Muutamaan päivään ei Venni-rouva ollut nähnyt Mordtmannia. Eräänä
puolipäivänä kulki tämä sivutse tehtaalta tullessaan, mutta Venni
vetäytyi pois ikkunasta ja piiloutui.
Suhde Mordtmanniin oli jäänyt vähän takapajulle; Vennin ajatukset
eivät nyt työskennelleet muun kuin sen kanssa, mitä hänelle tapahtuva
oli: että hän vielä kerran oli tuleva äidiksi.
Abrahamin maailmaan tultua, oli Venni kauan halunnut hänelle sisarta.
Mutta vuosien kuluessa oli hän heittänyt tämän toivon; ja nyt
olivat hänen ajatuksensa lapsista ja lasten kasvatuksesta tulleet
sellaisiksi, että hän tunsi itsensä onnelliseksi, että hänen vaan oli
yhdestä vastattava.
Ei miehensäkään tulisi iloiseksi, siitä tiedon saatuansa; sen voi
rouva edeltä päin tietää.
Mutta kaikkein vaikeammaksi kävi tuo hänelle itselle -- varsin
tuskauttavaksi tuli ajatus hänen itsensä ja Mordtmannin välisestä
suhteesta. Hän punastui häpeästä joka kerta kuin mietti iltaa,
jolloin viimeksi olivat olleet yhdessä.
Mordtmann oli suudellut häntä ja sanonut, että Venni oli _ainoastaan_
hänen; ja Venni itse, mitä oli hän tehnyt? ja mitä tekisi?
Eihän hän voinut elää yksinään kaikessa tässä --; minkä tai kenen
valitsisi? Mikä tapahtuva oli, sen täytyi tapahtua -- ja sitten?
Hän istuutui iltahämärässä sohvaan, kiellettyänsä palvelustytön
laskemasta ketään sisälle, ei edes Mordtmannia. Hän oli tuntenut
olevansa epätoivoon joutumaisillaan ja alkoi äkisti pelätä järkeänsä.
Nyt tahtoi hän kokea tehdä tiliä itsensä kanssa nähdäkseen missä
asemassa oli.
Mutta siitä tuli ikävä suoritus, ja Venni-rouvaa hirvitti oma
asemansa.
Olihan hän, näet, vaipunut syvälle valheeseen ja epäselvyyteen
kaikilla tahoilla. Hän, joka niin rohkeasti ja mistään huolimatta oli
esiytynyt tässä elämässä, koskaan itse valehtelematta tai sallimatta
muiden valehdella, jos se hänestä riippui; hän, joka oli luullut
ja väittänyt että se, joka rehellisesti tahtoo pysyä totuudessa ja
kunniallisena, vahingoittumatta voi vaeltaa läpi elämiin, vaikka se
onkin täpötäynnä valhetta ja pelkuruutta, hän oli nyt itse siihen
vaipunut. Missä niistä suhteista, jotka lujimmin pitivät häntä
sidottuna, oli hän tällä hetkellä täysin todellinen? Hän ryhtyi
niihin yhteen erällään ja alkoi Abrahamista.
Mihin oli hänen poikansa joutunut? Tämä oli ollut niin lähellä
häntä, että Venni oli voinut havaita joka pienenkin liikutuksen
hänen sielussaan, seurata ja ymmärtää pienimmänkin ajatuksen tai
epäilyksen, joka hapuili eteenpäin hänen nuorissa aivoissaan.
Missä tämä nyt oli? Mitä tiesi nyt äiti pojastaan?
Se ei hyödyttänyt mitään, että hän sanoi: he ovat ryöstäneet hänet
minulta, sillä juuri sen olisi hänen pitänyt estää, hänen olisi
pitänyt vartioida poikaa, pysyttää hän totuuden kirkkaassa, puhtaassa
ilmassa, eikä antaa myöden, väistyä ja väsyä jokapäiväisessä
taistelussa.
Senhän lupauksen oli hän tuhansia kertoja itselleen tehnyt
kantaissaan Abrahamia käsivarsillaan, kun tämä oli pieni; ja nyt, kun
poika oli kasvanut niin isoksi, että äidin lupauksien täyttäminen oli
hänelle tarpeen, voiko äiti nyt astua hänen luoksensa ja sanoa: tässä
olen -- tässä olen, minä, sinun uskollinen äitisi.
