VIII.

Mikael Mordtmannin oli tullut tavaksi pistäytyä rouva Vennin luona

kello kahdentoista jälkeen tehtaalta palatessansa.

Suuri työvoima oli pantu liikkeelle laajain perkaustöiden takia;

pitkin rantoja oli rakennettava vankkoja laitureita; savutorvia ja

perusmuuria oli tehtävä lukemattomia rakennuksia varten.

Osakeyhtiö oli perustettu 100,000 taalarin pääomalla, ja kaupunki

oli vihdoin tullut niin rohkeaksi, että päätettiin olla kutsumatta

englantilaista kauppahuonetta ottamaan osakkeita, kun se kerta niin

isosesti oli pysynyt takapuolella.

Koko pääoma kirjoitettiin siis kaupungissa, ja "Fortuna" tehdas,

joksi se paljolla sampanjalla ristittiin, tuli kaupungin suosikiksi,

josta sen asukkaat kopeilivat.

Mordtmann oli iloinen ja toivoa täynnä. Milloinkaan ei hän ollut

ollut niin tyytyväinen itseensä ja kaikkiin. Alhaisesta asemasta,

missä oli ollut vieraassa maassa, oli hän kohonnut uuden yrityksen

ensimäiseksi mieheksi, jota yritystä hän alusta asti johtaisi.

Kun ei päälliköllä eikä osakkeen-omistajilla ollut pienintäkään

käsitystä asiasta, tuli hänestä pian oikea oraakeli, eikä hän

myöskään ollut mahtivaikutustansa näyttämättä. Kun eivät hänen

tietonsa ja taitonsa riittäneet, ei hän ujostellut käyttää suuria

sanoja, jotka täydellisesti saattoivat kaikki ymmälle.

Iso joukko työväkeä sai kestävää työtä; hän maksoi palkat

lauantaisin; vaimot tulivat hänen luokseen pyytämään edeltäkäsin ja

pian tunsivat hänet ja pitivät hänestä sekä alhaiset että ylhäiset.

Ainoastaan virkamies-piireissä ja muutamissa taantumuspuolueen

perheissä inhottiin häntä sydämen pohjasta; ja _siellä_ surkuteltiin

professori Löfdalia, sentähden että hänen vaimonsa veti sellaisia

henkilöitä perheeseen.

Mutta Mordtmann ei siitä välittänyt; hän tunsi itsensä raittiiksi

ja iloiseksi, kun varhain aamulla kauniina kesäkuukausina meni

tehtaallensa, joka sijaitsi kappaleen matkan päästi kaupungin rajan

ulkopuolella. Työmiehet eivät olleet englantilaisten kaltaisia, jotka

vaan miettivät työtään. Täällä kotona ottivat he kunnollisesti lakin

päästään, toivottivat hyvää huomenta ja sallivat itselleen aikaa

puhella vähäsen, jos hän tahtoi.

Komeata olikin nähdä kaiken tämän kasvavan ja järjestyvän hänen

suunnitelmansa mukaan; monet eriskummalliset rakennukset, joita koko

kaupunki piti hänen kekseliäisyytensä tuottamina ihmeinä, koko tämä

suurenmoinen laitos rajattomille ylipäällikkyyksineen ja runsaine

rahoineen oli todella jotain, jonka johtamisesta nuori, toimelijas

mies voikin olla iloinen.

Ja kuitenkin tuli vähitellen jokin muu seikka hänelle kaikkia

rakkaammaksi -- käynnit Venni-rouvan luona.

Hän ei ollut tutustunut moneen naiseen kaupungissa; hänen liikkeensä

oli aluksi saattanut hänet tekemisiin ainoastaan miesten kanssa, ja

nyt kun hän todella oli saanut niin paljon hoidettavakseen, että

hänellä koko päivät oli puuhaamista, ei hänellä ollut mitään aihetta

etsiä isompaa seurapiiriä kuin klubi ja professori Löfdalin perhe

olivat.

Mutta sitä useimmin oli hän professorilla. Hänen oli kerrassaan

sanottu olevan tervetullut, koska vaan tahtoi tulla; ja Mordtmannilla

oli syytä uskoa professorin sanoja vilpittömiksi: tämä oli aina

hyväntahtoinen ja kohtelijas.

Kuitenkin oli selvää, että hän kävi rouvan luona; tämä havaitsikin

sen itse. Joka päivä kahdentoista ja yhden välillä vartosi hän

Mordtmannia juomaan lasin viiniä sillä välin kun he hauskasti

puhelivat keskenään puolituntisen.

