X.

Provasti Sparre opetti rippilapsia Haugiaanein vanhassa

kokoushuoneessa; ja vaikka niitä -- oli koko joukko poikia, tuli

heistä vaan pieni ryhmä tuohon avaraan, matalaan, siniseksi

maalattuun ja kolmella puolella ikkunoilla varustettuun saliin.

Rippilapset oli asetettu niin, että heidän välillään oli selvä

eroitus.

Pitkällä penkillä suoraan opetus-istuimen edessä istuivat

kansakoululaiset, etäällä nurkissa köyhäin lapset Vest-endistä ja

muista syrjä-osista.

Mutta oikealle kädelle papista aina opetusistuimeen asti lyhemmillä

penkeillä, jotka olivat ulkona seinästä, istui sievästi puettuja

poikia muista kouluista, alkeiskoulun oppilaat ensi penkillä, ja

Abraham ylimpänä, aina papin vieressä asti.

Provasti Sparrella oli aina koko joukko rippilapsia, sillä hän laski

ihmisten mielestä paljoa helpommalla "edes" kuin kaupungin muut papit.

Ihan mahdottomat pöllöpäät, jotka turhaan olivat koettaneet monta

kertaa, laski provasti vaikeudetta ripille. Eikä suinkaan voitu sanoa

syyksi, ett'ei hän vaatinut heiltä kristinopin-taitoa. Ei tarvinnut

muuta kuin kuulla näiden pöllöpäiden vastaavan kirkon-lattialla

kuulusteltaissa -- se kävi heiltä kuin öljy, ja monasti vastasivat he

Pontoppidanin oppikirjan kaikkein vaikeimpiin kysymyksiin.

Tästä syystä ihailtiin provasti Sparrea suuresti -- enemmän kuin

ansaitsikaan, suoraa sanoen; opetuksessa oli, näet, pieni salaisuus.

Provasti Sparre tiesi, näet, yhtä hyvin kuin kaikki muutkin papit

tai opettajat, ett'ei rahvaan lasten joukossa ollut ainoataan

poikaa tai tyttöä, joka ymmärsi Jumalan luomaa rahtuakaan siitä,

mikä oli Pontoppidanin selityksessä. Sen tähden riippui tykkänään

sattumuksesta, mitä huonompiin päihin jäi jälelle opittuna ja

valmiina ulkoa luettavaksi.

Kun sen vuoksi taitavimmat heistä taisivat vastata joka kysymykseen

koko kirjassa, jos hän vaan piti vaariin siitä, että kysyi sanasta

sanaan niin kuin kysymys kirjassa oli, oli koko joukko muita, joissa

oli ainoastaan yksinäisiä tilkkuja viljeltyä maata, sillä välin kun

loppu-osa oli käärmetarha täynnä kysymysmerkkiä.

Provasti Sparrella oli tapana etsiä viljeltyjä tilkkuja näistä

aivoista; ja kun hän havaitsi muutaman sanan oikein johonkin

tuollaiseen kehnoon päähän päntätyksi, merkitsi hän ne pieneen

muistikirjaan.

Merkillisenä päivänä, jolloin hänen piti kuulustella rippilapsia

kirkossa seurakunnan läsnä ollessa, oli sangen omituista kuulla,

kuinka hän voi hypätä aineesta toiseen, tehdä kysymyksiä sinne tänne

ja aina löytää rippilapsen valmistauneena ja _hyvin_ valmistauneena

sittekin.

Tämän salaisuutensa ilmiin tulemista pelkäsi Sparre itse kovin.

Pienessä muistikirjassa oli ainoasti numeroita, jotka sivulliselle

voivat näyttää arvolauseilta, joita hän antoi lapsille luettaissaan.

Mutta hän oli levoton ainoastaan sen tähden, että ihan selvästi

käsitti, kuinka helposti hänen käytöksensä voitaisiin ymmärtää tai

selittää väärin.

Omasta puolestaan sitä vastoin oli hänen omatuntonsa varsin

levollinen.

Kun näet luonnonlahjat ovat niin eri lailla jaetut ja kun eivät

Pontoppidanin selitykset kaikille ehkä ole helpot oppia, olisi

luonnollisesti hyvin väärin kieltää nuorta ihmistä, joka sitä pyytää,

pääsemästä seurakuntaan ja nauttimasta armon-välikappaleita sen

tähden, ett'ei hänellä ollut kykyä oppia noita ulkoa.

