XII.

Professori herätti hämmästystä klubissa jäämällä sinne totia juomaan

vielä kello kymmenen jälkeen.

Hän oli, näet, muuten yhtä täsmällinen kuin kellonkoneisto: pelasi

klubissa joka perjantai-ilta, mutta läksi kaikkina muina päivinä

kotio täsmälleen kello yhdeksältä. Ihan tavallisuudesta poikkeavaa

oli nähdä hänen, kuten tänäin, tiistaina syövän illallisensa klubissa

ja pelaavan _querriä_ muutamain nuorempain herrain kanssa.

Hän nauroi itsekin sille ja oli hyvin ilomielinen.

Mutta kotio tultuaan, kello yhdentoista vaiheilla, kävi hän hyvin

hämilleen, kun ei löytänyt vaimoansa vuoteelta.

Hän oli laskenut tämän nukkuvan tai olevan nukkuvinaan, kun tuli

kotio niin myöhään; eikä hän mistään hinnasta tahtonut keskustella

tänä iltana, kun asia oli niin uusi ja hän itse niin kiihottunut.

Hän ajatteli missä Venni mahdollisesti olisi. Monta ystävää ei

Venni-rouvalla ollut, mutta olipa sentäänkin kolme, neljä perhettä,

joiden kanssa he niin ystävällisesti seurustelivat, että hän

illalla voi pistäytyä tervehtimään olematta kutsuttu ja ennen siitä

ilmoittamattaan. Mutta puoli yksitoista oli myöhäinen aika palata

sellaiselta käynniltä.

Hänen mieleensä ei alusta alkaen juolahtanut, että mitään hätää

olisi. Hän katsoi, oliko Venni ottanut toisen portin-avaimen

mukaansa, ja kun se oli poissa, otti hän omansa lukosta, jotta rouva

pääsisi sisälle.

Olkoon missä olikin, kyllä hän kotio saatettaisiin, sen professori

tiesi, eikä niin hyvin tunnetulle naiselle, kuin professori Löfdalin

rouva oli, muutenkaan ollut millään tavoin vaarallista olla ulkona

myöhäänkin illalla.

Hän riisui siis nopeasti vaatteensa ja kävi levolle, jotta voisi

olla nukkuvinaan rouvan kotiin tullessa. Hänestä oli hyvin tärkeätä,

että tuo keskustelu, jonka tiesi välttämättömästi syntyvän, jäisi

seuraavaan päivään.

Illalla oli se professorin mielestä mahdoton: se vaan synnyttäisi

enemmän kiivautta ja toraa. Mutta aamulla olisi kaikki supistunutta

ja vähimmän-arvoista; mitä polttavimpia kysymyksiä voisi vakavasti

keskustella ihan kuin pikku-asioita viileässä aamu-ilmassa.

Professori Löfdalilla oli täydellinen tieto siitä, että oli hypännyt

hulluun kirnuun ja mitä syvimmästi loukannut vaimoansa. Tarkka mies

kun oli, hävetti häntä, että oli ilmaissut mielialan, jonka salassa

pitämisen oli katsonut kunniaksensa.

Vaimoansa häpesi hän melkein vähemmin, koska itse tiesi, ett'ei ollut

lausunut noita sanoja toden perästä, ja koska hän oli niin ihan varma

siitä, että Venni vähänkin miettimällä pian huomaisi niiden vaan

tarkoituksetta päässeen häneltä ensi harmissa, sillä kieltämättä oli

tuo perheen lisääntyminen kirottu juttu.

Nyt oli hän niin monen vuoden kuluessa tottunut ajattelemaan

vaan yhtä ainoata poikaa. Sekä itse köyhiä hoitaissaan että

tilastollisista tutkimuksistaan oli hän nähnyt paljo surullisia

seurauksia lasten paljoudesta. Hän oli itse puhunut ja kirjoittanut

paljon ja ankarasti sitä vastaan.

Eikö nyt naurettavaisuuden varjo lankeisi hänen päällensä, kun hän

viiden-, kuudentoista vuoden kuluttua vanhoilla päivillään alkoi

tehdä vastoin omaa teoriiaansa? Kuinka monta ilkkusanaa, hymyilyä,

viittausta ja läpikuultavaa ilkeyttä hän sentään saisi niellä!

