Bertil on ohikulkiessaan nähnyt sen rähjäämisen ladon edessä. Katsonut,
mutta ei mennyt joukkoon.
Se yhtämittainen turaaminen on käynyt hänelle jo vastenmieliseksi.
Vaikka siitä löytää aiheita, on siinä väliin kuin näkymättömän käden
tuomio korven huumorin häviöstä hulluuteen.
Bertil istuu rantakivellä auringonlaskua katsellen ja koettaa tutkia
syytä vastenmielisyyteensä, jota poskipäissä näkyvä ainainen viinan
punerrus synnytti.
Hiertiäinen, korven ilmetty piru, ja Käkkä-Antti, ne nyt, mutta kaikki
muut. Ne kaksi, Aatami kolmantena, olisivat menneet mukiin, mutta
Joosepinkin, jättiläisen, silmissä kiilsi jo hulluus.
Hän on pari päivää sitten tehnyt muutamien päivien pyörämatkan
pitäjälle, etsiäkseen uutta ja nähdäkseen, ovatko ihmiset siellä
niinkuin täällä Rämekorvessa kuin hyviä jumalia.
Käynyt taloissa ja torpissa ja palannut pettyneenä. Harvapuheisia,
ilottomia, vain muutamilla pila silmäkulmassa.
Korvessa melkein yhtämittaa tippuva viinako antoi näille,
rämekorpelaisille, iloisuuden, loppumattoman hyvyyden, mutta samalla
jälkiseurauksen: hulluuden?
Rämekorpi? Mikä se oli ihmisineen? Arvoitus, jota hän ei pystynyt
selvittämään.
Eikä tahtonutkaan.
On aikansa ja nauttii, menee ja tulee takaisin silloin kun tahtoo, jos
haluttaa. Täältä löytää ainakin yhden, Kyllin, korven kukan, huumaavan
yöhuilun, jota ei voi pian unohtaa, tuskin milloinkaan.
Hänkö rakastunut? Tuskin. Nykyaikaiseen naiseen ei kannattanut, eikä
voinutkaan, hän ainakaan, rakastua. Siten kuin hän sen sanan käsitti.
Kylliin kuitenkin kaikista eniten.
Tyttö ei koskaan kysellyt hänen entisyyttään, ei edes vanhempiaan, eikä
viitannutkaan mihinkään vastaisiin. »Menet ja unohdat pian», sanoi, ja
siinä oli surua, mutta ei valitusta.
* * * * *
Aurinko laskee. Vesillä ja mailla palaa illan punerrus. Tyyntyy.
Ruohikko vain vähän vielä nuokkuu.
Siinä rantakivellä, äsken menneitten päivien tuntemuksia ja kuvasarjoja
muistaen, voisi istua määräämättömät ajat, unohtaen, missä on syntynyt,
kasvanut ja elänyt.
Hänen suonissaan on nyt korven voimaa, olemuksensa Kyllin nuoren veren
huumaa tulvillaan. Ja kuitenkin täytyy hänen jättää tyttö ja tämä
korpi, ehkä jo piankin.
Vain sellaisten naurettavan vähäpätöisten seikkojen vuoksi, että sai
polkea väsyneenä suurkaupungin katukäytäviä, istua jaarittele vien
toverien kanssa kapakoissa ja nähdä inhoittavia kinttutaiteilijoita,
kuulla muka mieltäylentävää musiikkia ja huomata päiviensä kuluvan
hukkaan.
Mökki, työpaja tuolla lahden rannalla, maan ja metsän tuoksut ympärillä.
Niin oli sitä aurinkoisina päivinä ja hämyisinä iltoina suunniteltu.
Kylli siihen ei luottanut, eikä hänkään.
Hän pelkäsi eroa, mutta ei voinut sitä välttää. Kirottu, raajarikko
ihminen!
* * * * *
Kylä asettuu lepoon. Pihoista kuuluu ääniä, joku soutaa järvellä.
Saunotaan, turistaan, mennään makuulle. Onnellisia ihmisiä, jotka eivät
tiedä mistään muusta.
Pilviä ja illan punaa kuvasteleva vesi kohahtaa. Kylli ui siellä mitään
tietämättä hänestä, Bertilistä.
Huomaa ja huudahtaa:
— Sielläkö sinä, ja minä kun etsin sinua! Menetkö saunaan, odottavat?
— En.
— Tule sitten tänne. Vesi on lämmintä, uidaan unholaan.
— Minä tulen!
Rinnan uivat Bertil ja Kylli taivaan sineä ja pilvien kultaa
kuvastelevalla pinnalla.
— Uidaanko yli selän?
— Miten vain.
— Pois jokapäiväisyyksien maailmasta.
— Yhtämittainen sunnuntaihan meillä on ollutkin, sanoo Bertil,
heittäytyen lepäämään. — Pian taitaa kuitenkin tulla arki...
— Miten niin? Tai kyllä minä sen jo arvaankin. Sinä lähdet?
— Tiedäthän että täytyy.
— Niin, niin. Olisit kuitenkin jättänyt sen sanomatta tänä iltana.
Iloinen Kylli muuttuu surulliseksi, pysyy tuskin veden pinnalla.
Käännytään rannalle. Bertil aloittaa vesisodan, ja kisaten mennään
maihin. Luonto auttaa heitä, ihmislapsia, unohtamaan.
* * * * *
Ukkoja istuu saunan jälkeen aittojen portailla, hurstisissaan,
huolettomina jaaritellen, kaskuja, joille yhdessä nauretaan.
Hiertiäinen on taas tullut Kenkkulaan saunomaan ja valehtelemaan.
Puhuu linnustamisestaan:
— ... se lintuasia vetää, näätsen, ja kun on oikea metsämies, niin ei
tarvitse pyssyä. Minäkin kerran reuhasin tetrilöitä makuuksesta...
poikamiehenä kun oltiin... ei muuta kun seipäällä peppuun tökkilöin.
Lentävät ja kotkottavat, no, eihän siinä muuta kuin konttiin.
— Tais olla tetrilöitä.
— Piikoja ne olivat, mutt’ei Asari muista.
Hohotetaan Hiertiäisen linnuille, vaikka yö jo alkaa olla puolessa.