Olivathan he laskettavat ripille; eihän siitä koskaan syntynyt

muuta kuin harmia ja tyytymättömyyttä, jos lapset kiellettiin

ottamasta osaa kasteen liiton vahvistukseen; miksikä siis hankkia

itselleen vastuksia liiallisella ankaruudella vaatimusten suhteen?

Yksinkertaisethan saavat periä taivaan valtakunnan.

Välistä he kyllä olivat arveluttavan kehnoja, ja provasti Sparre

tuli usein hämillensä, kun alkeiskoulun oppilaat istuivat

tukehtumaisillaan naurusta. Siitä syystä olikin hän vähän kylmä ja

välittämätön Abrahamia kohtaan ensi päivinä.

Abraham oli tavattoman iso rippilapseksi eikä provasti ollut kuullut

hyvää hänestä; hänen äitinsä vapaamielisyys oli sitä paitsi kyllin

tunnettu.

Mutta vähitellen teki nuori Löfdal häneen paremman vaikutuksen; hän

oli nöyrä ja vakava, hänen katsantonsa ei koskaan muuttunut, kun

pitkällä penkillä istuvat vastasivat päin seiniä. Sitä vastoin oli

hän kohtelijas auttamaan takkia provastin ylle, avaamaan kirjan ja

etsimään lyijykynää, kun se sattui lattialle putoamaan.

Lopuksi oli provastista, jolle nämä opetustunnit olivat kidutusta,

vähäsen miellyttävää, että tämä hyvin kasvatettu nuori mies oli niin

lähellä häntä. Ja päivä päivältä kehittyi provastin ja Abrahamin

välille jonkilainen ystävällinen vapaamuurarisuus, jotta he iskivät

silmää toisilleen, kun kuulusteltaessa jotakin tapahtui tai provasti

mutisi jonkin latinaisen sitaatin, johon Abraham vastasi hymyilyllä,

jos sen ymmärsi tai ei.

Rippikoulun käyminen tuli sen tähden huviksi Abrahamille. Se oli

jo hauskaa, että pääsi pariksi kolmeksi tunniksi koulusta keskellä

aamupäivää, ja istuessaan provasti Sparren opetus-istuimen luona oli

hänellä salainen tunne tietää olevansa ensimäinen siellä.

Koulusta taisi hän Pontoppidanin koko selityksen ulkoa, niin ett'ei

hän tietänyt mitään siitä äärettömästä työstä ennen kuulustelemista

eikä tukehuttavasta tuskasta sen kestäessä, joka teki kansakoulun

hurjimmat pojat kalpeiksi ja hiljaisiksi.

Mikä heille oli tärkein tapahtuma elämässään, neulansilmä,

jonka lävitse heidän oli tunkeuminen mitä ankarimmin voimiansa

ponnistamalla, ei hänelle ollut millään tavoin rasittavaa;

korkeintaan voi se käydä ikäväksi.

Mutta siksikään ei se siis tullut, kun hänen ja provastin välille

syntyi hyvä suhde; ja kun häntä joskus tutkittiin, jättivät he

Pontoppidanin ja kuulusteleminen muuttui melkein keskusteluksi

uskon-opillisista aineista, jonka aikana toiset istua töllöttivät suu

seljällään tai lukivat seuraavaa, kirja pöydän alla.

Provasti kuulusti toista pääkappaletta, uskonkappaleita.

"Ole Martinius Pedersen, voitko sanoa minulle, kuinka monta jumalaa

on?"

"Kahdenlaisia, hyviä ja pahoja", vastasi Ole Martinius Pedersen

vauhdilla.

"Ei, poikaseni, se ei ollut oikein. Sinä vastasit erääseen toiseen

kysymykseen; mihin kysymykseen hän vastasi? Voiko joku sanoa sen

minulle?"

"Enkeleistä", huusi pieni punatukkainen poika uunin vierestä.

"Oikein, Jens Hansen! Enkelit ovat kahta laatua, nimittäin hyviä ja

pahoja; mutta ainoastaan yksi Jumala on olemassa, eikö totta, Ole

Martinius?"

"Ainoastaan yksi Jumala", vastasi Ole Martinius Pedersen, joka oli

pitkän penkin parhaimpia.

"Kuinka on jumaluuden olemus ilmestynyt raamatussa?"

"Yhtenä olemuksena: Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä, jotka kaikki

kolme kuitenkin ovat yksi ja sanotaan pyhäksi Kolminaisuudeksi."