Mutta kun oli sateinen ja ruma ilma, tuli hän ainoastaan ikkunan luo

ja näytti rouvalle likaantuneet saappaansa ja märän kauhtanansa, ja

silloin päätettiin tavallisesti, että hän tulisi illalla.

Venni-rouva oli anastanut itselleen sellaisen asennon, että hän

kohteli Mordtmannia hieman äidillisesti, mikä hänelle asemansa vuoksi

ei ollut vaikeata, vaikk'ei eroitus ijässä oikeastaan ollutkaan

mainittava.

Mordtmannin mieleistä se ei ollut, mutta hän ei vielä rohjennut

pyytää saada sitä muutetuksi, ja Venni elähytti häntä käyttäen

leikillistä puhetta, joka salli monen sanan, monen silmäyksen käydä

vähemmästä kuin se todellisuudessa oli.

Venni piti liian paljon Mordtmannista ja pani liian suuren arvon

hänen seurallensa, tahtoaksensa ymmärtää hänen miellyttelevän häntä

itseään. Olihan lehtori Abelkin monta vuotta käynyt hänen ympärillään

kuni huokaileva paimen, eikä toden totta koskaan ollut vähintäkään

hänelle haitaksi.

Mordtmann kyllä oli jotakin perin toista kuin Abel; mutta sittekin!

-- Venniä ei suinkaan huolestuttanut, mitä itse teki tai mitä muut

sanoivat.

Miehensäkään suhteen ei hän ollut epätiedossa; Karsten ei koskaan

ollut osoittanut taipumusta mustasukkaisuuteen. Aina heidän

naimisestaan asti oli hän ollut miellyttävän kohtelijas nuorille

miehille, jotka Vennin kauneuden ja elävyyden houkuttelemina

vähitellen lähestyivät tätä.

Välistä oli hän rouva Vennin mielestä mennyt hyvinkin pitkälle

vapaamielisyydessään, mutta jälkeenpäin täytyi hänen myöntää että

miehensä järkevä ja maltillinen käytös tasoitti paljon, joka muuten

olisi voinut tulla kylläkin hankalaksi.

Itse ei Venni milloinkaan toden perästä ollut joutunut pois

tasapainosta, ehkä suureksi osaksi sen tähden, että heidän elämänsä

oli niin hiljaista ja vapaata. Tämä oli sitäkin merkillisempää, kun

hän oli ollut kauan naimisissa Karsten Löfdalin kanssa, ennenkuin

huomasi, kuinka vähän heidän luonteensa pitivät yhtä monessa asiassa.

Karsten oli niin varovainen, niin harmittavan säännöllinen, että

Venni usein piti häntä pelkurina ja epäluotettavana. Mutta samalla

kertaa oli hänen luonteessaan jotakin hienoa ja ritarillista, joka

alituisesti oli estänyt hänen arvonsa alenemasta Vennin silmissä.

Ja vakk'ei tämä pannutkaan erinomaisen suurta arvoa häneen, ei hän

toiselta puolen koskaan ollut tuntenut niin suurta tyhjyyttä, että

varsin olisi kääntynyt pois Karstenista.

Ja nythän oli hän vanha! Olihan hänellä jo puolikasvuinen poika;

minkä tähden häntä arveluttaisi? Eiköpä pikemmin ollut vähän

naurettavaa, että hän vielä kuvitteli olevansa niin vaarallinen?

Siis antoi hän ihmisten puhua -- ja sitä he tekivät -- ja heittäytyi

ajattelematta tuon viehättävän tunteen valtaan, että hänellä

jokapäiväisenä ystävänä oli kaunis, sivistynyt ja ennakkoluuloton

mies, joka ihastuksella kuunteli kaikkea, jota hänen miehellänsä oli

tapana sanoa kiihottuneiksi mielipiteiksi.

Mutta siinä hän varasti tietämättänsä Abrahamilta. Hän ei havainnut

sitä ensinkään nyt, kun tuo seurustelu Mordtmannin kanssa sattui

samaan aikaan kuin muutos oli tapahtunut pojan suhteen. Tällä ei

enää ollut sadottain kysymyksiä, ei hän myöskään enää pyytänyt äitiä

leikkimään kanssaan tai pelaamaan napupeliä; sitä paitsi ei Venni

vielä ollut voinut poistaa itsestään epävarmuuden tunnetta häntä

kohtaan, niin ettei hänen tapansa Abrahamia kohtaan ollut ehkä varsin

vapaata ja iloista laatua.

