Itsetajunta ei valaise edes täydellisesti meidän olentomme f

language: Finnish

MISTÄ TULEN, MIHIN MENEN?

Johdantoa salaisiin tieteihin

Kirj.

Toht. CARL du PREL

Suomentanut

S. Maria Grönstrand

Helsingissä,

Kirjapainoyhtiö Valo,

1905.

SISÄLLYS:

Mistä tulen, minne menen?

Vieraskielisiä sanoja.

Viitteet.

MISTÄ TULEN, MIHIN MENEN?

Missä suhteessa ihminen on arvoitus? Ainakin siinä määrin, että

fysiologia ja fysiologinen sielutiede vielä ovat keskeneräisiä

tieteitä. Mutta me emme tule tässä puhumaan niin paljon siitä, vaan

toisesta kysymyksestä, joka kuitenkin jäisi jäljelle, vaikka nämäkin

tieteet olisivat jo päätetyt. Olisipa erittäin mieltä kiinnittävää, jos

nyt jo tarkalleen tietäisimme, mitä ihminen fyysisessä suhteessa on;

mutta sittenkään emme olisi selvillä pääkysymyksistä: mistä me tulemme?

mitä varten elämme? kuhun menemme?

Saattaisi tosin sanoa — ja usea sanookin — ettei näitä kysymyksiä

yleensä ole olemassa, mutta seuraavasta käy selville, että ne

epäilemättä ovat. Ja jos ne kerran ovat olemassa, vaativat ne

välttämättömästi ratkaisuaan ja useammastakin syystä, joista yksistään

jo meidän itsekkyytemme pitäisi kehoittaa meitä miettimään tilaamme.

Täytyy sitäpaitsi pitää tieteellisenä häpeänä sitä seikkaa, ettei

ihminen, joka kuitenkin on tämän maallisen luomakunnan huippu, edes ole

päässyt selville omasta itsestään. Meillä on, mitä eläimillä ei ole

— itsetajunta. Mutta siitä meidän ei kannata paljoa kerskailla niin

kauvan kuin oma olemassaolomme on meille arvoitus.

Mutta mistä se johtuu, että meidän tajuntamme on liian heikko

valo valaisemaan olemisemme arvoitusta? Voidaksemme vastata tähän

kysymykseen, täytyy meidän palata olemisemme alkusyyhyn; mutta

silloinpa seisommekin kohta kolmen jyrkästi vastakkaisen näkökannan

edessä: materialistisen, panteistisen ja mystillisen.

Materialistisen käsityksen mukaan alkaa meidän olemisemme syntyessä

ja on meidän tajuntamme heikko valovoima siis biologisesti ja

fysiologisesti selitettävä. Maallinen, kuollut ja sokea aine kehittyy

muka aivan itsestään — elkäähän kysykö: kuinka? — aina käsitykseen

ja tajuntaan saakka, kohoten yhä biologisessa muodostumisessa; mutta

tähän päivään saakka saavutettu kehitysmäärä ei riitä vielä selittämään

ihmisolennon arvoitusta. Panteistinen käsitys antaa meidän syntyä

metafyysillisestä maailmanaineksesta, joka tosin myöskin on sokea,

mutta jolla kuitenkin on tarvetta oppia tuntemaan itsensä ja panee

tätä tarkoitusta varten maailman luomisen toimeen. Tämä Jumalan

itsehuomio saavuttaa nykyään korkeimman asteensa ihmisaivoissa, mutta

paha vain osoittautuu valo vielä liian vähäiseksi. Toisin mystillinen

näkökanta! Tämän mukaan ei syntymä ole meidän olemisemme alku,

vaan olemme me ennen tätä maallista elämää viettäneet aivan toista

individualista elämää, jonka kuitenkin syntymässä unohdamme. Siten

olisi itsetietoisuutemme heikkous selitettävissä sen heikontumisen

kautta meidän syntymähetkellämme.

Verratessamme näitä kolmea käsityskantaa toisiinsa, sanonee ehkä

moni, että materialistinen on otaksuttava ja selvä, panteistinen

vaikeampi käsittää ja jokseenkin hämärä, vaan mystillinen tykkänään

mahdoton ajatella ja aivan himmeä. Mutta niin on vain näennäisesti,

todellisuudessa on asianlaita aivan päinvastainen. Materialismi on

tosin selvä, mutta ainoastaan siksi, että se on pintapuolinen, että

se yleensä luopuu metafyysillisestä tutkiskelemisesta. Panteismi on

paljon syvempi, mutta on sillä se haitta, ettei sitä koskaan voida

todistaa tosiseikoilla; vaan täytyy sen pysyä pelkkänä mietiskelynä.

Sitävastoin on juuri tuo näennäisesti niin epäselvä mystillinen käsitys

todellisuudessa selvä olematta pintapuolinen, ja kun se sitäpaitsi

voidaan todistaa kokemuksen tuloksilla, olisi se jo aikaa sitte

tunnustettu, jos näihin tuloksiin olisi pantu huomiota.

Näistä tosiasioista me nyt tahdomme puhua. Mutta ennen sitä me tahdomme

vertauksen avulla tutustuttaa lukijamme mystilliseen käsityskantaan

ja osoittaa, että meidän tajuntamme heikkous itse asiassa voi olla

syntymässä tapahtuneen heikkenemisen tulos. Tämä vertaus ei tosin

selitä itse muutosta, mutta todistaa ainakin sen psykologisen

mahdollisuuden.

Kuvitelkaamme seuraava tapaus: Tyynellä merellä purjehtivalla

aluksella vaivutetaan laivamies hypnotiseen uneen ja annetaan hänelle

käsky nukkua iltaan saakka, mutta herätä sitte ilman vähintäkään

muistoa menneisyydestään. Tämä käsky hänelle annettua, kannetaan

laivamies venheesen ja soudetaan pienelle saarelle valtameressä, jonka

tapahduttua alus täysin purjein purjehtii tiehensä.

Herättyään on tämä laivamies täydellisesti vastasyntyneen ihmisen

kaltainen, sillä eroituksella vain, että hän on tullut maailmaan

täysiikäisenä, kypsyneellä järjellä varustettuna ihmisenä; hän alkaa

elämänsä miehenä. Mutta turhaan hän koettaa muistella, kuka hän on ja

miten hän on tullut tämän hänelle tuiki tuntemattoman luonnon keskelle.

Ilman vähintäkään muistoa entisestä elämästään hän hämmästyy, jopa

peljästyykin itseään ja seutua, missä on herännyt, siinä määrin, että

hänestä pian saattaisi tulla raskasmielinen.

Niin kauvas kuin hänen silmänsä kantaa, leviää valtameri — näky,

jota hän ei luule koskaan ennen nähneensä. Hän katsahtaa maalle päin

tunteakseen paikkoja, mutta kaikki on hänelle yhtä vierasta. Hän ei

voi muistaa koskaan nähneensä tämänkaltaisia kappaleita — kasvia

ja eläimiä, vuoria ja pilviä, jotka kiitävät niiden yli. Vihdoin

hän myöskin saa nähdä kaltaisiaan olentoja. Hän rientää heitä kohti

saadakseen heiltä selitystä. Mutta nämä ovat samassa käsittämättömässä

asemassa. He eivät tiedä ketä ovat tahi mistä he ovat tulleet.