Voisiko poika luottaa häneen, kuten ennen?
"Ei", sanoi Venni-rouva ääneensä, ja kaikki kajahti väestä tyhjässä
huoneessa niin surulliselta, "ei, sitä hän ei voi."
Sekä koulujutussa että myöhemmin ripilläkäymiskysymyksessä oli
Venni antanut myöden, heittänyt periaatteensa, pettänyt itsensä ja
ainaiseksi kadottanut poikansa luottamuksen. Koskaan ennen ei tämä
ollut nähnyt hänen horjuvan kuin juuri näissä kahdessa asiassa,
jotka hänelle, pojalle, tulivat tärkeimmiksi. Ja millaiset syyt
olivat sitten voittaneet hänet? Herra Jumala, kuinka kurjilta ne
nyt näyttivät hänestä tuohon suureen päämaaliin verraten: hänen
velvollisuuteensa pysyttää poikaa todellisena.
Jokin muu kuin nuo syyt olivat varastaneet hänen voimansa, ja se oli
Mordtmann; hänen tähtensä ja seurustellessaan hänen kanssaan oli äiti
hyljännyt -- hyljännyt? ei, pettänyt poikansa.
Nyt rupesi hän tilintekoon Mordtmannista ja tarkasti suhdettansa
tähän, ja se näytti hänestä tällä hetkellä niin epäpuhtaalta, niin
vähäarvoiselta.
Hän otti rakkautensa ja koetteli sen lujuutta kysymällä itseltään,
oliko valmis uhraamaan talonsa, asemansa, miehensä, poikansa, hyvän
nimensä -- ja lisätessään kuormaansa katseli hän tuskallisena
rakkauttansa; ja vihdoin tuli hän siihen loppupäätökseen, että oli
liian vanha.
Hän oli liian vanha mielestään kestämään tällaista mistään
välittämätöntä rakkautta, joka on miellyttävä kuni autuus ja
pakoittava kuni velvollisuus. Hän tunsi liian hyvin elämän antaakseen
minkään harhakuvan hurmata itseään; ja hän oli liian tunnollinen
ja uskollinen velvollisuuksilleen ollakseen muitten vaatimuksista
huolimatta.
Hän piti paljon Mordtmannista, sen hän tunsi. Ajoittain voi hän
oikein hurmaantua ajatellessaan olevansa tämän, ajatellessaan elämää
miehen kanssa, joka oli niin samanmielinen kuin hänkin, niin vapaa
ennakkoluuloista, rohkea ja jalo kaikissa suhteissa.
Kun hän sitten ryhtyi miettimään elämää sellaisena, jommoiseksi se
täst'edes muodostuisi oikean miehensä seurassa, kauhistui hän kaikkea
tätä, valhetta; ja silloin kävi se hänelle niin ilettäväksi, että
ainoa keino, joka voi pelastaa mikä hänelle oli suurimmasta arvosta,
oli murtaa koko liitto terveellisine, raastavine suruineen ja sitten
alkaa uutta elämää -- tulkoon se millaiseksi tahansa -- Mordtmannin
kanssa.
Mutta eihän hän voinut mennä Mordtmannin, luo sellaisessa tilassa
kuin hän nyt oli.
Hetkeksi unohti hän kaiken surunsa, haikeasti surkutellessaan tätä
lasta, jonka äiti ei odottanut sitä kaipuulla ja rakkaudella, ja jota
ei kukaan sanoisi tervetulleeksi, kun se tuli.
Hän ei ollut äiti, josta lapselle voi olla hyötyä, ei vaimo miehelle,
ei luotettava ystävä, ei mitään kellekään; eikö ollut parasta että
jättäisi koko maailman?
Kuolema ei ollut hänestä raskas; monasti oli hänen mielessään ollut
ajatus vapaaehtoisesti jättää elämä, eikä hän luullut puuttuvansa
rohkeutta, kun vaan päätös kerran oli tehty.
Hän oli hymyillyt mahtavuudelle, jolla tavallisesti puhutaan sen
pelkuruudesta, joka katsoo parhaaksi itse avata oven, mikä johtaa
pois elämästä; niin lähellä häntä oli, näet, tuo ajatus, että hän
tiesi tarvittavan rohkeutta, erittäinkin rohkeutta päättämiseen.
