Naapurikylään ei ole kuin puolisen penikulmaa, ja siellä ovat ihmiset
toista maata kuin Rämekylässä. Kansanvalistus toikkaroi pitkävartisissa
saappaissaan, ja seuroja on monenlaisia. Muutamat isännät juovat
sielläkin kotitekoista, mutta salaa. Niin salaa, ettei henkikään haise,
ei edes Hörödiin tarkasti vainuavaankaan nenään.
Raittiusseura on nyt siellä laittanut arpajaiset, ja toisesta pitäjästä
on puuhattu torvensoittajat juhlaan.
Rämekylälläkin on kuultu juhlasta, ja Hiertiäisen tekee mieli kuulemaan
niiden torvien pärinää ja pämpätystä.
Harakka-Anttikin, maattuaan aamupäivän pehkuissaan, on virkeä lähtemään
mukaan, ja paininpuut kyllä sen matkan kestävät. Hänkään ei ole kuullut
torvien luritusta, ei muuta kuin leppätorven luikauksia rämekorven
ahoilla.
Hiertiäinen käy harvoin naapurikylässä, mutta nyt, juhannuksena,
pitäisi jaloitella, nauttia. Siellä olisi monta aihetta. Torvet ja muut.
Ja näkisi uusia tyttöjä, näin juhannuksena, ja jos siellä tanssitaan,
niin voisi hänkin lupsuttaa ja nauraa ihmetteleville katseille. Voi
piru, miten hän nauraisikin leveällä suullaan, suurella kuin kontin suu.
Näitä mukavia miettien on Asari lekertänyt Tanulaan ja puhunut asiasta
Antille.
— Ka, lähtään. Kyllä näillä kintuilla sen matkan... minäkään ennen
semmoisia torvia, pämpyttimiä...
— Ja kun kuuluvat olevan oikein kullankiiltäväisiä.
— Elä perkuloita... vai kullasta! No hiisi, mennä pitää katsomaan.
Antista on ihmettä, että naapurikylässä soitetaan kultatorvilla.
Paremmin asiaa ymmärtääkseen on otettava peukalonpiäkön verran
putelista ja tarjottava Asarillekin.
— Otahan... tätä siemenrukiista huusattua... vai torvilla... mitähän
nuo puhaltavat?
— ... tiijjä... eli kyllä mä kuulin, teristyy Asari, jota on tämä
torviaihe ruvennut viehättämään. Onhan sitä jo kuultu ennenkin torvien
luritusta, kerran Joensuun markkinoilla, mutta ilman aikojaan,
viisastella... tällekin Antille.
Niin että kyllä siitä jo kuultiin. »Koko maalima iloit’ mahtaa» ja
semmoista, piru soi, kun on juhannus.
— Lähtään, Asari, ihan heti, kiirehtii jo Antti kekkerehtien ja
nostellen kuivuneita kinttujaan.
* * * * *
Turakka on kuunnellut mehiläisiä Kenkkulan aitan takana koko
aamupäivän. Juhannusrauha on hänelläkin, ja Hörödii nauttinee hänkin
juhannusrauhastaan. Aitan taakse on aurinko paistanut varhaisesta
aamusta, ja tuoksuva ilma on ehtinyt jo puhdistaa viinan höyryt
keuhkoista, mutta mieli on jo niin turtunut, ettei luonto enää jaksa
nousta siitä masennustilasta, johon viina sen on vienyt.
Lähtisi tästä jonnekin. Patrakka on hävinnyt. Saattaa olla jo toisessa
pitäjässä. Tietää sen turman linnun, niinkuin hänenkin.
Turakka kiroaa, painaa hatun silmilleen ja lähtee Tanulaan ja
Hameniemeen. Kiroaa vielä uhemmin, kun kuulee pihalla Aatamin ja Nuutin
veisuun.
Iltapuolella yhtyy viinakuningas Hiertiäisen ja Antin matkaan, ja
kun neljäntenä on Kenkkulan Jooseppi ja viidentenä Tanulan hulluksi
tekeytyvä renki, jutkotellaan jo siitä naapurikylään musiikkia
kuuntelemaan.
* * * * *
Hiertiäinen nauttii olostaan siinä rukiin pientarella istuessaan
juhlatalon pihamaan laidassa. Sakki on siinä hänen ympärillään, ja
keskellä ojan pohjassa on puteli, josta maistetaan. Sinivalkonauhaiset
juhla-airuet ovat pahasti säikähtäneet Rämekylän hurjien tuloa, ja
juhlatunnelma on mennyt piloille. Turakalla on apulainen, joka metsässä
jakaa rukiin mehua, ja kohta alkaa juhlapaikan ympäristöllä kuulua
renkien ja joutomiesten hihkaisuja.
Antti hihittää torville ja niiden räikyttäjille, Jopa ovat rustinkia...
kun kiertävät ja koukertavat kuin lehmän suoli.
— Ja alapää on leveäksi reväisty ja nostettu pystyyn, hikottaa
Hiertiäinen.
Korealta se kuuluu.
— Leppäpömpästä lähtee parempi ääni.
— Elähän... kun lurittaa ihan kuin talonpojan takapää, puolustaa Asari.