Näin ihmeellisessä asemassa olevat ihmiset saattaisivat nääntyä

mietiskelyihin itsestään ja saarestaan, mutta kaikki mietiskely ja

keskenäinen kyseleminen ei selvittäisi pulmaa. Syvällä ihmettelemisellä

ja suurimmalla ihastuksella he katselisivat — ikäänkuin heille uutta

näytelmää — laskevaa aurinkoa, joka valaa kultaisen valosillan yli

valtameren, ja rajaton olisi heidän hämmästyksensä tuhansien tähtien

syttyessä illan taivaalla.

Aikaa voittain tosin aineelliset tarpeet haihduttaisivat heidän

mietiskelyjään. Nälkä ja jano, väsymys ja uni vaativat tyydyttämistä.

Sade ja kylmyys pakoittavat heitä etsimään kattoa suojakseen. Ja niinpä

alettaisiin tällä saarella viettää ihmeellisintä Robinsonin elämää. —

Robinson vei kuitenkin mukanaan saarelle muistot sivistysoloista, vaan

meidän saarelaistemme täytyisi ajatella ja keksiä kaikki uudesta.

Meidän ei ole tarvis pitemmältä jatkaa tätä kuvausta. Eikä tässä

ole kysymys siitä, voiko hypnotinen aivojen vaivuttaminen mennä

niin pitkälle — onhan tämän tapaisia kokeita tehty — että unesta

herääminen on aivan uudesta syntymisen kaltainen. Kaikessa tapauksessa

minä en ole kertonut pelkkiä mielenjohteita; saari, josta tässä on

puhe, on maa, sitä ympäröivä valtameri on maailman avaruus, saarella

toisiaan kohtaavat olennot ovat ihmiset, ja heidän näyttelemänsä pitkä

Robinsonin tarina on ihmiskunnan sivistyshistoria.

Todellakin! Jos me hiukan syvemmin katselemme omaa maallista tilaamme,

huomaamme me, että vertaus noista saarelaisista soveltuu meihin joka

kohdassa paitsi siinä, ettemme me herää kehittyneellä tajunnalla

kypsinä olentoina, vaan kehittymättömällä tajunnalla avuttomina

olentoina. Koska tämä on ainoa ero, riippuu ainoastaan tästä ainoasta

asianhaarasta, että me käyttäydymme aivan toisella tavalla kuin nämä

saarelaiset. He heräävät mietiskelevinä filosofeina, sillä filosofi on

se, joka taitaa ihmetellä omaa olemistaan sekä maailman olemista. Me

sitävastoin totumme lapsuudessamme siinä määrin kappaleiden näkemiseen

ja omaan olemassa oloomme, että ne, herättämättä hämmästystämme,

päinvastoin tuntuvat meistä aivan luonnollisilta asioilta. Kun meidän

tajuntamme on kypsynyt, ei se tottumuksen tylsyttämänä enää kykene

tuntemaan ihmettelyä ja niin me elämässämme tykkänään vaivumme

käytännöllisiin huoliin. Usein ajattelevammat ihmiset tosin tulevat

miettineeksi meidän tilamme käsittämättömyyttä, ja uskonnonsäätäjät

ja filosofit selittävät nuo molemmat arvoitukset, maailma ja ihminen,

meidän miettimisemme arvoisiksi, jopa tärkeimmiksi kysymyksiksi, joista

ihmishenki saattaa aprikoida. Mutta heidän kokeensa saattaa meidät

ajattelemaan tilaamme eivät ole koskaan tehneet syvää ja pysyväisempää

vaikutusta pelkästään jo siitä syystä, etteivät he itsekään ole olleet

yksimielisiä molempien arvoitusten ratkaisemisessa.

Tosin on aina ja kaikkialla ihmiskunnassa ellei selvästi niin kuitenkin

himmeästi tunnettu, että ihminen ja hänen asemansa maailmassa on

ihmeellistä ihmeellisempi. Ymmärrettävää on, ettei ihmiskunta konsanaan

ole tahtonut uskoa, että me elämme tällä kosmillisella saarella

tietämättä mistä me tulemme ja mihin menemme. Meidän halumme paremmin

tutustua tähän saareemme osoittaa jo ei ainoastaan käytännöllisten

tarpeiden tyydyttämistä, vaan myöskin objektiivista harrastusta ja

toivetta voida kenties sitä tietä ratkaista oma arvoituksemme. Mutta

uskonnon säätäjät ja filosofit vakuuttavat alati uudelleen, ettemme

me koskaan pääse mihinkään selvyyteen pelkillä luonnontieteellisillä

harhailuilla saarellamme, vaan että kaiken fysiikan takana on muuta, on

metafysiikka, ja että me vasta sieltä löydämme arvoituksen ratkaisun.

Usein koittaa sivistyskausia, jolloin kaikilla tahoilla omistetaan usko

metafysiikkaan, jopa voittaa se varmat muodot. Mutta aina tulee jälleen

epäilyksen aikoja, jolloin epäillään ei ainoastaan näitä muotoja,

vaan itse kysymystä. Silloin syntyy tuo kummallinen aivosairaus,

jota Schopenhauer sanoo metafyysilliseksi tarvitsemattomuudeksi ja

joka usein liikkuu kulkutaudin tavoin ja kestää kauan. Se mies, joka

silloinkin säilyttää sen verran ihmettelemisen ja miettimisen kykyä,

että pitää saarelaisten tilaa kummeksittavana, hän on muiden mielestä

haaveksija ja itsensä kiusaaja. Materialistit ovat, niin sanoaksemme,

ajatuksen filisteriä. He väittävät varmuudella, ettei mitään ole

ollut ennen meidän saapumistamme saarelle ja ettei mitään enää seuraa

meidän lähdettyämme täältä. Heidän mukaansa ei ole mitään ihmisen

olemisen arvoitusta, sillä me olemme itsensä saaren tuote, tykkänään

samaa ainetta kuin tämä. Omasta voimastaan on tämä aine muodostautunut

orgaaniseksi aineeksi — samaten kuin parooni Münchhausen veti itsensä

ylös suosta omasta niskapalmikostaan. Siten ovat yksin elämä ja

ajatteleminenkin muodostuneet aineen ominaisuuksiksi.

Materialistille on maailma fysikaalinen ongelma, ihminen kemiallinen.

Sitä ne tosin ovatkin, vaan se ei estä niitä samalla olemasta

metafyysillisiä ongelmoita. Vaikkapa maailma voisi äärimmäistä

kiintotähteä myöten tykkänään pienimmissäkin yksityisseikoissa selittää

fysikaaliseksi arvoitukseksi, niin seisoisimme niin hämmästyttävien

seikkojen edessä, että jokainen ajatteleva ihminen vasta silloin

tulisi oikein huomaamaan metafyysillisen arvoituksen olemisen,

samoin kuin eräs indialainen kuningas, joka hovissaan piti useita

oppineita miehiä, jotka keräytyivät hänen luokseen keskustelemaan. He

taisivat vallan erinomaisesti puhella kaikista asioista, sanoa mikä

se ja se oli ja miksi se niin oli, vaan he eivät voineet kuitenkaan

tyydyttää kuningasta. Tämä keskeytti aina lopuksi heidän keskustelunsa

kysymyksellä: "niin, mutta miksikäs mitään on olemassa?" Ja tähän eivät

oppineet taitaneet antaa vastausta.