Pikku Mariuksen hautajaisissa oli rouva Gottwald lausunut

toivomuksenaan, että Abraham kävisi lähinnä arkkua papin vieressä;

hän oli pikku Mariuksen paras ystävä, eikä Mariuksella ollut

ainoatakaan sukulaista.

Mutta rehtori oli vastustanut sitä: Abraham, saisi ainoastaan

kumppaneinsa kanssa seurata mukana; hänen tulisi olla iloinen, että

silläkin ehdolla pääsi.

Seurauksena oli, että koko koulu ja sen kautta iso osa kaupunkia

sai hämärän tunteen siitä, että jotakin oli hullusti tuon Abraham

Löfdalin suhteen.

Professorin oli pakko hillitä itseänsä, jott'ei antaisi pojalleen

anteeksi liian aikaisin; hän oli iloissaan kuritustapansa hyvästä

vaikutuksesta ja muuten tuli hänen suuresti surku poikaparkaa, joka

oleskeli niin yksinään ja kaikkein silmällä pitämänä. Vihdoin hän

ei voinut hillitä mieltänsä, vaan alkoi hymyillä ja lausua hänelle

ystävällisiä sanoja.

Nämä ensimäiset hymyilyt olivat Abrahamille kuin onnellisuutta

tuottava, virkistävä sade. Kukaan ei sentään ollut isän vertainen;

ja vähimmin kuin milloinkaan ennen voi hän käsittää, kuinka hän oli

voinut saattaa sellaiselle isälle niin suurta surua.

Nyt alkoi hän vähäpätöisimmissäkin pikkuasioissa koettaa, voisiko

hänen onnistua saada vähäsen koitosta; hän tuli tarkkaavaksi ja

avulijaaksi ruokapöydässä, asetti professorin tohvelit paikalleen

illalla, ja kun vuositutkinto nyt lähestyi, luki hän enemmän kuin

koskaan ennen.

Juhlallisessa vuositutkinnossa oli Venni-rouvalla tapana aina olla

mukana. Aina siitä asti kuin hänen poikansa oli varsin pieni oli

häntä huvittanut istua odottaen hänen nimeänsä, nähdä hänen menevän

opetuspöydän luo, ottavan vastaan suuri todistuksensa ja tekevän

pienen kumarruksensa, johon Venni aina itse otti osaa nyökäyttämällä

päätään.

Mutta kun hän tänä vuonna näki miehensä pukeutuvan valkeaan

kaulaliinaan ollakseen tutkinto-todistajana -- ennen oli Venni aina

luullut hänen menevän tutkintoon harrastuksesta poikansa suhteen,

kuten hän itsekin -- oli hänestä hyvin: katalaa, että vanhemmat tämän

ainoan kerran, lukuvuotta lopetettaissa, saapuivat kouluun, kun

muuten antoivat lapsiraukkain olla tuulen ajolla kautta koko vuoden.

Hän ei enää tahtonut ottaa osaa tähän ilveilyyn ja nähdä miehensä

istuvan korkeaselkäisellä tuolilla pormestarin vieressä ilmauksena

vanhempain harrastuksesta koulun työhön; ei hän myöskään tahtonut

vuodattaa kyyneleitä noiden monien ajattelemattomani äitien kanssa,

jotka itkivät rehtorin kauniiden sanojen liikuttamina, kun tämä puhui

koulusta, kodista ja taivaallisesta kotimaasta.

Sen tähden antoi hän mitään syytä sanomatta professorin mennä

yksinään Abrahamin kanssa; mutta professori ei sitä ymmärtänyt eikä

sen vuoksi kysynyt.

Sillä välin uhkasi aamupuoli tulla hänelle hyvin ikäväksi; hänen

teki sentään vähän mielensä olla tässä koulujuhlassa, mutta hän oli

järkähtymätön, hän ei tahtonut mennä. Vihdoin otti hän hattunsa ja

auringon-varjonsa lähteäkseen pitkälle kävelymatkalle; oli kesäkuun

kolmastoista päivä ja kirkas raitis kesä-ilma.

Hän käveli uutta tehdasta kohden. Mikael Mordtmann oli monasti

käskenyt Vennin pistäytyä tuonne, jotta hän saisi näyttää hänelle

kaikki sikäläiset komeudet.

Hän meni arvelematta; eihän siinä mitään pahaa ollut, olivathan

kaikki ihmiset olleet siellä, ja sitä paitsi -- mitä hän siitä

välitti!

Kuitenkaan ei hänen sydämensä ollut varsin vapaa tykytyksestä, kun

seisoi kukkulalla ja läksi astumaan alas mäkien väliseen notkoon,

jossa uudet rakennukset sijaitsivat.

