vastakohtana mystillisen maailmankäsityksen lohdulliselle opille.
Mutta tähän väitteesen he vastaavat, ettei lohdullisuus suinkaan
ole välttämätön tunnusmerkki totuudelle. Tosin ei, mutta kuitenkin
mahdollinen tunnusmerkki! Käsite "lohduton totuus" ei ole mikään
contradictio in adjecto.[61] Lohdulliset maailmankäsitykset voivat
syntyä sitenkin, että toivomuksesta tulee ajatuksen isä, kuten
useimmissa uskonnoissa. Mutta materialistit ja pessimistiset panteistit
ovat koettaessaan karttaa tätä virhettä langenneet päinvastaiseen.
_Dum stulti vitant vitia, in contraria currunt_.[62]
Tottumuksesta omaan käsityskantaansa on heissä juurtunut se
ennakkoluulo, että lohduttomuus on välttämätön totuuden tuntomerkki
ja jokainen maailmankäsitys, joka vähänkin tyydyttää tunteen
tarvetta, näyttää heistä sentähden jo ennakolta epäluulonalaiselta.
Luonnontieteellisen maailmankäsityksen lipunkantajat suorastaan
mässäilevät eleegisessä tunnelmassa kuvatessaan maallista elämää
taisteluineen ja hautakumpua loppupisteenä, kun he hajoittavat
taivaankappaleita ja kokonaisia kiintotähtisykermiä. Sitä tehden he
hyvällä kaupalla saavuttavat ylevämielisen runollisuuden maineen.
Mutta heille täytyy huomauttaa, ettei käsite "lohdullinen totuus"
myöskään ole contradictio in adjecto. Mystillinen maailmankäsitys
olisi vain silloin moitittava, jos sen perustajat olisivat jo asiaa
mietiskellessään heittäneet syrjäkatseen lohdutukseen ja sitten
antaneet järkensä vilistää sinne. Vaan tämä ei ole tapaus. Mystillinen
maailmankäsitys lepää somnambulismin ja spiritismin tosiasioilla
ja vetää niistä välttämättömät johdonmukaiset päätökset, joiden ei
suinkaan välttämättömästi! tarvitse olla puolueellisia miellyttävään
tulokseen nähden. Arvostelu ei saa koskaan arvostella tutkimisen
tulosta, vaan ainoastaan tietä, jolla se saavutetaan; samaten on
tutkijankin vain katseltava vaeltamaansa tietä, huolehtimatta sitä,
mihin se vie.
Mystillinen maailmankäsitys syntyy tieteellistä tietä vetämällä
johdonmukaisia päätelmiä varmoista tosiasioista. Työssään tutkija
etsii totuutta eikä mitään muuta ja kysymys, onko se lohdullinen,
tuntuu hänestä yhtä turhalta kuin matemaatikosta kysymys, onko
kolmio vihreä vaiko sininen. Tällainen kylmä objektiivinen kanta on
kuitenkin tarpeellinen ainoastaan ajatustyössä, jota tehdessä järjen
täytyy pysyä vapaana sydämmen houkutuksilta. Mutta jos sydän lopulta
selittää olevansa tyytyväinen niin eihän tämä voi alentaa työn arvoa.
Jos arvostelijan ymmärrys panee vastalauseensa tämän tuloksen tähden,
silloin se olisi vannotettu sydämmen vihollinen, silloin se ei
puolestaan enää olisi objektiivinen.
Totuuden täytyy olla läpikuultava kuin jää, van ei sentähden tarvitse
olla jääkylmä. Ja jos se ei sitä ole, on tutkijalla vapaus iloita
siitä samaten kuin ilmanennustaja ennustamastaan ihanasta suvipäivästä
ihmisenäkin saattaa iloita. Olisi narrimaista vaatia häneltä, että hän
ottaisi järjenviileytensä mukanaan metsään. Kun arvostelijani sanovat
minun maailmankäsitykseni tyydyttävän monen sydämmen tarvetta, niin
ovat he oikeassa, mutta mitäs minä sille mahdan? Jos he sitävastoin
sanovat minun maailmankäsitykseni olevan sille rakennetun, niin teen
minä korkeintaan sen johtopäätöksen, etteivät he tieteellisellä
arvostelulla, arvostellen minun kulkemaani tietä, päässeet minuun
käsiksi ja ryhtyvät sentähden arvostelemaan tulosta.