Ja sen lisäksi kaikki mullistukset talossa, kaikki vaivat ja ikävät,

joita nuorena ja kun ovat uutta helposti sietää, mutta jotka

vaikuttavat häiriötä ja kääntävät talon ylös-alasin, kun on päästy

oikein kuntoon!

Tämä kaikki oli äkkiä johtunut hänen mieleensä, yhtynyt tuohon

kiihottuneeseen mielialaan, joka hänessä jonkin ajan oli kytenyt, ja

lopuksi riistänyt jalansijan tuolta maltilliselta, hienolta mieheltä

sekä saanut hänet lausumaan sanat, jotka tavallaan ilmaisivat hänen

salaisuutensa, vaikk'et hän todella ensinkään tarkoittanut mitä

sanoi, kuten Venni-rouva oli sen ymmärtänyt.

Mutta seuraavana päivänä voi kaikki näyttää toiselta. Itse asian

suhteen ei ollut mitään tehtävää, ja Karsten Löfdal oli juuri oikea

mies ottamaan vastaan, mitä ei välttää voinut, kaikella mahdollisella

arvoisuudella. Hän oli myös valmis pyytämään anteeksi ja antamaan

vaimolleen kaikenmoista hyvitystä, mutta tyyneydellä, puoliksi

leikillä, mahtavuudella -- seuraavana päivänä.

Hän sammutti kynttilän; parasta oli sentään nukkua oikein. Mutta se

ei tahtonut onnistua häneltä, hän ei voinut nukkua.

Päin vastoin tuli hän tavattoman virkuseksi, jännitetyksi, lämpimäksi

ja hermostuneeksi, makasi kuunnellen pienintäkin ääntä, ja hänestä,

tuntui kuin olisi kovin paljo ääntä ja haihtuvia askeleita kuulunut

tuona hiljaisena yönä, joka verhosi unen vienossa olevan kaupungin.

Ja tuska syntyi pimeässä, kasvoi kasvamistaan ja läheni yhä

nopeammin, yhä, raskaampana ja musertavampana joka viiden minuutin

perästä, jolloin hän luuli neljänneksen kuluneen ja veti tulitikulla

valkean.

Missä Venni oleskeli? Pian kaksitoista! Nyt täytyi asiain olla

hullusti!

Heidän viimeisen keskustelunsa, Vennin huudon, kun hän pakeni, koska

pelkäsi jatkaa keskustelua -- kaikki muisti hän nyt selvästi. Ja

Venni, joka oli niin kiivas ja mistään huolimaton --.

Ah noita kiihottuneita luonteita! Hän tunsi ne hyvin; mitä eivät ne

voi keksiä? Missä oli hänen vaimonsa tällä hetkellä? Hänen silmistään

huimasi; kuljeskeliko Venni yksin yön pimeydessä tai uiskenteliko hän

jo vuonon jyrkkien kallioiden välissä?

Hän nousi istumaan vuoteellansa ja sytytti kynttilän. Hän puheli

rauhoittavasti itselleen, ikäänkuin kuumetautia sairastavalle, mutta

siitä ei ollut apua.

Vihdoin kuuli hän kaivatun tulevan portista sisään.

Heti sammutti hän kynttilän, laskeutui makaamaan, puhkui pitkäänsä

ja säännöllisesti, kuten olisi kauan nukkunut. Hän tunsi mielensä

äärettömän keveäksi ja hymyili pelolleen.

Venni-rouva tuli sisään, sytytti kynttilän ja riisui leninkinsä,

samassa tarkasti pitäen miestään silmällä; tämä nukkui rauhallisena

ja huoletonna.

Hiljaa ja varovasti, jotta ei ainoakaan avain kalissut, tarttui

hän miehensä avainkimppuun, otti kynttilän mukanaan ja meni ulos

makuuhuoneesta.

Professori huomasi hänen menevän taas ulos, mutta ei sitä sen

enempää ajatellut. Nyt oli Venni tullut kotio, professorin suru

oli lauhtunut, seuraavana päivänä asia kyllä järjestettäisiin. Ja

kun hän nyt rauhoittuneena ja mielenliikutuksesta väsyneenä makasi

ja oli nukkuvinansa, nukkui hän todella ja lepäsi huolettomana ja

levollisena kaksi, kolme tuntia.

