johtavat meidät siihen loppupäätökseen, että me tulemme kuoltuamme
juuri siksi, mitä jo eläessä tietämättämme olemme. Me olemme jo täällä
eläessämme henkiä ja tila kuoleman jälkeen on pysyvää ja normaaliseksi
muuttunutta, kehittynyttä somnambulismia.
Siten ratkaisee salaisten tieteitten tosiasioihin perustuva, monistinen
sieluoppi samalla kertaa kysymykset, onko kuolemattomuutta ja millainen
se on. Kuta enemmän me tutkiskelemme tätä alaa, sitä selvemmin me
näemme, ettei kuolema merkitse yksilöllisyyden häviötä taikka sen
sulautumista maailmanainekseen, vaan että me edelleenkin elämme
kehittyneempää individuaalista elämää, että siis n. s. kuolleet ovat
enemmän kuin eläviä
me. Verrattuna tulevaisen elämän transcendentaaliseen todellisuuteen
pitää Giordano Bruno — juuri siksi että hän tunsi salaiset tieteet
— maallista elämää yksilöllisyyden supistumisena: "Se, mitä me
sanomme kuolemaksi, on syntyminen uuteen elämään ja verrattuna tähän
tulevaiseen elämään voisi usein nykyistä elämää sanoa kuolemaksi."[54]
Pytagoreealaiset sanoivat kuolemaa hengen syntymäjuhlaksi.[55]
Martyyrien historiassa sanotaan kuolemapäivää syntymäpäiväjuhlaksi
(dies natalis) ja Angelus Silesius sanoo kuolemaa "parhaaksi kaikesta".
Kokemuksesta me tunnemme ainoastaan tulevaista elämää lähentelevät
somnambulien tilat ja samantapaisen tilan ruumiista vapautetuilla
hengillä, mikäli nämä voivat jälleen sukeltaa maalliseen aineesen,
joka ei ole mahdollista, elleivät he kadota osaa henkevyyttään.
Tästä huolimatta näyttäytyy kuolema spiritistisissäkin ilmiöissä
yksilöllisyyden kehittäjäksi; ja kun silloin tulevainen tilamme eräässä
suhteessa näyttäytyy ruumiilliseksi, saattaa kuolemaa pitää koko meidän
olentomme hienostuttajana, tajunnan niin hyvin kuin ruumiillisuudenkin.
Siitä vastustuksesta, jota kuolemattomuuden oppi kohtaa, saattaisi
päättää, että se on aivan mahdoton ajatella ja ainoastaan uskon esine.
Mutta jos me hajoitamme sen eri osiinsa, niin esiintyy kaksi kysymystä,
joihin molempiin täytyy vastata myöntävästi.
Voiko elävä olento jatkaa olemista, vaikka muuttaakin muotoa?
Kieltämättä, ja sen todistaa jo maallisen olemisenkin rajoissa perhosen
kehittyminen koterosta.
Voiko elävä olento kadottaa tajuntamuotonsa ja kuitenkin vielä elää
siihen saakka toimettomana pysyneellä tajunnalla? Tätäkään ei käy
kieltäminen. Valvonnan ja unen vaihtelussa meillä on tajunnan vaihtelu
ja eläimellisten ja elollisten toimintojen vuorottelu. Vielä selvemmin
näkyy tajunnan kaksinaisuus hypnotismissa ja somnambulismissa.
Kuolemattomuus on siis luonnontieteellisesti ja sielutieteellisesti
mahdollinen. Siihen tulee vielä sen johdonmukainen varmuus, joka seuraa
siitä, että me olemme järjestävän voiman tuote, ja sen kokemusperäinen
varmuus, jonka spiritismi meille antaa. Mutta sillä, ken tämän
kieltää, on vielä oppimista.
