hypnotiseeratuissa potilaissa seuraa ensinnäkin se johdonmukainen
mahdollisuus, että normaalit elimelliset toiminnat ovat yhdistetyt
meille tajuamattomaan transcendentaaliseen käsitykseen ja tämän
järjestelyn alaiset. Mutta tämä johdonmukainen mahdollisuus muuttuu
varmuudeksi tarkastaessamme somnambulismin tosiasioita. Me näemme
esim., että somnambulit tekevät oman diagnoosinsa ja prognoosinsa, että
siis elimelliset toiminnat tapahtuvat aivojen tietämättä, mutta ovat
itse asiassa yhdistetyt transcendentaaliseen käsitykseen, joka kuuluu
sielulle. Sellaiset ominaisuudet, vaikkeivät ne olisikaan kokemuksen
todistamat, ovat jo ennakolta uskottavat sieluopille, joka osoittaa
järjestävän kyvyn ja ajattelemisen yhteyden. Sellaisessa sieluopissa
eivät somnambulien parantavat kyvyt ole yksityisiä tapauksia, joilla
ei tiedetä mitä tehdä, vaan on niillä määrätty paikkansa kokonaisessa
järjestelmässä samansukuisia ilmiöitä. Tämä järjestelmä osoittaisi
selittämättömän aukon, jos voitaisiin näyttää transcendentaalista
järjestämiskykyä ajattelemisessa vaan ei transcendentaalista ajatusta
järjestämisessä, s.o. jos parantavia somnambuleja ei todellisuudessa
olisi. Mutta toiselta puolen ei parantavaa somnambulismia voitaisi
niin helposti teoreettisesti uuteen sieluoppiin omistaa, ellei se
olisi kokemusten tulos. Se, joka elinprojektsionin ja taiteellisen
tuotantotavan kautta on tullut siihen käsitykseen, että ajatteleminen
on yhdistetty järjestämiseen, hän varmaankin edeltäpäin otaksuu,
että elimellisiä toimintoja seuraa transcendentaalinen käsitys kuten
somnambulismista näkyy.
Nyt on tosin virallinen tiede peräytynyt hypnotismin tosiasiain edessä
— vihdoinkin viidenkymmenen vuoden kuluttua — mutta somnambulismin
tosiasioista, etenkin kaukonäkemisestä ja kaukotoiminnasta, se ei tahdo
vieläkään mitään tietää. Tämä itsepäinen tosiseikkain kieltäminen
riippuu taasen ainoastaan siitä vanhan sieluopin perustavasta
otaksumasta, että koko meidän olentomme on itsetajunnan valaisema.
Tämän mielipiteen mukaan tunnustetaan ainoastaan ihmisen normaalit
ominaisuudet. Jos sitävastoin meidän olentomme varsinainen ydin on
tajuamattomassa, niin saattaa moni sielunvoima ja ominaisuutemme olla
meille tajuamaton. Niin pian kun edelleen havaitsemme, että meidän
maallinen ihmisemme on transcendentaalisen olemuksen ilmestysmuoto,
täytyy myöskin myöntääksemme, että nämä voimat ja ominaisuudet voivat
näyttäytyä maallisessa ihmisessä muutamissa poikkeustapauksissa.
Siihen vaaditaan vain yksi edellytys, jonka luonnontiede itse on
asettanut: meidän käsityskynnyksemme liikkuvaisuus. Eiväthän meidän
olentomme molemmat puoliskot, tajunta ja tajuamaton, maallinen persona
ja transcendentaalinen subjekti, ole eroitetut ylitsepääsemättömällä
seinällä, vaan ainoastaan käsityskynnyksellä. Me emme voi ensinkään
väittää, että ne vaikutukset ulkomaailmasta, jotka me tajuamme, ovat
ainoat. Paremminkin on itse luonnontiede osoittanut, että ainoastaan
korkeimmat vaikutukset ovat meille tajuttavat, ne vaikutukset, joilla
on määrätty ärsytysvoima, jonka ohella lukematon määrä vaikutuksia
jää alapuolelle käsityskynnystä ja pysyy meille tajuamattomana. Mutta
mikä tajuamattomassa tapahtuu on sielun omaisuutta ja jos sielu ottaa
vastaan vaikutuksia, joista meillä ei ole aavistusta, voi hänellä
sen perusteella myöskin olla ominaisuuksia, joista meillä ei ole
aavistusta. Mutta että sellaiset ominaisuudet siirtyvät maalliseen
ihmiseen — tämä edellyttää vain käsityskynnyksen liikkuvaisuutta.
