Kenkkulan väki istuu hiljaisena aamiaispöydässä. Naiset, tyttäret
ja piiat, istuvat valkoisissaan ja kammattuina, iloisesti keskenään
supatellen, mutta miehet ovat kuin myrskyn kourista pelastuneita.
Joosepin tukka harittaa pystyssä, ja silmien alla on mustat veret.
Jättiläisen hartiat ovat tällä kertaa painuneet lyttyyn, ja
nenäänsä tuhisten koettaa hän ryystää velliä ja äkävarain haukata
Karuliena-emännän leipomaa ohraleipää.
Nuutti istuu Jooseppia vastapäätä ja on alakuloisen näköinen. Nuutinkin
silmät ovat turvonneet, ja hurstisen paidan aukosta näkyvä karvainen
rinta kohoaa aina väliin, ja silloin kuuluu tuvassa huokaus, joka on
kuin tuulen kohaus ja tuo esiin Nuutin syvästi katuvan mielen.
Salomo on saanut kuhmun otsaansa, yöllä jossain tapellessaan
naapurikylän poikien kanssa, jotka ovat aikoneet viedä tytön häneltä.
Hän on sivellyt koivuisella kangella naapureitaan ja saanut pitää
tyttönsä voimakkaamman oikeudella. Vahvasääriset piikatytöt valitsevat
aina sen, joka on voimissa väkevin, ja Salomon silmät kiiltävät
vieläkin siitä voitostaan ja muusta yön kuluessa sattuneesta mukavasta.
Isäntä Aatamin tila ei ole sallinut hänen saapua paikalleen pöydän
päähän. Herättyään unesta on Aatami istunut kauan aikaa sänkynsä
laidalla ja tuijottanut permannolle ja housujensa takapuoliin, joissa
yölliseltään on hohtanut valkoiset piimän kokkelit. Ne jumalattomat
olivat piimäkorvonkin särkeneet ja jumalanviljan levittäneet lattialle.
Oliko se hänen syynsä?
No mitenkä se hänen...
Jos olisi saanut yksin nauttia repi jäisen voiteestaan, ei olisi
tapahtunut syntiä eikä lankeemusta.
Mutta nyt tuli synti, ropsahti, ja tavallista suurempi. Siihen työntyi
Turakat ja muut, jotka eivät edes koskaan huomaa syntiensä suuruutta.
Ja mikä se nyt sekin, että jumalanviljaa sotkemaan. Julkijumalattomat
eivät pidä semmoista minään, kun rähmivät ja tärväävät Herran antimia,
häikköläiset. Ei edes Karuliena antanut kuivia housuja, vaan pauhasi.
Pauhasi juhannusaamuna ja sanoi häntä helvetin syöttilääksi ja elukaksi.
Aatami nousee ja tunnustelee pönkkiensä pitävyyttä. Rimputtajainen piti
jo niissä peliään, mutta ei olisi mitenkään passannut niitä voidella,
kun olisi ensin pitänyt katua entisiä.
Siellä on jo perhe, hänen perheensä, aamiaisella, ja haukata pitäisi
hänenkin, mutta pitäisi ensin kurittaa tätä syntistä lihaa.
Jos häntä näin juhannusaamuna kehtaisi ruveta kiusaamaan.
Aatami on pökötellyt jäykiksi käyneillä hoivillaan porstuaan ja
toiseen, tyhjään tupaan, jossa yöllä oli mellastettu. Siinä on Herran
hyvyydet lattialla, piimä, eivätkä häikköläiset olleet sitä korjanneet
pois. Eikös ollutkin joku ryöttö lykännyt läjäänsä nurkkaan, jauhosäkin
viereen, ja sitten mennyt menojaan. Se, kuka lie ollutkin, on tehnyt
suurimman synnin viime yönä. Ei nurkan taakse päässyt, kun siihen teki.
Aatamin mahaa kurnii nälkä. Mukava olisi ryystää velliä ja sitten sillä
vellimahallaan kellottaa hetkinen unta ottamassa, mutta ei kehdannut
nyt sinne tupaan, kun siellä varmasti oli emäntäkin, Karuliena, ja se
aloittaisi taas sen aamullisen saarnansa.
Oli Aatami ennenkin sen huomannut, etteivät akat pidä sanaansa,
ja niin nytkin. Papille tämäkin Karu lupasi rakastaa myötä- ja
vastoinkäymisessä, ja vaikka ei ole ollut mitään vastamäen käyntiä,
ei muuta kuin joskus on toverinsa sattunut syntiin kepsahtamaan, niin
siitä haukkumaan ja nakertamaan.
Semmoista on vaimonpuoli. Lie heilläkin omat syntinsä, mutta ei
hiiskuta niistä mitään. Hyvähän sitä on toisen niskaan hypätä.
Piika on siivonnut jo isännän kamarin lattian, avannut ikkunan ja
pistänyt juomalasiin ruiskukkia. Aatami hymähtää hyvänsuopeasti
tultuaan kamariin, mutta kohta pingoittuvat hänen kasvolihaksensa
jäykiksi. Repijäinen on kiskaissut niin ankarasti, että isäntä
kääntyy jo vaistomaisesti kaapilleen, antaakseen sille ropsauksen.
Samassa kuitenkin muistaa, että syntistä lihaa on kiusattava, ainakin
iltapäivälle asti.
— Vai et muka yhtään kärsisi ja odottaisi, niitäpä voiteita, hykähtää
Aatami. — Revi nyt ja rimputa, mutta et saa ennen kuin iltapuoleen.