Hän äkkäsi Mordtmannin jo kaukaa. Tämä seisoi aina alaalla laiturin

luona suurella, hakatulla rautakivi-lohkareella; toisessa kädessä

oli hänellä kääry piirustuksia, toisella osoitti hän komentaissaan

työmiehiä, jotka par'aikaa uudella nostosakaralla vipusivat

rautalevyjä lotjasta.

Harmaa, piukka kesäpuku verhosi hänen soleata vartaloaan; päässä oli

hänellä tavaton englantilainen hattu, joka puki häntä mainiosti;

jalassa polvihousut ja pitkävartisten saappaiden sijasta lämpimän,

kuivan ilman takia keltasilla vöillä kiinnitetyt purjepalttinaiset

kengät.

Mahdotonta oli kuvitella "työmiestä" sievemmässä muodossa; ja

seisoissaan tuolla vankalla kantakivellä, älykkäänä ja mahtavana

piirustuskääröineen, näytti hän ihan sellaiselta, jolta nykyajan

insinöörin tulee näyttää.

Toisen kerran Venniä päin katsoessaan, hyppäsi hän alas kiveltä; ensi

kerran Vennin havaitessaan korkealla mäellä oli hän, näet, juossut

kivelle. Hän riensi rouvaa vastaan ja toivotti häntä tervetulleeksi

hänen kuningaskuntaansa ja tahtoi heti alkaa johdattaa Venniä ympäri

kaikkialle.

"Mutta mielestäni oli Teillä kiire; voitteko niin vaan ilman mitään

muuta jättää työn? Älkää minun tähteni --"

"No eipä tuo niin vaarallista ole; nyt olen pannut työn käymiseen, ja

sitte he kyllä tulevat toimeen ilman minua."

Se on totta miettivät miehet; he eivät olleet ymmärtäneet, minkä

tähden päällikkö, joksi häntä piti sanottaman, äkkiä juoksi ylös

kivelle ja alkoi huutaa ja komentaa; mutta kun saivat nähdä naisen,

ymmärsivät he kaikki.

He kävivät yhdessä ylöspäin rakennusten sivutse ja Mikael alkoi

selittää. Venniä huvitti nähdä kaikki merkilliset laitokset, ja

toista huvitti sanomattomasti kuulla hänen takaperoisia kysymyksiään.

He nauroivat sen vuoksi aika lailla ja tulivat vihdoin hauskalla,

teeskentelemättömällä mielellä konttoorirakennuksen luo, johon hän

vaati Vennin käymään sisälle maistamaan hänen portviiniänsä.

Tehtaan kello oli sillä välin soinut kaksitoista ja työmiehet menivät

ryhmissä joko kaupunkiin tai työväen asunnolle päin, jossa oli

ruokapaikka.

Konttooriherrat olivat myöskin lähteneet, kun päällikkö ja

Venni-rouva tulivat konttoori-rakennukselle; etehinen, joka johti

päällikön yksityiseen huoneustoon, oli täpö täynnä kaikellaisia

teräksisiä ja kiiltäviä messinkisiä koneen-osia, jotka vastaiseksi

oli asetettu tänne, jotta olisivat poissa tieltä ja korjuussa;

Mordtmann pyysi anteeksi, että siellä oli niin ahdasta.

Päällikön konttoori oli ainoa, joka näytti olevan täysin valmiina --

Englannin tavoin, mukavasti ja somasti varustettuna.

Istuessaan vehreään, nahkapäällyksiseen sohvaan kävi Venni-rouva

kuitenkin vähän miettiväksi. Tehdas oli tullut niin hiljaiseksi ja

tyhjäksi ihmisistä, ei rautalevyjen kolinaa tai vasaran-iskujen

paukkinaa eikä mitään ääniä kuulunut, ainoastaan silloin tällöin

kiireitä, ruualle juoksevani askeleita.

"Minä menenkin muuten pian" sanoi Venni avatessaan hattunsa nauhoja;

siellä oli lämmin.

"No, herranen aika, onhan meillä vielä aikaa; ei suinkaan miehenne

kumminkaan odota teitä kotio ennen kuin päivälliseksi?"

"Ei, Karsten on sitä paitsi efori tänäin", vastasi hän iloisesti,

mutta katui samassa silmänräpäyksessä, sillä hän näki, että tämä

toisen mielestä oli hänen miehessään jotakin, jolle heillä oli tapana

yhdessä nauraa, eikä tarkoitus ollut sellainen.