Mutta tämä liikkuvaisuus on tosiasia. Se näkyy jo unen ja valvonnan
vaihtelusta. Ja tämä käsityskynnyksen individuaalinen liikkuvaisuus
on välttämätön edellytys sen bioloogiselle liikkuvaisuudelle. Ilman
tätä olisi koko biolooginen muutos tajuntakehityksineen mahdoton.
Mutta koska tämä tajunnan kehitys on tosi, täytyy sen johdonmukainen
edellytyskin olla tosiasia. Ja niin usein kun individuaalinen
liikkuvaisuus tapahtuu, täytyy meidän tajuamattoman puolemme, sielumme,
ominaisuuksien astua esiin toimettomuuden tilasta, ja tämä tapahtuu
juuri somnambulismissa. On siis ainoastaan ajatuksen puutetta se, että
virallinen tiede kieltäytyy vetämästä johtopäätöksiä itse asettamistaan
edellytyksistä.
Transcendentaalinen sielutiede, jonka lähinnä opimme tuntemaan
somnambulismista, on siis aivan pääsemätön totuus, se on suoranainen
seuraus siitä, että meillä on olemassa elin fysioloogista sielutiedettä
varten. Ja tämän elimen, aivot, saattaa ainoastaan ymmärtää järjestävän
prinsiipin tuloksena, ja näiden aivojen tarkoituksellisen järjestelyn
ymmärtää ainoastaan, jos tämä järjestävä prinsiippi samalla on
ajatteleva.
Uusi sieluoppi salaiset tieteet alustanaan on siis luonnontieteen
jatkoa ja voi sen jo johdattaa tämän viimemainitun nykyään
saavuttamasta kehitysasteesta. Mutta sen sijaan, että tämän
huomaisivat, kieltävät materialistit ja panteistit yhä vieläkin sielun
olemassaolon ja etsivät sitä vanhan sieluopin tunnustajat vieläkin
väärästä paikasta. Täytyy myöntää, ettei mistään ole kirjoitettu
niin paljon turhia kuin ihmissielusta sekä spiritualistien että
materialistien puolelta, vaan etenkin viimemainittujen, joiden viisaus
yleensä aina muistuttaa Montesquieun lausuntoa: "Kun Jumala loi aivot,
ei hän luvannut mennä niistä takaukseen. Lopuksi on, riitaan väsyneenä,
kirves nakattu järveen ja meidän uudenaikainen makrokosmokseen
ihastunut tieteemme ei tiedä enää mitä tehdä sielutieteen kanssa.
"Ihmiset ihailevat, sanoo Augustinus, "korkeita vuoria ja isoja meriä
ja mahtavasti kohisevia virtoja ja valtameriä ja tähtien kulkua, mutta
unohtavat sitä tehdessä itsensä.[11] Vaan kuten olemme nähneet ei
meiltä ole aivan kielletty mikrokosmokseenkaan katsahtaminen. Täytyy
vain etsiä sielua oikealta paikalta ja sitä tehdessä ottaa huomioon
ratkaisevat tosiseikat, nimittäin salaisten tieteitten. Teoriassa on jo
Aristoteles laatinut tämän ohjelman. Tulisi, sanoo hän, ottaa selvää
siitä, onko sielulla "kaikki ominaisuudet yhteisiä ruumiin kanssa vai
kuuluuko sille jotain omituistakin... Ajatteleminen näyttää kaikista
enimmin kuuluvan yksittäin sielulle; vaan jos tämäkin on jonkullaista
kuvaavaa esittelyä tai ei ainakaan voi tapahtua sellaisen avutta, niin
ei ajatteleminenkaan voi tapahtua ruumiitta. Jos olisi toimintoja tahi
passiivisia tietoja, jotka kuuluvat yksin sielulle, niin olisi sielu
eroavainen ruumiista, vaan jos ei mitään tämänkaltaista olisi olemassa,
niin ei sielukaan olisi eroavainen.[12]
Tämä on yhtä lyhykäisesti kuin hyvästi sanottu. Mutta sitte
Aristoteleen aikojen on syntynyt uusi tiede, josta muinaisuudessa
tuskin oli jälkeäkään — kielitiede. Me tiedämme nyt paljoa
varmemmin kuin Aristoteles voi sen tietää, että meidän abstraktinen
ajattelemisemme tositeossa onkin "jonkullaista kuvaavaa esittelyä",
että kaikki meidän käsitteemme ovat syntyneet alkuperäisistä
havaannoista. Sentähden me emme ajattelemisessakaan voi nähdä
toimintoa, joka kuuluu sielulle sellaisenaan ruumiista erikseen.