"Voimmeko järjellämme käsittää sitä, että Jumala on yksi ja kuitenkin

samassa kolminainen?"

"Emme, se käy meidän järkemme yli, vaikk'ei ole sitä vastaan; siitä

syystä on se uskon- eikä järjenkappale; eikä Jumala olisi Jumala, jos

meidän järkemme voisi hänen käsittää."

"Ihan oikein vastattu, Ole Martinius, sinä osaat läksysi, kun vaan

mietit. No sinä, Mons Monsen! Ovatko siis sanat: Isä, Poika ja Pyhä

Henki kolme eri nimeä tai omaisuutta jumaluuden olemuksessa eikä

mitään muuta?"

"Ne ovat enemmän kuin ainoasti nimi- ja omaisuus-eroituksia; sillä

jokaiselle heistä omistetaan jotakin erityistä, jota ei ole toisilla."

"Ei niin nopeasti, poikaseni! Missä tämä eroitus on?"

"Ei olemuksessa, kuten sanottu on --" vastasi Mons Monsen lentävällä

vauhdilla ja missään pysähtymättä, "ei olemuksessa, kuten sanottu on,

vaa -- vaan sana, joka veden kanssa ja tykönä on --"

"Ei, ei, Mons, nyt tulet toiseen asiaan; pidä nyt vaari: ei

olemuksessa, kuten sanottu on, vaan visseissä --"

"-- vaan visseissä persoonallisissa, sisällisissä töissä, niin --

niin -- niinkuin ruoka, juoma, vaatteet, koto, kartano, pelto, karja,

raha, tavara, hyvä puoliso, kuulijaiset lapset --"

"Ei, ei, ei, Mons, nyt olet taaskin jossakin varsin muussa; jotka

kuuluvat --"

"-- jotka kuuluvat jokaiselle heistä erikseen; nimittäin Isä, joka ei

ole kenestäkään, synnyttää poikansa ijankaikkisuudesta, Poika syntyy

Isästä, ja Pyhä Henki käy heistä molemmista ulos. Tämä kaikki on

totinen tosi --"

"Ei, ei, Mons! Tämä kaikki on uskon.--"

"-- tämä kaikki on uskon syvä salaisuus, jota ei meidän järkemme

käsittää voi."

"Oikein, Mons Monsen! Sinä olet oikein kelpo poika, kun et vaan

kiirehdi niin kovin; mutta sinä puhut niin hirveän nopeasti, jotta

eksyt pois aineesta. Tässä kohden on pieni eroitus kirjoissa,

jonka alkeiskoulun oppilaat ehkä ovat huomanneet", sanoi provasti

Abrahamille, "useat kansakoulun pojista ja maalaisista ovat lukeneet

vanhempaa painosta."

Tämä oli myöskin yksi provasti Sparren ominaisuuksia, jota muut papit

ihailivat tai joka harmitti heitä.

Useampain mielestä piti näet, jos kristin-opin opetuksella olisi

yhdistävä merkitys seurakuntaelämään, kaikkein välttämättömästi

käyttämän samaa kirjaa; ja sen vuoksi opettivat he sen Pontoppidanin

selitysten painoksen mukaan, joka viimeiseksi kuninkaallisen

päätöksen johdosta oli painosta ilmestynyt, eivätkä suvainneet muuta.

Mutta Sparre tyytyi siihen, mitä hänelle tarjottiin, jos lapset vaan

osasivat sen kunnollisesti ulkoa. Sen tähden täytyikin hänellä olla

tämä ihmeteltävä yksilöiden ja uutten ja vanhain painosten tuntemus,

jotta voi sekä tehdä kysymyksen että auttaa heitä vastaamisen alkuun.

Eroituksesta painosten ja selitysten välillä puhuessaan muistui

provastin mieleen eräs auttamaton rippilapsi, joka hänellä oli

opetettavana tänä vuonna. Pastori Martens oli sakastissa selittänyt

hänen parantumattomaksi pöllöpääksi.

Tämä oli isokasvuinen, kahdeksantoista vuotijas poika, joka

muihin verraten oli jättiläisen kokoinen ja joka jo monta vuotta

verrattomalla yksinkertaisuudellaan oli antanut aihetta pidätettyyn

iloon ja nauruun tuossa juhlallisessa kokoushuoneessa.

