XIII.

Talvi kului hiljaa Abrahamilta. Hän suri ja kaipasi aluksi äitiään

katkerasti, istuen ja itkein monta iltaa tyhjän makuuhuoneen

uuninnurkassa.

Mutta isä koki kaikin tavoin elähyttää häntä, puheli ja käveli hänen

kanssaan ja antoi hänen kutsua Brochin ja muita ystäviä luokseen niin

usein kuin häntä vaan halutti.

Kaikki ihmiset osoittivat muuten hellyyttä häntä kohtaan; koko

kaupunki surkuttelemalla surkutteli äiditöntä poika-rukkaa,

vaikka useimmat kylläkin itsekseen ja ystävällisesti keskenään

pakinoidessaan olivat sitä mieltä, että parasta ehkä oli olla ilman

sellaista äitiä kuin Venni oli ollut.

Hänen äkillinen kuolemansa tuli kauhistavaksi esimerkiksi koko

seurakunnalle; ja moni, joka ei pitkään aikaan ollut käynyt kirkossa,

saapui nyt sinne kuulemaan pappien saarnaavan katumattomista, jotka

joutuvat kuolon-enkelin uhriksi par'aikaa synnin suruttomuudessa

riehuessaan.

Professori Löfdal istui penkissään kuunnellen tätä, kaunis,

surullinen katsanto kasvoillaan ja kädet ristissä. Abraham istui

siellä myöskin kumartuen alaspäin kaikkein häneen luotujen silmäin

näkyvistä. Hän ei tietänyt, mitä äidistään ajattelisi.

Mutta hyvin usein esiintyvä tunne oli ajatus, ett'ei äiti nyt siis

tulisi häntä ripittämään ennen kasteensa liiton vahvistamista.

Hän voi vielä selvästi mieleensä kuvitella, kuinka äiti olisi tullut

ovesta sisään, silmät läpitunkevina ja mahdottomina välttää; mitä

olisi vastannut?

Nyt oli se suru haihtunut; Abrahamia hävetti, että hänestä tuntui

keveältä ajatella sitä, mutta niin asian laita kuitenkin oli.

Professoria, josta jo ennenkin pidettiin, alettiin nyt oikein

jumaloida. Suusta suuhun kulki monenmoisia seikkaperäisiä kertomuksia

tuosta kauheasta yöstä, jolloin hän heräsi ja löysi vaimonsa kuoleman

kanssa kamppailemasta, ja kaikki huomasivat sielunsa ylennyksi hänen

miehekkään surunsa ja kauniin tavan, jolla hän etsi lohdutusta

uskonnosta.

Mutta Venni-rouvan viimeinen ilta tutkittiin tarkasti; missä oli hän

ollut?

Viskaalin rouva tiesi ilmoittaa, että hän oli ollut Mordtmannin

luona -- tosin vaan lyhyen hetkisen, mutta kymmenestä minuutista voi

pian tulla kaksikymmentä, kun niitä vähän venytti. Ja sitä paitsi:

lyhyessä ajassa voi kumminkin päättää paljokin. Mordtmann oli samana

iltana matkustanut Bergeniin.

Kysymys, pääkysymys oli nyt, missä Venni-rouva oli ollut kello

yhdeksästä yhteentoista asti? Se se pahin oli; Bergeniin menevä

höyrylaiva läksi vasta puoliyön aikaan.

Mutta lopulta täytyi sekä rouva Within että rouva Bentzenin tunnustaa

tietävänsä, ihan varmaan tietävänsä -- sillä he olivat tiedustelleet

asiaa -- että Venni-rouva oli viettänyt illan niin sanotun

rouva Gottwalldin luona, jota hän välistä kävi tervehtimässä --

Venni-rouvahan aina kernaimmin seurusteli henkilöiden kanssa, joiden

laita jollakin tavoin oli hullusti. Tämä kumosi viskaalin rouvan

yhteen-asetuksen ja keskeytti tutkimukset. Rouva Gottwald oli sen

lisäksi sanonut, professorskan koko illan voineen pahoin.

Myöhään samana iltana oli rouva Gottwald ollut hautausmaalla pikku

Mariuksen haudalla; ja palatessaan kaupunkiin päin oli hän nähnyt

Venni-rouvan viimeisen kaasulyhdyn luona kasvot sellaisina, ett'ei

sitä näkyä koskaan voinut unohtaa.