Tosiaan on vanha sielunoppi itse siihen syypää, että on yhä enemmän
kadottanut uskolaisiaan. Siten kuin se esitettiin, ei se voinut pitää
puoliaan edistyvän tieteen rinnalla. Kysymyksen ratkaisu oli väärä,
koska jo itse kysymys oli väärin esitetty. Kun nimittäin kysyy: missä
toinen maailma on? saattaa epäilijä selittää koko kysymyksen turhaksi
ja sanoa, että nykyinen tähtitiede on näyttänyt, ettei taivasta
olekaan. Kun kysyy: mitä meistä tulee kuoleman jälkeen? saattaa
oppinut väittää, ettei voi ajatella mahdolliseksi kuolevaisen olennon
määrätyllä hetkellä muuttuvan kuolemattomaksi. Kysymykseen: miten
me tulemme toiseen maailmaan? ei voi antaa tyydyttävää vastausta.
Sanalla sanoen, jos käsittää kuolemattomuuden niin, että sen kautta
saavuttaa uuden olemisen ja muuttaa uuteen olopaikkaan, ei sitä voi
todistaa. Mutta se voidaan todistaa jatkona nyt jo tajuamattomalla
tavalla olevasta tilasta samassa olopaikassa. Saattaa sanoa, vaan ei
ajatella, että me kuolemassa muutumme hengiksi. Mutta käsiteltävää on
ja somnambulismin kautta todistettavaakin, että me jo olemme henkiä ja
ettei kuolema kohtaa meidän olentomme tätä puoliskoa. Maailma toisella
puolella ei ole toinen paikka, mihin meidät aivan käsittämättömällä
tavalla kuolemassa muutetaan elämään siellä aivan uusissa
elämänehdoissa; se ei ole paikan suhteen eroitettu tästä maailmasta,
vaan se on ainoastaan tajuntamme toisella puolella.
Toinen maailma on nykymaailma toisella tavalla katseltuna. Mutta sen,
joka tuossa toisessa maailmassa näkee huonon korvauksen uskonnon
lupaamasta taivaasta, tulee ensinnäkin huomata, ettei olopaikan
laatu määrää, onko se taivas vai helvetti, vaan meidän elimistömme
laatu ja suhde, missä se on tähän paikkaan. Tämä maailma ja toinen
maailma, vaikka ovatkin objektiivisesti yhdistyneet, voivat kuitenkin
subjektiivisesti olla asujamilleen tuiki erilaiset, niin, kenties
ei niillä ole vähäistäkään yhtäläisyyttä. Siirtyminen jo meidän
havaintotavastamme tässä elämässä siihen, joka toiselle elämälle
kuuluu, on todella melkein sama kuin muuttaminen toiseen maailmaan,
koska ei ole yhtäläisyyttä niillä vaikutuksilla, joita olento tässä
elämässä ja olento toisessa elämässä saavat samasta maailmasta. Mutta
myöskin näiden maailmoiden asujanten toimintatapa, siis koko niiden
olemistapa, on aivan erilainen. Vaikkapa vaan ainoastaan ne epäkohdat,
jotka ovat yhdistetyt meidän karkeasti aineelliseen ruumiillisuuteemme,
äkkiä poistettaisiin meidän maallisesta olemisestamme, tuntuisi
elämä meistä ikäänkuin taivaalta. Ainakin me siis olemme varmat
tästä tulevaisesta taivaastamme, vaikkei mitään paikanmuutosta
tapahtuisikaan. Jos edelleen otamme huomioon, että maalliset aistimemme
enemmänkin ovat haittana meidän tiedollemme kuin ne sitä edistävät,
niin täytyy näiden haittojen poistuttua meidän tietomäärämme kasvaa,
samoinkuin jo somnambulismi meille opettaa, että olennot toisessa
elämässä ovat laajemmassa ja vapaammassa suhteessa luontoon kuin
me, jota suhdetta yhä kehittää eetteristen olentojen liikuntatapa
paikassa. Sanalla sanoen: tämä meidän maamme, jota jo niin usein on
sanottu surunlaaksoksi ja katumuksen maaksi, saattaa kuitenkin olla
toisenlaatuisille olennoille autuuden koti.
Samaten kuin siten kahdellaiset olennot saattavat olla niin erilaisissa
suhteissa samaan maailmaan, etteivät ne tiedä toisistaan tahi toistensa
maailmoista, niin saattaa myöskin sama olento samalla kertaa olla
maailmaan kahdessa suhteessa, joiden erilaisuus voi olla niin suuri,
että toinen olennonpuolisko ei tiedä mitään toisesta. Ja niin on juuri
laita maallisen ihmisen, joka tietämättään jo elää toisessa maailmassa
ja — koska kuolema ainoastaan kohtaa nykyiseen maailmaan kuuluvaa
olennonpuoliskoa — myöskin pysyy siellä.