Jos hypnotismin, somnambulismin ja spiritismin todisteet pitävät
paikkansa ja jos ei näistä vedettyjä johtopäätöksiä vastaan ole mitään
muistuttamista, niin on näistä johtuva maailmankäsitys myönnettävä
oikeaksi niin kauvan kunnes mahdollisesti uusien kokemusten kautta
tullaan toiseen päätökseen maailmanlaskussa.
Nyt on hypnotismi jo tunnustettu ja jos muutamat professorit, kuten
Dubois-Reymond ja Meynert asettavat päätelmänsä tosiasioita vastaan,
joita he eivät ensinkään ole tutkineet, niin on tämä juuri samaa kuin
jos ajaisi päänsä seinään, mikä ei koskaan koidu seinälle vahingoksi.
Jaksona hypnotismissa on somnambulismikin jo tunnustettu, ja piakkoin
kyllä professorit "keksivät" ne tosiasiat, jotka jo sata vuotta
sitte peljästyttivät varpuset pois katoilta. Miten epämääräinen raja
somnambulismin ja spiritismin välillä on, olen minä jo niin usein
osoittanut, ettei minun tarvitse sitä tässä uudistaa. Ja jos tästä
huolimatta tohtori Moll Berlinistä on nykyään selittänyt mediumein
paukeäänten syntyvän kylkiluiden lyömisestä toisiaan vastaan, niin
saattaa hän olla varma jälkimaailman homerisesta naurusta.
Transcendentaalisen sielutieteen tunnustaminen kokonaisuudessaan
on siis vain ajankysymys ja vaikka jo onkin uusia oppikirjoja
sielutieteessä, joissa ei ole vaatimattomintakaan tilaa annettu
somnambulismille, niin täytyy suoraan sanoa, että nämät kirjat —
miten paksuja lienevätkään — ovat vanhettuneet jo samana päivänä
kuin ilmestyvät. Tämäntapaisista ammattioppineista saattaa sanoa
Lichtenbergin kanssa: "Minä olen jo useammin kuin yhden kerran
huomauttanut, että ammattimiehet usein ovat tietämättömät siitä, mikä
parasta on."
Fysioloogisella sielutieteellä tulee aina olemaan arvonsa tärkeänä
tieteenhaarana; vaan se on aivan kykenemätön ratkaisemaan ihmisen
olemiskysymystä. Tämän voi ainoastaan transcendentaalinen sielutiede
tehdä. Tämän merkitystä ei voida sillä vähentää, että sanotaan sen
käsittelemien ilmiöiden usein olevan sairalloisten tietojen kanssa
yhteydessä. On enemmänkin syyn ja ehtojen sekoittamista, kun siitä
päätetään, että mystilliset ilmiöt itsessään ovat sairalloisia.
Eikä niitä voida sitenkään halventaa, että selitetään normaalit
sielulliset ominaisuudet korkeimmiksi. Sitä ne ovatkin käytännöllisessä
suhteessa ja, kuten Kant sanoo, voidaan "tieto toisesta maailmasta
täällä saavuttaa vain siten, että kadotetaan osa siitä ymmärryksestä,
jota tätä maailmaa varten tarvitaan"[63] Mutta tästä huolimatta
on transcendentaalisilla ominaisuuksilla suurin teoreettinen eli
tietopuolinen merkitys ihmisen selittämiselle; sillä ne todistavat,
ettei hän ole luotu ainoastaan tätä elämää varten. On vaikeampaa saada
esille todistus siitä normaalista psykestä[64] ja ainoastaan siksi
materialismi saattoi niin itsepintaisesti pitää puoltansa. Mutta se
hajoaa kappaleihin, jos vain ainoakaan kaukonäkemisen kohtaus on
todistettu, ja nyt ovat tuhannet sellaiset kohtaukset todistetut.
