Abrahamin kasteenliiton vahvistus oli alituisesti lykätty
toistaiseksi tai oikeammin sanoen: siitä ei koskaan oltu puhuttu.
Professori tiesi, näet, kyllä hyvin, että Venni kaikin mokomin
vastustaisi sitä, ja aina siitä asti kuin poika vielä oli kapalossa,
oli äiti sanonut: ripille häntä ei lasketa.
Hänen miehensä oli ollut vaiti; hän mietti: kun se aika tulee, kai
jokin keino keksitään; eikä hänen tapansa ollut ennen välittää
vastuksista kuin sitten vasta, kun ei niitä enää millään tavoin
voinut välttää. Sen vuoksi oli hän antanut asian olla sillänsä,
kunnes Abraham nyt oli kuudennellatoista ikävuodellaan, joka oli
myöhäinen ripillelaskemis-ikä seudun tavan mukaan.
Mutta nyt syksyksi oli hän rippikouluun kirjoitettava, sillä
kasteensa liiton piti hänen vahvistaa, sen oli professori yhtä
lujasti päättänyt kuin rouva vastakohdan.
Heidän eräänä aamuna pukeutuessaan -- Abraham oli äsken lähtenyt
kouluun -- alkoi professori ihan tyynesti, ja ikäänkuin olisi hän
puhunut jostakin itsestään selvästä asiasta:
"Nyt kai kirjoitamme Abrahamin rippikouluun provasti Sparren luona
tulevassa kuussa."
"Kirjoitamme? Sparren luona? Mitä ihmeitä sanot?" Venni-rouva kääntyi
äkkiä tuolilla ympärinsä; hän istui kuvastimen edessä selvittäen
suuria hiuksiaan.
"Rippikouluun, eukkoseni. Et varmaankaan muista hänen pian tulevan
kuudentoista vuoden vanhaksi?"
"Sinähän pikemmin olet unohtanut, että meillä aina on ollut se
välipuhe, ett'ei Abrahamia lasketa ripille."
"Välipuhe? Ei, Venni, sitä ei koskaan ole ollut."
"Mutta enköhän minä satoja kertoja ole sanonut: häntä ei lasketa
ripille."
"Olet, mutta se ei ole mikään välipuhe."
"Mutta olethan sinä ollut samaa mieltä kuin minäkin; et ole koskaan
väittänyt sanaakaan vastaan."
"Minä en milloinkaan ole tuhlannut sanaakaan koko asialle, kun ei
aika vielä ollut käsissä. Mutta sinun täytyy puolestasi myöntää, että
sen mukaan kuin tunnet minut voit olla varsin vakuutettu siitä, että
minä tahdoin pojan vahvistavan kasteensa liiton tavallisuuden mukaan."
"Kuinka voit puhua tavallisuudesta niin tärkeässä asiassa, Karsten?"
"Koetetaan puhua tästä tärkeästä asiasta kiivastumatta, Venniseni,
sillä kiivaudella ei koskaan tulla hyvään loppupäätökseen. Mieti
siis, onko sinulla oikeutta saattaa poikaasi poikkeustilaan, joka
monella tavoin on oleva hänelle vaivaksi ja vastukseksi elämässä."
"Juuri se on suuri hyvätyö, jonka tahdon tehdä pojalleni, että
hänestä tulisi poikkeus kaikkein muiden ulkokullattujen ja
valehtelijain joukosta."
"Ei suuret sanat suuta särje, pikku Venniseni. Sinun näkyy luulevan,
ett'ei poikasi koskaan voi olla eikä tulla muuksi kuin kappaleeksi
sinusta itsestäsi."
"Mitä tarkoitat?"
"Eikö koskaan mieleesi ole juolahtanut se mahdollisuus, että
Abrahamista voisi tulla kristitty? Niin, niin, minä tiedän mitä ai'ot
sanoa: sinä et juuri suurin usko minun kristillisyyteeni; mutta etkö
voi mieleesi kuvitella, että Abraham ehkä voisi tulla todelliseksi
kristityksi?"