Käsitteet ovat tivistyneitä havaantoja, mutta havaannot ovat
elintoimintoja, sentähden kuuluu abstraktinen ajatteleminenkin
epäsuorasti ruumiillisuuteen. Todellinen sielu, joka ei olisi
ainoastaan käsitteellisesti vaan todellisesti eroavainen ruumiista
— ja sellaista Aristoteles tarkoittaa — ei siis johdu edes
meidän korkeimmasta toiminnastammekaan, kuten huomaamme tajuntaa
tarkastaessamme. Mutta sen me olisimme kyllä löytäneet, jos voisi
osoittaa ajattelemisen mahdolliseksi ilman aistillista välitystä.
Tajunnallisessa sieluelämässä ei siitä ole jälkeäkään; täällä on kaikki
ajatteleminen sidottu aistimiin ja aivoihin. Juuri sentähden meidän
täytyy sielua etsiessämme yleensä luopua tajunnan analyseeraamisesta,
jonka jo Kantkin on sanonut: "Yleinen syy, miksi me emme voi
ihmisymmärryksen huomioiden ja kokemusten mukaan päättää mitään
sielun tulevaisesta elämästä ilman ruumista, on se, että kaikki nämä
kokemukset ja huomiot tapahtuvat ruumiin yhteydessä... Sentähden
eivät nämä kokemukset voi osoittaa, mitä me saattaisimme olla ilman
ruumista!"[13]
Löytääksemme sielun täytyy meidän siis kääntyä tajuamattomaan.
Ainoastaan salaisten tieteitten tosiasioista me löydämme sellaisen
todisteen sielulle, jota vastaan ei ole mitään huomauttamista.
Sieltä me löydämme sen, mitä Aristoteles halusi uskoakseen sielun
eroavaisuuteen ruumiista, nimittäin toimintamuotoja, jotka "kuuluvat
ainoastaan sielulle". Okkultiset ilmiöt ovat tavallisesti yhdistetyt
aistilliseen tiedottomuuteen ja syntyvät voimien ja ominaisuuksien
kautta, jotka ovat normaalitilassa toimettomat ja joilla ei ole mitään
yhteyttä ruumiillisuuden kanssa. Siten on fysiolooginen sielutiede
väistynyt transcendentaalisen tieltä. Tämän tehtävänä on muuttaa
kielteinen käsite tajuamattomasta suoranaiseksi. Se nimittäin opettaa
meille, että meillä kyllä on oikeus käsittää tajuamaton aistillisen
tajunnan vastakohtana, vaan ei vastakohtana tajunnalle yleensä;
että niin sanotulla tajuamattomalla todellakin on jonkullainen
omituinen tajunta, käsitys- ja ajatuskyky, joka ei ole aistimien eikä
aivojen välittämä, ja jolloin aivot — jos niillä yleensä silloin
on mitään toimittamista — ainoastaan alistuen vastaanottavat nämä
transcendentaaliset käsitykset. Salaisten tieteitten tosiasiat
osoittavat, että niin sanotulla tajuamattomalla on tajunta ja muisti,
ne molemmat voimat siis, joista personallisuuden käsite riippuu.
Mutta tämä transcendentaalinen personallisuus on laadultaan eroitettu
maallisesta, siis täytyy meidän olentomme kaksinaisuus — Kantin
mielipiteen mukaan — tunnustaa.
Tosin on koetettu selittää tätä kaksinaisuutta ainoastaan
fysiologiseksi,[14] jolloin eroviiva olisi aivoelämässä, ei aivojen
ja sielun välillä, ja jolloin molempia puoliskotta kuolema kohtaisi.