Sikiön ominaisuuksista äidinkohdussa ovat ne ominaisuudet tavallaan
korkeimmat, mitkä ovat sen sikiöelämälle tärkeimmät. Mutta paljoa
suuremmasta filosofisesta merkityksestä ovat ne taipumukset, joilla
ei ole mitään merkitystä tälle olemisasteelle, vaan todistavat, että
se valmistautuu astumaan meidän maailmaamme, valon maailmaan. Sen
liikuntoelimet ja aistikoneistot ovat vielä tarpeettomat, vaan niistä
juuri me tunnemme sen korkean kutsumuksen.
Me tahdomme nyt lyhykäisyydessä koota yhteen ne perusteet, mitkä
osoittavat transcendentaalisen sielutieteen merkityksen ihmisen
olemiskysymykselle:
Pope sanoo, että ihmisen varsinainen tutkimusaine on ihminen. Meille on
subjektiivinen tarve ensi sijassa päästä selvyyteen omasta itsestämme.
Vaan koska meillä kieltämättä on ensi sija maan päällä, olemme me
myöskin objektiivisesti huvittavin tutkimuksen esine.
Yritykset selittää maailmaa ja selittää meitä itseämme maailman
kautta, ovat tähän saakka onnistuneet niin huonosti, että taitaisi
maksaa vaivan koettaa ruveta selittämään maailman merkitystä ihmisen
olemiskysymyksen kautta. Vieläpä meidän täytyykin astua tätä tietä;
ihminen, joka on korkein tosiolemus luonnossa, täytyy ensinnäkin olla
oikein selitetty, jotta itse luonto tulisi oikein arvostelluksi.
Kirjailijaa tahi taiteilijaa täytyy arvostella hänen parhaitten
teostensa mukaan. Komeroa ei saa arvostella niiden paikkojen mukaan,
jolloin hän Horatiuksen sanojen mukaan on nukkunut.[65] Vasta sitte
kun tiedämme mitä ihminen on, me voimme päättää mitä maailma on. Koska
meillä on taipumusta tajuntaan ja siveellisyyteen ja olemme luodut
sopusoinnussa luontoon, täytyy luonnonkin olla henkinen ja siveellinen
ongelma. Maailma ja ihminen voidaan tosin käsitteessä eroittaa
toisistaan, vaan he kuuluvat kuitenkin yhteen. Koko maailmanarvoitus
esiintyy erilaisessa valossa sen mukaan, jos me käsitämme ihmisen
materialistisesti vain luonnontieteellisenä ongelmana tahi
spiritualistisesti metafyysillisenä ongelmana.
Korkeimman selityksen ihmisestä me löydämme transcendentaalisesta
sielutieteestä, joka siis myöskin antaa koko luonnolle korkeamman
merkityksen. Muuan vertaus tähtitieteen alalta valaisee tätä seikkaa:
Ensimäinen, joka teki tieteellisiä havaintoja tähdenlennosta, päätti
epäilemättä valon mukaan, että avaruudessa jostain syystä syntyy
loistavia pisteitä, että ne liikkuvat suurella nopeudella ja sammuvat
sitten. Mitä silmä meille näyttää on kyllä täten oikein lausuttu,
mutta se ei vielä selitä meille tähdenlennon luontoa. Vasta silloin
tämä selvisi, kun tähdenlento käsitettiin kuuluvaksi kosmillisen
luonnontieteen ilmiöihin. Vaelluksellaan auringon ympäri tähdenlento
joskus joutuu maan ilmapiiriin. Siten hidastuu sen eteenpäin-liikunto
ja muuttuu molekylääri-liikunnoksi, s.o. lämmöksi. Tähdenlento alkaa
hehkua ja se osa sen rataa, joka kulkee maan ilmapiirin läpi, käy
loistavaksi. Mutta ulkopuolella ilmapiiriä, missä ei ilman tuottamaa
vastusta enää ole, se jälleen sammuu. Se katoaa optillisesti, mutta
jatkaa tositeossa vaellustaan. Tähdenlennon olemassaolo ei siis ole
rajoitettu sen radan loistavaan osaan, vaan on se pidennetty sekä tällä
että toisella puolella.