"Teidän miehellänne on varmaankin ylimalkaan enemmän puuhaa kuin

hänellä pitäisi olla?"

"Enemmän puuhaa --?"

"Minä tarkoitan, kun miehellä on sellainen vaimo kuin Te, rouva Venni

minusta pitäisi sen, joka on niin onnellinen -- --"

"Vaiti, mister Mordtmann! Tiedättehän -- virheetön!"

"Tehän juuri, rouva hyvä, ette tahdo minun olevan virheetön?"

"Niin, mutta nyt tahdon -- tällä paikalla ymmärrättehän?"

"En ymmärrä, mutta tottelen. Muuten ei ole mitään, jota ei yksi ainoa

sana Teidän huuliltanne -- --"

"Älkää käyttäkö sanojanne turhaan, vaan juokaa viiniänne."

"Rakkautta vastaan on viini huono lääke, rouva Venni."

"Mitä vielä --" vastasi tämä ja kartti hänen silmäyksiänsä, pannen

taas hattunsa järjestykseen.

"Aiotteko mennä? Oletteko vihainen minulle?"

"En, vihainen en ole, mutta pelkään, että pian tulen."

"Mutta minkä tähden? ette kuitenkaan voi kieltää minua -- pitämästä

teistä --"

"Herra Mordtmann! Tuo on ilkeätä Teiltä, niin tuhmasti tehty, että

olette hävittäneet ystävyytemme; laskekaa minut täältä!"

"Minä en ole sanonut mitään, jota ette ennen tietänyt", vastasi

Mordtmann kunnioittavasti ja alakuloisena, avatessaan ovea hänelle.

"Saanko seurata Teitä kaupunkiin?"

"Ette!" vastasi Venni-rouva mennen hänen sivutsensa; mutta innossaan

näyttäytyä ankaralta ja päästä pian pois sieltä nyhjäsi hän

etehisessä olevia koneen-osia; siitä alkoivat ne heilua ja kalista

ikään kuin olisivat uhanneet kaatua; ja äkkiä tarttui Mordtmann

Venniä vyötäisille ja veti hänet takaisin huoneeseen; samassa kaatui

jokin raskas rauta sisälle kynnyksen ylitse.

"Suokaa anteeksi!" sanoi Mordtmann tyynesti ja nosti raskaan esineen

takaisin pystyyn seinän nojalle; "oikeastaan on hullunkurista, että

nämä kapineet ovat täällä; olkaa varoillanne nyt, rouva, ja pysykää

lähellä seinää."

"Mutta, Herra Jumala!" huudahti Venni-rouva, joka vielä oli varsin

peljästyksissään ja johon toisen levollisuus vaikutti kunnioitusta.

"Olisihan se voinut murskata minut paikalla! Tämä on vaarallinen

talo."

"Ja sangen onneton käynti", lisäsi Mordtmann kumartaen, rouvan

mennessä porstuan ovesta ulos.

Venni seisahti kiviportaille panemaan hansikkaita käteensä.

"No, mitä mietitte?" kysyi hän kääntymättä, "tuletteko mukana

kaupunkiin vai ettekö?"

"Sanoittehan itse --"

"Niin sanoin, mutta sen jälkeen olette pelastanut henkeni", lausui

rouva hymyillen, "ja sitä paitsi: luonnollisesti ei sanaakaan enää

_siitä_!"

Mordtmann lupasi kaikki ja juoksi hattuansa ottamaan.

Rouva Vennin ihmeeksi piti hän sanansa; hän puheli iloisesti

ja suoraan koettamatta panna painoa millekään; ei edes hänen

silmissänsäkään heidän erotessaan ollut mitään, joka olisi ollut

Vennille tuskallista.

Venni-rouva oli hyvin tyytyväinen itseensä; nyt oli hän kerrassaan

oikaissut _häntä_. Häneen Venni myöskin oli tyytyväinen. Mordtmann

oli käsittänyt, ett'ei siitä ollut mitään hyötyä; siis voisi hän,

Venni, pitää hänet rauhassa ja levossa miellyttävällä, vapaalla

tavallaan, tarvitsematta alituisesti pelätä hänen menevän rajojen

ylitse.

Hän tuli kotiin mitä paraimmalla tuulella; pitkään aikaan ei hän

ollut tuntenut itseään niin iloiseksi, nuoreksi ja keveäksi; hänen

omatuntonsa oli myöskin levollinen, koska oli sanonut Mordtmannille

suoraan; niin oli se asia selvillä!