Kun huhut sitten seuraavana päivänä alkoivat levitä, ymmärsi tai

arvasi rouva Gottwald kaikki ja pani pikku valheensa liikkeeseen

puotistaan.

Olihan Venni-rouva ainoa, jonka ystävyys oli rehellistä laatua eikä

rasittanut häntä ja olihan Venni sitä paitsi Abrahamin äiti.

Syy siihen, ett'ei mitään huhua asiain todellisesta yhteydestä

levitetty, oli ainoastaan se, ett'ei tuo juolahtanut kenenkään

mieleen; se olisi ollut ihan mahdotonta. Ja kun professori, tohtori

Bentzen, palvelijattaret ja rouva Gottwald olivat antaneet varsin

varmat tiedot, ei saatu syytä epäilykseen.

Muutenhan olisi kaikille näille liukaskielisille, hurskaille

sydämille ollut oikea riemu syyttää mistä hyvänsä tuota uskomatonta,

joka piti yhteyttä vapaauskoisten kanssa eikä koskaan käynyt kirkossa.

Mutta olipa, Jumalan kiitos, hänestä sentään kylläkin sanottavaa; ja

Venni-rouva sai pitkän hautakirjoituksen, josta ei mitään unohdettu.

Ilma oli kaikkea tätä niin täynnä, ett'ei Abraham voinut olla sitä

huomaamatta. Hän alkoi pelätä mainita äitiänsä, mikä seikka häiritsi

häntä surussaan, etenkin tähän aikaan, kun kävi rippikoulua ja kuuli

Jumalan sanaa kaksi kertaa viikossa, sunnuntaita lukuun ottamatta.

Nyt oli hän tykkänään muuttunut, ja itse rehtorinkin täytyi myöntää,

että Abraham Löfdal oli oppilas, josta koulu kaikin tavoin voi

ylpeillä. Hänen vastenmielisyytensä Abrahamia kohtaan katosi nyt

kokonaan; ja kaikki opettajat olivat aikoja sitten unohtaneet

Mariuksen-jutun. Ahkerana ja tottelevaisena hiipi hän läpi koulun

Hans Egede Brochin rinnalla ja moni alkoi pitää häntä yhtä

mallikelpoisena kuin tätäkin.

Ainoastaan parhaimpain ystäväinsä seurassa oli hän yhtäläinen kuin

ennenkin, vieläpä pahempikin; eikä monta viikkoa kulunut äidin

kuoleman jälkeen, ennenkuin hän taas oli heidän piirinsä sydän.

Kaikki olivat tyytyväisiä häneen, erittäinkin provasti Sparre. Jos

tämä aluksi olikin osoittanut hieman vastenmielisyyttä nuorukaiseen,

niin muuttui se lopuksi mitä huomattavimmaksi mieltymykseksi.

Abraham oli juuri hänen mielensä mukainen nuorukainen, hiljainen,

vaatimaton ja sievä käytökseltään, useita taitavampi kristin-opin

kappaleissa ja sen lisäksi varustettu harvinaisella kyvyllä seurata

ajatusten juoksua ja kehitystä.

"Hänen pitää välttämättömästi tutkia jumaluus-oppia; hänellä on

tavattoman selkeä pää", sanoi provasti usein professorille.

"Tapahtukoon Herran tahto", vastasi professori. Hän ei, suoraan

sanoen, pitänyt jumaluusoppia pojalleen sopivana aineena.

Provasti oli siinä määrin ihastunut Abrahamiin, että lainasi hänelle

kirjoja, kutsuipa hänet iltasin luoksensakin.

Hyvin kummalliset tunteet sydämessä astui Abraham tähän taloon, joka

vähemmän kuin kaksi vuotta sitten oli sisältänyt hänen lämpymimpäin

toiveidensa esineen, ja jonka ikkunoihin hän oli lähettänyt niin

monta rakkaudesta palavaa silmäystä.

Siellä oli vielä koko joukko naimattomia tyttäriä; hänen "entisensä"

oli vanhimman jälkimäinen ja oli vuosi sitten tullut naimisiin

telegratistinsa kanssa.

Kun Abraham nyt näki hänet, oli hän muuttunut ruskeajuomuiseksi

kasvoiltaan ja surullisen kurjaksi ryhdiltään.

Abrahamin tuulentupa musertui. Ritariaika uskollisine pikku

Mariuksineen tuli nyt naurun ja häpeän esineeksi; ja seuraavana

päivänä kieritteli Hans Egede Broch taas naurusta, kun Abraham

kuvaili provastin luona viettämäänsä iltaa, näyttäen eläviä kuvia

entisestä lemmitystään.