Hän, joka antaa ihmiselämän alkaa syntymässä ja päättyä kuolemassa, on
tuon tähtitieteilijän kaltainen, joka selittää tähdenlennon pelkästään
ilmastolliseksi ilmiöksi sen radan loistavan osan mukaan. Jos me vain
katselemme maallista, aistillisen tajunnan valossa loistavaa osaa
ihmisen elämänradasta, tulemme me väärään johtopäätökseen, teemme
hänestä luonnontieteellisen ongelman. Meidän täytyy tuntea hänet
kosmillisena olentona, pitentää maallista osaa hänen radastaan sekä
eteenpäin että taaksepäin ajassa oppiaksemme tuntemaan hänen todellisen
luontonsa.
Koska nyt tositeossa ainoastaan maallinen osa meidän elämänradastamme
on meidän aistillisen tajuntamme valaisema, vaan koko muu osa siitä
lepää pimeyden peitossa, on kaiken mystiikan perustuksena — sen ceterum
censeona — lause: itsetajunta ei tyhjennä esinettään; tahi toisin
sanoen: meillä on olemassa transcendentaalinen sielutiede! Se ihminen,
joka voi todistaa tämän lauseen, että me ulotumme itsetajuntamme
ylitse, ja tyydyttävällä tavalla vastata kysymykseen, miten pitkälle me
sen ylitse ulotumme — joka epäilemättä tulee olemaan ensi vuosisadan
filosofian tehtävä — hän tekee yhtä paljon ihmisen olemiskysymyksen
ratkaisemiseksi kuin Schiaparelli tähdenlentojen suhteen. Hän nimittäin
todisti, että atmosfeerinen, loistava osa niiden rataa on ainoastaan
osa isommasta, kosmillisesta kierroksesta. Vaan jos muutamat pisteet
tästä kierroksesta ovat määrätyt, voidaan myöskin laskea koko radan
muoto ja paikka.
Koska meidän aistillinen tajuntamme valaisee ainoastaan maallisen,
syntymän ja kuoleman välisen osan meidän radastamme, syntyy se
luulohäiriö, että syntymä on meidän olemisemme alku ja kuolema sen
loppu ja että tämän olemisen meille lahjoittaa ulkoapäin tuleva
vieras, pelkästään maallinen syy. Tämä luulohäiriö täytyy maallisella
henkilöllä itselläänkin olla, vaikkakin me — transcendentaalisella
tajunnalla varustettuina olentoina — vapaaehtoisesti olemme
päättäneet sukeltautua maallisuuteen. Mutta salaiset tieteet
opettavat meitä tuntemaan sielun järjestävän luonnon ja täten
on meidän ratamme maalliseen osaan liitetty ennenoleminen ja
jälkeenoleminen. Ne opettavat meille vielä, että me vaellamme nämä
ratamme pitennystaipaleet, mitkä meille ovat tajuamattomassa,
transcendentaalisella tajunnalla, mihin meidän täytyy turvautua
kaikkialla missä aistillinen tajunta lakkaa tahi alkaa, toisella
puolen syntymää samoinkuin toisella puolen kuolemaa. Ne opettavat
meille vihdoinkin — niin, neron luomatkin sen jo osoittavat — että
tämä transcendentaalinen tajunta on samanaikainen aistillisen
tajunnan kanssa, vaikka tosin tältä kätkettynä. Meidän tulomme
tähän elämään tapahtuu siis meille tietämättömästä — vaikkei
itsessään tajuamattomasta — syystä, ja tämä syy ei ole ulkopuolella
meitä, maallisissa olosuhteissa, vaan itsessämme meissä. Se on
transcendentaalinen tahdontoiminta. Ulkonainen pakko on vain näennäistä.