Sillä välin oli Abraham istunut pinkeessä kumppaneinsa välissä ja

professori pormestarin vieressä. Koulun iso juhlasali oli täpö täynnä

lapsia ja täysi-ikäisiä, tuskauttavaa lämmintä ja sekalaisia höyryjä.

Väsymätön rehtori seisoi kateederissa ja jakoi todistuksia, huutaen

joka pojan esille siinä järjestyksessä, johon oli muutettu.

Ensin lausui hän muutamia kehoitussanoja yliopistoon meneville;

sitten tuli neljännen latinaluokan ylempi osasto ja sen jälkeen

alempi, ne, jotka oli muutettu kolmannelta latinaluokalta.

"Hans Egede Broch!" huusi rehtori; se oli priimus; mutta hänen

jälkeensä tuli Abraham Knorr Löfdal.

Abraham syöksähti ylös. Hän ei ollut uneksinutkaan tulevansa

toiseksi, vaikka hänen tutkinnossa oli käynyt hyvin. Viipyi hetkisen,

ennenkuin hän voi päästä esille penkistä. Professori seurasi häntä

silmillään, nyökätäksensä hänelle; mutta Abraham ei katsahtanut ylös.

Rehtori kurotti hänelle todistuksen lausuen: "Sinä olet ollut ahkera,

Abraham, ja siitä syystä on sinun käynyt hyvin tutkinnossa; toimita

nyt niin, että me, opettajasi, muissakin suhteissa olisimme yhtä

tyytyväiset -- tyytyväisemmät sinuun tulevana lukuvuonna!"

Koko Abrahamin ilo oli kadonnut; hän hapuili takaisin paikalleen;

ja hänestä tuntui kuin olisivat kaikki kylmät silmäykset, jotka

kohtasivat toisensa hänen päänsä kohdalla, tehneet salin kylmäksi ja

haudanhiljaiseksi.

Professori Löfdal ryki hyvin äänekkäästi; nyt voisi jo olla

tarpeeksi; hän ei juuri ollut hyvillään, että hänen poikaansa noin

julkisesti häväistiin.

Todistusten lukemista jatkettiin: isät ja äidit kuuntelivat herissä

korvin, kunnes se tuli, nimi, jota odottivat. Silloin heidän

kasvonsa elähtyivät siksi silmänräpäykseksi, jolloin heidän rakas

poikansa oli kateederin edessä; mutta jälkeenpäin vaipuivat kaikki

välinpitämättömyyteen, lämpiminä ja ikävystyneinä; jos tuo jako

sentään loppuisi, että rehtori saisi pitää puheensa, mietittiin.

Mutta pienokaisille oli todistusten lukeminen jotakin varsin toista.

Kunnianhimo ja turhamaisuus, pettymys, toivottomuus ja tuska --

aina tunnottomuuteen asti; kateus ja viha, ylpeys ja ilkku, vieläpä

kostonhimokin -- kaikki nämä pyörivät toinen toisensa vieressä

olevissa pikkupäissä; tämä sysimällä eteenpäin tunkeuminen, tämä

toisensa ylipuolelle pääsemis-into, vaikka vaan numeronkin, oli

oikeata elämän harjoitusta; yhdenvertaisuus ja kumppanuus piti

heidän unohtaa tottuakseen ajattelemaan toisten kanssa arvosta ja

kiitoksesta; he oppivat kadehtimaan ylempänä ja halveksimaan alempana

olevia.

Ja kun ei koko pitkän vuoden kuluessa vähintäkään oltu sanottu

tai tehty siihen suuntaan, että vaivaloinen tietojen hankinta

tulisi hauskaksi ja veljelliseksi yhteistyöksi, niin ei nyt

lukuvuotta lopetettaissakaan puhuttu sanaakaan yhdenvertaisuutta

ja veljellisyyttä vaikuttavasta tiedosta; mutta itse tätä tietoa

käytettiin päinvastoin heidän kaikkein huolelliseen järjestämiseensä

ja numeroimiseensa, ylös- ja alaspäin.

Vihdoinkin oli kaikki 319 todistusta luettu ja jaettu, rehtori

pyyhki paljasta otsaansa ja palkitsi itsensä luotilla nuuskaa, josta

kumpikin sierain sai puolensa.

Sitten alkoi hän suuren puheensa sanomalla hyvästi

ylioppilaskokelaille, neljälle pitkälle, kalpealle, neljään pitkään

hännystakkiin puetulle nuorukaiselle, jotka takit näyttivät kankeasta

mustasta aineesta leikatuilta.