Maailmassa materialisti näkee vain sen koneellisen puolen ja koska

hän tuntee ainoastaan lainmukaisesti vaikuttavia voimia, on koko

luonto hänestä nähden tarkoituksetonta ja päämäärätöntä leikkiä.

Hänen mielestään ei maailmalla eikä meidän olemisellamme ole mitään

tarkoitusta. Koneellinen lainmukaisuus ja järjetön tarkoituksettomuus

ovat hänelle samoja käsitteitä. Tämä on materialismin perusaate, vaan

myöskin sen perushairahdus, sillä saattaahan varsin hyvin saavuttaa

tarkoituksia ja saavutetaankin usein lainmukaisen mekanismin kautta.

Sellaisissa tapauksissa on tarkoituksellisuus sitä kieltämättömämpi ja

sitä täydellisempi, kuta täydellisempi koneisto on. Taskukelloissamme,

niin, jokaisessa mekanillisessa keksinnössä on mekanismi astunut

tarkoituksen palvelukseen. Sama saattaa varsin hyvin olla maailmankin

laita.

Luonnontieteellinen kappalten määritteleminen koskee ylipäätään

vain niiden ulkopuolta, ei niiden olentoa. Goethen Faustin

saattaa luonnontieteellisesti esitellä lumpuista valmistettuun

paperiin ja painomusteeseen. Jonkun Mozartin ihanimmista aarioista

voi luonnontieteellisesti selittää jaksoksi toisiaan seuraavia

ilmaväreilyitä. Mutta Goethe ja Mozart eivät suinkaan tyytyisi moiseen

selitykseen. Ja samoin eivät ajattelevammat henkilöt ole aikojen alusta

tyytyneet luonnontieteelliseen maailman selitykseen. Maailma on aivan

kieltämättä luonnontieteellinen ongelma, mutta samalla esteetillinen,

eetillinen ja metafyysillinen. Tämän ovat kaikkina aikoina tunnustaneet

ne, jotka ovat katsoneet pintaa syvemmälle.

Tosin on se osa työtä, jonka luonnontiede jättää suorittamatta,

vaikein. Saarelaiset, joista alussa puhuimme, olisivat vielä varsin

vähän tehneet asemansa selvittämiseksi, vaikka olisivat tutkineet läpi

saarensa kuinkakin tarkasti. Mutta mitä maailmaan tulee, ei ihmiskunta

ole vielä kerinnyt niinkään pitkälle.

Meidän tajuntamme eli ymmärryksemme on pilkkotyötä. Harjoittamamme

kokemustieteet eivät ole läheskään päätetyt, ja saattaapa edeltäpäin

sanoa, että uusia tieteenhaaroja ilmestyy alati. Ei voi siis, ainakaan

tuonnemmaksi ollenkaan olla puhetta siitä, että meidän filosofiamme,

meidän maailmankäsityksemme mitenkään vielä olisi loppuun suoritettu.

Tämä on sitäkin vähemmin tapaus, kun juuri ne luonnontieteet, jotka

maailmankäsityksen saavuttamiseksi ovat tärkeimmät, pääasiassa ovat

meille oudot ja hämäräperäiset. Tähtitiede käsittää enimmin maailmaa

ja on tieteistä kehittynein; mutta tuntemalla ainoastaan ulkonaisesti

luonnon näyttämöä emme me ole filosofisessa suhteessa päässeet

pitkälle; ja tähtiä katsellessamme me tunnemme vaikutuksia, jotka

enemmin tahi vähemmin kuuluvat tunnepiiriin, mutta joista huolimatta

maailma kuitenkin pysyy meille suurena kysymysmerkkinä. Jos jälleen

käännämme katseemme maahan, olemme samalla asteella. Mineralogiassa

esim. ollaan suurimmaksi osaksi selvillä, mutta filosofisessa

suhteessa emme sillä paljoa voita. Biologia sitävastoin, joka tiede on

verrattomasti tärkeämpi, vilisee arvoituksia. Mutta ihminen, korkein

kaikista luonnon tosiasioista, on samalla arvoituksista suurin. Hän

ei ole edes fysiologiselta puoleltaan täydellisesti selvä; mutta

sielutiede, joka käsittelee hänen korkeimpia ominaisuuksiaan, on siinä

määrin temmellyspaikkana eri näkökannoille, että mitä vastakkaisimmat

käsitykset ihmisestä ovat vallalla. Toisista me olemme kasa kemiallisia

aineksia, toisista Jumalan kuva.

Mutta koko filosofian kohtalo riippuu tavallaan psykologiasta. Sillä

samoin kuin ihmisen voi ainoastaan hänen korkeimpien ominaisuuksiensa

mukaan tyydyttävästi selittää, samaten voi luonnonkin ainoastaan

selittää sen korkeimman luomuksen mukaan ja tämä on juuri ihminen, joka

on ainakin meidän tuntemamme luonnon kukka. Sitä tieteilijää, joka

tutkii metafysiikkaa, pääsemättä ensin perille psykologiassa, saattaa

sentähden verrata kasvientutkijaan, joka selittäessään hedelmäpuuta

jättää huomioon ottamatta sen hedelmän.

Luonnon tosiseikat eivät ole kaikki samasta arvosta

maailmankäsitykselle ja ne ovat valitettavasti sitä hämärämmät

kuta tärkeämpiä ne ovat. Kokeet ratkaista maailman ongelmaa täytyy

meidän sentähden siirtää sinne, kunnes ensin olemme ratkaisseet

ihmisen olemisen arvoituksen ja ennen, kaikkea sen psykologisen

puolen, s.o. ihmissielun arvoituksen. Tätä ovat tosin jo ammoisista

ajoista suurimmat henget koettaneet ratkaista; mutta miten vähän

vielä on voitettu, osoittaa se seikka, että vastakohta materialismin

ja spiritualismin välillä on vielä yhtä jyrkkä kuin ennen muinoin,

niin, vieläpä jyrkempikin syystä että molemmat puolueet ovat yhä

visummin muodostelleet perustelunsa ja väitesanansa. Siitä, että tuo

pitkäaikainen taistelu ei ole tuottanut mitään hedelmiä, on moni

epäilijä tullut siihen johtopäätökseen, että sielu on ratkaisematon

ongelma, josta saattaa sanoa ei ainoastaan: "me emme tiedä", vaan "me

emme tule koskaan tietämään".

Pitääkö meidän siis nakata kirves mereen? Ei, sitä en usko. Vasta

silloin olisi paikallaan tykkänään luopua arvoituksen selvittämisestä,

kun voitaisiin näyttää, että selitystä on etsitty oikealta suunnalta ja

tyhjennetty jo kaikki apuneuvot. Mutta niin pian kun osoitetaan — ja se

on tapahtuva tässä kirjasessa — että on astuttu väärälle tolalle eikä

vielä laisinkaan koeteltu tärkeintä apuneuvoa ongelman ratkaisemiseksi,

me pudistamme päältämme nykyisen velttouden ja ryhdymme uudella

rohkeudella tutkimustyöhön. Mutta täytyy jo tässä sanoa, että oikeata

tietä osoittaessamme meidän käsityksemme siitä, että ihmisen tieto on

ainoastaan pilkkotyötä, tulee saamaan vihiä syvemmän perustuksen. Mutta

vaikka näkyykin, että ongelma on paljoa syvemmällä kuin tähän saakka

olemme aavistaneet, niin olemme me kuitenkin siinä suhteessa edellä

edeltäjistämme, että on ainakin käyvä selville mihin vipu asetetaan.