Sillä välin lähestyi pääsiäinen ja ripillelaskenta-päivä; Abraham

murehti tuota päivää kuin jotakin ikävää, joka oli pakko ottaa

vastaan, mutta josta jälkeenpäin oli hyötyä.

Professori katseli poikansa ripillelaskentaa hyvin totiselta

kannalta. Eläen tuossa yksinäisessä asunnossaan monien ajatusten

ja muistojen kiusaamana tuli hänelle tarve tehdä poikansa

täysi-ikäiseksi niin pian kuin mahdollista. Yläkerrassa pantiin

sänkykomerolla varustettu huone kuntoon Abrahamille, ja ripille

tahtoi isä välttämättömästi poikansa käymään hännystakkiin puettuna.

Tämä ei enää ollut tavallista. Rippilapset olivat tähän aikaan niin

nuoria ja pieniä, että aina kävivät lyhykäiseen takkiin puettuna.

Abraham soti sen tähden vastaan viimeiseen asti, kosk'ei tuntenut

itseään oikein perehtyneeksi tuossa asussa.

Mutta professori selitti hänen olevan tavallisia rippilapsia

vanhemman ja sen lisäksi paljoa enemmän kehittyneen ja täysikasvuisen.

Abraham myöntyi siis; tekihän hänen mielensä oikeastaan hännystakkia;

sitä paitsi saisi hän kultakellon vitjoineen; olipa professori

tuuminut pian antaa hänelle luvan polttaa sikaria kotona.

Mutta itse ripillelaskentapäivän aamulla, vähän ennen heräämistänsä,

näki Abraham unta, että ovi aukeni ja sisälle astui hänen äitinsä,

ihan sellaisena, jommoiseksi Abraham niin monasti oli häntä

kuvitellut.

Hän nousi vuoteitaan alakuloisena ja tuskallisena. Soitettiin ensi

kerta kirkkoon; nyt hänen siis piti mennä sinne, seisoa ylimmäisenä

koko rivissä, jotta koko seurakunta voi nähdä hänet, ja tehdä tuo

lupaus. Äidin silmät, nuo silmät, jotka näkivät hänen lävitsensä,

olivat luotuina häneen, hän tunsi ne; äiti oli tullut kuulemaan hänen

totista synnintunnustaan.

Voiko hän astua esille ja tehdä tuon lupauksen?

Hännystakki, josta oli iloinnut ja joka niin hienona ja uutena

silkkivuorineen riippui seinällä, harmitti häntä nyt; hän laski

sen sivulle päin. Hän tuli miettineeksi kaikkea vakaisuutta,

joka oikeastaan verhosi tämän päivän. Oliko hän kunnollisesti

valmistaunut, vai eikö hänen otsallaan ollut kirjoitettuna, että hän

oli kelvoton vieras? Ulkokullattu ja valehtelija, olisi äiti sanonut.

Provasti olikin varoittanut heitä kaikkia niin sydämellisesti eilen

aamupäivällä, kun jättivät hänelle rahat, vakavasti tutkimaan itsensä

ja valmistaumaan Jumalan kasvojen eteen astumaan.

Abraham otti testamentin ja istui lukemaan: hän oli niin

tuskallisella mielellä, että hampaat suussa tärisivät.

Samassa kuuli hän isän tulevan huoneestaan, syöksähti ylös ja pukeusi

hännystakkiin.

Professori tuli sisään täydessä asussa: leveä, valkealiina kaulassa

ja kolme isoa ritaritähteä rinnassa; hänellä yksin oli niin monta

ritarimerkkiä kuni koko kaupungissa.

"Hyvää huomenta, poikaseni! Jumala siunatkoon tämän päivän sinulle!"

Sitten antoi hän Abrahamille ison kotelon, jota et tämä rohjennut

avata.

"Avaa ja pane taskuusi, se on rippikoulumuistosi."

Abraham aukasi kotelon, siinä oli kultakello vitjoineen

metaljonkineen. Hän aukasi tämänkin mutta teki samassa vaistomaisen

liikkeen.

Taas näki hän nuo välttämättömät silmät, jotka aamusesta unesta asti

seurasivat häntä.