Jos puu piti tunnettaman hedelmistään, voi näyttää vähän

kummalliselta, ett'ei tämä suuri oppilaitos monine täpötäysine

luokkineen lähettänyt useampaa kuin nämä neljä opinnäytettä

yliopistoon.

Mutta matka Parnassolle on pitkä ja vaivaloinen; monta monituista

nääntyy matkalla; mutta siitä syystä ovatkin ne, jotka saapuvat

tarkoituksen perille, oikea väkiliuvos.

Rehtori toivotti, että nuo neljä opinnäytettä olisivat koululle

kunniaksi; mutta kaikkein ennen tahtoi hän pyytää heitä säilyttämään

lapsellisen mielen ja lapsellisen uskon, jonka koulussa olivat

saaneet. Sen jälkeen kehitti hän koulun käsitettä ja valitsi

lähtöpisteeksi "koulu"-sanan alkuperäisen merkityksen: "Kouluksi",

lausui hän, "sanottiin sitä turvapaikkaa, jossa nuoriso, elämän

suruja vielä, tuntemattomana --"

"Sepä hitto turvapaikaksi!" mutisi Martti Kruse nyhjäten Abrahamia

kylkeen.

Mutta tämä ei liikahtanut eikä muuttanut katsantoansa; hän pelkäsi

jonkun luulevan _hänen_ istuvan levottomana. Nyt mietti hän enimmän,

että oli tullut 2:ksi, niin korkealla ei hän vielä koskaan ollut

ollut; sillä välin selitti rehtori, kuinka koulu oli valmistus

elämään, kuinka se etupäässä oli kehitys _siveellisyyteen_.

"Tämä sana", jatkoi hän, "jolla vanhat oppimestarimme, kreikkalaiset

ja roomalaiset tarkoittivat korkeinta ja jalointa sivistystä, on

ainoastaan heikko kuvaus siitä sivistyksen tarkoitusperästä joka

tulee olla meidän silmämääränämme, sillä meille loistaa ilmestyksen

aurinko; me emme näe ainoastaan maallisen elämän huurujen läpi

korkeampaa olemusta tämän elämän toisella puolella vaan meille on

avattu valoisa, vapaa ja loistava näköala taivaalliseen isänmaahan.

Ei siis ainoastaan kansalaisiksi, ei ainoasti ihmisiksi, vaan

ensinnäkin _kristityiksi_ ovat nuorukaisemme kasvatettavat. Uskonnon

valolla on tiede valaistava sen pitää olla kaikkein tieteen

totuuksien alkuna, merkityksenä ja lopullisena tarkoituksena."

Pienokaiset uupuivat unesta, lämmöstä ja tuosta pitkästä puheesta,

joka oli yhtä ikävä kuin saarna. Kesäaurinko loisti ohuiden, sinisten

ikkunaverhojen läpi, jotta se vaaleansinisenä, kummituksen kaltaisena

valaisi mustan opettaja-ryhmän, joka oli kokoontunut opetus-istuimen

vasemmalle puolelle.

Piikkisika seisoi suorana ja nukkui -- koulussa kerrottiin hänen

voivan tehdä se -- lehtori Abel tarkisteli laseillaan naisia,

apulais-opettaja Borring oli vetäynyt mitä likemmäksi nurkkaa ja

hiipi teroittamaan hanhenkynää; mutta Sokko seisoi ajatuksiinsa

vaipuneena ja murti suuta, väänti päätä rehtorin kristilliselle

puheelle, mikä suuresti huvitti hänen rakkaita oppilaitaan.

Mutta kaikki näyttivät he sydämensä pohjasta kyllästyneiltä ja

toivoivat vaan ilveilyn loppuvan.

"Ja Te, rakkaat virkaveljeni!" sanoi rehtori liikutetulla äänellä,

"Te, jotka olette pyhittäneet itsenne tähän vaivaloiseen, mutta

ihanaan toimeen johtaa nuorisoa tietoon ja siveellisyyteen samassa

kristillisessä hengessä, suokoon Kaikkivaltias edespäinkin Teille

voimaa samalla innolla, samalla vakaamielisyydellä, samalla

rakkaudella täyttämään tärkeätä elämäntyötänne. Vastaan ottakaa

meidän, minun ja koulun, kiitoksemme kuluneesta vuodesta; ja suokoon

Jumala, että me täällä taas kohtaisimme toisemme terveinä ja

raittiina uudelleen alkamaan työtämme Jesuksen nimessä."