"Kyllä", vastasi Venni-rouva ajatuksiin vaipuneena ja tirkisti
eteensä, "sitä olen monasti ajatellut; äläkä luule, että minä sitä
vastustaisin tai pitäisin sitä jonakin onnettomuutena hänelle tahi
meille. Vilpittömyys se juuri minusta on pääasia, Puolinaisuutta,
valhetta, tekopyhyyttä -- niitä tahdon koettaa pitää pojalleni
tuntemattomina."
"Mutta jos tahdot täydellistä vilpittömyyttä, täytyy sinun myöskin
myöntää täydellinen vapaus."
"Sen teenkin, valitkoon kernaasti minun puolestani --"
"Etkä niinkään, suo anteeksi, sinä et myönnä hänelle täydellistä
valitsemisvapautta, kun kiellät häneltä tai annat hänen hypätä
kehityskauden ylitse, jonka läpi koko muu nuoriso saa käydä."
"Mutta itse tämä kehityskausi, joksi sitä nimität, on juuri valheen
portti, se on minun vahva vakuutukseni."
"Minä en epäile, Venni, että voi ollakin yhtä ja toista väitettävää
kasteenliiton vahvistusta vastaan; mutta tässä nyt ei ole kysymys
sinun uskostasi, ei myöskään minun, vaan Abrahamin uskosta. Ei
sentähden, että minä itse olen -- hm -- --" heidän silmänsä
kohtasivat toisensa kuvastimessa, "no niin -- minulla nyt kerrassaan
ei ole taipumusta jumalisuuteen kuten sinulla, enkä siis siitä syystä
tahdo poikaani kasvatettavaksi kristin-uskossa. Mutta ei sinulla eikä
minulla ole minun käsitykseni mukaan oikeutta ryöstää häneltä mitään,
joka voi hänelle valistukseksi valitessaan, taikka pakottaa häntä
mihinkään, joka voi tehdä mahdottomaksi hänen valintansa. Kuinka
siis muulla tavoin voimme tehdä oikein pojallemme kuin sanomalla
hänelle: tahdotko itse antautua tämän kokeen alaiseksi? vai oletko jo
ennakolta valinnut?"
"Nyt väännät nurin koko asian, Karsten."
"Sitä en tee. Abraham on kyllä vanha ymmärtämään mistä kysymys on,
sitä olen varronnut niin kauan, antaa hänen itse valita, tahtooko
vahvistaa kasteensa liiton vai eikö. Senhän täytyy sinun, joka niin
suuresti harrastat vapautta ja oikeutta, mielestäni myöntää."
"Olkoon menneeksi, antaa hänen valita!" huusi Venni-rouva; mutta heti
sen jälkeen lisäsi hän: "Eipähän, mitä se hyödyttäisi? Sellainen
poika! Hän valitsee luonnollisesti samoin kuin muutkin, saadakseen
olla rauhassa; ei niin, ei niin, Karsten, sehän on suuri synti
meiltä, jos avoimin silmin lähetämme poikamme suoraa tietä valheeseen
ja petokseen."
"Sano minulle, Venni, kuinka kauan olet aikonut jatkaa valitsemistasi
poikasi puolesta? Aiotko, kun se aika tulee, valita vaimo hänelle?"
"Lorua, Karsten! minähän juuri aina tahdon, että hänellä olisi
vapautensa."
"Sepä on merkillinen vapaus! Jos nyt Abraham todella haluaa vahvistaa
kasteensa liiton --"
"Niin tekee hän sen siitä syystä, ett'ei hänellä nyt ole parempaa
ymmärrystä!"
"Ja kun hänellä sitten muutaman vuoden kuluttua ei ole parempaa
ymmärrystä kuin että tahtoo ottaa itselleen vaimon, jonka suhteen
sinä olet täysin vakuutettu -- kuten tapasi on olla, että hän on
saattava poikasi sanomattoman onnettomaksi -- kuinka sitten käy?"
"Tuskastuttavaa on todellakin puhua sinun kanssasi, Karsten, sinä
sekoitat kaikki yhteen sakkaan."