"Se on lahja äitivainajaltasi", lausui professori liikutettuna ja

likisti häntä rintaansa vasten. Abraham änkkäsi kiitoksensa ja pani

kellon taskuunsa. Nyt näytti hännystakkikin paremmalta; hän oli

tullut pitkäksi ja solakaksi, mutta kasvot olivat muuttumistilassa,

nenä liian iso ja iho likasenvärinen.

Professori katseli häntä kuitenkin ylpeydellä, ja havaitessaan

testamentin avoimena pöydällä, taputti hän poikaansa olalle lausuen:

"Oikein, poikaseni! Näen että katselet asiaa vakavalta kannalta!"

Pääsiäinen sattui olemaan huhtikuun alkupuolella; ja tänäin

oli ensimäinen selkeä päivä, joka oli jotakuinkin lämmin. Koko

kaupunki oli liikkeellä, kirkko oli täynnä ja paljo kansaa seisoi

ulkopuolella, nähdäkseen rippilasten tulevan.

Jokunen reipas puotipalvelija kävi jo vaaleanharmaassa kesäpuvussa,

hihat kaareviksi leikattuina ja muuten tavattoman avarat housut

nilkasta kapeina, mutta tuo oli liian aikaista; varjossa oli vielä

jääkylmä.

Kirkon eteiselle, aukealle paikalle kokoontuivat rippilapset kaikilta

kaduilta; ensin kulkivat asianomaiset itse, heidän perässään

vanhemmat ja pari siskoa.

Tytöt olivat sileäksi su'itut, pienet keltaiset letit neuloilla

niskaan kiinnitettyinä, hartijoilla pitkät harmaat tai mustat

saalit, joiden kulma riippui aina hameen palteeseen saakka,

soukkahartijaisia ja veteliä vartaloltaan, jotta hameissaan näyttivät

vedestä nostetuilta. Pari hienommista tuli ajaen vaunuilla, selässä

turkkilainen saali.

Jos tytöt olivat pienikasvuisia ja hoikkia olivat pojat sentään

vieläkin pienempiä, yllä nutut tahi takit, jotka asettuivat mitä

luonnottomimpiin ryppyihin sekä edestä että takaa, päässä suuret

lakit, jotka riippuivat korville, valmiina kynttilän sammuttajain

tavoin painumaan alas.

Kädet ristissä virsikirjan ympärillä ja silmät jäykästi uusiin

saappaisiin luotuina kulkivat he niin hiljaisesti ja laupijaina

kirkkoon päin, kuin olisi heille ollut mitä helpoin tehtävä luopua

perkeleestä ja kaikista hänen töistänsä ja juonistansa.

Mutta todellakin hyvä oli, että heidän vaatteisiinsa oli jätetty

kasvamisen varaa, sillä jo seuraavana päivänä olivat he ihan

toisia miehiä. Ja ellei olisi ollut kirkossa ja kuullut provastin

selittävän, minkä syvällisen ja totisen muutoksen luo pyhä toimitus

heissä vaikutti, olisi ollut vaikeata tuntea näitä hiljaisia ja

laupijaita nuorukaisia puolihumalaisessa poikalaumassa, joka

seuraavana päivänä täytti kadut, ylpeänä ja riemuitsevana siitä, että

oli käynyt neulansilmiin lävitse ja vahvistanut kasteensa liiton.

Kun professori Löfdal tuli poikansa kanssa, syntyi läsnäolevain

joukossa kuiske ja kuhina sekä kirkon ulko- että sisäpuolella.

Abraham näyttikin toisellaiselta kuin nuo hiljaiset takkiin puetut.

Hän oli melkein yhtä pitkä kuin isäkin, jonka kaunis harmahtava

pää ja nuo kolme suurta ritaritähteä oikein loistivat yli koko

seurakunnan.

Pyhä toimitus alkoi. Abraham istui ylimpänä lähinnä kuoria; harvoin

katsahti hän ylös, mutta havaitsi niin monen silmät itseensä

luoduiksi, että heti taas painoi päänsä alas, kuten toisetkin.

Ylinnä tyttöjen puolla istuvat olivat kalman kalpeita ja valmiita

kaatumaan lattialle pelosta, ett'eivät osaisi vastata provastin

kysymyksiin. Mikä mutisi pitkää vesikysymystä, mikä taisteli

ankarasti kolmannen uskonkappaleen kanssa, jonka oli unohtanut.

Molemmin puolin käytävää taaempana oli jännitys suuri, mutta miettipä

jokunen noista hiljaisista pojista myöskin: Joutavaa, olenhan nyt

päässyt "edes"!