Varsin ymmärrettävästi sielun kysymystä ratkaistaessa otettiin

lähtökohdaksi se mitä ihmisestä tiedämme, tahi toisin sanoin,

tutkittiin ihmisellisen ymmärryksen sisältö ja etsittiin sieltä sielua.

Pidettiin päivän selvänä asiana, että sielunoppi ja ymmärryksen

tutkiminen ovat sama asia. Ja kuitenkin oli tämä todistamaton arvelu.

Saattoihan tapahtua — ainakaan ei logiikka vastusta tätä otaksumaa —

ettei sielu olekaan löydettävänä meidän tajunnassamme, ettei meidän

tietomme omasta itsestämme yleensä valaisekaan meidän olentomme pohjia.

Mutta on myöskin mahdollista, että se tosiasioiden aineisto, jonka

perustalle sielunoppi on rakennettava, on riittämättömästi tarkasteltu,

että juuri ratkaisevat tosiseikat on syrjäytetty.

Ei ole vaikea asia näyttää toteen, että kummatkin nämä arvelut ovat

paikallaan. On etsitty sielua väärästä paikasta ja oikealla kohti on

jätetty huomioon ottamatta juuri ne tosiseikat, jotka ratkaisevat asian.

Kieltämätöntä on, ettei sielu asusta meidän ymmärryksessämme vaan sen

ulkopuolella, että sielunoppi jo lähtökohdassaan oli harhateillä. Sillä

mitä on meidän itsetajuntamme? Nähtävästi ainoastaan erikoishaara

tajunnasta eli ymmärryksestä, josta se ei eroa aistimen kautta, vaan

siinä mihin se kohdistuu. Itsetajunta on sisäänpäin, meidän omaan

itseemme suunnattu tajunta. Mutta mitä tajunta on? Se on biologinen

kehitystuote. Biologia osoittaa, että tajunnan kehitys kulkee

rinnakkain elimistön kasvamisen ja kehittymisen kanssa. Monimutkaisin

elävä olento, ihminen, omistaa myöskin kehittyneimmän ymmärryksen eli

tajunnan. Vaan ei ole edes ihmisenkään tajunta täydellinen. Se ei

tajua sitä esinettä, johon se on kohdistettu, nim. maailmaa. Se jää

siitä jäljelle käsin. Tähtitaivaan katseleminen opettaa jo meille,

että meidän tietomme on sen rinnalla, jota emme tiedä, ikäänkuin

pisara meressä. Ainoastaan vähäinen osa siitä, mitä maailmassa

on, joutuu meidän aistiemme kautta meidän ymmärrykseemme. Meidän

aistimme ovat rajoitetut ei ainoastaan lukuun nähden, vaan jokainen

eri aistin myöskin kelpoisuutensa suhteen. Meidän silmämme on luotu

havaitsemaan vain seitsenvärisen spektrumin, taivaankaaren värit. Mutta

spektrumin värit ulottuvat molemmin puolin tuntemattomiin saakka. On

heleänpunaisia ja on heleänpunasinervia säteitä, joiden näkyminen

ihmissilmälle riippuu liian monilukuisista ja liian vähälukuisista

ilmaväreilyistä. Nämä säteet voi nähdä fysikaalisten koneiden avulla,

mitkä ovat tunteellisemmat kuin ihmissilmän näkökalvo. Samalla tapaa

ovat kaikki meidän aistimemme rajoitetut. Ilmavärähdykset, jotka

johtuvat vähemmästä kuin 30, ja enemmästä kuin 24,000 pyörähdyksestä

sekunnissa, eivät tuota ääntä.

Luonnossa on vielä voimia, joita ei ihminen käsitä ennenkuin ne

muutetaan muiksi voimiksi. Magneettisille ja sähkövaikutuksille me

emme ole herkkiä. Mutta lopuksi täytyy myöskin mainita, ettemme me

yleensä tunne objektiivisiä luonnonliikkeitä, vaan ainoastaan niiden

vaikutuksen meihin; me emme havaitse eetterivärähdyksiä, vaan valoa,

emme ilmavärähdyksiä, vaan ääniä. Meillä on siten käsityksessämme

väärennetty kuva maailmasta. Mutta tämä ei estä meitä käytännöllisessä

suhteessa edistymästä, sillä tämä väärennys ei ole yksilöllinen ja se

tapahtuu luonnonmukaisella tavalla.

Nämä ovat pelkkiä lauseita, jotka luonnontiede on tarkoilleen

todistanut. Luonnontiede yksistään riittää siis jo vastustamaan

materialismia. Materialismi seisoo ja kaatuu sen väitteen kera, että

ainoastaan aistillinen maailma on todellista. Meillä on viisi aistinta;

siis — päättää materialismi — on meillä myöskin viisi aineellista

ominaisuutta. Mutta tällaisten johtopäätösten mukaan me saattaisimme

yhtä hyvin sanoa: ei ole aurinkoa, koska maailmassa on sokeita.

Luonnontieteenä on materialismi itse osoittanut, että maailma ulettuu

kauemmaksi kuin meidän aistimemme. Se on turmellut oman perustuksensa;

se on sahannut poikki oksan, jolla itse istui. Mutta filosofiana se

väittää vielä sillä istuvansa. Materialismilla ei siis ole mitään

oikeutta sanoa itseään maailmankäsitykseksi. Sellaiseksi se ei riitä ja

on suuruuden hulluutta, että se sanoo itseään filosofiaksi. Ainoastaan

yhtenä tiedon haarana se on oikeutettu; muuten on se maailma, joka on

sen tutkimisen esineenä, luulomaailma ja on selvä erehdys rakentaa

sille maailmankäsitys. Todellinen maailma on sekä ominaisuuksiinsa että

laajuuteensa nähden aivan toinen kuin materialismin tuntema maailma, ja

ainoastaan todellinen maailma voi olla filosofian esineenä.

Mitä on sanottu tajunnasta, ettei se pysty kohteesensa, täytyy

vielä suuremmalla syyllä pitää paikkansa itsetajunnan suhteen.

Ensiksikin on itsetajunnan kohde paljoa vaikeampi käsittää kuin mikään

tunnetussa maailmassa. Vielä on tajunnalla takanaan pitkä biologinen

kehityskausi, joka kenties jo muodostaa jokseenkin korkealla olevan

astimen tikapuissa. Ihmisessä vasta on kysymys itsetajunnasta tahi

ainakin varsinaisesta itsensä tuntemisesta. Se on siis ensimäinen astin

tikapuissa, ensimäinen yritys. Sitä todenmukaisempaa on sentähden,

ettei se tyhjennä sitä olentoa, johon se kohdistuu, itseämme. Mutta

silläpä on tuomio langetettu siitä sielutieteestä, joka tahtoo

rajoittua vain itsetajunnan tutkimiseen. Se vastustaa kehitysoppia ja

selvää on, ettei arvoitusta voi tätä tietä ratkaista.