"Älkäämme nyt kiivastuko tarpeettomasti. Minun mielestäni puhuimme
hyvin järjellisesti ja tyynesti tästä. Minäkö todellakin sekoitan
kaikki yhteen? Eikö voisi olla mahdollista, että sinä suuressa
rakkaudessasi Abrahamiin tietämättäsi sekoitat joukkoon vähän
sitä tiranniutta -- suo anteeksi, -- joka on kaikesta rakkaudesta
eroittamaton. Etkö innossasi hankkia hänellä parasta mahda
alituisesti valita hänen puolestaan, sillä välin kun itse niin usein
olet sanonut, että parasta ihmiselle on itse saada valita."
"Minä tahdon mielelläni olla tyyni, Karsten, enkä sano sitä ollakseni
ilkeä, mutta sinun kanssasi on todella niin harmillista keskustella,
sillä sinä panet minut pyörälle ja käännät kaikki ylösalasin. En
koskaan olisi uskonut, että vapaasta tahdosta olisin nähnyt poikani
ottavan osaa ripille-valmistukseen; mutta nyt tuntuu minusta kuin
olisi sanoissasi jotakin perää."
"Niin luullakseni olen _minä_ tällä kertaa enimmän sinun
mielipiteittesi mukainen", vastasi professori, joka nyt oli täysin
pukeutunut ja aikoi lähteä.
"Mutta sen sanon sinulle", huusi Venni äkkiä, kun professori jo oli
ovella, "sinä aamuna, jolloin Abrahamin on mentävä kirkkoon tuota
onnetonta lupausta tekemään, tahdon minä oikeuden äitinä kysyä
häneltä, tietääkö hän mitä tekee; ja ell'ei hän silloin ole täysin
todenperäinen ja rehellinen, niin ei sinun eikä koko maailman
papiston pidä saada poikaani esiintymään valhetta sanoakseen."
"Siinä suhteessa saat tehdä, miten mielesi laatii", vastasi hänen
miehensä mennessään; hätä keinon keksii; vastaiseksi oli hän tullut
niin pitkälle kuin toivoakin voi.
Mutta rouva Venni oli levoton ja nurpeillaan; hänellä oli tuskallinen
tunne siitä, että miehensä oli houkutellut häneltä tämän suostumuksen
kasteenliiton vahvistukseen, joka hänestä oli mitä vastenmielisintä
ilveilyä. Hän puhui siitä Mordtmannin kanssa, joka kaikissa suhteissa
piti Vennin olevan oikeassa ja oli vielä kiivaampi sanoissaan; mutta
eihän tuo kysymys muuten voinut huvittaa häntä suuresti.
Sitte puhui hän vakavasti Abrahamin kanssa eräänä iltana, professorin
klubissa ollessa. Hän selitti pojalle niin selvästi ja suoraan
kuin voi, mitä hän mietti tästä pappein keksinnöstä: kasteenliiton
vahvistamisesta.
Hän osoitti Abrahamille, ett'ei tämä lupaus, jonka he vaativat ja
ottivat ala-ikäisiltä lapsilta, ollut muuta kuin mitä julmimpaa
väkäisten asiain pilkkaamista; ett'ei tuo menettely voinut olla
sen mukaista, mitä todellinen kristillisyys vaatii ihmiseltä, vaan
nuorison johdattamista elämään suuren valheen kautta, joka oli väärää
valaa pahempi. Tahtoiko hän avoimin silmin antautua sen alaiseksi?
Vai oliko hän valinnut?
Jos hän ihmisistä välittämättä voisi päättää edelleen tehdä työtä
ilman tätä velvoitusta, joka oli olemassa ainoastaan sen vuoksi, että
se rikottaisiin, jos hän sen voisi, olisi äiti uskollisesti auttava
häntä.
Abraham istui silmät alaspäin luotuina, vastaamatta, keskeyttämättä.
Hänelle oli aina tuskallista, kun joku puhui hänelle uskonnollisista
asioista. Koulussa opetettiin uskontoa samoin kuin muitakin aineita;
ja ainoastaan rehtori piti välistä puheissaan, tai kun jotakin oli
hullusti tehty, liikuttavia jumalisia luentoja; professori voi
toisinaan lausua: "siitä tulee sinun rukoilla Jumalaa varjelemaan
sinua" -- tai jotakin semmoista.