Abraham ei juuri erittäin pelännyt itse kuulustelemista, mutta

sentäänkin oli hän sangen alakuloinen.

Unissaan näkemänsä silmät eivät luopuneet hänestä, eikä hän saanut

mitään lohdutusta siitä, että katseli toisia alapuolellaan rivissä

istuvia.

Mitä jos jokin ääni, esimerkiksi hänen äitinsä kaltainen, äkkiä

kuuluisi kaiken tämän ulkokultaisuuden yli, lausuisi sanan, ilmaisisi

ilveilyn, johon he kaikki ottivat osaa; tai mainitsisi hänen nimensä,

joka istui ylimpänä, valmisna valehtelemaan?

Oliko hän sitten ainoa valehtelija, ainoa ulkokullattu ihan

järkähtymättömien joukossa?

Hän mietti yhtä ja toista poikarivistä ja monta muuta; pahin hän ei

voinut olla; mutta kuitenkin oli hänellä kova sisällinen tuska eikä

ymmärtänyt mitään virsistä, joiden veisaamiseen otti osaa.

Mutta nyt lähestyi provasti Sparre verkallensa kuorista alkaakseen

kuulustelemistaan. Hänen kasvonsa olivat vakaiset ja miettivät, kun

hän käydessään vielä kerran vilkasi käsikirjaansa, jonka lehtien

väliin oli kiinnitetty muutama arkki paperia täynnä nimiä ja

numeroita.

Mikään helppo tehtävä ei ollutkaan johtaa kuulustelua niin,

että jokainen sai kysymyksen ilman kenenkään seurakuntalaisista

tai saarnatuolissa olevan komministerin liian suuria hyppäyksiä

huomaamatta.

Mutta Abrahamin edessä seisoessaan, valostuivat hänen kasvonsa; tässä

ei hänen kumminkaan tarvinnut pelätä kysyä mitä hyvänsä ja sen vuoksi

valitsi hän mikä ensin mieleensä johtui.

"Mihinkä persoonaan jumaluudessa uskot toisen uskonkappaleen mukaan,

Abraham Löfdal?"

"Poikaan, Herraamme Jesukseen Kristukseen", vastasi Abraham lujasti.

Provastin lähetessä, vapisi Abrahamin koko ruumis, mutta heti

ensimäisen kysymyksen kuultuaan rohkaisi hän itsensä. Jokapäiväinen

tottumus tutkittavana olemiseen teki, että tilaisuudelta katosi

juhlallisuus, joka silmänräpäyksen ajan oli ollut valtaamaisillaan

hänet. Sitten vastasi hän selkeästi ja varmasti, silmät provastiin

luotuina.

"Onko Kristuksen tunteminen meille suuresta arvosta?"

"On, ei kenessäkään muussa ole autuutta, sillä ei mitään muuta nimeä

ole taivaan alla ihmisille annettu, jossa meidän pitää autuaiksi

tuleman."

"Eikö Kristus ole lunastanut kaikkia ihmisiä?"

"On, hän antoi itsensä lunastukseksi kaikkein edestä."

"Mutta eikö sentään paljo ihmisiä tule kadotetuksi?"

"Tulee kyllä" -- vastasi Abraham hiljaa ja hänen silmänsä tarkastivat

provastin pitkää kauhtanaa ylhäältä alaspäin.

"Mikähän siis on syy heidän kadotukseensa?"

"Heidän oma katumattomuutensa ja uskottomuutensa."

"Aivan oikein, ystäväni, se on heidän oma katumattomuutensa ja

uskottomuutensa", lausui provasti tyytyväisenä; hän tahtoi nyt

jättää oppikirjan ja lähteä jumaluus-opilliselle retkelmälle oikein

loistaakseen parhaan oppilaansa taidoilla: "Esiintyykö ihmisen

epäusko aina pahoissa ja jumalattomissa töissä?"

"Ei aina", vastasi Abraham katsahtamatta provastiin.

"Ei aina, se on totta", toisti provasti luoden silmänsä seurakuntaan

iloitakseen ihastuksesta, jonka hänen lemmikkinsä muka täytyi

synnyttää.

Mutta provasti säpsähti, kirkossa ei kuulunut hengähdystäkään,

kaikki kurottivat kurkkujansa ja katsoivat Abrahamiin, mutta se

ei tapahtunut ihailusta, vaan pikemmin ilkeästä, kiheltävästä

uteliaisuudesta.