Niin kauvan kuin sielun asuntona pidetään tajuntaa, joka kieltämättä on
ruumiillisesti oikeutettua, ei sen kuolemattomuutta voida todistaa; ja
kuolemaa täytyy pitää sinä — ainoastaan sinä — mitä se toiselta puolen
tosin onkin, tappio, ruumis kun kadottaa sielun. Vaan jos tietää, että
sielu on toisella puolen tajuntaa, että me nyt jo elämme toisessa
maailmassa, että aistillinen tajunta on esteenä tiedollemme, minkä
esteen takana yliaistillinen maailma ja siinä meidän yliaistillinen
olentomme ovat — silloin kuolema saa positiivisenkin puolen, se on
sielun vapauttaminen ruumiista.
Kuten huomaa, ei riitakysymystä kuolemasta ole voitu ratkaista vaan
sentähden, että se on liikkunut väärän subjektin ympärillä, maallisen
ihmisen, aistillisen tajuntamme esineen ympärillä. Siinä tapauksessa
täytyy materialismin päästä voitolle. Jos sitävastoin kuolemattomuus
rajoitetaan transcendentaaliseen subjektiin, täytyy materialismin
joutua häviölle; sillä tämän kysymyksen tunnustaminen siltäkin taholta
on vain ajankysymys, koska tosiasioita ei voida iankaikkisesti kieltää.
Uskonnon vanha sieluoppi on, niin hyvin kuin materialismikin, jättänyt
huomioon ottamatta transcendentaalisen subjektin ja sentään se olisi
voinut vedota raamattuunkin tämän subjektin suhteen. Ensiksi siinä
sanotaan: "Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi
hän hänet loi".[56] Odottamatta sanotaan taasen myöhemmin: "Ja
Herra Jumala teki ihmisen maan tomusta ja puhalsi elämänhengen hänen
sieramiinsa ja niin tuli Ihmisestä elävä olento".[57] Edellisen voi
etsimättä selittää transeendentaalisen olemisen aluksi, jälkimäisen
maallisen olemisen aluksi.
Hypnotisoi ja somnambulismi todistavat, että meidän tajuamattomassamme
piilee voimia ja ominaisuuksia, joiden käyttämisestä, niin, joiden
olemassa olosta meidän aistillinen tajuntamme ei mitään tiedä,
koska meidän tajuntamme on ruumiillinen tajunta, mutta nämä voimat
eivät ole sidotut ruumiiseen. Kun somnambuli herää, s.o. tulee
ruumiilliseen tajuntaansa, niin ei hän muista mitään siitä, mitä
hänelle on tapahtunut, ja tämä osoittaa, ettei hänen tajuntansa
tämän tilan kestäessä ollut ruumiillinen. Sillä on todistettu, ettei
meidän itsetajuntamme koske koko meidän olentoamme. Edelleen todistaa
spiritismi, että nämä tajuamattoman transcendentaaliset voimat
ja ominaisuudet ovat tulevaisen maailman voimia, minkä jo edeltä
saattoi odottaa. Ne ovat meille tajuamattomat; mutta tämä ei voi
mitenkään olla niin ymmärrettävä, että nämä voimat näyttäytyisivät
ainoastaan jännityksen ja toimettomuuden tilassa. Ennemminkin nämä
ovat asetetut varsinaiseen voimajärjestelmään aivan samalla tapaa kuin
meidän maallisen olentomme voimat, mitkä tajuamme, ovat järjestetyt
näkyväisessä maailmassa. Tämä voimajärjestelmä, johon me tajuamattamme
kuulumme, on henkien maailma. Tässä henkimaailmassa me luonnollisesti
tulemme olemaan kuoleman jälkeen, sillä me olemme siellä nyt jo.
Toisella puolella oleva maailma ei siis ole toinen paikkakunta, vaan
ainoastaan jotain toisella puolella meidän tajuntaamme; ja koska
tajuntamme on koottu niistä vaikutuksista, joiden ärsytysvoima on
tarpeeksi suuri huomataksemme, saattaa myöskin sanoa, että toisella
puolella oleva maailma on vain jotain toisella puolen käsityskynnystä.