Abraham tiesi kyllä, kuinka hänen piti seisoa ja miltä näyttää, kun
sellaista lausuttiin, ja myöskin mutista vastauksen oikealla äänellä:
mutta ikävää oli niin kauan kuin sitä kesti.
Ja nyt äidin seurassa ollessaan oli hänen vieläkin vaikeampaa, sillä
seisovain puhetapain käyttämisestä ei nyt ollut mitään hyötyä; ja
juuri tuota oikeata ääntä ei äiti tahtonut kuulla; kuinka voisi hän
vakaisesti vastata äidin kysymyksiin?
Tietysti tahtoi hän mennä ripille niinkuin muutkin; jo kauan oli
häntä harmittanut, että oli viimeinen kaikista ikäisistään. Olihan se
itsestään tuleva asia, ja nyt teki äiti sen niin äärettömän tärkeäksi
kuin olisi se ollut jokin käännekohta.
Äidin tyyneesti ja vakaisesti totuudesta ja rehellisyydestä puhuessa,
olkoon siinä tai tässä uskossa tai ei missään, istui Abraham
miettien, kuinka kummallista, kuinka takaperoista sentään oli, että
juuri äiti niin puhui.
Sekä rehtori, jonka kaikki tunnustivat tavallista jumalisemmaksi,
että hänen oma isänsä, joka myöskin oli uskonnollinen mielialaltaan
kohtuudella -- juuri siinä määrin kuin Abraham piti sopivana --
ja sitä paitsi kaikki kristityt ihmiset pitivät kasteenliiton
vahvistamista kunniassa, ja mikä vielä oli enemmän: he katsoivat
sanankin tätä pyhää toimintaa vastaan herjaukseksi.
Mutta että äiti, joka itse niin monta monituista kertaa oli sanonut,
uskonsa olevan heikonpuolisen ja ulkona oli Abraham viittauksista
havainnut pahempaakin -- että hän nyt näitä asioita, joihin hän ei
uskonut ja joista hänellä siis ei voinut olla todellista käsitystä --
että hän piti ripille päästöä vakaisempana, juhlallisempana kuin itse
uskovaiset, se oli hänen mielestään sangen merkillistä; eikä paljoa
puuttunut, ett'ei hän tätä miettiessään tullut vähän kärsimättömäksi.
Kuinka voi äiti, joka ei itse uskonut, kohottaa vaatimuksensa
korkeammalle kuin parhaatkaan uskovista?
Vennikin kävi vihdoin kärsimättömäksi nähdessään pojan istuvan
jäykkänä ja mykkänä kuin kivi.
"Vastaa, Abraham, minkä valitset? Tahdotko tulla ripille päästetyksi
vai etkö tahdo?"
"En tiedä", vastasi tämä.
"Mutta sen täytyy sinun tietää; sinä olet nyt kyllin vanha
ymmärtämään, että sinun itse tulee valita. Mieti muutama päivä, mutta
salli minun sanoa, minkä isällesikin sanoin aamulla: sinä päivänä,
jolloin menet kirkkoon, pitää sinun ensin lausua mielipiteesi
minulle, ja ellet silloin täydellä todella voi sanoa minulle,
äidillesi: minä tahdon ja voin antaa lupauksen, niin ei sinun
myöskään pidä oleman läsnä valheen juhlassa, niin totta kuin nimeni
on Venni."
Hetkisen kuluttua sen jälkeen tuli professori kotio; syötiin
illallista ja puheltiin muista asioista. Mutta Abraham kuljeskeli
monta päivää tuskallisena miettien tätä valintaa.
Tietysti tahtoi hän tulla ripille lasketuksi; kun häneltä koulussa
kysyttiin, menisikö rippikouluun syksyllä, vastasi hän myöntävästi.
Oli vielä muutamia viikkoja ilmoitus-aikaan jälellä: äiti ei kysynyt
häneltä, ei isä myöskään, ja niin kului jokin aika.
Koulussa ei juuri ollut mitään vaihtelevaa; hän sai vaan enemmän
latinaa, enemmän kreikkaa luettavakseen uudessa luokassa. Hän alkoi
vähitellen lähestyä Brochia, jota ei ennen ollut kärsinyt; mutta nyt
he istuivat vierettäin ylimpinä luokassa, ja Abraham oli alkanut
tulla ahkeraksi.