Pyörteen väsyttämänä, johon ajatukset olivat hänet työntäneet,
vaipui hän hiljaiseen, raskasmieliseen mietiskelyyn: eikö hän tekisi
paraiten muita ja itseänsä kohtaan tunnustamalla tulleensa tappiolle
ja voitettuna lähtemällä täältä, sen sijaan että eläisi edelleen
valheesta ja tähteistä ilman sitä, minkä puolesta oli taistellut ja
minkä oli pettänyt: ilman täyttä, selvää totuutta sanoissa ja töissä?
Mutta hänhän ei ollutkaan yksin. Pienen hienotukkaisen lapsen kuva
seurasi häntä; oliko oikein ottaa toista olentoa mukanaan? sammuttaa
kynttilä, ennenkuin se syttyi?
Uudet epäilykset, uudet tuskat, uudet kysymykset vaivasivat häntä;
miksikä ei ollut mitään, ketään, joka olisi auttanut häntä?
Vihdoinkin -- kello kävi yhdeksättä -- tuli hänen miehensä, jota ei
ollut varronnut, mutta jonka tiesi tulevan siihen aikaan.
Nyt hän astui eteisen poikki, pani pois sauvansa: puhuisiko rouva
hänen kanssaan. Olihan se hänen miehensä; puoli tuosta hengestä,
jonka oli aikonut sammuttaa, oli hänen. Professori tarttui avaimeen
ja astui sisään.
"Onko täällä ketään?" kysyi hän.
"Minä täällä olen", vastasi rouva sohvasta.
"Oletko yksin?"
Äänessä oli jotakin, joka pakoitti rouvan nousemaan; hän ei vastannut
sanaakaan, vaan kiirehti sytyttämään kattolamppua; hänen kätensä
vapisi, jotta lasi helisi kupukkaa vasten.
"Mitä sinulla on mielessä, Venni?"
"Eikö pikemmin _sinulla_ ole jotakin mielessäsi?" kysyi tämä
ynseästi, sillä hänen miehensä kävi levotonna ympäri -- ilkeä,
onnettomuutta ennustava hymyily huulilla?
"Onhan, minulla on vähä mielessä -- ei paljo, mutta vähä, josta
tahtoisin puhua kanssasi. Mutta, Herran nimessä, miltähän oikein
näytätkään, Venni?"
Tämän pisti päähän olla olevinaan ymmärtämättä, että toinen tarkoitti
hänen itkusta ja surusta muuttuneita kasvojaan ja käytti tilaisuutta
saadakseen sanoa _sen_: "Miltä näytän? Luulin sinun tietävän sen?"
"Tietävän sen? Tietävän? Minkä?"
"Etkö siis ole ymmärtänyt?"
Äkkiä kokosi professori ajatuksensa, tarttui päähänsä ja katseli
häntä tarkasti terävillä lääkärinsilmillään, kääntyi pois ja tuli
takaisin mutisten jotakin.
"Mitä sanot, Karsten?"
"Minä? Sanon vaan: katso, katso!" vastasi hän kalpeana.
"Pelkään, ett'ei kummallakaan meistä ole oikeata sydämenlaatua
pienokaisparkaa kohtaan."
"Mitä pienokaisparkaa kohtaan?"
"Lastamme kohtaan, Karsten! Meidän pientä lapsiparkaamme kohtaan."
"Meidän?" vastasi professori sama ilkeä hymyily kasvoilla ja kääntyi
silmänräpäykseksi vaimoonsa päin.
Venni katsoi sekunnin ajan hänen muuttuneihin kasvoihinsa
ymmärtämättä. Professori kääntyi ovea päin mennäkseen taas ulos.
"Karsten!" huudahti rouva äkkiä syöksähtäen ylös, "Karsten, mitä
sanoit?"
Tämä kääntyi ovella; koko mies oli muuttunut; hänen harmaat hiuksensa
olivat pystyssä, hampaat uhkasivat ja silmät olivat eläimen silmäin
kaltaiset, joka äkisti runnoo rikki häkkinsä; käreällä, kumealla
äänellä sanoi hän vaimolleen suoraan vasten silmiä: "Minä en usko
sinua."