Provasti oli itsekin epätoivoissaan. Mutta kuitenkin piti hän tarkkaa

vaaria Osmundista ja kuunteli vakavana pätkiä ja sanajonoja, joita

poikaparka arviolta lasketteli, kun häneltä kysyttiin. Lopuksi luuli

provasti keksineensä ohjenuoran, ja tänäin piti hänen koettaa; hän

teki äkkiä pienen poikkeuksen Kolmeyhteydestä, voidakseen ryhtyä

kokeeseensa.

"Osmund Asbjörnsen Sauamyr", alkoi hän ystävällisesti ja pitkäänsä,

antaakseen toiselle aikaa koota ajatuksensa. "Voitko vastata minulle,

poikaseni -- voitko vastata minulle kysymykseen: mitkä ovat siis

sellaiset evankeliumin armolahjat?"

Osmund Asbjörnsen Sauamyr istui silmänräpäyksen ihan hiljaa; sitte

alkoi hän, yksitoikkoisesti, mutta varmasti ja yhä lujemmasti

laulaen, sellaisella vauhdilla, että oli hengehtymäisillään:

"Ne ovat Kristuksen vanhurskaus, syntein anteeksi saaminen,

Jumalan isällinen huolenpito, perintöoikeus, rauha Jumalan kanssa,

lapsellinen luottamus, Jumalan rakkaus, tilaisuus lähestyä Jumalaa

ja rohkeus rukoilla häntä; lupaus Jumalan armosta, rukouksen

kuulemisesta ja avusta kaikissa hädissämme, erittäin voimallisesta

suojeluksesta kaikkia näkyväisiä ja näkymättömiä vihollisia vastaan,

kärsivällisyydestä meidän heikkouttamme kohtaan ja säälivästä

armahtavaisuudesta koko elämässämme; ijankaikkisen elämän esimaku,

ilo Pyhässä Hengessä; saman Hengen hallitus, valo, voima ja väki;

vapautus synnin rangaistuksesta ja vallasta, Jumalan vihasta, lain

kirouksesta ja pakosta, saatanasta, helvetin ja kuoleman vallasta,

maailmasta ja pahasta omasta tunnosta; kaikkein, mitä suurimpain

kärsimysten muuttuminen uskovaisten hyväksi, elävä toivo autuudesta,

jonka jälkeen vihdoin seuraa sanomaton ilo ja kunnia taivaissa ja

niin edespäin!"

"Katsoppas vaan!" huudahti provasti Sparre riemuiten ja merkitsi

kirjaansa; "Kyllähän minä sitä mieltä olinkin ett'et sinä, Osmund,

sentään olekaan niin perin tyhmä! Sinun ei ehkä ole yhtä helppo

ymmärtää kysymyksiä kuin kaupungin poikain; mutta osaat sinä sentään

jotakin, poikaseni! Ole vaan edelleen ahkera ja tarkkaavainen, niin

saat nähdä, että sinun kyllä käy hyvin!"

Alkeiskoulun pojat tulivat petetyiksi; he olivat odottaneet saada

nauraa sydämensä pohjasta: mutta koko pitkän penkin pojat kumartuivat

eteenpäin ja katselivat Osmundia mitä suurimmalla ihmettelyllä.

Itse istui hän suu auki ja katsoa mulkoili provastiin. Milloinkaan

ei sellaista ollut tapahtunut hänelle, ei koskaan ollut hän kuullut

sanaakaan kiitosta tai toivoa; mutta milloinkaan ennen ei myöskään

yksikään pappi ollut havainnut tätä hänen suurta ja ainoata

loistonumeroansa evankeliumin armolahjoista.

Osmund Asbjörnsen Sauamyr oli koettanut monta pappia ja kuluttanut,

kuka tiesi, kuinka monta katekismoa.

Aina siitä alkaen, kun hän neljän-, viidentoista vuotisena alkoi

ottaa kirjan mukaansa vuorelle, missä oli paimenessa, ja tähän

päivään asti oli hän turhaan jauhanut kysymyksiä ja vastauksia.

Ainoastaan kerran eräänä onnellisena hetkenä olivat hänen aivonsa

tehneet oikean jättiläisponnistuksen saadakseen selville tämän

mahtavan kysymyksen evankeliumin armolahjoista. Ja kummallisella

mielivaltaisuudella, joka seuraa ulkolukua, oli tämä ainoa kappale

kokonaan virheettömästi ja ilman epävarmuutta pystynyt hänen

päähänsä; ja niin usein oli hän nyt kertonut sen nulomielisenä

ollessaan, ett'ei se voinut katketa --. Osmund-paran samassa heikkoa

järkeänsä menettämättä.

