subjektin ominaisuus, niin seuraa siitä, ettei ainoastaan syntyminen
yleensä, vaan syntyminen näissä määrätyissä individuaalisissa
elämänoloissa on meidän olentomme vapaaehtoinen toiminta. Silloinkin
kun nämä elämänolot ovat tykkänään vastakkaiset maallisen ihmisen
toiveille, täytyy niiden soveltua meidän transcendentaalisiin
tarkoituksiimme, ja meidän kohtalomme on määrännyt meidän oma
individuaalinen huolenpitomme. Monistinen sieluoppi tekee nimittäin,
mitä ei mikään tiede vielä ole kyennyt tekemään: se asettaa ihmisen
tykkänään omille jaloilleen. Kaikki muut maailmankäsitykset sitävastoin
antavat meille oikeuden napista joko syntymisemme sokeaa sattumaa
vastaan tahi meidän ulkopuolellamme olevaa meidän elämämme ja
kohtalomme syytä vastaan, minkä me sitte siksi otaksunemmekaan.
Kun katselemme ihmiselämän sisältöä, sitä elämän taistelua, joka maan
päällä raivoaa bioloogisesti, historiallisesti ja sosiaalisesti, niin
näyttää ensi silmäyksellä varsin käsittämättömältä, että ihmiset
konsanaan ovat rohjenneet lausua sanat: "Jumala katsoi kaikkia,
minkä hän tehnyt oli, ja kas, se oli varsin hyvin tehty."[42] Hyvä
voisi taistelu elämisen eteen olla vain siinä ainoassa tapauksessa,
että se edistäisi jotakin tarkoitusta, vaan ei suinkaan itsessään.
Ainoastaan edellisessä tapauksessa olisi maailmanperustus siveellisesti
oikeutettu. Onko meillä siis oikeutta tähän otaksumiseen? Siltä
todellakin näyttää; sillä kaikkialla luonnossa, tähtitieteen, biologian
ja historian aloilla, me näemme kehityksen korkeampaan, edistymisen
elämän taistelun tuloksena. Yleisjärki on siis aivan kieltämätön
otaksuminen, joko sen sitte ajattelemme personoituna tahi ei, joko
ulkopuolella luonnonlakeja tahi itse näissä laeissa. Yhtä varmasti kuin
on kehitystä olemassa, on myöskin yleisjärki; mutta yhtä varmasti on
myöskin sen lähempi määritteleminen yli-inhimillinen ongelma.
Jos sitävastoin katsellaan tätä kärsimysten täyttämää maailmaa, ei
keinona tuntemattoman tarkoituksen saavuttamiseksi, joka tarkoitus
kaikessa tapauksessa on jatkona tähänastisessa kehityksessä korkeampaan
— vaan omana tarkoituksenaan, niin täytyy totisesti sanoa, että mestari
ylistää työtään, vaan ei työ mestaria. Kaikki on muuttuva hyväksi
— on ihmisillä täysi syy luulla; kaikki on ollut hyvin — saattaa
pitää paikkansa sen transcendentaalisen maailman suhteen, joka oli
ennen aineellistumista. Vaan että kaikki on hyvin — tämä optimismi
sovellettuna elämäntaistelun maailmaan sen omana tarkoituksena olisi
jumalaton mielipide, jonka saattaisi selittää vain sen puolustajien
sokeudesta taikka kovasydämmisyydestä. Sääliväsydämmisen ihmisen
täytyy joutua maallisen pessimismin valtaan; mutta tämä pessimismi —
oikeutettu maailmankäsite maallisen ihmisen näkökannalta katsottuna
— on transcendentaalista optimismia kehityksen kannalta, jos tämän
päämäärä on transcendentaalisen eikä aineellisen maailman piirissä.
Mikä koskee maailmaa, koskee meitäkin. Jos meidän olemisemme,
jopa kohtalommekin on itsemme määräämä, jos niiden päämäärä on
metafyysillinen, silloin saattaa transcendentaalinen optimismi olla
oikeutettu ja silloin vasta kuolema näkyy oikeassa valossaan. Luomille,
joiden olento on tahtoa elämään, olisi kuolema kauhea tapaus ja se
olisi samaa kuin maaksi muuttuminen. Olennoille, jotka tuntevat
voittamatonta onnenkaipuuta, olisi maallinen elämä, joka melkeinpä on
vain maallista onnettomuutta, petollinen julmuus, ellei se palvelisi
transcendentaalista tarkoitusta, meidän varsinaisen olentomme parasta.