Tämä kaikki käy yhä selvemmäksi, jos katselemme asiaa päinvastaiselta
kannalta, että nimittäin tekoa seuraava aistillinen tajunta herättää
näennäisen vapaudentunteen, vaikka se tapahtuukin vieraasta
vaikutuksesta. Spinoza on eräässä kirjeessään lausunut sen syvän
sanan, että jos tajunnalla varustettu kivi nakattaisiin menemään,
luulisi se lentävänsä omasta vapaasta tahdostaan. Seikka on kenties
kirjaimellisesti tosi; sillä jos kaikki voima — Schopenhauerin ja
Wallacen mukaan — on tahtoa, niin tämä kivi, mikäli se tuntisi oman
olentonsa, löytäisi itsessään tahdon, joka sitä pakoittaa lentämään
eteenpäin heittokaaressa, samaten kuin se maahan tultuaan ei enään
tuntisi tätä voimaa ja luulisi sentähden, fyysillistä hitauttaan
psykilliseksi eli sielulliseksi.
Jos siis vapauden luulo voi syntyä tajunnan voimasta, niin voi
myöskin epävapauden luulo syntyä tajuamattomuuden voimasta. Niin,
jopa elämämme, meidän oman käytöksemme määräämä sisällys — toiselta
puolen ulkonaisten olosuhteiden luoma — voisi kuitenkin toiselta puolen
olla transcendentaalisesti määrätty. Me otamme esimerkiksi tämän
kirjoituksen alussa mainitun merimiehen. Jos tämä ennen joutumistaan
saarelle olisi saanut posthypnotisia käskyjä, mitkä hänen olisi
pitänyt kuukausien ja vuosien kuluttua täyttää, niin olisi hän oikeaan
aikaan ne täyttänytkin, ja koska tämä tapahtui täydessä tajunnassa
olisi hän uskonut sen tehneensä vapaasta tahdosta. Meidänkin elämämme
toiminnat voivat siis vallan hyvin yksilölliseen tai historialliseenkin
tehtävään nähden tapahtua ikäänkuin posthypnotisista määräyksistä,
jolloin hypnotiseeraajana on ollut transcendentaalinen subjekti meidän
ollessamme aistillisen tajuamattomuuden tilassa, mutta mitkä määräykset
sitte täytettiin vapauden luulossa.
Kant sanoo kolmannessa "puhtaanjärjen antinomiassaan", joka käsittelee
välttämättömyyden ja vapauden vastakohtaa, että muutokset maailmassa
— meidän tekomme niihin luettuina — tapahtuvat välttämättömyydellä.
Maallisesti katseltuna on joka tekomme välttämätön seuraus
vaikuttimesta ja luonteesta ja Kant sanoo, että jos me tarkalleen
tuntisimme jonkun ihmisen empiirisen luonteen, voisimme me yhtä
varmasti ennakolta päättää, miten hän tulisi määrätyissä olosuhteissa
menettelemään, kuin me laskemme auringon pimenemisen tapahtuvaksi.
Vapaus, sanoo Kant, löydetään ainoastaan yliaistillisuuden,
älyllisyyden valtakunnassa. Vaan jos nyt yliaistillinen olento,
transcendentaalinen subjekti, on perustuksena meidän maalliselle,
empiiriselle luonteellemme, niin täytyy yliaistillinen vapaus ajatella
yksilölliseksi. Sikäli täytyy tulomme tähän elämään, joka tajunnalle
näyttää välttämättömältä — koska se sekoittaa elämän ehdot ja sen
syyn toisiinsa — olla vapaaehtoinen subjektin toiminta; ja koska
itse empiirinen luonne on vain transcendentaalisen luonteen esitys,
täytyy meidän elämämme toiminnat vapaaehtoisina toimintoina lukea
transcendentaaliselle subjektille kuuluviksi.
Siten voidaan nyt sadan vuoden kuluttua tämän Kantin mietelmä, jonka
syvämielisyyttä Schopenhauer ja Schelling ovat niin ihailleet,
selittää erään transcendentaalisen sielutieteen todisteen kautta,
nimittäin posthypnotisen suggestioonin. Tieto meidän tekojemme
välttämättömyydestä ei siis ole ristiriidassa meidän vapauden ja
edesvastauksen tunteemme kanssa, vaan voi se siihen yhdistyä.