Mutta tämä koe selittää tajuamattoman ainoastaan fysioloogisesti
onnistuu vain niin kauvan kuin suljemme silmämme juuri tärkeimmiltä
ilmiöittä ja aivan mielivaltaisesti tunnustamme ainoastaan ne, jotka
mahtuvat fysioloogiseen tajuamattomaan. Fysioloogisen sielutieteen,
joka on ikäänkuin väärällä vaihdemuutoksella ohjannut kaikki meidän
ajatuksemme sielusta väärälle raiteelle, ei ole koskaan onnistuva
— ei edes kaksoisminälläkään — selittää ruumiillisesti sellaisia
ilmiöitä kuin kaukonäkeminen ja kaukovaikutus. Sentähden se kieltää
nämä tosiasiat, jotka eivät sovellu sen järjestelmään. Mutta jokainen,
joka nämä tosiasiat on kohdannut, on myöskin aina tunnustanut niiden
voiman todistaa ruumiista eroavan sielun olemassaoloa. ‘Kuten esim.
Deleuze, eräs somnambulismin parhaita tuntijoita, joka sanoo: "Ne
ilmiöt, joita somnambulismi meille tarjoaa, opettavat meitä eroittamaan
kaksi ainesta, tuntemaan sisäisen ja ulkonaisen ihmisen kaksoisolennon
samassa henkilössä." Ne antavat meille parhaan todisteen sielun
kuolemattomuudesta ja parhaan vastauksen siihen väitteesen, joka sen
kuolemattomuutta vastaan on tehty. Ne korottavat kaiken epäilyksen yli
sen jo muinaisajan viisaiden tunnustaman ja Bonaldin niin kauniisti
lausuman totuuden, että ihminen on aistinten palvelema äly."[15]
Jos me tahalla kartamme Damaskon tietä, ei meistä koskaan voi tulla
Paavalia, ja jos emme milloinkaan halua nähdä somnambulia voimme
edelleenkin kerskailla sillä, että olemme Saulus. Vaan se, joka päättää
ruveta tutkimaan somnambulismia sen korkeammilla asteilla, joissa
saa nähdä enemmän kuin pelkkää hysteriaa — tämä iso pussi, johon
lääkärit pistävät kaikki mitä eivät ymmärrä — hän tunnustaa myöskin
pian sielun olemassaolon. Niinkuin esim. Georget, joka teoksessaan
"Physiologie du système nerveux" hylkäsi somnambulismin ja saarnasi
materialismia; mutta kohta jälkeenpäin hän koetti itse magnetiseerata
ja opittuaan tuntemaan somnambulien ominaisuuksia hän kohta uskoi
sielun kuolemattomuutta. Mutta vakuutuksensa hän saattoi julkilausua
vasta testamentissaan, missä hän lausuu: "Tuskin minä olin julkaissut
teokseni ‘Hermoston fysiologia', kun uusi ajatteleminen erinomaisesta
ilmiöstä, somnambulismista, ei enää sallinut minun epäillä meissä
itsessämme ja ulkopuolellamme löytyvän aineellisuudesta tykkänään
eroavia älyllisiä prinsiippejä — nimittäin sielu ja Jumala. Minulla
on tässä kohden syvä vakaumus perustuva tosiasioihin, jotka minun
mielestäni ovat kieltämättömät. Tämä minun selitykseni on näkevä päivän
valon vasta sitten, kun ei enää voida epäillä minun rehellisyyttäni
tahi leimata epäluulonalaisiksi minun tarkoituksiani. Jos en minä voisi
tätä enää itse julkaista, pyydän minä hartaasti niitä henkilöitä, jotka
tämän testamentin avattuaan — siis kuolemani jälkeen — sen näkevät,
antamaan sille mahdollista suuremman julkisuuden." [16]
Missä ikinä kohtaamme tutkijan, joka on tuntenut salaiset
tieteet, kohtaamme myöskin aina enemmän tahi vähemmän selvästi
samat lopputulokset: että sielu on tajuamattomassa, että se on
individuaalinen ja että ihminen on kaksoisolento, "homme-esprit", kuten
Saint-Martin sanoo. Niin jo muinaisajan filosofeilla, jotka olivat
salaisiin tieteisiin perehtyneet, samoin keskiajan okkultisteilla
"Ihmisellä, sanoo Paracelsus, "on kaksi ruumista, elementaarinen ja
siderinen, ja nämä molemmat ruumiit muodostavat yhden ainoan ihmisen.
