, sattuu samaan joukkoon, lähtee housujaan
nostellen lupsuttelemaan pihaan, rantaan, mihin vain, ettei korvia
särkisi Tiinan huutaminen.
Minkä sille, jos sattuu nukahtamaan, helteisellä ilmalla, sateisella
vielä paremmin.
Ja kun uni ei mene hukkaan ihmisessä. Suotta Tiina vain räkyttää.
Heinätkin tulevat siihen tehdyksi, kun rukiinleikkuu alkaa. Huomenissa
jättää luodolle-menon ja tulee itse aamusta käsin niitylle. Ottaa
putelin ja antaa rengille, se aina ryypyn edestä riehkasee. Näytetään
Tiina Lovisalle, perr-setti, miten työt sujuvat.
Tulee hiestävänä ja ukkosta ennustavana se huomispäivä.
Viime yönä on oltu saaressa, rehjattu, Asarit, Antit, Joosepit ja
tytöt. Nukuttaa ja kohmelo vaivaa.
Asari seisoo hajasäärin ladon vieressä, hurstihousut melkein
putoamassa, ja tikkuaa viikatettaan. Lyö, kampsii, hujauttelee ja
hoputtaa renkiään.
Istuu sitten ojanvarrelle ja valittaa mahaansa.
— Piru kun kouristaa, mato, luirake, vai mikä vellonee! Ei, ei kärsi
nyt niittää.
— Niin minunkin, valittaa renki ja istuu mättäälle. — Kun pullistaa
mahaa ihan kuin seipäällä!
Katsoo sivusta Asariin, mitä tämä... huomaako, että sama laiskantauti
rengissä kuin isännässäkin.
Piiatkin retkahtavat ojanreunalle ja alkavat, hirtehiset, hieroa
mahaansa.
— Ottaa niin tiukalle, ettei pysy harava käsissä.
— Taitaa olla kulkutautia, hihii, tämä vaiva. Hiertiäistä
naurattaa. Häikköläiset, miten ovat viisaita... häneltä oppineet...
laiskottelemaan.
— Ei käy... heinänteko, sanoo, kun ei muutakaan osaa.
— No ei... tämä mahatauti... viinaa se tahtoo, sanoo renki.
— Vai viinaa, naurahtaa Asari. — Keppiä... ei se muuta... sinun tautisi.
— Ja meille? virnottavat piiat.
— Puuöljyä, eli amiaakkia... suoliin... heh... näille lätkäkkeille...
viitsitä haravoida.
Käkkä-Antti on tullut omalta puoleltaan parhaiksi siihen
tautikeskusteluun. Lupsuttaa silmäkolojaan ja räkättää. Arvaa naapurien
sairastavan samaa tautia kuin hänenkin väkensä.
— Tervankusta... iii... ei se muuta... tahi elävä sammakko... rengin
housuihin. Laiskottelevat!
— Niin justiin, vahvistaa Asari. — Kun minua tässä kemmersi, niin
nämäkin muka... Tiina Lovisa antaa teille roppeja.
Aamiaisen jälkeen painostaa koko Rämekorven väkeä. Jooseppikaan ei
viitsi reuhkasta, ja silloin ei muutkaan, toisissa taloissakaan.
Kun on talojen niityt siinä lähekkäin, tulevat Kenkkulan väetkin
Hameniemen ladolle, ja Joosepilla on puteli mukanaan ja antaa sen
kiertää.
Jooseppi on saanut virolaista pirtua ja sotkenut sitä Turakan viinan
sekaan ja virnistelee nyt miehille, kun ähkävät sen väkevyyttä.
— Tuota... piimää... sen sekaan, tätä pirua, mitä lieneekään, keksii
Asari Hiertiäinen, viisain joukosta.
— Tosiaankin... piimää, jumalanviljan kanssa!
— Antakaahan, tytöt, se leili!
Sitten ryystetään.
Ihmetellään, miten saattaa joskus ilma painostaa. Ihan turvalleen vetää
nurmeen.
— Ukkosta ilmassa, kaasua, todistaa Hiertiäinen ja vetäytyy latoon,
tuoksuville heinille.
Siellä saa sykäyttävän ajatuksen: Tanssittava, lupsutettava piikojen
kanssa, hii!
Kähnii ladosta ja ottaa tytön, Selman.
— Tanssitaan, reputetaan... antaa heinien kuivaa.
Tanssiraivo tarttuu toisiin, ja ladon edustalla hypitään, reutoillaan,
viinapiimän hulluuttamina. Jooseppi suu selällään rallattaa ja lyö
kepillä tahtia maitohinkin kylkeen.
Ukkonen on jyrähdellyt, mutta kukapa sitä jouti kuulemaan.
Tulee sade, vettä ropisee kuin kaatamalla.
Heinäväki latoon, suinpäin heinien sekaan, henkihieverissä huohotellen.
Kastui kolmen talon heinät, minkäpä sille... Kuivaavathan ne haasioilla.
* * * * *
Hörödiin on pitänyt lähteä tuomaan rämekorpelaisille uhkavaatimusta
käräjiin, jotka nyt on määrätty yksinomaan rämekorpelaisia varten.
Katselee todistajineen salaa pensaan takaa niittyväen tanssia.
Haistettuaan pulloja ja piimäastioita ilmestyy Hörödii ladon ovelle,
kun ollaan siinä asettumassa lepäämään ja sadetta pitämään.
Kun huomaa Joosepin, sanoo kiireesti sanottavansa ja lisää siihen
omistaan iskevää höystettä:
— Tasavallan ja resitentin nimessä käsken viikon perästä pidettäviin
käräjiin, ryyppäämisestä, maistamisesta ja keitättämisestä. Raudoissa
haetaan, jos ei muuten tulla.
— No, ala sitten painella, sanoo Jooseppi niskaharjakset pystyssä ja
heittää piimätuopilla poliisia.
— Kyllä, mutta sakon saat piimätuopilla heittämisestäkin, uhkaa Hörödii
ja menee menojaan.
Istutaan ja mietitään, sen kuin päätä viipottavalta humalalta jaksetaan.
— Taitaa olla nyt kova paikka, helvetin tuli ja leimaus, arvelee
Käkkä-Antti.
— Taisipa, tuota... kun resitentin jo veti, heh, tämä Hörökki.
— Ja tasavallan... se tuota... tiukka pykälä... on tästä lupsuteltava
sinne syötinkilöihin, irvistelee Asari. — No, kun tästä heinät... ei
kiirettä, hätää mitään. Maksetaan... rahalla... hii..
Painosti se asia, vai ilmako lienee. Kohta kuitenkin alkoi kuulua
mahtava kuorsahtelu ladosta.
* * * * *
Päivän laskettua palattiin niityltä.
— Heinien kanssa siellä häärättiin näin myöhäiseen, lekersi Asari Tiina
Lovisalle tosissaan.
— Heh, olithan tuota nyt kerran sinäkin työssä, sanoi Tiina Lovisa
hyvillään.