Pikku Marius ei ollut jättänyt mitään muistoa jälkeensä. Hän oli
kadonnut, hänen paikallansa istui toinen. Virta kuohui hänen
ylitsensä, eikä häntä milloinkaan mainittu, sillä kaikki olivat
pian unohtaneet hänet. Jokapäiväinen työ samassa huoneessa samoine
aineineen, samoine vieruskumppanineen, esimiehineen ja opettajineen
teki, etteivät heidän ajatuksensa johtuneet olleeseen ja menneeseen;
ja Marius Gottwald oli heistä pian kuni joku pieni olento, jonka
olivat tunteneet monta vuotta sitten, kun itse olivat pieniä ja
istuivat koulun aliluokilla.
Abraham oli ainoa, joka säilytti hänen muistonsa -- ei ainoastaan
tuota muistoa, joka tuskastutti häntä ja jota hän niin harvoin kuin
mahdollista mietti.
Mutta rouva Gottwald, jolla ei nyt enää ollut muuta tehtävää
maailmassa kuin alituisesti mietiskellä herttaisen pikku Mariuksen
muistoja, takistui tämän parhaaseen ystävään. Kun vaan sai Abramin
näkyviinsä, juoksi hän ulos ovelle tai naputti ikkunaan.
Abraham vältti sitä kernaimmin; hän ei pitänyt siitä, että nähtiin
hänen menevän sinne sisälle, eikä häntä myöskään huvittanut kuunnella
rouva Gottwaldin pakinoita.
Heti Abrahamin sohvaan saatuansa, alkoi rouva puhua pikku
Mariuksesta. Eihän hän saanut koko pitkänä päivänä puhua sanaakaan
tuosta ainoasta asiasta, jota hän yöt päivät ajatteli.
Yksinään, arkana ja ihmisiä välttävänä kun eli, ei hänellä ollut
nais-ystäviä. Illalla tulivat nuo vanhat päävieraat, raskaat häpeän,
katumuksen ja masennuksen synnyttämät ajatukset pieneen kammioon,
asettuakseen ympäri seiniä ja tuijottaakseen häneen.
Ja yksi vieras oli tullut lisään, noita entisiä pahempi. Se oli
kalvava soimaus, että hän turhamielisyydestä oli tahtonut antaa pojan
oppia enemmän kuin hänen pääparkansa voi kestää; mutta siitä hän ei
koskaan tohtinut puhua.
Muuten kertoi hän joka kerta samat historiat, kysyi, eikö ollut
totta, että pikku Marius oli ollut kaikkein taitavin latinassa, eikä
väsynyt puhumasta, kuinka paljo oli pitänyt ystävästään, kuinka hän
ihaili ja kunnioitti tätä; "menipä niinkin pitkälle" -- tässä nauroi
kalpea rouva vähän kuihtunutta nauruansa -- "että minä, hupakko,
olin varsin mustankipeä tuon Abraham Löfdalin tähden. Tähän --
sanakirjansa takakanteen on hän kirjoittanut suurilla kirjaimilla:
'A. L. on koulun suurin sankari.' Sinä se olet -- Te se olette" --
rouva Gottwald tuli hämilleen; hän oli melkein epävarma, voisiko
yhä edelleen sanoa Abrahamia sinäksi; tämä oli niin jäykkä ja
täysikasvuinen.
Ei rouva Gottwald myöskään voinut saada häntä olemaan kauan luonaan
tai käymään useammin, kunnes hänen kerta pisti päähänsä tarita
pojalle viiniä ja torttuja ja se auttoi vähäsen.
Abraham tuli nyt välistä omia aikojansa, mieluimmin pimeässä, ja
istui ihan kärsivällisenä kuunnellen noita vanhoja pakinoita, kertoi
itsekin jonkin kohtauksen heidän yhdessä olostansa, joka saattoi
rouva-paran ihastuksiinsa.
Mutta Abraham teki nämä käyntinsä hiipimällä; hänellä oli selvä tunne
siitä, ett'ei ollut hänessä isänsä mieleistä, että hän jatkoi tätä
seurustelua pikku Mariuksen äidin kanssa.