Mutta kuinka vähän olivat evankeliumin armolahjat sentään auttaneet

häntä tähän hetkeen asti!

Kaikkein pilkaksi ja vanhempainsa suruksi oli hän vuoden toisensa

perästä toivotonna käynyt rippikoulua sekä kotona maaseudulla että

nyt täällä, kun isä oli muuttanut kaupunkiin kivenhakkaajaksi

tehtaalle.

Missäkään hän ei voinut päästä työntoimeen. Rippikoulun

käymätön poika ei kelvannut mihinkään; ei juoksupojaksi, ei

konttooriin, kamapuotiin tai makasiiniin huolittu niin tuhmasta

tai pahantapaisesta pojasta, ett'ei ollut ripille laskettu

kahdeksantoista vuotiasna. Ruumiistaan ei hänellä ollut suurin

hyötyä; hän oli vielä liian pehmeä luiltansa isän ammattiin, ja

-- sitä paitsi, mitä palkkaa rippikoulun käymättömälle pojalle

maksettiin? Merellekään eivät laivan omistajat tahtoneet ottaa häntä,

ennenkuin oli kasteensa liiton vahvistanut.

Osmund Asbjörnsen Sauamyr ei aikonut pyrkiä korkealle yhteiskunnassa

ja olisipa luullut monta tietä olevan avoinna hänen hyvin helpoille

vaatimuksilleen.

Kuitenkin huomasi hän kaikki tiet huolellisesti suljetuiksi; mikään

muu tie ei johtanut häntä elämään kuin se, joka kävi papin sivutse,

ja joka kerta yritti Osmund uuden papin luona, ollakseen ajan

pilkattavana ja tullakseen lopuksi hylätyksi.

Nyt hän vihdoinkin näki vaivansa palkituksi; hän istui pitkän hetken

miettien, mitä äiti sanoisi, kun hän tuli kotio, jo ennen pitkää

alkoi hän itkeä.

Yleinen ilo syntyi, kun huomattiin Goliathin itkeä tillittävän;

Abraham nauroi myöskin, kun provasti hymyili.

Hän oli ylipäänsä hyvin iloinen siitä, että oli niin hyvissä

kirjoissa provasti Sparren luona; nyt häntä vaan hirvitti aamu,

jolloin äiti tulisi hänen luoksensa ja pakoittaisi hänet tekemään

todenperäisen synnintunnustuksen. Niin monasti kuvitteli hän

mielessään tuota kohtausta, että oli näkevillään äidin tulevan ovesta

sisään, ja mitäpä hän vastaisi?

Itse lukeminenhan ei millään tavoin voinut saada häntä vakaiseksi

mielialaltaan, sitä vähemmin koskea häneen syvemmältä; ja hän

tiesi, että ainoastaan totista totta rohkeni hän sanoa äidilleen;

pienimmänkin petoskokeen huomaisi tämä heti.

Abraham havaitsi vähitellen Brochin hyväksi kumppaniksi; he

seurustelivat enimmäkseen luokan ylimmän osaston kanssa, niiden

kanssa, joiden seuraavana vuonna piti suorittaa ylioppilastutkinto;

he tupakoitsivat, löivät korttia ja kävelivät illalla pikkutyttöjen

kanssa.

Abrahamissa oli jotakin, joka pönkitti häntä ja antoi hänelle aseman

vanhempainkin toverien joukossa. Ehkäisty vastustushimo, joka

kätkettynä kyti hänessä, sai toisen suunnan hänen kyvyssään tehdä

asioita naurun ja ivan alaiseksi. Hän taisi pistellä kokkapuheita

sekä vakaisista että uskonnollisista asioista; ja vaikka hän oli

rauhallinen ja nöyrä koulussa ja kotona, voi hän olla kaikkein pahin

ilvehtimään ja hulluttelemaan, kun istuivat itsekseen vinttikamarissa

sakeimmassa tupakan savussa.

Broch kiemuroitsi naurusta ja mieltymys kehoitti Abrahamia, jotta

hän tuli yhä hurjemmaksi eikä enää välittänyt mistään, ikäänkuin

olisi palkinnut pakollisen käytöksensä olemalla oikein hurja ja

hassunkurinen, kun uskalsi elää vapaasti.

Irvikuvia hän myöskin piirusteli; ja kauan kiersi neljännellä

luokalla piirustus, joka kuvaili helvettiä, missä apulais-opettajat

Aalbom ja Borring pitivät tulta vireillä toinen toisensa alla,

kun konferensineuvos Madvig ja Erik Pontoppidan tanssivat hurjaa

kaksintanssia liekeissä.