Itsehypnoosi ja posthypnotinen suggestiooni ovat yleensä tunnustettuja
ilmiöitä ja niiden sovelluttaminen yllä mainitussa tarkoituksessa
tunkee ehdottomasti mieleemme. Ne selittävät näet ei ainoastaan kaksi
filosofista arvoitusta: syntymän ja sen edesvastauksen tunteen, joka
välttämättömyydestä huolimatta meissä asuu, vaan toisiakin muutoin
selittämättömiä tosiseikkoja, esim. ne rytmilliset liikkeet elämän
kohtalossamme, joista Hellenbach puhuu kirjassaan "Lukujen taika",[66]
ja sen "tarkoituksellisuuden yksilön kohtalossa", josta Schopenhauer
puhuu.
Jos niin lienee, seuraa siitä myöskin, että meidän maallinen
elämänkulkumme on laadittu transcendentaaliseksi hyväksemme ja tämä
johtaa meidät transcendentaalisesti perustettuun resignatsiooniin eli
alistumiseen, joka toimittaa paljo enemmän kuin konsanaan senlaatuinen
resignatsiooni, joka välttämättömyydestä tekee ansion.
Joka kohdassa näkyy siis, että transcendentaalinen sielutiede
— juuri siksi että me vasta siinä löydämme ratkaisun ihmisen
olemisarvoitukseen — heittää järjen valoa meidän olemiseemme, joka
katseltuna ainoastaan materialistisesti sekä maalliselta kannalta
näyttää suurimmalta järjettömyydeltä. Sillä materialismin näkökannalta
katseltuna on syntymä vain seuraus lyhyestä nautinnosta, minkä kaksi
henkilöä,tunnetussa "kahdenmiehen itsekkäisyydessään"[67] ovat
itselleen valmistaneet kolmannen kustannuksella. Kysymykseen, onko
tuollainen "kahdenhengen itsekkäisyys" siveellisesti oikeutettu,
täytyy tältä näkökannalta vastata kieltävästi. Kysymykseen, onko
lapsilla velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan, niin, onko meillä yleensä
minkäänlaisia velvollisuuksia, täytyy niinikään vastata kielteisesti.
Mutta kaikkiin kolmeen kysymykseen täytyy vastata myöntävästi
transcendentaalisen sielutieteen kannalta, joka siinä ilmaisee
suuremmoisen merkityksensä käytännöllisessäkin suhteessa.
Puhuessaan moraalista eli siveellisyydestä materialistit rajoittavat
— luonteenomaista kylläkin — tutkimuksensa kysymykseen, miten
siveellisyys on saanut alkunsa. Toisen kysymyksen, onko siveellisyys
meille velvollisuus, he hyvistä syistä jättävät syrjään. Pelkästään
aineellisessa mailmassa, joka ainoastaan suuremman kokonsa kautta eroaa
kemiallisesta retortista, ei ole niin mitään, jolle siveellisyyden
voi rakentaa. Jo käsitteesensä katsoen edellyttää siveellisyys, että
maailma ja ihminen eivät ole ainoastaan luonnontieteellisiä ongelmoita,
vaan myöskin metafyysillisiä. Kun materialisti tämän kieltää ja
kuitenkin saarnaa moraalia, on hän suorastaan epäjohdonmukainen, mikä
ei tosin hänelle koskaan tunnu vaikealta.
Transcendentaalinen sielutiede sitävastoin kykenee todella ei
ainoastaan saarnaamaan siveellisyyttä vaan perustelemaankin sen;
sillä se opettaa, että kuolemattomuus ja tulevainen elämä riippuvat
siitä tavasta, miten me käytämme taipumuksiamme ja lahjojamme tässä
elämässä. Mutta tämä ei ole ainoastaan käytännöllisestä merkityksestä,
vaan erittäinkin meidän päivinämme hyvin tärkeästä merkityksestä.
Sillä uskontojen hajaantumistaistelussa on siveellisyys kadottanut
vanhat tukensa. Tähän saakka kuljetulla tiellä täytyy sentähden
itse siveellisyydenkin vähitellen hajaantua. Nykyinen siveellisyys
on sakka menneisyyden ihanteellisista maailmankäsityksistä, joilla
oli opettavainen merkityksensä ja täyttivät tarkoituksensa, vaikka
siveellisyys niissä oli perustettu tyydyttämättömällä, jopa väärällä
tavalla. Siveellisyyden täytyy siis ehdottomasti kuihtua pois, ellei
siihen pulputa uutta verta uudesta ihanteellisesta maailmankäsitteestä.