Mutta kun hän aamuyöstä heräsi ja tunsi vaimonsa vuoteen olevan

tyhjän ja kylmän, syöksähti hän taas tuskissaan ylös, sytytti

kynttilän ja katseli ympärillensä. Kaikki oli hiljaista; kello oli

yli kolmen; hän ei nähnyt muuta jälkeä vaimostaan kuin leningin,

jonka tämä oli riisunut yltään.

Karsten Löfdal tunsi sydämensä taukoavan sykkimästä ja hänelle

selveni, että nyt oli kuitenkin jotakin hullutusta tekeillä. Hän

hillitsi itsensä, varustautuen kaikella mielentyyneydellä, joka

oli hänen luonteessaan ja jota elämä ja hänen toimensa olivat

vahvistaneet ja kehittäneet.

Kun professorin oli onnistunut pukeutua, otti hän kynttilän mukaansa

mennäkseen vaimoaan etsimään.

Huoneiden läpi näki hän valonsäteen tunkeutuvan työhuoneestaan; ovi

oli raollansa. Hänen täytyi seisahtua vähäsen, mutta sitten astui hän

nuo muutamat askeleet ovea päin; hän tiesi nyt, mitä saisi nähdä.

Kuitenkin täytyi hänen pitää ovesta kiinni ja kynttilänjalka oli

putoamaisillaan hänen kädestään.

Kankeana, professorin isoon nojatuoliin vaipuneena lepäsi

Venni-rouvan ruumis. Kynttilä pöydällä oli melkein loppuun palanut;

vainajan kädestä, jonka hän viimeisessä silmänräpäyksessä oli

ojentanut pöydälle, oli yksi professorin pienistä pulloista, jonka

tämä heti tunsi, pudonnut lattialle.

Löfdal laski kynttilän pois kädestään ja aikoi heittäytyä syleilemään

häntä. Mutta äkkiä pisti hänen päähänsä eräs ajatus, tehden hänet

lujaksi ja kylmäksi: oli mietittävä, mitä nyt oli tehtävä, mitä vielä

voi salata; nyt kysyttiin miehuutta.

Ja taaskin hillitsi hän surunsa tottumuksen vahvistamalla

mielenmaltillaan, piti hetkisen kuvastinta hänen suunsa edessä,

vaikka kyllä voi arvata kuolon heti seuranneen, koska pullo oli

tyhjä. Tämän pani hän takaisin kaappiin ja etsi kynttilällä sen

tulppaa lattialta.

Sitten hän lukitsi lääkekaappinsa ja pisti avaimen taskuunsa.

Kasvot poispäin käännettyinä kumartui hän ruumiin ylitse, nosti sen

ylös ja kantoi huoneiden lävitse vuoteelle.

Sen jälkeen kynttilät makuuhuoneeseen noudettuansa ja vielä kerran

ympärilleen katseltuansa, meni hän yläkerrokseen ja herätti

palvelystytöt. Yksi juoksi heti kadun poikki noutamaan piirilääkäri

Bentzeniä: rouva oli kipeä, kovin kipeä, elämä ja kuolema oli

kysymyksessä. Mutta kukaan ei saanut herättää Abrahamia. Yksinään

jäätyään, toi professori vielä jotakin lääkekaapistaan.

"Kaikki on myöhäistä, rakas ystävä, tässä ei enää ole mitään tehtävää

-- sydänhalvaus -- ihan yht'äkkiä", lausui professori, kohdatessaan

Bentzenin eteisessä.

"Ystävä-rukka!" vastasi Bentzen puristaen toisen kättä, "tulinko

liian myöhään auttaakseni sinua?"

"Et suinkaan! Minä itse myöhästyin hieman. Katsoppas, minä makasin

nukkuneena; hän pani maata jälkeen minun, ja niin hiljaa ja äkkiä

tapahtui tuo hänen viisuissaan, että hän jo oli tunnotonna ja

kuoleman kourissa, kun heräsin:"

Professori Löfdal puhui jännityksellä ja juurta jaksain kuni

murhamies, joka tahtoo näyttää ujostelemattomalta.

"Olet antanut hänelle myskiä?" kysyi tohtori Bentzen vähän hämillään,

kumartuen ruumiin ylitse.

"Niin olen, mitä muuta voin tehdä?" vastasi professori ja teki

käsillään toivottomuutta osoittavan liikkeen.