Venni syöksyi hänen perässään kiljahtaen ja kohotetuin käsin; mutta
hän oli jo ulkona porstuasta, ja rouva heitti seuraamisen; eihän hän
kumminkaan voinut lyödä miestään lattiaan, ja _sitä_ hän halusi.
Silmänräpäyksen seisoi hän vapisten, sitten hän oikaisi itsensä
pystyyn, meni ulos ja antoi palvelustytöille tiedon ett'ei professori
varmaankaan tulisi kotio illalliselle; itse läksi hän ulos ottaen
portin-avaimen mukanaan; kenenkään ei tarvinnut valvoa ja odottaa
häntä.
Abraham oli korttia lyömässä Brochin luona; Venni olisi kyllä
kernaasti tahtonut tavata hänet, mutta oli ehkä parasta niin, jott'ei
alkaisi horjua päätöksessään. Hän pukeutui nahkakappaan nosti
päähineen päähänsä ja läksi kadulle.
Venni-rouva meni suoraa tietä Mordtmannin luo; välit kaupungissa
eivät olleet pitkät, ja mennessään ei hän miettinyt muuta kuin,
että nyt oli eroitettu, varsin eroitettu miehestään; hän meni nyt
Mordtmannin luo kertomaan kaikki; siten tulisi vihdoinkin selvyys ja
totuus hänen elämäänsä, kuten ennenkin; onnellisuutta hän ei suuresti
odottanut.
Hän ei milloinkaan ollut käynyt Mordtmannin luona, mutta tiesi missä
hänen kadunpuoliset ikkunansa olivat; huoneet olivat valaistut. Talo
oli kuin useimmat kaupungissa: portti avoinna, eteinen sulkematta:
hän meni suoraan Mordtmannin ovelle, naputti ja astui sisään.
Mikael Mordtmann seisoi keskellä lattiaa, hattu päässä, päällystakki
yllä ja äsken sytytetty sikari suussa, vääntämäisillään
lampun-sydäntä alas mennäkseen klubiin.
Huoneessa tuntui heikko lämpimän ruuan haju sekaantuneena hyvän
sikarin ensimäisistä savuista lähtevään hienoon lemuun.
"Hyvää iltaa, Mordtmann!" lausui hän, surullisesti tälle hymyillen;
"nyt tulen luoksenne. Odottakaa vaan vähän, kunnes ehdin malttaa
mieleni".
Mordtmann änkytti eikä voinut saada sanaakaan suustaan, laski pois
sikarin ja riisui päällystakkinsa.
Nämä päivät olivat jähdyttäneet hänen verensä; professorin
onnettomuutta ennustava katsanto oli saattanut hänet miettimään, että
tämä historia oli varsin liian vakainen. Rouva Vennikin varmaan oli
liian vakava, liian raskasmielinen kestämään suhdetta sellaista kuin
hän ajatteli.
Venni tuli sisälle hänen huoneeseensa, istui sohvaan ja sanoi: "Tässä
nyt tulen!" Mitä, Herran nimessä! oli Mordtmannin tehtävä? Mitä
kieltä käyttäisi? Millä helkkarin tavalla tämän selvittäisi?
Kaunis hän oli, Venni-rouva! Oikein ihana istuessaan tuossa sohvassa
kalpeana ja vaatteet hieman epäjärjestyksessä; mutta mitä se auttoi
-- tällä kummallisella, juhlallisella tavalla!
Mordtmann kaasi lasin viiniä hänelle.
"Rakas Venni-rouva, mikä nyt on? Onko jokin onnettomuus tapahtunut?"
"Ei" -- vastasi Venni ja hymyili taas hänelle. "Se ehkä on Teistä
vielä jotain onnellistakin, koska se ihan äkkiarvaamatta täyttää
toivomuksenne."
"Kertokaa! Kertokaa!" huusi toinen innokkaasti äänellä, jonka piti
merkitsemän ihastusta.
Venni ei huomannut mitään, kerrottavaansa ja tätä hetkeä kun
ajatteli, jolloin vapautti itsensä miehestään, solmiakseen uuden
yhteyden toisen kanssa.
Hän alkoi sen tähden tyynesti, kuten olisi tahtonut pyytää toista
rauhoittumaan -- siitä tulisi pitkä ja vakava kertomus.