Kuolema eroittaa nämä molemmat elämässä yhdistetyt ruumiit toisistaan.[17]
"Huomatkaa siis, että ihmisessä on kaksi sielua, ijankaikkinen ja
luonnollinen; se on kaksi elämää, toinen on kuoleman alle alistettu,
toinen voittaa kuoleman; siten on ihmisessäkin se, joka on varsinainen
ihminen, kätkettyä, eikä kukaan näe mitä hänessä on, joka ainoastaan
hänen teoissaan ilmenee.[18] "Unessa jolloin elementaarinen ruumis
lepää, on siderinen ruumis toiminnassa, sillä tällä ei ole lepoa eikä
unta; vaan kun elementaarinen ruumis on vallalla, silloin siderinen
lepää.[19]
Salaiset tieteet vasta voivat siis luoda Aristoteleen mieleisen
sieluopin. Sielu tosin on tajuamattomassa; vaan luonnottomissa
tiloissa, jolloin ruumiillinen elämä on lannistettu, se osaksi
astuu esille kätköstään. On siis ainoastaan vain luulo, että me
elämänajallamme vietämme vain aineellista elämää ja vasta kuolemassa
jälleen tulemme osallisiksi sielullisesta elämästä. Ollen kaksoisolento
ihminen ennemminkin viettää yhtäaikaa molempia näitä elämiä ja tämä
yhdistys se juuri on, kuten jo Augustinus sanoo, varsinainen arvoitus.
"Sitä tapaa, jolla henki on yhdistetty ruumiisen, eivät ihmiset voi
käsittää ja kuitenkin tämä on ihminen."[20] "Ihminen, sanoo Pascal,
"on ihmeellisin olento luomakunnassa. Hän ei voi käsittää mitä ruumis
on, vielä vähemmin mitä henki on ja kaikista vähimmin, mitenkä henki
voi olla ruumiiseen yhdistetty; tämä on vaikeuden ylin huippu; ja
kuitenkin se juuri on hänen olentonsa." Mutta tätä vaikeutta ei ole
paljoa tunnettu niin kauvan kun sielua etsittiin tajuntaa tutkimalla,
kun luultiin, että ihmisellinen olemisarvoitus koskee ainoastaan
elimellisen aineen yhdistymistä elämän, käsityksen ja tajunnan kanssa.
Mutta salaiset tieteet näyttävät, että ihmisellisen olemisen arvoitus
on paljoa syvemmällä. Tässä on kysymys transcendentaalisen subjektin
yhdistymisestä aineelliseen ruumiisen, kahdesta aivan erinkaltaisesta
ja kuitenkin samanaikuisesta olemismuodosta, joista toinen toimii
tykkänään ulkopuolella meidän aistillista tajuntaamme ja ilmaisee
ruumiillisuudesta riippumatonta tietämistä ja toimimista. Sellainen
yhdistyminen näyttää ensi silmäyksellä paljo enemmän johtavan
dualistiseen sieluoppiin kuin jos olisi vastattavana vain siihen
kysymykseen miten elimellinen aines on herännyt aistilliseen tajuntaan,
mutta me kartamme dualismin ja edistämme ensinmainitun paljoa
salaperäisemmän yhdistymisen tekemällä sielun ruumiin järjestäväksi
prinsiipiksi. Tämä ei tapahdu omavaltaisesti, vaan todistavat
salaisten tieteitten tosiasiat, että me ihmiset olemme yliaistillisen
individuaalisen prinsiipin aineellinen kuvio. Kuoleman jälkeen
näkyy vihdoinkin, että sielu on eloa-antava ja järjestävä sielu,
sillä sielusta eroitettu ruumis kadottaa järjestyksensä ja hajoaa
alkuaineisinsa.
Materialismi sekoittaa siis jälleen syyn ja ehdot tahtoessaan
selittää elämän ja järjestymisen itse aineesta. Materia eli aine
ei ole meidän elämämme syy, vaikka kyllä aineellisen olemassaolon
itsestään ymmärrettävä ehto. Materialismi ratkaisee siis ainoastaan
näennäisesti ihmisolennon arvoituksen, syrjäyttäen varsinaisen
ongelman. Spiritualistien vanha sielunoppi ei sitä niinikään ratkaise.