"Epätoivoissani ja yksin kun olin -- juuri ennen kuin tulit --

sieppasin mitä saatavissa oli. Mutta hän oli epäilemättä jo kuollut,

kun kaasin sitä hänen suuhunsa. Olen aina pelännyt Vennin sydäntä,

mutta että sen piti tapahtua näin -- --"

Bentzen laski kätensä hänen olallensa, lausuen: "Ole mies, Löfdal! Me

kaksi olemme nähneet niin paljo tällaista, että meidän tulee osoittaa

voimaa, kun se kohtaa itseämme. Näen myöskin sinun voivan hillitä

itsesi, ja tiedäthän sitäpaitsi, Jumalan kiitos ja kunnia, mistä olet

löytävä parhaan ja pysyvimmän lohdutuksen."

Piirilääkäri Bentzen keksi aina muutamia jumalisia käännekohtia

sellaisissa tilaisuuksissa, vaikka hänen suunsa jokapäiväisessä

elämässä voi olla täynnä kiroussanoja ja arveluttavia kertomuksia.

Kun hän oli mennyt matkaansa, portti suljettu, pahin kohta salattu

ja asema pelastettu, vaipui Karsten Löfdal mietteisiin; hän sulkeusi

huoneeseen kuolleen kanssa, heittäytyi hänen vuoteensa ääreen ja

vaikeroitsi.

Niin oli se päättynyt, hänen avioelämänsä. Se oli ollut hänelle pitkä

taistelu, jossa hän aina oli joutunut tappiolle -- niin tälläkin

kertaa.

Hän oli taistellut voittaakseen vaimonsa muulla tavoin kuin

rakastuneena. Vennin piti oppia pitämään häntä arvossa joka

suhteessa, silläkin tavoin, että tunnustaisi hänen mielipiteensä

elämästä oikeiksi ja taipuisi sen mukaan.

Karsten Löfdalin turhamaisuus oli hänen luonteensa; kaikki oli ollut

avulijasna vahvistamaan sitä; ainoastaan hänen vaimonsa ei tahtonut

taipua.

Ja sitä myöden kuin he yhdessä eläissään oppivat tuntemaan

toisiansa, havaitsi professori toiveiden Vennin taipumisesta ja

ihmettelystä vähenemistään vähenevän, ja sitä innokkaammaksi tuli

hänen voittamishalunsa.

Kerran oli Venni, niin mietti Löfdal, vihdoinkin huomaava, ett'ei

pääsisi mihinkään paitsi hänen kauttansa, ja kiihoittuneet

mielipiteet tulisivat kerran vaan puheenparsiksi ja suuriksi, mitään

merkitsemättömiksi sanoiksi, joita oikeastaan olivatkin.

Mutta kuitenkin vaikutti Venni mieheensä kunnioitusta. Tuo mistään

huolimaton ujostelemattomuus, tuo luja, terävä silmäys, jonka

professori tunsi tarkastavan itseään, jos Venni sattui olemaan

toisessa päässä huoneustoa, joka kerta kun professori pidoissa

sievästi ja sukkelasti antoi totuudelle pienen sutkauksen -- kaikki

tämä ahdisti ja kiihoitti häntä, kosk'ei milloinkaan voinut saada

vaimoansa horjumaan.

Ainoasti yhdessä asiassa oli hän päässyt voitolle: taistelussa

Abrahamista. Mutta samaan aikaan tapahtui jotakin muuta, joka oli

kaikkea pahempi ja oli tuonut hävityksen mukanaan.

Salaisuus, jota hän kaiken elin-aikansa mitä huolellisimmasti oli

kokenut estää ilmi tulemasta, oli näet se, että häntä vaivasi

mustasukkaisuus -- salainen, umpimielinen mustasukkaisuus. Mutta

samoin kuin ei hänen turhamaisuutensa koskaan näyttäynyt millään

tavalla, joka vähänkään olisi ollut kerskauksen kaltaista, niin

ei hänen mustasukkaisuutensakaan koskaan esiintynyt kiivautena ja

äkkipikaisuutena.

Hän muisti aina nuo nuoruudessaan jostakin lukemansa sanat:

mustasukkainen mies on aina naurettava, mutta kaikkein enimmän, kun

syöksyy esiin tikari kädessä.