Itsetajunta ei valaise edes täydellisesti meidän olentomme fyysillistä

puolta. Samoin kuin meidän havaintokynnyksemme eroittaa meidät

tapahtumista meitä ympäröivässä luonnossa, samoin se eroittaa meidät

tapahtumista meissä itsessämme. Elimelliset toiminnat — kasvaminen,

ravitseminen, ruuansulatus, sydämen toiminta y.m. — tapahtuvat

terveessä ruumiissa meidän huomaamattamme. Vanhan sielunopin mukaan

nämä toiminnat kuuluisivat sentähden meidän olennollemme vieraasen

aineesen, johonka sielu olisi selittämättömän sattuman oikusta

kiinnitetty. Mutta saattaisihan tapahtua, että nämä elimelliset

toiminnat kuuluisivat, lainmukaisuudestaan huolimatta, meidän omaan

olentoomme. Meidän tarvitsee vain luopua siitä väärästä luulosta,

että sielu on tajunnassa. Voisihan sielu myöskin olla eloa antava

ja järjestävä prinsiippi ja silloin ei elimellisten toimintojen

huomaamattomuus vielä olisi todistus siitä, että niillä on vieras

lähde Jos sielu pitäisi niistäkin huolta, silloin olisi ihminen

yhdenmukaisella tavalla selitetty.

Puhtaasti psykologisissa toiminnoissammekaan, niinkuin tunteissa,

ajatuksissa ja tahdon liikenteissä, me emme vielä pääse sielumme koko

olennon perille. Materialistit väittävät yksin näissäkin toiminnoissa

ainoastaan meidän ruumiimme koko olennon ilmenevän eli että

ajatuksetkin ja tunteet ainoastaan ovat ruumiin toimintoja. On tosin

epäjohdonmukaista — vaikka materialisteilla varsin tavallista — muuttaa

_sen ohella sentähdeksi_, vaan kieltämätöntä on kuitenkin, että ajatukset

ja tunteet ovat yhdistetyt ruumiillisiin elimiin, että ne kulkevat

rinnan ruumiillisten tilojen kanssa. Juuri siitä seikasta johtuu

materialismin valhekoreus, joka tästä rinnan kulkemisesta päättää,

ettei sielua ole olemassa. Mutta tähän riitakykymykseen ei meidän ole

lainkaan tarvis kajota. Riita siitä, sisältääkö tämä riippuvaisuus

ainoastaan yhdysjärjestämisen suhteen — kuten spiritualistit sanovat —

tahi syyn suhteen — kuten materialistit väittävät — on yhtä vanha kuin

sielutiede itse. Mutta me voimme tykkänään jättää sen syrjään, sillä

me johdamme todistuksen sielun olemassa olosta aivan toisista, paljon

varmemmista tosiseikoista, sellaisista nimittäin, joiden suhteen ei voi

olla kysymystäkään ruumiillisista elimistä riippumisesta.

Tähän saakka sanottuun voimme liittää lauseen: sielu ei ole sen piirin

sisällä, jonka meidän itsetajuntamme valaisee, se on tajuamattomassa,

ei sitä voi siitä vetää esille; sielun kysymys täytyy sentähden siirtää

tuonnemmaksi kunnes itsetajuntamme on biologisesti syventynyt. Mutta

niin huono ei asianlaita sentään ole. Vaikka meidän sielumme toiminnat

itse tapahtumaan nähden ovatkin meille tuntemattomat, niin kuuluu tämän

tapahtuman tuloksista paljon meidän tajuntamme piiriin, kuten kohta

tulemme näkemään. Sieluelämämme suhteen on jokseenkin säännöllinen

ilmiö että tajuamaton tila ja tajuaminen vuorottelevat. Neron luovassa

toiminnassa me jo näemme aistillisen tajunnan verhoamista, mutta

hypnotismissa sen täydellistä alistamista sellaisten ilmiöiden ehtona,

jotka kuuluvat tajuamattoman piiriin. Lisätodisteena tähän vastakohtaan

on muistiton herääminen.

Tämä vastakohta todistaa nyt kieltämättä meidän sieluelämämme

dualismia, ja siten me joudumme oitis sen tärkeän kysymyksen eteen,

onko tässä nyt kysymys kaksinaisuudesta aivoelämässä vaiko kenties

kaksinaisuudesta aivoissa ja sielussa. Edellisessä tapauksessa meillä

olisi tekemistä kaksois-minän kanssa, jonka molemmat puoliskot

fysiologinen sielutiede ympäröisi. Jälkimäisessä tapauksessa

sitävastoin meidän täytyy tunnustaa se määrittely ihmisestä, jonka

Kant jo sata vuotta sitte lausui: yksi olento, johon kuuluu kaksi

personaa. Toinen näistä personista olisi siis fysiologista laatua. Jos

nyt tämä määrittely on oikea, riippuu tykkänään siitä, onko kaikki

sieluntoiminta sidottu aivoelämään vai voiko tajuamattomasta houkutella

esille sellaistakin toimintaa, joka on laadultaan tykkänään erilaista

kuin se toiminta, joka on aivoihin sidottu, ja jota varten sentähden

täytyy otaksua löytyvän eri elin. Viimemainitussa tapauksessa vasta me

tajuamattomassa löydämme sielun.

Kantin määrittely ihmisestä on jäänyt vaikutuksetta sielutieteesen

syystä että tiede on anteeksiantamattomalla tavalla laiminlyönyt sen

tosiseikkain ainevaraston, joka on tämän määrittelyn perustus ja

joka valitettavasti oli Kantin ajalla tuntematon. Nämä tosiseikat,

joista tässä on kysymys, ovat salaisten tieteiden tutkimusesine,

joita tieteitä kuten tunnettua vielä meidänkin päivinämme kohdellaan

lapsipuolen tavoin.

Ettei sielun kysymystä ole voitu ratkaista, riippuu siis itse teossa

molemmista yllämainituista asianhaaroista; ensinnäkin on sielua etsitty

väärästä paikasta, tajunnasta eikä tajuamattomasta. Toiseksi on, kun

— ja tämäkin vasta viime aikoina — tajuamaton vedettiin tutkimuksen

piiriin, oikealla paikalla mainittu väärät tosiasiat, nimittäin ne,

jotka todistavat tajuamattoman aivoelämän olemassa olon, vaan ei niitä,

jotka näyttävät toteen, että on olemassa sieluelämä aivoelämän rinnalla.

Joka tunnustaa salaisten tieteiden tosiseikat, johtuu siis jälleen

Kantin määrittelyyn ihmisestä. Hän ei hyväksy niitä vapaaehtoisesti,

vaan pakosta. Hän sanoo silloin — minkä salaiset tieteet todistavat —,

että meidän maalliselle tajunnallemme sieluelämämme on tajuamattomassa,

vaan ettei sielu suinkaan ole tajuamaton, että sen toiminta

vuoroittelee tajutun toiminnan kanssa, että nämä toiminnat laadulleen

tykkänään eroavat tajutuista, ja että ne jälleen käyvät meille

tajuamattomiksi aistillisen tajuntamme palatessa.