Monistinen sieluoppi antaa siis sekä kärsimykselle että kuolemalle
sovittavan puolen. Se asettaa kuoleman ongelman sellaiseen
valaistukseen, että se saattaa meidät käyttämään tämän elämän
tulevaisen valmistuksena; se antaa meille siveellisyyskäsitteen,
jota materialismi ja panteismi turhaan koettaa tehdä. Mystillistä
maailmankäsitystä on soimattu siitä, että usko tulevaiseen elämään
vieroittaa meidät liiaksi nykyisestä elämästä ja tekee meidät
kelpaamattomiksi maallisen elämän toimiin. Tämä vaara tosin on
olemassa, minkä useat rikkaruohot indialaisessa ja kristityssä
maailmankäsityksessä kyllin jo ovat osoittaneet. Mutta tämä vaara uhkaa
ainoastaan väärin käsitetyssä mystillisessä maailmankäsityksessä,
jonka mielestä maailmaa ei pitäisi olla olemassakaan. Sitävastoin
aivan välttämättä usko tähän elämään ainoana päämääränämme johtaa
meidät väärälle tielle, estää meitä valmistautumasta tulevaista elämää
varten. Usko tähän elämään ainoana tekee jokaisen siveellisyyskäsitteen
mahdottomaksi; se tekee maallisen ihmisen transcendentaalisen subjektin
viholliseksi; se on sivistysvihollinen, sillä se tekee maallisen
henkilön yhteiskunnan viholliseksi.
Siinä suhteessa on kuoleman ongelma tärkein ongelma ihmiskunnalle
kokonaisuudessaankin. Se tapa, jolla tämä ongelma ratkaistaan,
määrää meidän käytöksemme täällä maan päällä, siis myöskin meidän
yhteiskunnallisten olojemme muodostumisen. Nämä eivät tosiaankaan
olisi niin auttamattomat, jos ihmiskunta ajattelisi johdonmukaisemmin
kuolemasta ja sentähden johdonmukaisemmin valmistautuisi tulevaiseen
elämään. Jos kuolema on vain ruumiin sieluttomaksi tulemista, silloin
ei meillä ole syytä minkäänlaisiin valmistuksiin, vaan ainoastaan
siihen hätäpakon viisauteen, jota sanotaan resignatsiooniksi eli
alistumiseksi. Jos meidän henkemme vain elää meidän teoissamme,
silloin on useimpain ihmisten laita huonosti, etenkin kirjailijain.
Muuten ei parhaimmassa tapauksessakaan nimen jälkikaiun luulisi meitä
houkuttelevan, koska kuitenkin ennemmin tai myöhemmin toteutuu tämä
runoilijan säe:
Ei kenkään nimeäsi muista,
Ei kenkään enää muotoas,
Min' kelmenneenä kalmistohon
Ystäväiset kantoivat.
(_Martin Greif_). Jos kuolema sitävastoin on siinä, että sielu
riisutaan ruumiillisuudestaan, niin ei se näytä meistä enää luonnon
järjestykseltä, josta ei tiedä, onko sen mahdottomuus tahi sen julmuus
suurempi. Ellei meidän olemisemme ole suljettu syntymän ja kuoleman
välille, vaan jos sillä — vanhan sieluopin käsityksen mukaan — on
jatkonsa tosin ei toisella puolella kehtoa, vaan kuitenkin haudan
tuolla puolen, niin olisi tämä tosin hyvin ihanaa, mutta samalla aivan
mahdotonta; sillä sielu, joka on alkanut ruumiin kanssa yhtä aikaa, ei
voi olla kuolematon. Ijankaikkisuudella ei voi olla alkua. Ainoastaan
siinä tapauksessa, että olemisella on jatkonsa toisellakin puolen
kehtoa, siis ennenolemisen yhteydessä, on meidän kuolemattomuutemme
mahdollinen. Lahjana ulkoapäin ja vasta kuoleman hetkellä meille
saapuvana voi kuolemattomuuden tosin uskoa, vaan ei todistaa. Vasta
silloin sen saattaa todistaa, kun me voimme johtaa sen meidän jo
ennestään olleesta laadustamme, meidän luontoomme siis sisällisesti
perustuneena.