Naurettavaksi tuleminen oli Karsten Löfdalista mitä kurjin kohta

ihmis-elämässä; ja siitä syystä oli hän kerrassaan tehnyt lupauksen,

ett'ei koskaan esiintyisi tikari kourassa.

Se ei muuten olisi ollutkaan hänen kaltaistaan; ja vaikka hän voi

tuntea itsensä kuinkakin loukatuksi ja vaikka hän oli hyvinkin

pikainen käsittämään pienimmänkin loukkauksen tai syrjäyttämisen, ei

hän milloinkaan antanut kenenkään havaita sitä.

Sen tähden oli hän avioliittonsa alusta aikain ollut olevinaan

mitään näkemättä tai ymmärtämättä, miellyttävä ja kohtelijas nuoria

miehiä kohtaan, jotka vähitellen lähenivät hänen vaimoansa, ja

puhuissaan heistä, niin ylistelevä, että tämä itse melkein tuli sitä

suvaitsemattomaksi.

Samassa pysyi hän itse vähän sivulla päin, antoi kaiken

kavaljeerisuutensa oikein tulla näkyviin, vetäytyi syrjään tai tuli

saapuville asian haarojen mukaan, niin kohtelijaana ja uskollisena,

että nuori rouva, jonka koko lempeä hän ei kuitenkaan saanut, sentään

katsoi parhaaksi palata hänen luokseen, kun jokin suhde alkoi tehdä

hänet levottomaksi. Lopuksi voi Venni kuitenkin luottaa häneen

enimmän kaikista.

Joka kerta kuin Karsten Löfdal oli päässyt sellaisesta pälkähästä,

ymmärsi hän seuraavan pulman tulevan vaikeammaksi. Tämä oli myöskin

yksi syy, minkä tähden oli pääkaupungin jättänyt. Täällä pienemmässä

kaupungissa onnistui hän paremmin.

Lehtori Abel kyllä hiljaisuudessa viritteli ansojansa, joka harmitti

professoria, mutta itse asiassa oli tuo sentään hyvin viatonta

laatua. Näytti siltä kuin saisi hän vihdoinkin levon madolta, joka

kalvoi häntä; mutta silloin tuli Mordtmann!

Aina noista onnettomista päivällisistä saakka, jotka professori oli

pitänyt, koska oli katsonut sen velvollisuudekseen ja kun Venni-rouva

siihen asti oli osoittanut tuiki selvää välinpitämättömyyttä

Mordtmannin suhteen -- aina siitä silmäyksestä asti, jolla Venni

kiitti nuorta miestä hänen antamastaan avusta suuressa sanailussa

koulukysymyksestä -- tästä silmänräpäyksestä saakka tiesi Karsten

Löfdal, kuinka käyvä oli -- toisin sanoin: hänellä ei ollut

aavistustakaan siitä, että asiain piti niin päättymän.

Mutta hän aavisti uuden koetuksen olevan tulossa ja ryhtyi vanhaan

menettelytapaansa: hän osti osakkeita "Fortuna"-tehtaaseen, myöntyi

rupeamaan johtokunnan jäseneksi ja kutsui Mordtmannia perheeseensä

mitä kohtelijain hymyily huulilla.

Mutta hän havaitsi pian itse, ett'ei tuo käynyt yhtä helposti kuin

ennen. Päivä päivältä kävi hänelle vaikeammaksi hillitä itseänsä;

ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta, hän tiesi kaikki, ymmärsi

kaikki, näki tuon suhteen solmittavan ja kasvamistaan kasvavan, --

paljoa ennen ja paljoa selvemmin kuin Venni-rouva itse näkikään.

Hänen verensä kiehui; mahdotonta oli kauemmin jatkaa ilveilyä,

kun hänen huoneensa uhkasi toden teolla kukistua maahan; vanhasta

menettelytavasta ei ollut apua, hänen täytyi ryhtyä keinoihin jompaa

kumpaa vastaan.

Hän työnsi sauvansa portaita vasten illalla, jolloin Mordtmann tuli

ulos kiihkeä kohtaus kasvoihin kuvattuna, jotta professori heti

paikalla havaitsi sen -- hän työnsi sauvansa portaita vasten, mutta

tunsi samassa silmänräpäyksessä, että hän nyt viimeisen kerran jaksoi

sitä kärsiä.