Äkkiä huomasi provasti koko seurakunnan luulevan hänen tutkivan

Abrahamilta äidin elämää. Provasti katsahti ensi pelästyksessään

professoriin, sitten Abrahamiin; nämä molemmat olivat samaa mieltä.

Professori piti silmänsä jäykästi provastiin luotuina ja Abraham oli

ikään kuin kutistunut kokoon, peitti kasvonsa nenäliinalla ja näytti

siltä kuin olisi tahtonut piiloutua maan alle.

Provasti Sparre tuli niin hämilleen ja onnettomaksi erehdyksestään,

että ihan kadotti aivonsa. Ei mitään enemmän hänen tavastaan

poikkeavaa, ei mitään enemmän hänen sydämensä aivotuksesta

etäämpänä olevaa voitu ajatella kuin että hän olisi tahtonut olla

vastenmielinen ja julkea lemmikillensä, päälle päätteeksi professori

Löfdalin pojalle.

Hämmennyksissään ei hän tietänyt parempaa neuvoa kuin laskea kätensä

Abrahamin olalle ja alkaa kiitospuheen hänestä:

"Huvikseni, oikeimpa sydämeni iloksi", lausui hän innokkaasti, "olen

valmistanut sinua, rakas ystäväni, Abraham Löfdal, tämän päivän

pyhään toimitukseen. Harvoin olen kohdannut nuorukaista, joka pään

puolesta olisi ollut niin erinomaisen lahjakas, jonka Luoja olisi

varustanut niin kauniilla sielun ja sydämen ominaisuuksilla. Kun sinä

nyt täysikasvuisena jäsenenä astut seurakuntaan, toivon ja odotan

varmuudella, että olet oleva meille vanhemmille iloksi ja mielen

ylennykseksi sekä nuorille hyväksi ja seurattavaksi esimerkiksi."

Tämä oli varsin tavatonta; komministeri, pastori Martens, väänteli

itseään levottomuudesta vehreän verhon takana papinpenkissä, ja

koko seurakunta tuli utelijaaksi. Mutta kaikki Abrahamiin luodut

silmät näyttivät tämän jälkeen lempeiltä. Kaikista tuntui hyvältä

provastin suusta kuulla, että oli toivoa tämän, kadotetun äidin pojan

pelastuksesta.

Itse ei hän tietänyt mitä miettisi; oliko tarkotus ylistää häntä

muita paremmaksi? Se ei ikinä loppuisi hyvin.

Provasti Sparre pyyhki otsaansa ja jatkoi kuulustelemistansa alempana

istuvain kanssa. Hänen ensimäinen erehdyksensä teki hänet kahta

vertaa tarkemmaksi: katekismon kuulusteleminen kävi loistavammin kuin

koskaan muulloin.

Komministeri kohotti ruumistaan eteenpäin ja kuunteli kasvavalla

hämmästyksellä oikeita vastauksia, joita antoivat mitä mahdottomimmat

pöllöpäät, jotka hän itse auttamattomina oli heittänyt siksensä,

mutta melkein seljällensä lensi hän penkissään, kun Osmund Asbjörnsen

Sauamyr laulavalla maalaismurteellaan esitti suuren loistonumeronsa

evankeliumin armolahjoista.

Kesti äärettömän kauan ennenkuin molemmat osastot oli kuulusteltu;

eräs nuorista, turkkilaiseen saaliin puetuista naisista rupesi

voimaan pahoin, josta syystä hänen täytyi mennä sakastiin vettä

juomaan.

Väsymys valtasi vähitellen Abrahaminkin levottoman ja tuskallisen

mielen; hän alkoi tuntea itsensä levollisemmaksi, ei enää nähnyt

noita silmiä, joita hänen oli ollut mahdoton väittää; päin vastoin

näyttivät kaikkein kasvot varsin hyväntahtoisilta, ja kun hän

vihdoinkin teki tuon juhlallisen lupauksen, ei hän enää ollut

millänsäkään koko asiasta.

"Anna siis Jumalalle sydämesi ja minulle kätesi", sanoi provasti

vakavasti ja leppeästi hänelle, ja Abraham kurotti kätensä; provastin

käsi oli pehmeä ja sileä ja puristi hänen kättänsä lämpymästi ja

ystävällisesti.