Sillä on meidän olentomme kaksinaisuus tunnustettu, sielun ja aivojen

— joiden monistinen ratkaisu vielä on tekemättä — eikä ainoastaan

kaksinaisuus aivoelämässä. Aistimiin ja aivoon sidotulle tajunnalle

olisi siis ainoastaan toinen puolisko meidän olennostamme — sen

maallinen puoli — havaittavissa. Mutta tästä täytyy eroittaa toinen

olennon puolisko, jota toistaiseksi saattaa pitää yliaistillisena.

Siten sielu on tosiasiassa paljoa syvemmällä kuin tähän saakka

on otaksuttu ja havaitsee, että todellinen sielutiede vielä on

kirjoittamatta. Mutta ainakin sen me nyt tiedämme, mistä sielu on

etsittävä, ja on meillä toivoa voida päättää sen olemassaolosta ja

laadusta sellaisten toimintojen perusteella, jotka epäilemättä kuuluvat

ainoastaan sille, jotka eivät ole sidotut mihinkään ruumiilliseen

elimeen ja joista materialistisen nalkuttajan täytyy pysyä loitolla.

Sinänsä tämä sieluoppi, jonka peruspiirteet Kant on vetänyt, näyttää

aivan mahdottomalta yritykseltä. Vaan jos otamme huomioon tosiasiat,

joille se on rakennettava, on käyvä selville, että tällä uudella

sielutieteellä on ei ainoastaan suuremmat toiveet päästä päämääränsä

perille kuin vanhalla, vaan että yleensä ainoastaan hän voi sen

saavuttaa.

Kant sanoo: "minä myönnän, että olen hyvin taipuvainen otaksumaan

aineettomien olentojen olemassa olon maailmassa ja lukemaan oman

sieluni näiden olentojen luokkaan". Mutta ottaen huomioon aineellisen

luonnon, jonka ihminen samalla kertaa omistaa, hän jatkaa:

"Ihmissielu kuuluisi siis jo nykyisessä elämässä ikäänkuin kahteen

maailmaan yhtaikaa, joista hän, mikäli on yhdistetty ruumiin kanssa

personalliseen yhteyteen, selvästi havaitsee ainoastaan aineellisen...

Se on siis sama olemus, joka kansalaisena kuuluu sekä näkyvään että

näkymättömään maailmaan, vaan ei sama persona; sillä toisen käsitteet

eivät ole samallaisia kuin toisen maailman käsitteet. Mitä minä henkenä

ajattelen, en minä sentähden ihmisenä tiedä ja päinvastoin"[1]

On tosin henkilöitä, jotka sanovat Kantin teosta "Träume eines

Geistersehers" (Henkien näkijän unia) ivailuksi Svedenborgista ja

henkiuskosta. Mutta tämän mielipiteen kumoaa tykkänään se seikka, että

Kant kaksikymmentäkaksi vuotta myöhemmin piti esitelmiä, joissa hän

lausui aivan samoja mielipiteitä ja vetosi Svedenborgiin, nimittäen

hänen käsityksiään "yleviksi".[2] Ohimennen sanoen kumoaa tämä sen

mielipiteen, että Kant on ainoastaan ennen "Arvostelunsa" julkaisemista

harrastanut henkimaailman ilmiöitä. Tärkeimmän osan näistä esitelmistä,

missä Kant kriitillisellä aikakaudella osoittautuu mystikoksi,

olen minä — koska ne eivät löydy missään hänen koottujen teostensa

painoksessa — julaissut uudelleen,[3] ja tahdon minä esittää niistä

pari lausuntoa.

"Elämä on sielun commercium, yhdistys, ruumiin kanssa; elämän alku on

tämän commerciumin, yhdistyksen, alku, elämän loppu on commerciumin

loppu. Commerciumin jatko on elämä. Elämän alku on syntymä; mutta tämä

ei ole sielun elämän alku, vaan ihmisen. Elämän loppu on kuolema; mutta

tämä ei ole sielun elämän loppu, vaan ihmisen. Syntyminen, elämä ja

kuolema ovat siis vain sielun tiloja..." — "Siis jää substansi (sielun

aines), vaikka ruumiskin häviää ja siis on substansin täytynyt olla

jo ennen kuin ruumis syntyi..." — "Elämä on ihmisessä kahtalainen —

eläimellinen ja henkinen elämä. Eläimellinen elämä on ihmisen elämä

ihmisenä ja tähän on ruumis tarpeellinen, jotta ihminen eläisi. Toinen

elämä on henkinen elämä, jossa sielun ruumiista riippumatta täytyy

edelleen jatkaa samoja elämän toimintoja".[4]

Kuten huomaa sisältää Kantin sieluoppi kaikki välttämättömät ainekset.

Hän opettaa, että sielu asustaa tajuamattomassa ja että molemmat

personat meidän olemuksessamme ovat yhtäaikaiset. Hän opettaa edelleen

ennenolemista ja kuolemattomuutta. Mutta huolimatta siitä on myöhempi

sielutiede jälleen tutkinut ainoastaan toista personaa meidän

olennossamme, joka alkaa syntymällä ja päättyy kuolemaan, ja tätä tietä

täytyy tosin sieluopin johtaa materialismiin.

Mutta Kant oli samoin selvillä siitä, että sieluoppi täytyy rakentaa

salaisille tieteille. Sentähden juuri hän saattoi itsensä yhteyteen

erään henkien näkijän, Svedenborgin, kanssa, joka tuttavuus tosin ei

häntä täydellisesti tyydyttänyt. Mutta verrattomasti runsaammalla

tosiasiain aineistolla me voimme kehittää sieluoppia Kantin hengessä.

Sillä huolimatta siitä, että muinaisaika ja keskiaika ovat jättäneet

meille runsaita aarteita — vaikkei meidän tieteemme pidä niistä lukua

— on meillä jo sata vuotta sitten somnambulismi, viisikymmentä vuotta

sitten hypnotismi ja neljäkymmentä vuotta sitten spiritismi.

Mutta voidaksemme näitä oikein hyväksemme käyttää, täytyy meillä ensin

olla selvillä se, mitä tieteellä oli huomauttamista vanhaa sieluoppia

vastaan ja mitkä virheet siis täytyy karttaa uudessa.

Vanha sieluoppi on dualistinen. Sen mukaan ihmisellä on kuoleva ruumis

ja kuolematon sielu, vaan se ei voi selittää niiden keskenäistä

yhteyttä. Mutta tiede vaatii oikein kyllä monistisen selityksen

ihmisestä. Vanha sieluoppi etsi sielua tajunnasta. Mutta tässä me

löydämme ainoastaan sellaisia henkisiä toimintoja, jotka ovat sidotut

ruumiillisiin elimiin, aistimiin ja aivoihin, ja silloin materialismi

teki aivot ajatuksen syyksi ja asetti tämän todistamattoman päätelmän:

aine ajattelee. Sielu oli silloin ylipäätään tarpeeton. Tämä tosin on

monismia, vaan sellaista, jota ei voida todistaa.

Mutta monismin, ja todistettavan sellaisen, saisimme myös, jos meidän

onnistuisi johtaa ruumis ja ruumiista riippuva henki yhteisestä

kolmannesta, sielusta — eikä yhtä toisesta. Tämän tekee uusi sieluoppi.