Pari päivää jatkoi hän entistä tapaansa, mutta tänäin tuli hän kotio

sanoaksensa kaikki vaimollensa: millaista kaikki ensi päivästä

tähän päivään saakka oli ollut Hän ei enää miettinyt nöyryytystä,

hän _tahtoi_ valittaa, siihen oli hänellä oikeus, hän tahtoi käskeä

vaimonsa palaamaan velvollisuuksissa, joiden täyttämisestä hän

rehellisenä naisena ei voinut kieltäytyä tai vetäytyä pois. Mutta

sitten tuli tuo onneton uutinen, jolla vaimonsa otti hänet vastaan

-- niin vastenmielinen, niin aavistamaton. Silloin menetti hän

mielenmalttinsa, jonka niin suurella vaivalla ja taistelulla oli

itselleen hankkinut; hän ei ollut sama mies, viskatessaan viimeisen

solvauksen vasten vaimonsa silmiä.

Hän tahtoi saada sanotuksi, ett'ei enää uskonut vaimoansa, että oli

alkanut epäillä häntä; hän tahtoi varoittaa vaimoansa, pyytää tai

lausua kovia sanoja, aina sen mukaan, mihin suuntaan keskustelu

kehittyisi.

Mutta hänen aikomuksensa ei suinkaan ollut sillä tavoin loukata

Venniä. Että tämän sydän voi kääntyä hänestä, tiesi professori kyllä,

ja sehän hirvitti häntä; mutta sen hän myöskin tiesi, että, jos tuo

oli tapahtunut ja vaimonsa tietensä sen valinnut, tämä heti itsestään

tulisi kertomaan sen hänelle. Muulla tavoin uskottomaksi ei hän

milloinkaan toden perästä vaimoansa luullut.

Ja kaikkein vähimmän uskoi hän sitä tällä hetkellä, kun hän

raskaisiin ajatuksiinsa vaipuneena katsoa tuijotti ruumiseen.

Siinä lepäsi Venni nyt niin puhtaana ja levollisena, niin

tyytyväisenä päätöksensä täytettyään.

Professori tunsi, että Venni kerran vielä oli saanut voiton,

ratkaisevan voiton.

Se, mikä oli antanut Löfdalille arvoa Vennin silmissä, oli näet

juuri se seikka, että professorin käytöksessä -- kaikesta siitä

huolimatta mitä Venni sanoi valheeksi ja pelkuruudeksi -- oli jotakin

ritarillista, joka miellytti Venniä ja jota hän voi kunnioittaa.

Mutta juuri nyt viime kertaa toisensa tavatessaan oli professori

kääntänyt pahimman puolensa esiin, näyttänyt rumimman kuvansa, ja

tämä kuva mukanaan oli Venni jättänyt hänet. Hän nousi ylös mitä

katkerimmassa mielikarvaudessa; hänen rakkautensa Venniin oli

lähinnä ollut palava halu pakoittaa tämä kunnioittavalla ihailulla

katselemaan miestään -- vasta sitten olisi hänkin valmis ihailemaan

vaimoaan.

Nyt oli hän välttämättömästä muserrettu; Venni oli täydellisesti

halveksinut häntä, kääntänyt hänelle selkänsä ja mennyt matkaansa.

Kaikki hänen surunsa ja erehdyksensä, kaikki lemmen jäännös, jota

hänen turhamaisuutensa ei vielä ollut niellyt, muuttui tällä hetkellä

vihaksi Mordtmanniin; tästä lähtein olisi professorin elämän

päämaalina oleva pakoittaa Mordtmann polvilleen, kostaa tämän aikaan

saama tappionsa; muuta tehtävää ei hänellä ollut.

Mutta hän oli unohtanut Abrahamin. Olihan Abraham, Vennin poika

jälellä; tämä ajatus vähensi hieman hänen mielenkarvauttansa.

Pojan hän sentään pakoittaisi ihailemaan isäänsä; poika oli

vastaan ottava rakkauden, jota tarjosi hänelle, kiitollisuudella

ja vasta-rakkaudella, jolla tavoin Karsten Löfdal tahtoi tulla

rakastetuksi.

Hän tahtoi auttaa Abrahamia kantamaan surua -- tälle myöntäisi hän

luvan surra; mutta sitten oli hän muodostava ja kehittävä pojan

kuvaksensa, saattava hänet yhtä pitkälle, yhtä korkealle kuin rakasti

häntä; silloin oli kumminkin poika antava hänelle, mitä ei hänen

koskaan onnistunut saada äidiltä.