Ainoastaan jos ihminen samalla haavaa elää tässä ja toisessa
maailmassa, on ymmärrettävää, että ne voimat, joiden perustuksella me
nyt jo tajuamattamme olemme henkiä, poikkeustapauksissa kohotetaan
ylitse käsityskynnyksen ja astuvat meidän kokemukseemme kuten esim.
somnambulien kaukonäkeminen ja kaukovaikutus. Edelleen on ainoastaan
tällä tavoin ymmärrettävää, että nämä voimat olennoltaan näyttäytyvät
samoiksi kuin me spiritismissä opimme tuntemaan ruumiista vapautettujen
sielujen voimina. Tästä voivat spiritistit oppia, että he käsittävät
vain puoleksi ihmisen, elleivät he — kuten valitettavasti on tavallista
— tutki somnambulismia. Ja materialistit voivat puolestaan tästä oppia,
että he — koska eivät tutki spiritismiä eikä somnambulismiakaan,
yleensä eivät käsitä ihmistä.
Ylipäätään saattaa sanoa, että materialismin ratkaisu inhimillisen
olemisen arvoituksesta on hyvin toivoton, transcendentaalisen
sielutieteen ratkaisu paljo toivorikkaampi. Korvatakseen tätä
toivottomuutta puhuu materialismi suvun elämisestä. Alituisessa
kehittymisessä ihmiskunta kulkee kohti tilaa, jonka saatamme ajatella
lopullisesti kohoavan kultaiseen aikakauteen saakka. Yksityisen tehtävä
on avustavana silmukkana vaikuttaa tässä ihmiskunnan kehityshistoriassa.
Mutta tämä lohdutus ei siedä lähempää tarkastusta. Huolimatta siitä,
että suvutkin kuolevat, on mielivaltainen teko pysähtyä tutkimuksissaan
bioloogiselle kannalle. Luonnontutkijana täytyy materialistin asettautua
korkeammalle, tähtitieteelliselle näkökannalle. Tulee aika, jolloin maa
isotermien[58] siirtymisen kautta navoilta päiväntasaajaa kohti käy
asumattomaksi. Vaan myöhemmin maa pirstoutuu meteoriittijoukkioksi ja
hyökkää aurinkoon. Vaikkapa ihmiskunta siis saavuttaisikin kultaisen
aikakauden, puuttuu siltä kuitenkin perillinen. Mikä kerran on
auttamattomasti loppuva on kaikessa tapauksessa tarkoituksetonta.
Materialistiselta kannalta katsottuna tekee yksilön kuolema hänen
edellisen elämänsä yhtä tarkoituksettomaksi kuin ihmiskunnan loppuun
kuoleminen tekee koko sen edellisen sivistyshistorian tarpeettomaksi.
Millään kehityksen kohdalla ei voi olla tarkoitusta eli päämäärää,
ellei sen loppukohdalla ole lopputarkoitus.
Tosin alkaa — tähtitieteen kannalta katsoen — leikki aina uudelleen;
aurinkokunnat hajoavat kosmillisiksi usviksi ja näistä syntyy jälleen
aurinkokuntia. Mutta bioloogisen ja historiallisen kehityksen
tuloshan kaikessa tapauksessa menee hukkaan. Tarkoitukseton ei
muutu järjelliseksi siitä, että se alati uudistuu. Taiteilija, joka
yhä uudelleen hävittää työnsä, ei ansaitse ihailua, vaan olisi
suljettava hourujen hoitolaan, ja sitä enemmän kuta nerokkaampia
hänen taideluomansa ovat. On siis pelkkää korupuhetta, kun
materialismi koettaa herättää innostustamme luonnon suuruudelle.
Omien edellytyksiensä mukaan sen ennemminkin pitäisi katsella luontoa
aineellistuneena mahdottomuutena.
Aivan toisin meidän näkökannaltamme. Tämä ainoa tosiasia —
kuolemattomuus — liitettynä mailmanmuodostelmaan, muuttaa maailman
mahdottomuudesta suuremmoisesti suunnitelluksi laitokseksi. Maailman
suhteen pitää nimittäin paikkansa sama kuin meidän itsemmekin suhteen.