Ensin on juhannussaarna luettava ja veisattava, saarna Johanneksesta,
joka myöskin kiusasi lihaansa ja söi heinäsirkkoja, sillä mitäpä
hunajaa sillä siellä metsässä... Eikä olisi _semmoinen_ mies syönytkään
imeliä, herrojen herkkuja, vaikka olisi saanutkin. Kyllä se tiietään,
mitä rohveetat syövät. Puun lehtiä ja semmoisia maan yrttejä, eiköhän
ihan samoja, joita panevat tähänkin viinaansa.
Emäntä repäsee kamarin oven auki ja karjasee:
— Syötkö sinä?
— Tuota... pitäisi tässä vähän kiusata lihaansa, kun siihen syntiin
aina... sanoo Aatami ja koettaa naurahtaa.
— Haista... synnistä vielä haastamaan tämä mokoma karjusika!
Emäntä lyö oven kiinni, ja Aatami jää siihen sänkynsä laidalle istumaan.
Ei sureta se Karulienan nimitys, melkein naurattaa. Sikojahan täällä
ollaan niin yksi kuin toinenkin, toiset karjuja toiset sitä imisän
puolta. Ei sitä passaa Karulienankaan vanhurskaudellaan loistella. Moni
miespä sitä jo oli ehtinyt koplotella, ennenkuin tähän taloon tuli.
Silloin lie sitä semmoista ollut vähemmän, mutta nyt on enemmän.
Ja eihän sille mitä, kun liha on luotu semmoiseksi, että se lankiaa.
Kun vain osaisi jokainen katua ja armossa haudella itseään.
Sillä armojärjestyksessähän se on tämän syntisen ihmisen koko autuuden
reklementti.
Siinä!
Aatami pistäytyy vähän ulkonakin jaloittelemassa ja vetämässä
viinanhöyryisiin keuhkoihinsa tuoksuvaa keskikesän ilmaa. Seisoo
ruispeltonsa laidassa ja koettaa päässään laskea, kuinka monta tuhatta
pellostaan saisi, kun ensin omat tarpeet, leipään ja aineeseen, on
otettu.
Tuleehan siitä. Jooseppi on myrännyt edellisenä vuotena siihen
tunkioita vieri viereen, ja nyt on vilja kuin ruohikkoa. Savuna
lainehtii siitepöly huojuvan viljan yllä.
Herra antaa hurskaalle hänen maatessaankin, sanotaan sanassa, miettii
Aatami. Niin se on antanut hänellekin, vaikka on väliin syntiinkin
kepsahtanut. Mutta hän onkin tuntenut aina sitten katumusta niin
voimakasta, että vesi on kihonnut silmiin.
Suotta se Karulienakin haukkuu semmoiselle kuin hänelle. Siitä pitääkin
sille mennä heti sanomaan.
Pirtissä ei ole muita kuin emäntä karsina penkillä istumassa,
helmassaan kirja, jota lueksii.
— Tuota... suotta sinä haukut... tällaista kuin minuakin... kun kerran
tässä kuitenkin tiietään paremmin sekin autuuvenoppi... kuin monet
muut...
— Häh...
Karuliena tuhauttaa sieraimiinsa.
— Ja joka pahoja tekojaan katuu, sille tapahtuu laupeus.
— Jaarita sinä muille, elä minulle!
— No, ka, kun minä sitä sinun penseätä mieltäsi, Liena, tässä... kun
ihan aina vihoittelee.
— Häh... tälle syntisäkille, variseukselle. Pitäisi nytkin halolla
vedellä kärsääsi.
— Aih...
Repijäinen kiskasi Aatamin nivusia niin, että molemmin käsin piti
tarttua ja varovasti hiihätellä kamariin ja kaapille.
Sille _täytyi_ antaa! Ihan ennen katumista ja saarnan lukua,
hitsiläiselle.
Ja olihan nyt juhannus. Pihamaa, pellot ja metsät olivat valoa
tulvillaan ja lämmin tuuli henkäili etelältä. Herran ihmeet, kukkaset
ja nurmikot rehottivat, ja koppakuoriaiset yhdessä lintujen kanssa
kyselivät ihmiseltä: arvaapas, kuka meidät on luonut... Ääh... kun se
on kirmakkaa... on taitanut polttaa vähän pohjaan.
Naukun päälle oli haukattava. Sianlihaa kalakukosta ja muutakin
rasvaista. Se teki niin hyvää niille perälihaksille.
Mitäpä heitä kiusaamaan, lihojaan. Munkithan ne ennen paastosivat. Ja
kuitenkin niihen nunnien kanssa... nekin...
Aatami syö kokonaisen rieskan, puolet kalakukon sisuksista ja kimpaleen
voita ja ryystää korvosta kauhalla piimää päälle.
Ja sitten jo onkin aika mennä kamariin saarnaa lukemaan ja veisaamaan.
Illansuussa on kuitenkin ne muut... kävelyt, piika-Iita ja semmoiset.
Ohoo, tätä Herran suurta hyvyyttä ja antimien runsautta.
Kohta kuuluu kamarista mahtavana kuin ukkosen jyry:
»— — ja askeleesi rasvaa,
sä pannut maalle tiukkumaan,
sateella kostutat sä maan,
sen vaot lioittelet.»
Tuvan pöydän päässä veisaa harittavatukkainen Nuutti kimakalla, viinan
särkemällä äänellä:
»Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen...»
Rengit, hirtehiset, tekevät kiusaa Nuutille maaten mahallaan
sänkylöissä. Hihittävät, pakanat, katuvalle Nuutille ja omille
tekosilleen.