Professori otti lampun mennäkseen herättämään Abrahamia ja

mahdollisimman varovasti kertoakseen hänelle, että hän nyt oli

äidittä.

Palvelustytöt eivät olleet käyneet levolle uudestaan, vaan odottivat

levottomuudella päivän valkenemista, päästäkseen uutista levittämään;

varrotessaan lämmittivät he huoneita ja keittivät kahvia.

Abraham oli nukkuissaan tuntenut huonettansa lämmitettävän ja sen

tähden luuli hän olevan kouluajan.

Kun isä nyt herätti hänet, hypähti hän ylös luullen nukkuneensa liian

kauan.

"Onko kello kahdeksan?"

"Ei, poikaseni, kello ei ole enempää kuin kahdeksan, mutta herätän

sinun sen vuoksi, että minulla on jotakin surullista ilmoitettavaa

sinulle. Sinun tulee pysyä lujana, Abraham, ja rukoilla Jumalaa

vahvistamaan itseäsi, sillä me olemme molemmat tänä yönä saaneet

suuren tappion. Äitisi sairastui äkkiä -- --"

"Onko mamma kuollut?" huudahti Abraham epätoivoisena ja tarttui

isäänsä.

"Rauhoitu, poikaseni! Näethän, että minä olen tyyni; sinun pitää

myöskin kestää kuin mies, vaikka oletkin nuori. Niin, niin, Herra on

määrännyt meille molemmille raskaan koetuksen; äitisi sairastui äkkiä

yöllä -- halvauksen kohtaukseen, jota ei mikään ihmisvoima voinut

auttaa -- nyt on hän levossa, ja me olemme yksin."

Abrahamin pää ei vielä ollut oikein selvä; hän tarttui innokkaasti

vaatteisiinsa, epäselvästä halusta kun paloi päästä äidin luokse.

"Ei, ei, Abraham, makaa vaan rauhassa; on vielä niin aikaista ja sinä

kyllä saat aikaa suremiseen, lapsiparka!"

"Mutta, isä -- isä -- oikeinko totta!" Abraham purskahti katkerasti

itkemään ja heittäytyi takaisin vuoteelleen.

Kauan istui isä vuoteen ääressä ja silitti hänen päätään. Mutta kun

itku vähitellen heikeni, nousi hän lausuen:

"Makaa nyt vaan, kunnes päivä valkenee, Abraham, tai niin kauan kuin

tahdot; sinun ei tarvitse mennä kouluun näinä päivinä; tulen pian

taas luoksesi."

Kummallista, varsinpa mahdotonta oli Abrahamin saada päähänsä,

että äiti oli kuollut, ikuisesti poissa -- "kuollut", toisti hän

puoli-ääneensä itsekseen.

Hän istui vuoteella ja katsella tuijotti uunipeltien punaisia reikiä,

kunnes itku taas valtasi hänet ja hän kallistui alas nyyhkien. Se

sentään tuntui ihanalta, ett'ei hänen tarvinnut mennä kouluun; hän

itki, kunnes nukkui, ja lepäsi kauan:

Joka kerta kuin oli heräämäisillään, rasitti häntä mielestään jokin

äärettömän raskas taakka; mutta hänen ei tarvinnut mennä kouluun ja

sen vuoksi heitti hän kaikki mietteet siksensä.

Siten tapahtui, ett'ei hän noussut ennen kuin kello yhdeltätoista.

Aamiainen oli tuotu sisään hänen maatessaan, mutta hän ei jaksanut

syödä; hän oli kuin puoli-tainnoksissa.

Vihdoin läksi Abraham kammiostaan ja aikoi mennä kapean käytävän

poikki vanhempainsa huoneeseen, mutta ovi oli lukossa, jotta hänen

täytyi mennä keittiön kautta.

Siellä näki hän hämmästyksekseen keittäjättären, jota he tavallisesti

käyttivät kemutilaisuuksissa, lihan jauhamistouhussa ja liedellä

suuren liemipadan.

Abraham meni salin kautta makuuhuoneeseen. Huoneissa äkkäsi hän rouva

Bentzenin ja useita muita tuttuja naisia; kaikki olivat mustissa ja

pöydillä ja tuoleilla oli valkeata kangasta; kaikkialla haisi myski.