Vihdoinkin oli pyhä toimitus lopussa; se oli kestänyt kello

yhdeksästä lähes kolmeen asti, niin paljon oli rippilapsia ja niin

perinpohjaisesti teki provasti tehtävänsä.

Hermostuneet, turkkilaisiin saaleihin puetut nuoret naiset oli

pakko puoliksi kantamalla saattaa vaunuihin; keltalettiset,

hopeahartijaiset tytöt näyttivät yhä edelleen ihan äsken vedestä

nostetuilta; ja hiljaiset, laupijaat nuorukaiset katsella tuijottivat

entistään laupijaammin uusia saappaitaan.

Keittäjätär professori Löfdalin luona oli tuskissaan; tämä oli

viimeinen kerta, kuin hän meni rippikemuihin ruokaa valmistamaan, sen

vakuutti hän kalliilla valalla. Kolme kertaa oli hän jo keittänyt

perunoita väärään aikaan, kun hänen asettamansa vartijat olivat

antaneet väärän tiedon.

Vieraat, joita ei oltu käsketty tulemaan millään määrätyllä

kellonlyönnillä, vaan "jumalanpalveluksen loputtua", kuljeskelivat

puutarhassa ja torilla tai istuivat pahalla tuulella huoneissa,

toivottaen mikä mitäkin provasti Sparrelle, joka ei koskaan voinut

lakata.

Kello oli yli puoli neljän, kun vihdoinkin istuttiin pöytään: Abraham

pöydän päähäin, isä oikealla ja provasti vasemmalla puolellaan;

muuten oli läsnä ainoastaan vanhempia herroja ja Hans Egede Broch,

joka oli kutsuttu sen johdosta, että oli Abrahamin paras ystävä.

Siellä oli rehtori ja useimmat Abrahamin opettajista, maaherra

ja pormestari, muut virkamiehet, kaupungin-lääkäri, parikymmentä

valittua; ystävää ja professorin virkaveljeä.

Abraham ei alussa voinut perehtyä tämän arvoisan seuran keskuksena

olemiseen; mutta sitä myöden kuin viini lämmitti vieraita, tulivat he

kaikki puhelijaammiksi.

Nämä olivat ensimäiset isommat pidot, jotka professori piti vaimonsa

kuoltua, ja kaikki olivat iloisia, että taas kohtasivat toisensa

tässä vieraanvaraisessa perheessä. Professori Löfdal seurusteli itse

mielellään ja elähtyi pian.

Rattoisuutta lisäsi vielä sekin seikka, että seura oli hyvin valittu;

kaikki olivat yksimielisiä, voitiinpa keskustella politiikastakin,

ja kun sekä provasti että rehtori olivat pitäneet kumpikin puheensa

Abrahamille, esitettiin ja juotiin yleisen riemun vallitessa

kuninkaan, kuningattaren, perintöprinssin, perintöprinsessan,

kuninkaallisen suvun, unionin ja Ruotsin maljat.

Mieliala tuli yhä rattoisammaksi, kaikki joivat lasin Abrahamin

kanssa; tämä ja Broch iskivät silloin tällöin silmää toisilleen

vanhojen herrojen riemastuksen takia. Sokko ja piikkisika nauraa

kikittivät toisilleen vanhaa medeira-viiniä sisältävän karahviinin

ylitse, jonka olivat saaneet väliinsä, ja päivällisen jälkeen

likööriä juotaessa vei lehtori Abel nuoren ystävänsä sivulle päin ja

puhui tämän ihanasta äidistä, kunnes kyynelet liikutuksesta silmiinsä

tipahtivat.

Seura erkani jokseenkin aikaisin illalla, sillä niin vakava syy kun

pitoihin oli, ei käyty korttisille.

Kun he nyt, isä ja poika, jäivät yksinään, sanoi professori Löfdal:

"Hyvää yötä, Abraham poikueni! Olet kai jo väsynyt? Nyt olet siis

astunut elämään 'aika'-miehenä, ja minä voin todella sanoa olevani

tyytyväinen sinun. Mitenkä sinun täst'edes maailmassa käy, on kyllä,

kuten provasti sanoi, Herramme hallussa, mutta riippuu myöskin

isoksi osaksi itsestäsi. Luonto on kaikissa suhteissa varustanut

sinut hyvin; olet syntynyt edullisessa asemassa yhteiskunnassa,

olet aikanasi saava meidän olosuhteisiimme nähden sangen ison

omaisuuden, ja minulla, isälläsi, on vaikutusvalta, josta sinulla

voi olla hyötyä, mille uralle ikinä antaudut. Olet siis yksi niitä,

jotka voivat ja joiden pitääkin päästä pitkälle, hyvin pitkälle,

yhteiskunnassamme.