— Niille pitää antaa viinaa, että posket paremmin pullistuvat, vai
mitä, Antti?
— No, peukalonpiäkön verran.
Turakka pumppuaa puhaltajiin kirkasta ja makeaa, ja kohtapa alkavat
juhlat olla vinossa. Bertil Hög, Helsingin herra, nauraa pihamaalla
vatsaansa pidellen. Hänkin on Kyllin kanssa saapunut juhlaan ja ehtinyt
pihaan parhaiksi, kun musikantit ovat alkaneet rukiisen voimalla
puhaltaa.
— Katso, Kylli, niiltä tipahtaa kohta silmät päästä, hohottaa Bertil. —
Ja nenä ryömii ylenmäärin paisuvien poskilihojen välissä!
Juhlavieraista on osa poistunut ja rengit piikoineen jääneet äänekästä
iloa pitämään. Hiertiäinen kähnii ja katselee tyttöjä. Hihittää pömpän
puhaltajille,- jotka täyttävät piha-aukeaman helvetillisellä melulla.
Jopa tanssitaan pihamaalla. Humalaisten ilo on tarttunut
piikatypyköihin ja muutamiin juhliin jääneihin rempseihin
talontyttäriin, ja helmat korvissa hypitään. Torviniekat ovat
puhaltaneet loppuun henkensä ja pyllähtäneet heille vartavasten
rakennetun lavan alle. Nurkan takaa ilmestyy kuin loihtimalla
hanuriniekka, ja kohta korahtaa vetopelistä verenväkevä sävel.
Viimeinenkin juhla-airut poistuu, uhaten tehdä kantelu asiasta
Hörödiille ja nimismiehelle.
— Ryyppää se nimismies itsekin.
— Ja Höröläinenkin ryyppäisi, kun saisi.
— Ja pappi on joka päivä humalassa.
— Ja suntio juo kirkon viiniä sunnuntaina niin, ettei kolehtihaavi
tahdo käsissä pysyä.
Se on hummaavan joukon syytöstulva, mutta tosi alusta loppuun.
* * * * *
Raittiusseuran iloinen juhla jatkuu kesäyön hämärässä, mutta Rämekorven
laiskiaiset ovat lähteneet paluumatkalle ja korpi kaikuu hohotuksesta
ja hihityksestä. Välillä olevien mökkien porstuain ovet lyödään auki
ja maitopöksissä kiskotaan sintua isolla kauhalla alkavan kohmelon
kostukkeeksi.
Metsätiellä tulee kuitenkin ihme vastaan.
Hörödii on ollut juhannusviinoja etsimässä ja löytänyt yhtä ja toista.
Salaa on katsellut eilisiltaista kokkotanssia ja nuuskinut koko
juhannuspäivän ja tulee nyt todistajineen suuriäänistä sakkia vastaan.
Pöllämystyvät vähän Rämekorven miehet ja seisahtavat, ja silloin
laukasee Hörödii panoksensa. Manaa miehet ensi välikäräjiin
viina-asioistaan.
Mutta kiireen kaupalla on Hörödiin suoriuduttava matkaan, sillä
Joosepin harittava tukka on noussut pystyyn ja verestävät silmät
alkavat mulkoilla pahaa ennustavasti.
Jooseppi jo kääntyy lähteäkseen jälkeen:
— Vai tänne sinä hörrikkä, ihmisten juhannusrauhaa... varo, etten saa
sinua kouriini.
— Jokohan tulee sakko, irvistelee Antti loppumatkaa jatkettaessa.
— Vai sakko, hihittää Hiertiäinen. — Kuka tässä on nähnyt, että viinoja
on ryypätty? Kaljoja, juhannusoluvia, piru, eikä muuta. Sitä pitää
osata hitsata asiata niinkäsin, jos tässä... mitäpä käräjöitä...
— Kyllä tässä heille sakot näytetään, kannetaan koko käräjätalo
tuomareineen ja lautakuntineen järveen, uhkaa Jooseppi. — Siinä
Luhtajoen partaalla kun on, niin ei muuta kuin saan kangen alle.
Toveria en pyydä.
— Ettäkö hiiren kuolema syötinkilöille ja muille pötköttäjille, hii, se
olisi vasta, inisee Asari.
— Eikä tässä niin justiin ensi käskyllä..., teristyy jo Anttikin.
— No ei ensi käskyllä, se on vissi!
Siitä tehdään ihan liitto ja painetaan peukalonpäköt vastakkain ja
hihkaisten ne erotetaan.
Ja sitten lekerretään metsätietä kotitanhuville.
Hiertiäinen koettaa innoissaan tapailla lauluakin:
»Jätkän rouva se salin sohvalla
kelletti syrjällänsä
— — — — — — —»
Siihen yhtyvät toisetkin, ja jopa on ääntä metsässä.
Aurinkokin jo nousee metsän takaa, kun siitä vihdoin päästään
kotipihoille. Jos olisi ollut vähän ainetta, ei vieläkään makuulle, ei
sitten likikään. Nämä valoisat yöt kun niin innostivat, ja se juhlakin
taisi nostaa mieltä.
Mutta onpa tässä vielä valoisia päiviä ja öitä, ja sitten jatketaan.