Se sijoittaa sen väärään paikkaan, etsien sielua tajunnasta. Mutta
siitä meitä luulisi voivan pidättää jo vähinkin ajatteleminen, sillä
äidinkohdussa ei meillä ole tajuntaa ja syntymisen jälkeen tajunta
kypsyy vasta vuosien kuluessa; kokonainen kolmas osa kuluu meidän
elämästämme ilman tajuntaa ja koko elämämme ajan pysyy toinen puoli
meidän toimintojamme — elimelliset — meille tajuamattomina. Koska
me siten saatamme elää tajunnatta, niin täytyy meitä ylläpitävän
voiman välttämättä olla eroitetun tajunnasta, s.o. sielun täytyy
olla tajuamattomassa. Tämän ylläpitävän voiman me opimme tuntemaan
hypnotismissa, mutta vielä enemmän somnambulismissa, muovailevana ja
järjestävänä voimana sekä yhdistettynä transcendentaaliseen tajuntaan,
joka ilmaisee paljo rikkaampia suhteita luontoon kuin aistillisella
tajunnalla on. Siitä johtuvat korkeammat kyvyt ovat aina siihen
määrään herättäneet okkultistien ihmettelyä, että he siitä päättivät
ihmis-sielun olevan jumalallista alkua sekä kuolemattoman. "Kauvas
vaikuttava, maagillinen voima", sanoo van Helmont, "on meidän etsittävä
siinä osassa meitä, joka on jumalallisuuden kuva."[21] Okkultistit
ovat siten antaneet kertomukselle ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi
paljoa syvemmän merkityksen kuin sille tavallisesti annetaan. Jos
nimittäin käsittää tämän näköisyyden koskevan maallista ihmistä, on
Voltaire oikeassa sanoessaan: "Sitä pahempi Jumalalle, jos minä olen
hänen näköisensä!"[22] Mutta okkultistit johtivat tämän näköisyyden
transcendentaaliseen subjektiin. Niinpä lausuu van Helmont: "Minä
sanon, että ihminen on järjellä varustettu eläin, mutta todellinen
ihminen ei ole eläin, vaan Jumalan todellinen kuva."[23]
Maagillisiin kykyihin, joita ei voida selittää ruumiillisuudesta ja
jotka siten edellyttävät ruumiillisuudesta eroitettua kannattajaa,
sielua, okkultistit perustavat myöskin kuolemattomuuden todisteen.
"Meidän sielussamme", sanoo Agrippa, "asuu kaikkeuden käsittävä
tarkkanäköisyys, joka on ruumiin ja kuolevaisuuden pimeyden himmentämä
ja heikontama, vaan joka kuoleman jälkeen, kun ruumiista eronnut sielu
saavuttaa kuolemattomuuden, muuttuu täydelliseksi tiedoksi. Sentähden
saa usein kuoleman läheisyydessä oleva ja vanhuuden heikontama ihminen
tavattoman hengen valon, koska sielu silloin — vähemmin aistinten
kahlitsemana ja jossain määrin jo ikäänkuin vapautettuna taakastaan ja
lähempänä sitä seutua, mihin se on menevä — ei enää ole niin riippuva
ruumiista kuin ennen."[24] Mutta nämä maagilliset sielun kyvyt eivät
voisi koskaan tulla kokemuksen esineiksi, ellei meillä samalla haavaa
olisi molemmat olemistavat — aineellinen ja transcendentaalinen. Jos
transcendentaalinen subjekti kadottaisi syntymässä transcendentaalisen
luontonsa ja vaihettaisi sen maalliseen, olisi maallinen elämä
keskeytys transcendentaalisessa elämässä, jonka vasta kuolemassa
takaisin voittaisimme, eikä silloin voisi olla olemassa somnambulismia
vaikka tosin spiritismi. Sellainen otaksuma tukkeaisi meille tien
salaisten tieteitten ja ihmisen olemisarvoituksen käsittämiseen,
niin, silloin ei olisi mitään salaisia tieteitä spiritismiä paitsi.
Okkultiset ilmiöt ovat mahdolliset ja ymmärrettävät ainoastaan sillä
edellytyksellä, että meillä samalla haavaa on molemmat olemismuodot.