Se on monistinen ja sillä on se etu, että se osoittaa sielulle sen

oikean paikan, tajuamattomassa. Aivot eivät ajattele, vaan sielu

ajattelee aivojen kautta. Samankaltaista me kohtaamme aistinten

toiminnassa. Aivoissa vasta käsitteet syntyvät. Silmä ei näe; se kokoaa

ainoastaan vaikutelmat ja siirtää ne aivoille, jossa ne muuttuvat

käsitteiksi. Näkeminen on älyllinen toiminta; aivot näkevät silmän

kautta. Samoin sielu ajattelee aivojen kautta.

Tällä monismilla on huomattavat edut materialistisen monismin edellä.

Materialismi johdattaa järjen järjettömyydestä, ajattelemisen sokeasta,

elämän kuolleesta aineesta. Mutta aivan mieletöntä on ihmisen

korkeimpien toimintojen, järjen ja moraalin, mukaan tehdä päätöksiä

sen alhaisimmasta prinsiipistä, aineesta. Hyvin käyvästä kellosta emme

voi päättää sen tekijää huonoksi kellosepäksi. Jos aivojen toiminta on

järjellinen, täytyy nähtävästi elimen johtua järjellisestä alkusyystä.

Tämän uusi sieluoppi tunnustaa. Materialistisen päätelmän, että aivot

tuottavat ajatuksia, se osaksi hyväksyy; mutta se lisää: aivot ovat

sielun tuote.

Tyydyttääkseen kaikki vaatimukset täytyy uuden sieluopin myöskin

selittää sielun yhdistyksen ruumiin kanssa. Tätä tarkoitusta varten

meidän tarvitsee vain ulottaa koko ruumiiseen se suhde, joka vallitsee

aivojen ja sielun välillä, s.o. meidän täytyy tunnustaa sielulle

järjestävä kyky, jonka avulla se kykenee laatimaan ruumiin. Ei

ainoastaan aivot, vaan koko ruumis on sielun elin. Jos tämä vaatimus on

tyydytetty — ryhdymme heti tätä asiaa tarkastamaan — niin ei tajuamaton

tosin vielä sillä olisi muutettu sieluksi, vaan ainoastaan sokeasti

järjestäväksi voimaksi. Mutta jos me tunnustamme tälle tahdolle myöskin

käsitys- ja tietokyvyn, ymmärrettävästi osoittaen meillä olevan oikeutta

sitä tehdä — ja sekin on tapahtuva — niin onko tajuamaton muutettu

sieluksi?

Ei vielä tosin. Me olemme ainoastaan siirtyneet askeleen eteenpäin,

Schopenhauerista Hartmanniin. Schopenhauerin mukaan on tajuamaton sokea

tahto, Hartmannin mukaan sillä on tahto ja käsitys. Schopenhauer on

ainoastaan voittanut materialismin, mutta ihmisen olemisarvoituksen

selittämiseksi ei hänen sokea tahtonsa riitä. Sokea tahto ei voi

sytyttää tiedon valoa. Se ei voi rakentaa aivoja järjellisen

ajattelemisen elimeksi. Sentähden on Hartmann oikeassa tunnustaessaan

tajuamattomalle käsityksen ;_vaan häneltäkin häviää sielu, kun hän

tekee tajuamattoman yhdeksi ja samaksi maailmanaineksen kanssa. Sillä

on ehdottomasti Schopenhauerin sokea pantelismi[5] voitettu, vaan ei

panteismi.

Sieluopin, jolla on oikeus kantaa tätä nimeä, täytyy ei ainoastaan

osoittaa ihmisessä löytyvän metafyysillisen olennon ytimen — kuten

Schopenhauer ja Hartmann ovat tehneet — vaan myöskin metafyysillisen

individualiteetin. Kun tämäkin vaatimus on täytetty — ja sekin on

tapahtuva — silloin vasta meillä olisi oikea sielu. Tämä asuisi

tajuamattomassa, mutta ei olisi itse tajuamaton vaan omistaisi se

tahdon ja tiedon ja individualiteetin (yksilöisyyden).

Mutta suojellakseni tätä subjektia sekoittumasta maallisen tajunnan

personaan, s.o. huomauttaakseni eroa vanhasta sieluopista, joka

ne sekoittaa toisiinsa, olen minä teoksissani käyttänyt sielusta

nimitystä "transcendentaalinen subjekti — jota nimitystä Kantkin

poikkeustapauksissa käyttää.[6] Tällä hän tarkoittaa samaa, jota

hän monessa kohti sanoo "älylliseksi subjektiksi tahi myöskin

"absoluuttiseksi subjektiksi.[7]

Tämä transcendentaalinen (yliaistillinen) subjekti, sielu, ei

seiso välittämättömästi ihmisen maallisen ilmestysmuodon rinnalla;

sillä jos sielu omistaa järjestävän kyvyn niin on ihminen sen

ilmestysmuoto. Järjestämiskyky ja käsitys eivät synnytä dualismia

transcendentaalisessa subjektissa, vaan merkitsevät ainoastaan

kahta erikäsitteistä toimintahaaraa siinä, vaan jotka subjektin

yhteyden vuoksi aina täytyy voida näyttää yhteenliittyneinä, siten

että järjestävä kyky osoittautuu ajattelemisessa ja ajatteleva

järjestävässä. Mutta koska transcendentaalinen subjekti myöskin

muodostaa yhteyden maallisen ilmestysmuotonsa kanssa, täytyy voida

näyttää järjestävä ja ajatteleva prinsiippi myöskin maallisessa

sieluntoiminnassa, s.o. tässä täytyy ilmestyä transcendentaalista

järjestämiskykyä.

Mitä nyt ensinnäkin tulee sen todistamiseen, että ajatteleminen on

yhdistetty järjestävään kykyyn, niin on todiste siihen etsittävä

kaunotieteen ja tekniikan aloilta. Mutta opille, joka asettaa sielun

tajuamattomaan, tämä tehtävä kohdistuu sen näyttämiseen, että meidän

taiteellisissa ja teknillisissä tuotteissamme huomaamattamme järjestävä

prinsiippi ilmenee. Kun me esim. näemme, että meidän ruumiimme

muodollinen jakoprinsiippi myöskin on nähtävänä kreikkalaisissa

temppelissä ja gootilaisissa kirkoissa — vaikkeivät näiden rakentajat

ole sitä ehdontahdoin käyttäneet — niin on sillä järjestävän ja

ajattelevan kyvyn yhtenäisyys osoitettu.[8] Tämä näkyy vielä

huomattavammin teknillisissä keksinnöissämme, joissa kumminkaan

ei luulisi mitään tajuamatoma tapahtuvan. Ne näyttävät tykkänään

muodostuvan tajunnan valossa, koska tavallisesti, täydellisesti

tietäen mitä tahtoo, koetetaan selittää määrättyä koneellista ongelmaa

matematiikan avulla. Mutta kuitenkin voi yksinkertaisimmissakin

koneissa samoin kuin monimutkaisimmissa keksinnöissä huomata henkisen

pohjavirran ja että tämä on lähtöään järjestävästä kyvystä näkyy siitä,

että teknilliset koneet ovat ainoastaan tajuamattomia kopioita meidän

ruumiinosistamme, n.s. elinprojektsioneja, vaikkei keksijöillä ole

ollut tarkoitusta näitä jäljitellä.[9] Niin on esim. camera obscuraa

laadittaessa silmää huomaamatta jäljitetty, sillä vasta cameran

keksittyä opittiin ymmärtämään silmämme rakenne. On siis enemmän kuin

pelkkää vertausta kun sanotaan, että valokuvaajan objektiivilasi

vastaa kristallilinsiä, diafragma sateenkaarikalvoa, objektiivikansi

silmäluonta, diafragman kimmoavaisuus kokoon vetäytyvää silmäterää,

valokuvauslevyn herkkyys kemiallisesti vaikuttaville auringonsäteille[10]

silmäkalvon valonarkaa näköpurpuraa. Samalla tapaa voi kuuloelimen

ymmärtää klaveerin avulla ja hermorakenteen sähkökoneen avulla. Yksinpä

on uusimmallakin keksinnöllä, fonografilla elimellinen mallinsa

ihmisaivoissa, joiden toiminta houraillessa usein kiitää tiehensä

koneellisesti, jotenka sairaan joskus kuulemat pitkät puheet matkitaan

sanasta sanaan.