Samaten kuin me olemme aineellistumia yliluonnollisista olennoista,
niin on koko näkyvä maailma aineellistuma yliaistillisesta maailmasta
ja on siis maailmalla — samaten kuin itsellämmekin — molemmat
olemistavat samalla haavaa. Meidän arvostelumme näkyväisestä maailmasta
ei siis koske koko maailmaa, ja vaikka me tässä arvostelussamme
olisimmekin pessimistejä, saattaisi sen kuitenkin lausua ainoastaan
sillä ehdolla, että meidän näkökantamme yksipuolisuus luultavasti on
johtanut meidät yksipuoliseen arvosteluunkin, joka saattaisi muodostua
melkoisen toisellaiseksi, jos meille olisi suotu kyky katsella molempia
maailmanpuoliskoita samalla haavaa.
Vaan nytpä ei näkyväinen maailma — yksipuolisestikaan katseltuna
— suinkaan pakoita meiltä pessimististä tunnustusta. Tosin kestää
ijankaikkista maailmoiden kiertokulkua ja koko luonnossa tulee ennemmin
tahi myöhemmin loppu jokaiselle bioloogiselle ja historialliselle
kehitykselle. Vaan ainoastaan materialistille tämä on ijankaikkisesti
itseään matkiva mahdottomuus ja ainoastaan pessimistisen panteistin
täytyy siinä nähdä vähintäin ohimenevä, Jumalan itsemurhaan päättyvä
mahdottomuus. Mutta meille, jotka vaan tuomme kuolemattomuuden jälleen
tähän maailmoiden kiertokulkuun, luonnon näennäinen itsetarkoitus
muuttuu ainoastaan välikappaleeksi tarkoitukselle. Kiertokulku koskee
vain luonnon ulkonaista näyttämöä eikä se ole oma tarkoituksensa,
vaan on sen tarkoituksena ijankaikkisessa vaihtelussa synnyttää
elämää. Vaan tämä ijankaikkisesti uudistuva bioloogisten kehitysten
keskeytyminen koskee taasen ainoastaan aineellista elämänpuolta; mutta
pääpaino on eri yksilöjen yliaistillisella elämänpuolella ja ainoastaan
tästä — olentojen alituisesta kehittymisestä ja heidän tajunnastaan
näkyväisessä maailmassa — luonto huolehtii, sekä siitä, ettei
yksilöiltä vaivan palkka näkymättömässä maailmassa menisi hukkaan.
Eikä se menekään hukkaan. Mitä elämässämme olemme saavuttaneet, sen
me saamme pitää. Se häviää meiltä vain optillisesti, sen tulokset
siirtyvät tajuamattomaan. Mekaanilliseen taitavuuteen pyrkiessämme
me alamme tajutuilla verkallisilla ja kömpelöillä liikkeillä,
mitkä vähitellen muuttuvat tietämättömiksi, nopeiksi ja sujuviksi.
Samaten muuttuvat tajutut ajatuksemme tietämättömiksi kyvyiksi,
siveelliset teot siveellisiksi taipumuksiksi, ja pidättäytyminen
epäsiveellisistä teoista heikentää epäsiveellisiä taipumuksia.
Vaivojemme ja kärsimystemme tuloksen perijän me siis kannamme omassa
itsessämme. Meidän taipumuksemme kulkevat siis perintönä kahteen
suuntaan: itsellemme, mikäli me kuulumme näkymättömään maailmaan,
s.o. transcendentaaliselle subjektille; jälkeläisillemme näkyväisessä
maailmassa, joihin meidän taipumuksemme siirtyvät, joten toisiaan
seuraavissa sukupolvissa yksityiset elävät sivistyspyrinnöille yhä
sopivammassa ympäristössä, mikä taasen vuorostaan koituu heidän
transcendentaalisen luontonsa hyväksi, alentaen sivistyshistorian
toisasteiseksi tarkoitukseksi.