Tätä ei vanha sieluoppi tee, vaan kyllä monistinen. Meille ei
kuolemattomuus ole ulkoapäin tullut lahja, vaan ainoastaan jo annetun,
transcendentaalisen subjektin, jatkoa. Meille kuolema on siinä,
että sielu — mutta sielu, joka oli olemassa jo ennen ruumista —
laskee luotaan ruumiillisuuden. Edelleen on kuolema vanhan sieluopin
mukaan kuitenkin vain iso hyppäys pimeyteen, sillä meidän tilastamme
kuoleman jälkeen se ei tiedä mitään sanoa, korkeintaan haaveksia.
Meillä sitävastoin on tarjona tulevaiseen elämään nähden varmoja
yhdyskohtia. Meidän transcendentaalinen sielutieteemme on tulevaisen
elämän sielutiede. Salaisissa tieteissä me opimme tuntemaan voimia
ja ominaisuuksia, jotka eivät ole sidotut ruumiilliseen elimistöön
ja joita ruumiin hajaantuminen sentähden ei kohtaa, vaan pikemminkin
silloin vapautuvat sidotusta tilastaan. Jos voi nähdä ilman
ruumiillisen silmän apua — vaikkapa toisellakin tavalla — niin ei
silmän menettäminen merkitse sokeutta. Jos voisi ajatella aivoitta,
ei aivojen kadottaminen merkitse ajattelevan olennon häviötä. Jos on
olemassa voimia, mitkä eivät ole sidotut elimistöön, niin täytyy näiden
voimien kannattajan välttämättömästi elää yli kuoleman ja on hänen
olemismuotonsa toisessa elämässä juuri näiden voimien käyttäminen.
Vanhassa sieluopissa on toisen elämän sielutiede epämääräistä laatua,
eikä yksikään silmä ole nähnyt eikä yksikään korva ole kuullut,
millaista tulevassa elämässä on. Uudessa sieluopissa sitävastoin on
toisen elämän sielutieteen tuntomerkkinä juuri se, minkä me opimme
tuntemaan nykyisen elämän transcendentaalisessa sielutieteessä.
Samoin voi kysymyksen tulevan elämän laadusta ratkaista tosiasioiden
perustuksella. On verrattain yhdentekevää, että nämä tosiasiat vielä
kielletään, sillä jo niiden otaksuttu mahdollisuus on kohoittanut
sieluopin arvelujen kannalta ja tehnyt siitä tosiasiakysymyksen.
Arveluja eli spekulatsiooneja saattaa jatkaa ijankaikkisesti pääsemättä
mihinkään tulokseen. Kysymykset tosiasioista eivät sitävastoin voi
kauvan pysyä epätietoisina, vaan täytyy niiden luonnollisesti piakkoin
tulla päätökseen. Kuoleman ongelman suhteen ainakaan me emme voi kauvan
jäädä nykyiseen epätietoisuuteen. Se tulee piakkoin ratkaistuksi
toisella tahi toisella tavalla.
Salaisten tieteitten tuntijalle on epäilemätöntä, että se ratkaistaan
kuolemattomuususkon hyväksi. Näiden ilmiöiden tuntijalle selviää
ensiksikin luonnontieteellisten sieluntutkijain hulluus, jotka
kielellään kieltävät saman järjestävän voiman, joka tämän kielen
on muodostanut ja sen liikkeelle asettaa. Vaan että toiseksi tämä
järjestävä voima elää jälemmä luomaansa, ruumista, on johdonmukaisilla
perusteilla itsestään ymmärrettävää ja saapi vielä todistuksensa
salaisilta tieteiltä sekä mitä selvimmällä tavalla spiritismiltä.