Ohimennen sanoen on elinprojektsioni omiaan vapauttamaan kysymystä,

millaisia olentoja toisilla taivaankappaleilla asuu, mielikuvitusten

asteelta ja antamaan sille tieteellisen käänteen, johon jokaisen

monistin edeltäkäsin täytyy liittyä niin mahdottomalta kuin se

ensi näkemällä tuntuukin. Jos järjestävän kyvyn ja ajattelemisen

yhteys pitää paikkansa kaikkiin eläviin olentoihin nähden kaikilla

asuttavilla tähdillä, niin seuraisi siitä että koko luonnossa

elimellinen maailma ja koneellinen maailma täydentäisivät toisensa.

Monella meidän koneellisista rakenteistamme on kenties elimellinen

esikuvansa toisilla taivaankappaleilla ja monet elimistöt meidän

maapallollamme, joita me emme vielä ole koneellisesti jäljitelleet,

ovat kenties toisilla taivaankappaleilla renkaita teknillisessä

sarjassa. Jos kaikki taivaankappaleet ovat eri kehitysasteilla niin

on kaiketi jokaisella niistä eroviiva elimellisen ja koneellisen

maailman välillä eri kohdalla, siirtyen eteenpäin kehityksen

jatkuessa. Jos elimellinen ja koneellinen maailma molemmin puolisesti

täydentävät toisensa, minkä elimellisen elämän täyteläisyyden ja meille

tuntemattomien elämänmuotojen runsauden silloin saattaakaan ajatella!

Ja mikä kokemusten täyteläisyys, jonka tuskin osaamme aavistaa,

johtuukaan näiden tuntemattomien elämänmuotojen kannalta! Ikäänkuin

me kuvittelisimme kaikki nykyiset ja vastaiset koneemme tajunnalla

varustetuiksi. Kuinka verrattoman paljo enemmän kuin me esim. sellainen

olento tietäisi, joka omaisi spektroskopin elimellisessä muodossa

ja olisi yhtä herkkä kappalten kemiallisille ominaisuuksille, kuin

esim. meidän somnambulimme osaksi ovat. Mutta miten erilaiselta

meidän maailmaamme maailma näyttäisikään sellaisista olennoista,

jotka omistaisivat elimellisessä muodossa sen minkä me omistamme

keinotekoisesti! Tämä näkökanta tuottaa meille käytännöllistäkin

hyötyä. Elinprojektsioni antaa meille sen opetuksen, ettei meidän

pidä antaa keksintöjen alalla sattuman vallita, vaan etsiessämme

teknillisten ongelmien selitystä ensimäiseksi hakisimme elimillisiä

malleja ja tarvittaessa jäljittelisimme niitä. Sillä luonnossa ovat

aina sellaiset ongelmat ratkaistu yksinkertaisimmalla tavalla, koska

luonnon kehitys käy aina juuri siihen suuntaan, missä se kohtaa

vähintä vastustusta. Me takaisimme jo lentää, jos sen sijaan että

olemme tuhlanneet aikaa ohjattavan ilmapallon keksimiseen olisimme

jäljitelleet elimellistä siipeä.

Palataksemme aineesemme ilmenee taiteilijankin toiminnassa, mikäli se

on nerokasta ja siis johtuu tajuamattomasta, järjestävän prinsiipin

vaikutusta. Niin on esim. runouden antropomorfisen ja antropopatisen

luonnonkuvauksen laita. Ainoastaan siten runoilija aikaansaa

todenmukaisia luonnonkuvauksia, että hän antaa elottomalle eloa

ja sielun. Shakespearen tahi Walter Scottin tyypilliset henkilöt

eivät suinkaan ole ainoastaan tahallisia jäljittelyjä. Ne ovat

varsinaisimmassa tarkoituksessa luomia, joihin järjestävä sielu ottaa

osaa. Jokaisessa nerollisessa ajatussarjassa ilmenee elimellinen

järjestysmuoto, siinä on pääajatuksia ja jäseniä, eikä ole pelkkää

vertausta kun me puhumme jonkun esityksen tahi kertomuksen luurangosta.

Mutta nyt on meillä vielä todistettavana toinen päätelmämme,

se nimittäin, että maallinen järjesteleminen on yhdistetty

transcendentaaliseen ajattelemiseen eli toisin sanoin, että meidän

ruumiimme muodostuminen on teleolooginen, s.o. että se on yhdistetty

transcendentaaliseen ajatukseen. Biologia, joka antaisi tähän

todistuksen, ei siihen pysty. Parempi ‘on sentähden tässäkin vedota

salaisiin tieteisiin, joiden avulla tämän voi todistaa paljoa

tyystemmin. Tätä tarkoitusta varten meidän täytyy lausua muutamia

sanoja hypnotismista ja somnambulismista.

Hypnotismi opettaa meille, että suggestionin avulla voidaan toimittaa

elimellisiä muutoksia, että sairalloisia tiloja voidaan parantaa

ja sellaisia elimillisiä muutoksia, jotka lääkärin mielestä ovat

tarpeellisia, panna alulle suggestionin kautta. Ne fysioloogiset

toiminnat, jotka tapahtuvat meille tajuamattomalla tavalla eivätkä

ole meidän tahtomme tarkastuksen alaisia kuten esim. verenkierto,

ulostaminen y.m., saattaa järjestää suggestionin kautta. Mutta nyt on

päivän selvää, ettei lääkäri voi ikäänkuin taikatempulla vaikuttaa

vieraaseen elimistöön. Suggestioni voi ainoastaan silloin tehota,

kun sen potilas hyväksyy, ja tämä hänen taipuvaisuutensa saavutetaan

juuri siten, että hänet uuvutetaan hypnotiseen uneen, siis sielullisen

riippuvaisuuden tilaan. Tästä rikoksellisten suggestionien mahdollisuus.

Toisesta henkilöstä tuleva suggestioni tehoitsee siis vain siksi,

että se vastustuksetta muuttuu itsesuggestioniksi, ja tämä se vasta

on varsinainen liikevoima. Potilas vallitsee siten ajatuksellaan

elimellistä elämätään ja sillä on hengen herruus ruumiin ylitse

todistettu. Materialismi, joka päinvastoin tekee hengen ruumiin

toiminnaksi, on tämän kautta päälleen pyöräytetty, samoinkuin yleensä

melkein aina löytää totuuden, kun pyöräyttää nurin materialismin

opetukset.