Elämällä on siis yksilöllinen tarkoitus, mutta tämä tarkoitus on
transcendentaalinen. Tarkoitus on olemassa koska perillinenkin on
olemassa. Tarkoituksellinen on myöskin ihmiskunnan sivistyshistoria,
mutta lopuksi taasenkin ainoastaan yksilön transcendentaalisen luonnon
vuoksi. Edelleen ei tarkoitus eli päämäärä ole ainoastaan maallisen
kehityksen bioloogisessa ja historiallisessa loppukohtauksessa, vaan
täyttyy se pitkin koko kehitysjaksoa. Vaikkapa vaan historialliset
sivistysaallot aina jälleen asettuvat ja paikkaa vaihetellen uusia
aaltoja kohoaa, vaikkapa vaan taivaankappaleet menevät pirstaleiksi
ja aurinkokunnat häviävät, ei kehityksen tulos kumminkaan ole
joutunut hukkaan. Transcendentaalinen tarkoitus on alusta loppuun
toteutunut ja lopun kera on lopputarkoituskin saavutettu. Ainaisella
vaihtelulla näkyväisessä maailmassa on pysyvä tulos näkymättömälle.
Näkymättömässäkin maailmassa ja meidän näkymättömän olentomme hyväksi
tapahtuu siis kehitystä, koska meidän näkyväisen elämämme tulos on
siihen imeytynyt.
Mutta koska meidän elämäntyömme täten menee perintönä kahteen suuntaan,
transcendentaaliselle subjektille sekä maallisille jälkeläisillemme,
niin saattaa kysyä, tulevatko maallinen ja transcendentaalinen
kehitys aina pysymään välikappaleena ja tarkoituksena vai lienevätkö
ne määrätyt yhdistymään. Toiselta puolen on nimittäin meidän
tajuamattomamme ja se mitä elämämme tuloksesta liitetään tähän
tajuamattomaan meidän sielumme omaisuutta. Toiselta puolen on tämä
tajuamaton se lähde, mistä biolooginen muutostapahtuma alati ammentaa.
Elämänmuotojen bioloogisessa kehityksessä saavutetut ominaisuudet
säilyttää nimittäin organiseerava sielu, säteillen sieltä bioloogiseen
muunnokseen ja tuottaen
yhä korkeampia muotoja. Vielä on tajuamaton historiallisen muunnoksen
lähteenä. Älylliset ja siveelliset taipumukset säilyvät nimittäin ja
kehittävät sivistyshistoriaa. Tämän muunnoksen lopputarkoitus olisi
siis, että sielun omaisuus yhä enemmän virtaisi hänen maalliseen
ilmiömuotoonsa, jos on tarpeellista myöskin reinkarnatsioonin kautta;
että maa siis vihdoinkin synnyttäisi olennon, jossa transcendentaalisen
subjektin omaisuus ilman tähteittä olisi yhdistetty siihen mikä hänen
maalliseen ilmiömuotoonsa kuuluu ja kaikki tajuamaton olisi yhdistetty
tajuttuun. Sellainen olento yhdistäisi siten itseensä meidän molemmat
luontomme, mitkä käsityskynnys vielä toisistaan eroittaa.
Että transcendentaaliset voimamme ovat meille tajuamattomat, todistaa
selvästi, ettei niillä ole mitään tekemistä ruumiillisuuden kanssa,
sillä meidän tajuntamme ulottuu ainoastaan ruumiillisuuteen, eikä
kuoleman kanssa, sillä kuolemakin ulottuu ainoastaan ruumiillisuuteen.
Tämän tällaisen tulevaisuuden olennon, joka kenties kerran
asustaa maata ja on omaava luonnollisella tavalla meidän vielä
transcendentaaliset ominaisuudet, ei enää tarvitseisi kestää syntymisen
eikä kuoleman vaivoja. Se ei olisi kuolemalle alamainen, koska sielu
järjestävänä prinsiipinä olisi tässä yhdistetty ruumiillisuuteen eikä
enää seisoisi tämän vastassa omana tuotteenaan. Mutta älkäämme tämän
yhteydessä ajatelko nykyisen ihmisen ruumiillisuutta vaan sellaista
elämänmuotoa, mihin biolooginen kehitysmuunnos silloin lienee kohonnut.