Mutta kuudentoista ikäisenä, on vaikeata vastustaa voileivoksia ja
viiniä. --
Sillä välin oli Mikael Mordtmann yhtä innostunut tehtaaseensa, joka
nyt oli osaksi valmis. Mutta kun syyssateet toden teolla alkoivat, ei
enää ollut hauskaa mennä sinne joka päivä, jonka tähden hän toimitti
niin, että sai "Fortuna"-tehtaalle kaupunkiin.
Vennin ja itsensä väliseen suhteeseen ei hän ollut oikeen
tyytyväinen; se edistyi liian pitkäänsä, ehk'ei ensinkään. Hän oli
nyt kovin mieltynyt Venniin; hän panisi sanomattoman suuren arvon
niin kauniin ja miellyttävän naisen kanssa tekemisissä olemiseen,
jolla lisäksi oli niin vapaamielinen mies. Että Venni todella myöskin
-- kumminkin oli rakastumaisillaan häneen, sen tiesi hän varmaan;
lukemattomia kertoja oli hän sen huomannut pikku-asioissa.
Venni-rouva oli muuten viime aikoina ollut jotakuinkin
eriskummallinen, hermostunut, vaihteleva, toisinaan vähäpuheinen ja
ilmaan tuijottava, toisinaan taas melkein tuskastuttavan puhelijas.
Mordtmann oli melkein vakuutettu itse olevansa syy kaikkeen
hänen mielenlevottomuuteensa; juuri tähän aikaan oli Venni niin
ihana ja lumoava, että tuolta muuten niin varovaiselta mieheltä
itsensä-hillitsemisvoima alkoi kadota.
Päivällis-aikaisten käyntien sijaan oli pitkäin syys-iltain mukana
tullut ystävällinen, hauska keskustelu hämärässä takkatulen
punaisessa valossa. Venni-rouvalla oli tapana käydä pöydän ympäri;
Mordtmann istui sohvalla takkatulen valossa.
Professori oli melkein aina poissa tähän aikaan; mutta välistä tuli
hän myöskin kotio ja kohtasi heidät tässä asemassa, eikä kummaltakaan
puolelta koskaan oltu hämillään.
Mutta Mikael Mordtmannin veri oli levottomassa liikkeessä, kun hän
istuessaan tuossa näki Vennin tyynesti ja säännöllisesti käyvän
sivutsensa.
Tänä iltana oli Venni hyvin vakavalla tuulella, ja he puhuivat
kuolemasta ja surullisista asioista; Mordtmann puhui vähän, Venni
vastasi pari sanaa ja he tulivat yksimielisiksi siitä, ett'ei elämä
ollut suuresta arvosta.
Mutta tämä ei ollut Mordtmannin oikea mieliala; hän vaan seurasi
Venniä. Itse oli hän tuskallisia toivoa täynnä; hän ei enää ottanut
lukuun mitään seurauksia eikä ylipäänsä arvellut mitään; joka kerta
kun Venni meni hänen sivutsensa, kävi hänelle yhä vaikeammaksi antaa
tämän kulkea syöksymättä ylös ja tarttumatta häneen syleilläkseen
häntä.
Heidän pitkän ajan vaiti oltuansa pysähtyi Venni nuoren miehen eteen
katsoen häntä kasvoihin: "Mutta miksikä siinä nyt istutte ja puhutte
kaikkea tuota, jota ette sentään ensinkään tarkoita?"
"Enhän _minä_ tässä istukaan, en _minä_ puhukaan; en tiedä mitä
sanon, en tiedä missä olen tai mitä teen, tiedän vaan, ett'en kestä
kauemmin."
Tätä sanoissaan oli Mordtmann laskenut kätensä Vennin vyötäisille ja
vetänyt hänet alas, jotta hän istui keskellä liesi-valoa Mordtmannin
vasemmalla polvella.
Ja Mikael kallisti päänsä alas ja suuteli häntä poskelle. "Emmehän
kauemmin voi teeskennellä toisillemme -- se on kuitenkin totta!"
"Niin, se on totia", vastasi Venni raukealla äänellä ja laski
käsivartensa hänen olallensa.
Mutta heti sen jälkeen irroitti hän itsensä hiljaa ja nousi seisoalle.