Filisteri tosin — joka Brentanon sanojen mukaan käsittää ainoastaan
nelikulmaisia kappaleita ja näitäkin usein pitää liian pyöreinä — menee
aivan pyörälle päästä kuultuaan sanan "henki-olento". Mutta onkohan
ihminen sitte muuta kuin henki-ilmiö, transcendentaalisen olennon
inkarnatsiooni, ja sellaisena aineellisin kaikista aineellistumisista
ja ihmeellisin niistä jo sentähden, että se kestää niin paljo kauvemmin
kuin spiritistinen aineellistuminen? Tarvitaanko siis niin erinomaisia
edellytyksiä, jotta kummitukset voisivat olla mahdollisia? Ei
lainkaan; ainoa välttämätön edellytys on se, ettei sielu vain kerran —
maallisessa syntymässä — käytä järjestävää voimaansa, joka voima, kuten
olemme nähneet, voidaan todistaa ei ainoastaan salaisista tieteistä,
vaan kaunotieteestä ja tekniikastakin, ja ettei se kuolemassa kadota
tätä voimaa. Mutta tämähän onkin päivän selvää. Käsityöläinen, joka
työaseen kerran tekee, taitaa sen tehdä useammankin kerran ja jos yksi
näistä työaseista särkyy, ei siitä voi päättää käsityöläisen kuolleen!
Salaisten tieteitten tuntijalle on ilmiöiden kieltäminen niin
käsittämätön, että hänen todellakin täytyy yhtyä Schopenhauerin
tuomioon näiden tieteitten vastustajista, etteivät he ole epäuskoisia,
vaan tietämättömiä. Perty arvioi salaisia tieteitä koskevan
kirjallisuuden 30,000 niteeksi. Tosin ei voi kieltää, että tämä
kirjallisuus sisältää paljon epäkriitillistä ainesta; mutta ei voi
sitäkään kieltää, että se muuttuu yhä kriitillisemmäksi. Luettakoon
esim. Gurneyn, Myersin ja Podmoren "Phantasms of the Living" tahi
vielä myöhemmät "Annales des Sciences psychiques." Siellä jo löytää
koko joukon kriitillistä ainesta kuolemattomuuden todistamiseksi.
Mutta se, joka haluaa ratkaisevan todisteen, sellaisen, joka johtuu
henki-ilmiöistä, hän lukekoon Crookesia tahi Aksakowia[43] tahi
etsiköön itselleen mediumin. Mutta vastustajat eivät katso sille
suunnalle, mihin osoitetaan; he sulkevat itsepäisesti silmänsä
ja sanovat sitte, ettei aurinkoa ole. Hävettävän vähän on niitä
julkisen tieteen kannattajia, jotka ovat ryhtyneet tutkimaan tuota
niin huonossa huudossa olevaa spiritismiä. Usein heitä myöskin johti
tarkoitus saattaa päivän valoon luultu petos, mutta kuitenkin on joka
kerran Sauluksesta tullut Paulus. Niinpä ovat Crookes ja Wallace
tuon kroonillisen sieluntaudin, ennakkoluulon, koskettamattomina
tutkineet spiritismiä ja kääntyneet. Samaten ovat professorit Zöllner,
Fechner, Weber ja Scheibner tehneet spiritistisiä kokeita ja niinikään
kääntyneet. Siten ovat, vaikka vasta viime aikoina, professorit
Lombroso, Tamburini, Ascensi, Gigli ja Vigioli uskaltaneet ajatella,
että luonto kenties kuitenkin on rikkaampi tosiasioista kuin oppineet
tietävät. He ovat pitäneet spiritistisiä istuntoja ja ainakin tosiasiat
tunnustaneet. Näistä istunnoista pidetyssä ja allekirjoitetussa
pöytäkirjassa 25 päivältä kesäkuuta 1891 sanoo professori Lombroso:
"Minä häpeän ja surkuttelen hyvin sitä seikkaa, että niin
itsepintaisesti olen vastustanut n.s. spiritistisien tosiasiain
mahdollisuutta; sanon tosiasiain, sillä itse oppia minä en vielä voi
hyväksyä. Mutta tosiasiat ovat nyt kerran olemassa ja minä kerskailen
olevani tosiasiain orja.[44] Valitettavasti on tämä kääntymisjuttu
ainoastaan osittain hyödyttänyt asiaa, sillä on tullut tehtyä kaksi
suurta virhettä. Se oli virhe, että spiritismiä tuntemattomat henkilöt
toimeenpanivat istuntoja pimeässä huoneessa Lombroson kuuluisaksi
tulleen mediumin kanssa, jolloin pian tuo tunnettu "paljastaminen
tapahtui. Pimeät istunnot tosin ovat sisältörikkaimmat; mutta
aikana, jolloin selvän päivän tapahtumat kielletään, on todellakin
epäkäytännöllistä tahtoa kääntää epäilijöitä kertomuksilla pimeistä
istunnoista. Toinen virhe oli se, että Lombroso tuskin oppilaaksi
tultuaan jo tahtoi olla opettaja ja esitti teorioja. Mutta yleensä
ei tiedettä ole, josta muutamassa tunnissa päästään selvyyteen, ja
kaikista vähimmin tämä on mahdollista vaikeimmassa kaikista tieteistä,
spiritismissä. Lombroson avomielinen ja rehellinen peräytyminen
ansaitsee kaiken kunnioituksen; mutta kun hän nyt jo vastustaa
spiritistien oppia, pitäisi hänen kuitenkin miettiä, että tämän opin
ovat luoneet henkilöt, joilla ennen häntä on monivuotisen kokemuksen
ansio.