Aivan mahdoton on se otaksuma, että me muuttuisimme niiden
menettelyjen kautta, joilla me saatamme itsemme sekä muut huumaukseen,
transcendentaalisiksi olennoiksi, jonka johdosta sitte maagilliset
tiedon- ja tahdonvoimat ilmestyisivät. Me emme saata esim. otaksua, että
sähköittäjä voisi hivelemisillä tehdä meidät kaukonäkeviksi. Mutta
sen me voimme kyllä otaksua, että hän saattaa meidät aistilliseen
tajuttomuuden tilaan ja että meissä, vaikka toimetonna, jo ennen sitä
asuva transcendentaalinen tajunta silloin itsestään astuu esille
toimettomuuden tilastaan. Molempain personain meidän subjektissamme —
puhuaksemme Kantin kanssa — täytyy siis olla olemassa samalla haavaa,
muutoin ei okkultismi olisi mahdollinen, ja transcendentaalinen tajunta
sukeltaa ylös itsestään aistillisen tajunnan uuvuttua samoinkuin
tähdet loistavat itsestään auringon sammuttua. Tähdet eivät synny
vasta silloin — kuten vanhat aarialaiset uskoivat — vaan olivat ne
jo olemassa yhtä haavaa auringon kanssa, jonka poistuttua ne kävivät
optillisesti näkyviksi.
Tästä molempien olemistapojen samanaikaisuudesta riippuu siis, että me
jo maallisen olemisemme piirissä voimme kohdata maagillisia voimia ja
kykyjä, niin hyvin ne, jotka kuuluvat tiedon magiaan, yliluonnollinen
tajunta esim. somnambulien kaukonäkemisessä, kuin nekin, jotka
kuuluvat tahdon magiaan — maagillinen tahdon toiminta. Jälkimäinen
saattaa esiintyä mustana, vahinkoa tuottavana magiana, kuten taika- ja
noitailmiöissä, tahi valkoisena, hyväätekevänä magiana, kuten
animaalisessa magnetismissa ja uskonnollisessa mystiikassa.
Okkultistit olivat aina selvillä siitä, että ihmisellä on samalla
haavaa molemmat olemismuodot, maallinen ja transcendentaalinen. Mutta
Kant on, vaikkei hänellä ollut käytettävänään tarvittavia tosiasiain
aineksia, löytänyt totuuden aavistuksen tietä. Hän on, kuten olemme
nähneet, lausunut sanoilla, joita ei saata väärin käsittää ja joille en
minä vasta ole sellaista selitystä antanut, että me olemme jo täällä
maan päällä eläessämme tietämättämme henkiä ja olemme yhteydessä
toisten henkien kanssa. Mutta tosin me voimme ainoastaan silloin
käsittää tämän Kantin mielipiteen, kun pysymme kiinni siinä, että
toinen maailma on vain meidän käsityskynnyksemme toisella puolella,
sillä jos se olisi toisessa paikassa kuin tässä maailmassa, niin
meidän olentomme molemmat puoliskot eläisivät toisistaan eroitettuina
paikan suhteen, toinen esim. Münchenin kaupungissa ja toinen jossain
kaupungissa pilvien tuolla puolen. Sitä ei Kant ole tarkoittanut.
Toinen maailma on hänelle vain maailma käsityskynnyksen takana. Tämän
hän on lausunut näillä sanoilla, joista ei voida mitään pois selitellä:
"Mutta kun sielu eroaa ruumiista, ei sillä enää ole sama aistillinen
käsitys tästä maailmasta. Se ei käsitä maailmaa sellaisenaan kuin
se näyttää, vaan sellaisena kuin se on. Siten on sielun eroaminen
ruumiista aistillisen käsityksen muuttuminen henkiseksi käsitykseksi,
ja tämä on toinen maailma. Toinen maailma ei siis ole toinen paikka,
vaan ainoastaan toinen käsitys."[25] Kun Kant edelleen sanoo: "Yhtä
vähän kuin empiirinen fysiikka kuuluu metafysiikkaan, yhtä vähän
empiirinen sielutiede kuuluu metafysiikkaan"[26] niin luopuu hän
näillä sanoilla kerrassaan sielun todisteen etsimisestä tajunnan
analyseeraamisessa, s.o. hän sanoo, että sielu on tajuamattomassa ja
että sen ainoastaan voi todistaa transcendentaalisen sielutieteen
tosiasioista. Minä olen siis pitkin koko linjaa sopusoinnussa Kantin
kanssa ja kun vastustajani väittävät minun käsittävän väärin Kantin
sanat, täytyy minun otaksua, että he joko eivät ymmärrä saksankieltä
tahi että heiltä puuttuu rehellisyyttä.