"Ei, ei --" sanoi hän, vielä ikäänkuin puolihengetönnä.
Mutta Mordtmann syöksyi ylös tahtoen syleillä häntä -- kiihkoisin,
yhteyttä puuttuvin sanoin. "Ei, ei!" huusi Venni kiivaammin ja äkkiä,
ikäänkuin olisi herännyt: "Älkää tarttuko minuun! Oletteko hullu?
Luuletteko minun tahtovan kaksi miestä?"
"Mutta nyt olet minun -- ainoastaan minun --"
"Ei, ei, en suinkaan! miettikää toki --"
"Ajattele itse, kuinka monasti olemme puhuneet tästä, etkö aina ole
puolustanut rakkauden etu-oikeutta?"
"Ei nyt -- ei niin -- älkää häiritkö sieluni lepoa, antakaa minut
olla rauhassa -- ettekö näe kuinka paljon revimme maahan? Ei,
antakaa suhteemme olla entisellään, tai jos se on mahdotonta, niin
matkustakaa! Minä pyydän, herra Mordtmann, antakaa minun olla
rauhassa!"
"Mutta minä, -- minä! sitä et ajattele, miten minun käy, minun
kohtaloani --"
Venni tarttui häneen olkaansa, käänsi hänet valoa vasten ja katseli
hänen kasvojaan tarkasti. Molemmat hengittivät lyhyesti ja ajoittain,
ja Mordtmannin kasvot olivat kalpeat ja muuttuneet, hän änkytti
sanoja, joita oli mahdoton ymmärtää, ja pusersi Vennin käsiä.
"Mitä olen tehnyt!?" huudahti Venni-rouva, sillä Mikaelin intohimo
oli niin silminnähtävä ja todellinen tällä hetkellä, että se ihan
liikutti Venniä ja teki hänet vakuutetuksi; "minä olen tehnyt pahasti
meitä molempia kohtaan."
"Et suinkaan, sinä olet valinnut, sinä olet minun, ellet petä minua."
"Minä en petä Teitä, rakas ystäväni!"
"Tule siis! Astu koko askel, tule omakseni!"
"Kuulkaa minua, kuulkaa järjellinen sana; olemmehan molemmat puoliksi
järjettömiä tällä hetkellä; nyt täytyy minun saada vallita, joka olen
vanhempi."
"Oh --" keskeytti toinen kärsimättömästi, mutta Venni pani kätensä
hänen suunsa eteen:
"Menkää -- menkää, rakas Mordtmann! ja tulkaa takaisin muutaman
päivän perästä; meidän pitää molempain miettiä ja aprikoida; älkäämme
hetken huumehduksessa saattako poistamatonta surua sekä itsellemme
että muille. Totelkaa minua, tiedättehän minun olevan oikeassa."
Mordtmann ei tahtonut kuulla; mutta Venni pakoitti hänet rukouksilla
ja lemmekkäillä sanoilla ovelle; tässä tarttui hän vielä kerran
Venniin ja suuteli häntä; sitten riensi hän ulos ovesta ja meni
puolitunnotonna läpi eteisen.
Venni heittäytyi sohvaan peittäen silmänsä käsillään; Mordtmannin
suudelmat polttivat häntä, hän rakasti Mordtmannia, tuossa tunteessa
oli mielihaikeus, joka kiehtoi hänet onnelliseen tuskaan, ja hänen
ajatuksensa pysähtyivät kokonaan tämän ainoan tunteen takia.
Hän ei kyennyt ajattelemaan miestänsä eikä poikaansa; mutta
puoliselvä levottomuus, jonka kanssa hän jonkin ajan oli taistellut,
sekaantui tuskallisena tuohon sanomattomaan hurmioon.
Hänen miehensä tuli kotio ja meni eteisestä suoraan
kirjoitushuoneeseensa. Siellä oli seinällä pieni kaappi, jonka
avain oli professorin avainkimpussa, ja jossa hän säilytti muutamia
harvinaisia lääkkeitä; apteekki ei ollut erittäin luotettava.
Professori otti esille muutamia vahvistavia rohtoja, sekoitti veteen
hyvän määrän ja joi sen. Sitten tarkasti hän kasvojaan peilissä; ne
olivat hyvin kalpeat.