Spiritismin edistymistä se ei tosin häiritse ja sielunkysymykselle
on enimmin hyötyä juuri tästä salaisten tieteitten haarasta, sillä
spiritismi ei ainoastaan todista olemassa oloa haudan tuolla puolen,
vaan antaa meidän — vaikka tosin ikäänkuin verhon takaa — nähdä siitä
muutamia välähdyksiä, mitkä sitten voidaan verrata somnambulismin
antamiin kokemuksiin.
Vanhalla sieluopilla on se virhe, että se parhaimmassa tapauksessa
todistaa ainoastaan sen, että kuolemattomuus on olemassa, vaan jättää
ratkaisematta minkälainen se on. Mutta sieluopin täytyy ratkaista
molemmat kysymykset samalla kertaa ja se voi sen tehdä. Jos se näyttää
ihmisessä voimia, jotka eivät riipu ruumiista, niin nämä voimatpa
juuri määräävät tulevaisen elämän laadun; sillä tämä tuleva elämä
on — siitä täytyy aina pitää kiinni — sama kuin ennenoleminen ja
tajuamaton olemisemme elämänajallamme. Mutta nämä voimat eivät suinkaan
pääse eri ekstaasitiloissa esteettömästi ilmenemään. Sentähden meidän
täytyy ajatella ne vastaavalla tavalla suurennetuiksi saadaksemme
jotakuinkin selvät käsitteet tulevaisesta elämästä. Parhaat tiedot
me saamme ekstaasissa olevilta henkilöiltä itseltään heidän tässä
tilassa ollessa. Näihin tukikohtiin tulevat nyt lisäksi spiritismin
tarjoamat ja me voimme sitte aloittaa ristikuulustelun, onko hengillä
samat ominaisuudet kuin somnambuleilla. Se niillä olla täytyy, jos
meidän tajuamaton sieluelämämme maallisen elämän ajalla on sama kuin
tulevaisessa, jos somnambulismi on sielun riisuutumista osittain
ruumiillisuudesta, spiritismi siitä riisuutumista tykkänään.
Että transcendentaalinen sielutiede todellakin on tulevaisen elämän
sielutiede, todistavat 1) ekstaasissa olevien omat lausunnot, 2)
somnambulismin ja spiritismin keskenäiset vertailut.
Somnambulit vertaavat ohimenevää tilaansa tilaan kuoleman jälkeen.