Tämä maailmankäsitys on vielä vasta ensi alussaan ja sentähden
kuvastuu meidän teoreettinen yhteyden ja yhtenäisyyden puutteemme
siveellisyyskysymykseen nähden taasen siinä yhteyden ja yhtenäisyyden
puutteessa, niillä nykyajan ihmiset muodostavat elämänsä. Yksi janoaa
tietoja Faustimaisella kiihkolla välittämättä lähimmäisistään mitään.
Toinen heittäytyy elämän vilinään ajaen takaa kuuluisuuden aavetta ja
pyrkii sitä tehdessä kenties saavuttamaan tietojakin, mutta vain siksi,
että tieto on valtaa. Useimmat vihdoin rientävät vain aistillisten
nautintojen perässä ja rahan perässä sillä hankkiakseen itselleen
nautintoja. Kun tässä kilpajuoksussa moni tietysti uupuu ja jää jälkeen
— sillä maa ei ole mikään hupsujen paratiisi — ja kun välttämättömästi
vahingollisia köyhyyden ja rikkauden äärimmäisyyksiä syntyy, on
viime aikoina sosialistinen kysymys voittanut alaa, näyttäytyen
eri henkilöissä hyvin eri tavalla, muutamissa, ihmisystävällisenä
haaveiluna, toisissa sokeana hävityskiihkona tahi halpamaisimpana
turhuutena ja haluna tulla kuuluisaksi kuten esim. murhayritysten
tekijä Hödelissä tahi — mainitaksemme erään johtavista miehistä —
turhamielisessä agitaattori Lassallessa, joka uneksi riemukkaasta
saapumisestaan Berliiniin lemmitty rinnallansa. Se, joka ei voi olla
sankari, tahtoo kuitenkin olla Herostratos. Kaikissa näissä eri
suunnissa yhteiskunnassamme luulee kuitenkin jokainen tekevänsä oikein
ja on hänellä vastaava maailmankäsitys menettelytapansa puolustukseksi
ja tässä juuri näkyy yhteyden ja yhtenäisyyden käytännöllinen puute
teoreettisen puutteen seurauksena.
Valitettavasti ovat oikeutetutkin ainekset tässä yhteiskunnallisessa
liikkeessä takertuneet kiinni siihen mielipiteesen, että uudistus on
kokonaisuudessaan toimitettava materialistisen maailmankäsityksen
pohjalla. Mutta tämä on suoraa epäjohdonmukaisuutta; sillä kuta enemmän
teoreettinen materialismi muuttuu vakaumukseksi, sitä enemmän sen
mukaan käytännössä eletään ja siten yhä kiristetään taistelua elämisen
puolesta, jota sosialismi kuitenkin tahtoo hellittää. Ulkonaisilla
kansallistaloudellisilla parannuksilla tämä tosin voidaan jossain
määrin toteuttaa; mutta pääasiana pysyy kuitenkin muuttaa ihmiset
sisällisesti niin, että lähimäisrakkaus vallitsee keskuudessamme
ilman näitä ulkonaisia toimenpiteitä, mitkä muutoin aina — toisista
kuitenkin — tuntuisivat rasittavalta painolta. Ne sosialisteista,
joilla todellakin on siveellisenä pyrintönä vain auttaa köyhiä
ja onnettomia, tulevat ennemmin tai myöhemmin huomaamaan, ettei
materialistiseen maailmankäsitykseen sulautunut sosialismi koskaan voi
pysyväisesti saavuttaa päämääräänsä ja että tämä päämäärä saavutetaan
ainoastaan metafyysillisen maailmankäsityksen pohjalla. Mutta sellainen
voidaan meidän vuosisadallamme rakentaa ainoastaan kokemuksen tietä
saavutetuille tosiasioille ja sentähden täytyy transcendentaalisen
sielutieteen ensi sijassa voittaa tunnustusta; se on se portti, joka
johtaa metafysiikkaan.