"Niin, rakas Mordtmann, minä olen eronnut miehestäni ja tullut Teidän
luoksenne; mutta ensin on jotakin muuta --"
"Mitä sanotte? Olette eronneet -- minä en ymmärrä --;" hän näki
äkkiä koko pikku-kaupungin asukasten seisovan päällään: professori
Löfdalin rouva karannut miehensä luota majoittuakseen yöksi hänen
nuorenmiehen-asuntoonsa!
Venni-rouva vavahti hieman pikaisesti häneen katsahtaessaan ja sanoi
ikään kuin koetteeksi:
"Se on: minun ja mieheni välillä oli kiivas kohtaus; ja siitä syystä
tulin tänne pyytämään Teiltä hyvää neuvoa."
"Ah, rakas rouva, minä tahdon tehdä puolestanne kaikki, mitä
voin; alussa oikein pelätitte minut; mutta olihan sentään hyvin
varomattomasti Teiltä tulla tähän aikaan päivää." Hän istuutui Vennin
viereen sohvaan.
Mutta Venni-rouvan kasvot kävivät ihan jäykiksi ja suun ympärille
ilmestyi ryppyjä, joita ei siinä koskaan ennen ollut näkynyt.
Hänellä, joka itse aina puhui totta, oli tarkka korva kaikelle, mikä
oli tyhjää lorua ja johon ei voinut luottaa; tällä hetkellä käsitti
hän täydellisesti ja perinpohjaisesti Mordtmannin.
Ja syy siihen, ettei hän sitä ennen ollut tehnyt, oli se, että
hänen versoova lempensä oli tehnyt hiidet luottavaksi ja sokeaksi;
ja sitä paitsi oli Mordtmann, erittäinkin heidän viimeksi toisensa
kohdatessaan, ollut niin todellisen kiihkeästi rakastunut.
Mutta nyt kun Venni ensi epäilyksessään asetti tuon pienen paulan
hänen eteensä, ilmaisi tämä heti itsensä. Hänen äänensä osoitti
niin suurta huojennusta, kun kuuli, ettei asia ollut sen tärkeämpää
laatua -- ainoastaan kiivas kohtaus miehen kanssa, että Venni-rouvalle
heti selveni, olevansa heittäymäisillään väärälle henkilölle,
menemäisillään pelkuruudesta ja teeskentelystä suoraan mitä
valheellisimpaan valheeseen.
Hän nousi ylös ja katsoi Mordtmannia silmiin. Tämä nousi myöskin,
hapuili sanoja, taisteli voimainsa takaa näitä silmäyksiä vastaan,
jotka vastustamattomasti tunkivat hänen lävitsensä.
Pari sekuntia kesti hän sitä, mutta sitten täytyi hänen katsahtaa
poispäin. Kun hän uudelleen loi silmänsä Venniin, kävivät hänen
kasvonsa kovin kalpeiksi, ja hän piti käsiänsä ylhäällä ikään kuin
olisi pelännyt jonkin putoavan päällensä ja musertavan hänet.
Mutta silloin oli Venni-rouva selvillä hänen suhteensa, kurotti
kätensä juuri kuin tarttuakseen pöydällä olevaan viinilasiin; tässä
silmänräpäyksessä alkoi hän pelätä pyörtyvänsä täällä -- täällä
Mordtmannin luona! -- mutta vastusti sitä kaikin voimin, pysyi
pystyssä ja läksi.
Hän oli hiljaisia, ihmisistä tyhjiä katuja myöden tullut niin
pitkälle, ett'ei enää ollut kaasulyhtyjä; sen havaitsi hän vasta
kun kompastui eikä enää voinut nähdä tietä.
Pitkin syrjää oli asetettu suuria kiviä, ja syvällä alaalla kuuli hän
laineiden loiskahtelevan vasten rantakiviä ja taas loristen vetäyvän
takaisin, imein ja nytkien sitkeitä meriruohoja.
Valo kaupungissa lähetti pieniä säteitä häntä kohden lahden ylitse;
mutta hän kääntyi pois niistä, istui kivelle ja katseli pimeätä.
"Pikku Abbe-rukka! Pikku Abbe-rukka!" kertoi Venni puoli-ääneensä.