Niinpä esim. Auguste K.[45] ja Prevorstin ennustajatar.[46] Ei
olekaan vaikeata ajatella somnambulismi kestävänä tilana. On koko
joukko esimerkkiä siitä, että se on jatkunut viikkoja ja kuukausia ja
että somnambulit, toimitellen tällä ajalla arkiaskareitaankin, ovat
näyttäneet aivan terveiltä. Itse somnambulit pitävät tätä tilaansa
suuremmassa arvossa kuin hereillä olemista; he pitävät sitä enemmän
todellisena kuin jälkimäistä ja puhuvat ylenkatseella maallisesta
ihmisestään. Muratori kertoo tytöstä, joka kovan kuumeen jälkeen
makasi valekuolleena, jotta jo ajateltiin hänen hautaamistaan, kunnes
tyttö huokasi ja hänet saatiin jälleen eloon virkoamaan. Hän puhkesi
silloin valituksiin, että hänet oli temmattu sanomattoman levon ja
autuuden tilasta. Ei mitään iloa koko hänen elämässään voitu läheskään
verrata siihen, jota hän oli kokenut. Hän oli kuullut vanhempiensa
vaikeroimisen ja keskustelut hautajaisista, vaan se ei ollut häirinnyt
hänen lepoaan: elämänsä säilyttämistä hän ei ollut enää ajatellut.[47]
Usein somnambulit surevat lähestyvää heräämistään. "Enkö minä olisi
murheellinen — sanoo eräs heistä — kun minun täytyy jälleen vetää
ylleni tämä verho, tämä raskas ruumis."[48] Moni heistä ei halua
tehdä selkoa taudistaan, koska he eivät pane arvoa parantumiseen;
kuolema ei heitä peljästytä, he tietävät tulevansa onnellisiksi ruumiin
jätettyään.[49]
Ekstaattisilla tiloilla on kaksi ansiota ruumiillisen tilan suhteen,
helpotusta ruumiillisista vaikeuksista ja esteistä sekä älykkäisyyden
kohoaminen. Aistillisella tiedolla on rajansa; se antaa meidän tuntea
kappaleet vain päällisinpäin. Somnambuleihin sitävastoin vaikuttaa
kappaleiden sisäinen aines. He saavat elottomilta kappaleilta
vaikutuksia, jotka eivät hereillä ollessa tule laisinkaan, tahi
ainoastaan idiosynkrasioina tajuntaan. He arvostelevat kasvia
ja lääkkeitä, vieläpä homeopatisia, niiden hyödyllisyyden tahi
vahingollisuuden mukaan elimistölle. Epäselvät mieltymiset ja
vastenmielisyydet, jotka meitä johtavat seurustelussamme ihmisten
kanssa, ovat somnambuleilla selvemmät ja tarkemmat. Se on ihmisen
sisäinen, siveellinen vaisto, joka ne määrää.
Enemmän tahi vähemmän täydellisesti heissä esiintyy ajatuksen
lukeminen, joka siis — kehittyneenä ruumiista vapautumisen jälkeen — on
henkien keskustelukieli. Samaten me voimme siirtää tulevaiseen elämään
psykometrian, tämän tunteellisten henkilöiden ihmeellisen ominaisuuden,
että he hereillä ollessaankin vastaanottavat kuolleilta kappaleilta
havaannollisia kuvia menneisyydestä. Sama on asia kaukonäkemisen
ja kaukovaikutuksen suhteen. Kaikellaisen telepatian[50] ja
telenergian[51] — jotka poikkeustapauksissa esiintyvät ja hereillä
ollessa — täytyy tilassa, jolloin sielu on riisunut yltään
ruumiillisuuden, kohota somnambulisen asteen yli.
Otaksumatta kaikkien transcendentaalisten subjektien olevan älyltään
samankaltaisia — sellaista yhtäläisyyttä on varmaankin yhtä vähän
olemassa kuin yhtäläisyyttä siveellisessä suhteessa — täytyy meidän
pitää intuitsioonia, mikä neron luovassa toiminnassa astuu mietinnön
sijalle, transcendentaalisena ominaisuutena sekä tulevaisen elämän
ajattelemismuotona. Myöskin sielun järjestävän kyvyn meidän täytyy
otaksua enemmän kehittyneeksi toisessa elämässä. Niinikään meidän
täytyy ajatella tämän kyvyn kohdistuvan johonkin esineesen, että on
ruumis — millainen se sitte lieneekin — sielulla, joka siis kuolemassa
vain riisuutuu karkeasti aineellisesta ruumiista. Puhtaasti henkistä
tilaa tulevaisessa elämässä me emme voi käsittää. Älkäämme sentähden
kuvitelko tulevaista elämää tykkänään ruumiittomaksi. "On ylpeyttä
tahtoa olla ilman ruumista", sanoo Baader.[52] Me näemme tosin, että
elämäntoiminnat eivät hereillä ollessa ole tajunnan ja tahdon alaiset.
Mutta somnambulismissa ne näyttäytyvät osaksi transcendentaalisen
tajunnan yhteydessä ja hypnotismissa osaksi tahdon alaisina, jolloin
itsesuggestioonit voivat vaikuttaa elimellisiä muutoksia, havainto,
jonka Kant on tehnyt ennen Braidia.[53] Me voimme siis ajatella
tulevaisen ruumiimme vapaaksi maallisen elämän puutteista, ja
sielullinen parannustapa, joka meillä tuskin on alussa, meidän täytyy
tunnustaa tulevaisen elämän ominaisuudeksi.