Koulussa kävi Abrahamin tähän aikaan hyvin. Hän oli tarpeeksi ahkera

ja oli sitä paitsi hankkinut itselleen omituisen tavan opettajien

suosioon päästäkseen; itse Aalbomkin unohti lisänimen "perkele" hänen

mielistelevän kohteliaisuutensa takia; ainoastaan rehtori pysyi

hieman tympeänä häntä kohtaan.

Professori Löfdal seurusteli tähän aikaan hyvin paljon poikansa

kanssa, käveli hänen seurassaan pitkiä matkoja sunnuntaisin ja puhui

hänelle melkein kuin olisi poika ollut täysikasvuinen.

Sen teki professori sekä siitä syystä, että tahtoi kaikin mokomin

vetää pojan puoleensa, mutta myöskin sen tähden, että hänen

oli raskas ollaksensa, jotta hän tarvitsi pojan rattoisuutta

elähyttääkseen itseään.

Ystävällisyys heidän välillänsä tuli niin suureksi, että Abraham

kertoi sellaisiakin asioita, joita hän muuten olisi ollut

ilmoittamatta.

Niin tuli hän eräänä päivänä keskustelun jatkuessa kertoneeksi,

puoliksi vastoin tahtoansa, tapahtuman koulusta.

Ikkunaruutu oli rikottu korkeimmassa luokassa, ja koko luokka tiesi

Martti Krusen sen tehneen; mutta kun rehtori kysyi, ei kukaan

tahtonut vastata; Broch oli sattumalta kipeä, jotta Löfdal istui

ylimmäisenä.

Mikään ei niin suuressa määrin harmittanut rehtoria kuin se,

että huomasi tai luuli huomaavansa uppiniskaisuutta, ja vanhana

koulumestarina ymmärsi hän heti luokan yksimielisesti päättäneen olla

rikoksellista ilmaisematta.

Hän oli silloin syöksynyt Abrahamia päin sanoen: "Ole varoillasi,

Löfdal! Muista että kerta ennen olet ollut kysymyksessä

uppiniskaisuudesta; sillä kertaa pääsit vapaaksi, mutta kavahda

joutumastasi uudelleen kysymykseen. Tiedätkö vai etkö, kuka sen on

tehnyt?"

"Vastasit kai heti?" kysyi professori levotonna.

"Vastasin -- sanoin" -- -- Abraham katsoi sivulle päin.

"Sanoit Martti Krusen sen tehneen?"

"Niin, sillä hän sen teki."

"Luonnollisesti oli sinun se sanominen; hulluutta olisi ollut,

jos vielä tällä kertaa olisit saanut aikaan pahennuksen koulussa,

erittäinkin nyt, kun käyt rippikoulua. Tiedän kyllä jokusen

esiytyvän kiihottuneilla loruilla ett'ei ystävää pidä pettää ja

muusta sellaisesta, mutta siitä ei sinun pidä vähintäkään välittää.

Kuulijaisuus esimiehiä kohtaan on, näet, ehdottomasti nuoren miehen

ja rehellisen kansalaisen kaikkein ensimäinen velvollisuus ja korkein

hyve; pahantekijöitä puolustamalla tulet vihdoin itsekin sellaiseksi,

kun sitä vastoin hyödytät itseäsi ja oikeutta ilmaisemalla mikä paha

ja rangaistava on."

Kappaleen matkaa käveltyään sanoi professori ikäänkuin sivumennen:

"Tuota ei sinun tarvitse kertoa mammalle; eihän se ansaitse

puhumista."

Abraham ei katsahtanut ylös; he välttivät katsoa toisiansa silmiin.

Tuntui siltä kuin olisi heillä ollut salaisuuksia, joita ei äidille

ilmoitettaisi; ja rauhoittuneena hyväksymisestä ei Abraham enää

ajatellut, että äiti kyllä olisi toisin asiaa arvostellut.

Mutta tämä oli nykyjään niin eriskummallinen. Hän ei todellakaan

ollut oma itsensä, sillä paitsi Mordtmannia oli jotakin muuta tullut

lisäksi. Hänen levoton aavistuksensa oli muuttunut varmuudeksi, ja

tämä varmuus täytti hänen tuskalla, jota hän häpesi ja koki hillitä.

Venni-rouva ei näet enää voinut epäillä, että taas oli synnyttävä

lapsen.