Abraham oli viimeinen, jolle sanoi jäähyväiset, hän oli ainoa, johon
oli kiinnitetty, sillä suhde Mordtmanniin oli lopussa, tykkänään
lopussa.
Venni-rouva häpesi; hän tunsi alentuneensa ja tahraantuneensa sen
kautta, että oli antanut tämän miehen houkutella itsensä niin
pitkälle. Ei ainoastaan hänen rakkauttansa ollut tämä vetänyt likaan,
vaan kaikki hänen periaatteensa, hänen rakkaimmat ja rohkeimmat
ajatuksensa oli hän tehnyt Vennille vastenmielisiksi; Venni-rouva ei
enää voinut luottaa mihinkään tai kenenkään tämän jälkeen -- ei edes
itseensä.
Kun hän nyt läksi miehensä luota, teki hän sen omantunnon soimauksia
tuntematta. Kaikki, mikä heidän yhdessä eläissään oli pysyttänyt
professorin arvossa Vennin silmissä, oli hänen viimeinen solvauksensa
hävittänyt; häneltä oli päässyt esiin raakuus, juuri sellainen
hävytön miehellisyys, jota Venni-rouva vihasi, ja jonka hän tähän
asti keinokkaasti oli ymmärtänyt salata tältä.
Ei, hänen luokseen ei Venni tahtonut palata!
Pienokais-rukka, jonka veisi mukanaan, ei myöskään tehnyt häntä
levottomaksi; sillä nyt oli hänestä varmaa ja selvää, että tekisi
hyvän työn -- viimeisen, johon oli tilaisuudessa -- sammuttamalla
kynttilän, ennenkuin se oli sytytetty, estämällä tuon pienokaisen
mahdollisuudesta saada elon arveluttavan lahjan.
Suuressa yksinäisyydessään, elämän partaalla, jonka tunsi olevansa
pakotettu jättämään, tuli tuo ajatus hänelle äidin-riemun
haamotukseksi, ikäänkuin olisi hän kantanut itkevää pienokaistansa
käsivarsillaan ja vienyt sen mukanaan siunattuun uneen.
Mutta Abraham! hänen lapsensa? Oliko hän siis niin tykkänään
turmeltunut ett'ei millään tavalla voisi saada tätä takaisin?
Moneen monituiseen kertaan laski hän tämän tehtävän uudelleen,
ja joka kerta kun se hänen mielestään oli selville tulemallaan,
ilmaantui jokin vaikeus ja kumosi häneltä kaikki.
Ei, ei, hän ei voinut olla pojalleen hyödyksi elämällä kauemmin
sellaista elämää, jommoiseksi _se_ tästä lähtein oli tuleva -- ihan
mahdotonta!
Sitä vastoin voi hän ajatella, muistonsa ehkä joskus pojan myöhempänä
elinaikana voivan tulla tälle tueksi tai avuksi hyvityksen
saamisessa, jos Abrahamille joskus -- sitä toivoi hän -- selvenisi,
että juuri hänen äitinsä oli kokenut pitää häntä raittiina ja
todellisena ja että muut -- olivat myrkyttäneet hänen nuoruutensa ja
tehneet hänet pelkuriksi ja epäluotettavaksi.
Venni-rouvan pää ei enää kyennyt enempään; ainoastaan yhden asian
suhteen oli hän täysin selvillä, nimittäin päätöksen suhteen. Tuosta
tuskallisesta tilinteosta olivat hänen ajatuksensa väsyneet ja
alkoivat tylsistyä; hän huomasi sen itse ja meni lähimmän lyhdyn
luoksi katsoakseen kelloaan. Se näytti jo kaksitoista.
Venni-rouva oli koko ajan ollut selvillä siitä, mitenkä panisi
päätöksensä täytäntöön, ja miettinyt jälkeensä jääviä.
Hän verhoutui kaapuunsa ja katsoi vuonon ylitse valaistua
kaupunkia päin. Antaen nuoruutensa, ilonsa, onnensa ja kaikki,
mikä hänen elämässään oli ollut valoisaa, vaeltaa silmäinsä edestä
puoliselkeissä piirteissä valitsi hän sitten taas pimeyden,
väsyneenä, mutta lujana ja horjumatta.
Sen jälkeen läksi hän nopein askelin takaisin kaupunkiin ja suoraan
kotionsa.