Sellaisessa olennossa olisi ruumiillinen yhdistetty henkiseen puoleen,
koska ruumiillinen yhäti enemmän on kohonnut henkisyyteen ja henkisyys
yhä enemmän tulvailee ruumiillisuuteen. Molempien olemistapojen
samanaikaisuus antaisi silloin tilaa niiden yhteensulautumiselle.
Aatteen kirkastetusta ruumiillisuudesta, s.o. aineellisen ja henkisen
olennon yhdistymisestä, keksi Schelling. Ajattelematta meissä jo olevaa
samanaikaisuutta hän puhuu —
"Klarassa"[59] keskustelun lopussa sekä "Ilmestyksen filosofiassa"[60]
— kolmesta toisiaan seuraavasta tilasta. Tämän yhdistymisen, jota
hän vertaa kristinopin "lihan ylösnousemiseen, hän odottaa tapahtuvan
jonkun "murroksen" kautta, vaikka sitä itse asiassa onkin aina elämän
ensi alusta saakka valmisteltu tuon yhtä verkkaisen kuin alituisen
käsityskynnyksen alentamisen kautta, jotenka juuri transcendentaalinen
elämänsisältö yhdistetään maalliseen.
On kysymyksiä, joiden syvyys ilmenee siinä, että niiden ratkaisusta
säteilee valoa laajalti yli niiden omien rajojen. Vaikkapa jätämmekin
sikseen kysymyksen, ovatko meidän molemmat olemistapamme aijotut
kerran yhteen sulautumaan, asettaa kuitenkin kuolemattomuusongelma
jo tässä ratkaisussaan ihmisellisen olemisen ja sivistyshistorian
merkityksen aivan toiseen valoon kuin tätä ennen. Ihmisen olemisen
olemiskysymystä ratkaistaessamme me olemme siis tulleet kappaleen
matkaa lähemmä maailmanarvoitusta. Ja kun sekä materialistinen että
panteistinen ratkaisu saattavat meidät mielialaan, joka vaihtelee
syvästä epätoivosta ivanauruun, antaa meille sitävastoin ongelman
syventyminen — tieto siitä, että meidän yksilöllisyytemme juuri on
toisella puolen käsityskynnystä, tajuamattomassa eikä tajuttavassa —
sellaisen maailmankäsityksen, jonka perusteella me kernaasti otamme
hartioillemme maalliset tehtävämme, katsellen elämän kärsimyksistä
eteenpäin lohdulliseen perspektiiviin. Materialismi ja panteismi
sitävastoin vaikuttavat vain lamauttavasti yksilöön ja siten myöskin
sivistyksen kehitykseen.
Mutta syventymällä ihmisen olemiskysymykseen me olemme samalla
ehdottomasti joutuneet ratkaisemaan maailman arvoitusta emmekä ole
enää pakoitetut julistamaan olemisen järjettömyyttä. Jos meillä
itsellämme on taipumusta edistymiseen tiedoissa ja siveellisyydessä,
niin täytyy — koskapa me varsin tärkeänä osana kuulumme luontoon —
itse maailman olla henkinen ja siveellinen ongelma. Ja samaten kuin
me olemme ainoastaan aineellistuma yliaistillisista olennoista,
samoin on koko luonto aineellistuma yliaistillisesta maailmasta.
Että aineellinen maailma olisi syntynyt tyhjästä, saattaa kyllä
suullaan lausua, vaan ei aivoillaan ajatella; mutta sen me saatamme
mahdolliseksi ajatella, että selittämättömän sattuman voimasta
— sanottakoon sitä syntiinlankeemukseksi tahi miksikä tahansa —
yliaistillinen maailma tahi osa siitä on joutunut aineellistuttamisen
virtaan samaten kuin yksilö syntymässä. Saattaisi niinikään sanoa,
että tämä aineellistuminen voisi vetäytyä takaisin samaten kuin
meidän aineellinen olemisemme, joten maailman ijankaikkisuus
ei enää olisi aineelliselta kannalta käsitettävä aineellisen
maailman ijankaikkisuutena. Samalla tavalla olisi meidän molempien
olemistapojemme samanaikaisuus asetettava aistillisen maailman
samanaikaisuuden rinnalle. Aineellisuus on siis jakso yksilön ja
maailman kehityksessä.