Hän ei nähnyt mitään selvään, ennenkuin oli äitinsä vuoteen ääressä.

Siinä hän lepäsi, nyt näki Abraham sen. "Mamma!" sanoi hän ihan

hiljaa; "mamma!" toisti hän vähän kovemmalla äänellä.

Silloin valtasi hänet tukehduksen tapainen tunne; äkkiä käsitti hän

kuolon järkähtämättömyyden; hän ei voinut itkeä.

Isä astui hiljaa huoneeseen, puhui ystävällisesti hänen kanssaan:

"Meidän kahden on nyt pitäminen yhtä; hän on taistellut loppuun;

katso kuinka levollisena hän lepää!"

Sitten vei hän pojan hiljaa makuuhuoneesta. Talossa vallitsi

ystävällinen mieliala ja hiljainen tukahutettu kiire; ikkunoihin oli

ripustettava valkeat verhot mitä pikemmin sitä parempi, ja talo oli

iso ja kahden kadun puolelta varustettu ikkunoilla.

Ainoastaan professorin työhuoneeseen ei kukaan saanut mennä. Sieltä

etsi Abraham turvapaikkaa.

Isä kirjoitti sähkösanomia, pysähtyi silloin tällöin ja huokasi.

Abraham seisoi katsellen pihalle, missä syyssade tasaisena ja

pitkäveteisenä kuni siivilästä tippui alas.

Kalpea, leppeän näköinen mies, jonka Abraham tunsi

hautajaisiin-kutsujaksi astui professorin luo; heidän jutellessaan

hiipi Abraham taas makuuhuoneeseen.

Siellä hän istui, katsoa tuijottaen äitiin, oli melkein itkemättä,

tuijotti vaan ikäänkuin hervotonna noihin tuttuihin piirteisiin,

joita hän ei voinut saada liikahtamaan. Eivätköhän toiset sentään

erehtyneet? Entäs jos äiti nyt kääntyisi häneen sanoen: "Abbe, minä

en ole kuollut."

Isä tuli taas ja löysi pojan täältä, puheli vähän hänen kanssaan,

mutta vei hänet sen jälkeen hiljaa ulos huoneesta.

Sivumennessään kuiskasi professori pari sanaa kaupunginviskaalin

kauniille rouvalle, ja heti sen jälkeen pyysi tämä -- pyynnön piti

käydä vaan noin tilapäisesti, mutta Abraham ymmärsi asian laidan

hyvin:

"Tahdotko tulla tänne pitämään kiinni tikapuista ja kurottamaan

minulle nuppineuloja tarpeen mukaan?"

Rouva seisoi tikapuilla kiinnittäen verhoja paikoilleen.

Abraham meni häntä auttamaan; naiset kokivat kilvan pitää häntä

työntoimessa ja kehuivat hänen ripeyttänsä ja kelvollisuuttansa.

Siten kului aika päivälliseen asti.

Silloin ymmärsi Abraham, mistä syystä keittäjältä tarvittiin. Pitkä

pöytä oli näet katettu saliin; kaikkein avulijaiden naisten piti

syödä siellä.

Abraham asettui tavalliselle paikalleen, mutta nähdessään rouva

Bentzenin istuvan vieressään keitosvadin edessä, purskahti hän äkisti

äänekkääseen itkuun ja läksi pöydästä.

Nyt vasta pääsi suru hänessä valloilleen ja kuohui kuni aaltoileva

meri -- mitä suurin ja syvin suru, jolle niin nuori sydän ei voi

löytää lohdutusta, katkera lapsensuru, jonka täysi-ikäiset luulevat

niin helposti haihtuvan, koska se niin nopeasti hyökkää rajojensa

ylitse.

Mutta vilkkaalla katkeruudella asettuu tämä suru sydämen syvimpään

sopukkaan, ja kaikki, mikä sen jälkeen voi kasvaa tuossa sydämessä,

versoaa tästä pyhästä surusta.

Elämä ja aika voivat vähitellen taivuttaa ja muuttaa ihmistä, mutta

yhteinen tuntomerkki, yhteinen surun sija on aina jäävä niihin,

jotka juuri ovat saaneet kyvyn ymmärtää ja tuntea heti alkaakseen

katkerimmalla hukalla -- ainoalla, jota ei koskaan voida korvata.