Sitten kääntyi hän pienokaisiin liikuttavasti pyytäen heitä

ahkeroimaan ja harrastamaan kaikkia kristillisiä hyviä avuja ja

työskentelemään hyvän edistämiseksi, kuten valkeuden lasten tulee

tehdä.

Erittäinkin tässä kohdin äidit itkeä tihuttivat, ja kelpo

rehtori puhui yhä edelleen, lapsesta, lapsellisesta sydämestä ja

lapsellisesta uskosta.

Lämpymän lopetusrukouksen jälkeen nousivat kaikki seisomaan ja

veisasivat:

"Herra! siunaa meit' ja auta,

Ain myös vaaroist' varjele!"

jonka jälkeen rehtori vielä luki Isämeidän; ja vihdoinkin oli juhla

loppunut.

Ahdinko ulos tultaessa oli suuri, sillä mikään voima ei enää jaksanut

pitää lapsia jälellä koulussa. Vaikka oppilasten oli käsketty odottaa

kunnes naiset ja kuuntelijat olivat jättäneet ja sitten vasta lähteä

hyvässä järjestyksessä ja luokittain, juoksi kuitenkin toinen

toisensa perästä paikaltaan ja tunkeusi naisten joukkoon ja katosi.

Hikisinä ja itkeneinä tunkeusivat äidit vihdoin ulos -- isiä

oli hyvin vähän saapuvilla -- oli niin hauskaa nähdä nuorison

siten kokoontuneena ja kuinka rehtori sentään puhui kauniisti ja

vakavasti! Hän kyllä olisi saanut säästää erään viittauksen puheen

loppupuolella: että vanhemmissa vallitsi jotenkin huomattava

välinpitämättömyys koulutyön suhteen. Eihän se kuitenkaan keneenkään

heistä sopinut; kernaimmin olisi sen tarvinnut sanoa poissaoleville

vanhemmille -- esim. rouva Löfdalille. Olipa tuo sentään perin

eriskummallista, etenkin kun hänen miehensä sen lisäksi oli

tutkinto-todistaja! Mutta eihän professorin rouva koskaan käynyt

sellaisissa paikoissa, jossa sai kuulla Jumalan sanaa!

Lapsia ja täysikasvuisia virtasi koulupihalle; kiltit pojat kävivät

siivosti vanhempaansa rinnalla todistus taitettuna kädessä,

toiset menivät rakennuksen taaksi, repivät rikki ja tallasivat

todistuksensa; muutamat syöksyivät pois kirkuen ja intiaanien tavoin

hyppien; mutta nuo neljä mustaa hännnystakkia kävivät opettajaryhmän

takana juomaan lasin viiniä rehtorin salissa.

Abraham meni kotio isänsä kanssa. Professori Löfdal oli liikutettu.

Rinnakkain poikansa kanssa käydessä sanoi hän tälle: "Sinä olet ollut

kelpo poika, Abraham, ja siitä näen, että koetat oikaista sitä, mikä

ei ollut oikein sinulta; ja siitä emme tämän jälkeen puhu. Minä annan

myöskin rehtorille viittauksen, ett'ei hän enää koske asiaan."

Abraham syöksyi huoneisin huutaen: "Mamma! Mamma! minusta tuli

sekundus, luokan toinen mies!"

Venni-rouva tuli juosten häntä vastaan, ilosta yhtä loistavana kuin

hänkin, otti hänet syliinsä, suuteli häntä ja tanssi hänen kanssaan;

ja kun professori tuli sisälle lausuen tuon tavallisen: "hiljaa,

lapset!" nauroi Venni vaan, tarttui poikansa käsivarteen ja meni

ruokapöytään.

Professori tahtoi viiniä, ja pieni perhejuhla syntyi. Abraham tunsi

itsensä keveäksi kuin lintu; ja kun professori kilisti lasia hänen

kanssaan, oli isä hänen mielestään sentään suurin ja herttaisin

ihminen koko maailmassa.

Mutta tänäin tunsi hän myöskin sellaista mieltymystä äitiin,

jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut. Oikeastaan piti hän

molemmista yhtä paljon, ja hän uhkui onnellisuudesta, sillä välin kun

hänen kärsimyksensä jäi hämäräksi muistoksi, jonka tahtoi unohtaa ja

mielestään karkoittaa.

"No, eikö asian laita ole, kuten olen sanonut", lausui professori,

kun Venni kertoi, missä oli ollut, "tuo tehdas miellyttää sinua

suuresti."

Venni vaan nauroi eikä väittänyt vastaan; tänäin oli hän niin

merkillisen iloinen ja onnellinen.