Tulevaisen elämän ruumiin, astraaliruumiin, me kohtaamme jo maallisen
elämän kokemuspiirissä ja sanomme sitä silloin kaksoiskulkijaksi. Tämä
ilmiö kumoaa kaikki luonnontieteelliset ja bioloogiset vastaväitteet
järjestävän aatteen olemisesta. Edelleen me kohtaamme saman järjestävän
voiman, vainajista lähteneenä, spiritistisissä aineellistumisissa
ja vihdoinkin maallisessa syntymässä, ihmeellisin kaikista
aineellistumisista. Oma syntymisemme on siis spiritistinen tosiasia ja
kuitenkin me kiellämme spiritismin olemassaolon!
Astraaliruumista on usein myöskin sanottu eeteriruumiiksi ja meillä
onkin kenties oikeus nimittää sitä niin puhtaasti luonnontieteellisessä
suhteessa. Jos kaksoiskulkijain ja aineellistumien aines olisi
tivistynyttä eeteriä, niin olisi näillä ja kummituksilla juuri samat
ominaisuudet, jotka seuraavat eeterin fyysillisestä luonnosta — nopeus
paikassa, aineen läpitunkeminen, painovoiman häviäminen. Kaukonäkeminen
ja kaukovaikutus saattaisivat siis saada puhtaasti luonnontieteellisen
selityksen. Spiritistisissä istunnoissa me kohtaamme ilmiöitä, joista
voimme päättää, että meille näyttäytyvät olennot ovat eetteristä
luontoa ja käyttävät eeteriliikkeitä ilmaistakseen meille läsnäolonsa.
Mutta somnambulin kaukovaikutuksessakin — vallankin silloin kun sen
kautta tapahtuu aineellisia muutoksia — ei voi olla havaitsematta
eeteriliikkeitä.
Siis on yhtäläisyyksiä olemassa somnambulien ominaisuuksien ja
ruumiista vapautettujen ihmisolentojen välillä ja voimme siitä
päättää, että molemmat olemistavat varsinaisesti ovat samat ja
ainoastaan eriasteiset. Nämä yhtäläisyydet ulottuvat sekä aineelliseen
toimintatapaan että älyllisiin ominaisuuksiin. Äjatuslukemisen ja
kaukovaikutuksen ajassa ja paikassa me kohtaamme molemmilla aloilla,
somnambulismissa ja spiritismissä. Ja samoin kuin monta somnambulisen
kaukovaikutuksen tapausta ei kernaasti voi selittää eetteriseksi
kaukovaikutukseksi, vaan ainoastaan kaksoiskävijän kautta, vaikkei
hän tosin olekkaan tiivistynyt näkyväisyyteen saakka, — samoin monen
spiritistisen ilmiön suhteen ei hevillä voi kieltää ilmautuvan voiman
ruumiillista vaikka tosin näkymätöntä muodostumista, kuten esim.
suoranaisessa kirjoituksessa. Mutta samoinkuin kaksoiskävijä voi
saavuttaa sellaisen tiveysmäärän, että tulee näkyväiseksi, samoin on
aineellistumienkin laita, joita kuten tunnettua jo on voitu valokuvata
sekä punnita va'alla ja arvioida sydämmen- ja valtimonlyönnin mukaan.
Mainitaksemme lyhykäisyydessä vielä muutamia yhtäläisyyksiä
somnambulismin ja spiritismin välillä, voivat niin sanotut
kummittelemiset johtua sekä elävistä että kuolleista. Mediumien
kautta voivat vainajat, mutta myöskin elävät, jotka samaan aikaan
nukkuvat syvässä unessa, näyttäytyä. Lääkkeellisiä määräyksiä antavat
sekä somnambulit että mediumit. Yleensähän somnambulismi onkin vain
mediumisuuden erikoistapaus, ne ovat toisiinsa samassa suhteessa kuin
itsesuggestiooni ja suggestiooni toisen henkilön kautta. Somnambulit
ovat oman henkensä vaikutuksen alaiset, mediumi vieraan hengen.