Seisottuaan hetken, sammutti hän kynttilän ja pieni salin poikki
pesemään itseään makuuhuoneessa, kuten aina teki lääkäritoimiltaan
illalla kotiin tultuansa.
"Hyvää iltaa Venni; etkö pian sytytä lamppua?" kysyi hän sivutse
mennessään.
"Kyllä", vastasi Venni-rouva sohvalta, liikahtamatta.
Abraham istui kirjainsa yli nojautuneena. Hän oli Brochin kanssa
ollut Martti Krusen kamarissa, jossa tupakoitsivat, ja hän oli
kiihottunut ja tunsi pistoksia ihossaan; hän ei voinut juuri hyvin.
"No, Abraham", kysyi isä, tavallisuutensa mukaan kävellessään
edestakaisin huoneiden välillä ja pukeutuessaan, "oletko tehnyt
päätöksesi rippikouluun suhteen? Se pitää tapahtua pian, jos tahdot
ottaa osaa tällä kertaa; vai etkö tahdo?"
"Tahdon -- tahdon kernaimmin."
"No niin -- tiedäthän, että sinulla on vapaus valita; jos tahdot
vahvistaa kasteesi liiton, saat sen tehdä. Oletko sanonut sen
äidillesi?"
"En, etkö sinä tahdo tehdä sitä?"
"En, miksikä niin, poikaseni? Mene sinä vaan sisälle samassa ja sano;
äiti on salissa."
Abraham meni hyvin alla päin sisälle saliin.
"Kuuleppas, mamma", alkoi hän, hetken aikaa uunin vieressä
istuttuaan, "luulen, että menen rippikouluun."
"Voinhan sen arvata!" vastasi Venni-rouva melkein kovasti; hän oli
äärettömän kaukana ajatuksissaan.
Mutta tämä vastaus oli isku Abrahamille.
Kuinka voi äiti vastata tällä tavoin, kun kerran niin lemmekkäästi
ja suoraan oli sanonut hänelle, Abrahamille, että tämä itse saisi
valita? Hän hiipi yhtä alakuloisena pois kuin tullutkin oli; häntä
alkoi jo hirvittää aamu, jolloin äiti tulisi hänen luoksensa
perinpohjaisesti tutkiakseen häntä. -- Kuppuroidessaan ulos portista
oli Mikael Mordtmann juossut suoraan vasten professori Löfdalia, joka
tuli kotio.
Professori työnsi sauvansa katukäytävään ja Mordtmann'in mielestä
oli kuin olisi professori alkanut sanoa jotakin, mutta hillinnyt
itsensä. Myöskin oli hänestä professorin katseessa ollut jotakin
eriskummallista, kun hän sivumennen katsahti ylös ja tervehti.
Mutta hänen ajatuksillansa oli liiaksi tekemistä Venni-rouvan kanssa.
Hän kiirehti suoraa päätä kotio, sulkeusi huoneeseensa ollakseen
yksin ja häiritsemättä onnensa kanssa.
Hän heittäysi nojatuoliin, nousi taas äkkiä ylös, kävi tulisesti
edestakaisin, haki Vennin muotokuvan esiin, puhui sille ja
puhui itsekseen, onnellisna ilman arveluita ja ylpeänä että oli
tarkoituksensa perillä. Mutta sitä myöden kuin hänen verensä vähäsen
rauhoittui, havaitsi hän monta kertaa hämmästyksekseen ajattelevansa
professoria. Olipa tuo hänen katseensa sentään ollut eriskummallinen;
Mordtmann alkoi käydä levottomaksi.
Hän tuli ajatelleeksi, kuinka hullumaisen varomattomia olivat
olleet. Ainoastaan pari minuuttia aikaisemmin -- ja professori olisi
äkkiarvaamatta tavannut heidät mielenliikutuksessa, jota olisi ollut
mahdotonta salata.
Tämä suhde oli ihan toisella tavalla järjestettävä, jos sitä jatkaa
tahdottiin, ja se ohjasi hänen ajatuksensa toiseen suuntaan.
Hän sytytti sikarin ja istuutui miettimään.