"Mutta -- ainoastaan yksi seikka, josta nyt toivoakseni kaikkein

viimeisen kerran mainitsen, -- ainoastaan yksi seikka saattaa minut

vähän levottomaksi. Se on se taipumus, joka pari vuotta sitten tuli

näkyviin sinussa -- tiedäthän itse missä tilaisuudessa. No niin, tuo

päättyi, Jumalan kiitos, paremmin kuin alussa näytti; sillä kertaa

huomasit erehdyksesi ja olet sittemmin, minun tietääkseni, oikaissut

sen. Mutta salli minun kuitenkin tänä, sinulle niin tärkeänä päivänä

varoittaa sinua tästä, joka mahdollisesti vielä voi kätkettynä kyteä

veressäsi.

"Joka yhteiskunnassa, parhaimminkin järjestetyssä on, näet,

olemassa tyytymättömiä, pieni joukko -- puoliksi haaveksijoita,

puoleksi pahantekijöitä, ihmisiä, joilla ei ole omaa tuntoa, ei

isänmaanrakkautta, ei Jumalaa! Mihin hyvänsä maailmassa satut

joutumaan, olet aina kohtaava näitä ihmisiä. He esiintyvät -- ja

juuri siitä syystä varoitan sinua! -- he esiintyvät mielellään

sorrettujen puolustajina, kauniilla sanoilla alhaisista ylhäisiä

vastaan ja muulla sellaisella.

"Katsoppas, Abraham, näiden ihmisten suhteen pitää sinun, juuri

sinun, olla varoillasi, sillä he ovat yhteiskunnan pillomuksia,

jotka turmelevat kansan ja alituisesti kokevat uurtaa yhteiskunnan

perustuksia. Minä, sinun isäsi, vakuutan täten, että kaiken sen

takana, mitä nämä ihmiset sanovat ja tekevät, piilee suora valhe,

ilkeys, ylpeys ja vallanhimo! Jos näitä tahdot kuunnella, niin

syöksyt varmaan perikatoon. Nyt voit valita isäsi ja äitisi -- ja

muiden välillä."

Professori oli niin kiivastunut, että oli sanoissaan erehtymällään,

mutta Abraham kurotti hänelle molemmat kätensä ja sanoi: "Minä

valitsen sinut, isä!"

Tämän lausui hän vakavasti ja vakuutuksella. Levottomuus, joka

aamulla oli häntä vaivannut, oli nyt tykkänään kadonnut. Julkinen

kiitos kirkossa, päivälliskemut, täysi-ikäisten miesten joukkoon

pääsy ja nyt lopuksi isän puhe tekivät hänet levolliseksi ja

varmaksi; hän näki itsensä parhaiden ja ensimäisten joukossa ja

elämänsä kunniassa ja loistossa.

Hänen mentyään, katseli Karsten Löfdal tyytyväisenä ympärilleen

huoneessa. Abrahamin silmissä oli hän nähnyt tavoittamansa rakkauden

ja ihailun, ja tunsi itsensä iloiseksi.

Vihdoinkin oli hän siinä määrin voittanut, että poika oli antava

hänelle, mitä äiti oli kieltänyt, ja tämä seikka lievensi vähäsen

Vennin muiston katkeruutta. --

Abraham kiiruhti ylös portaita pitkin. Voi kuinka kauniisti

kellonvitjat kahisivat hänen liikahtaessaan! Hän iloitsi siitä, että

saisi nähdä, niiltä sievä huoneensa näyttäisi illalla valaistuna, ja

että saisi vetää kellonsa.

Kynttilät sytytettyänsä, havaitsi hän pöydällään ison, mitä

kauniimmista ja harvinaisimmista kasveista sidotun kukkavihon.

Abraham tarttui tyytyväisenä käyntikorttiin, joka oli pistetty

kukkien väliin, mutta päästi sen heti sormistaan, ikäänkuin olisi

se polttanut niitä. Hänen kasvonsa kävivät hehkuvan punaisiksi; hän

kääntyi pois juuri kuin häpeissään.

Kortille oli rouva Gottwald kirjoittanut hienolla, epävarmalla

naisenkäsialalla: "Pikku Mariukselta."