VII.

Suuri tapahtuma kaupungissa oli, että professori Löfdal oli ottanut

10 osaketta tehtaaseen; ja sitten kävi niin kuin Jörgen Kruse

oli ennustanut. Kauppayhdistyksessä tapeltiin listasta; kävipä

pari päivää yrityskuumeen tapainen leyhkä kaupungin muuten niin

hengettömässä ja hitaassa liike-elämässä.

Neljäntoista päivän perästä lähetti Mikael Mordtmann isällensä

sähköteitse tiedon, että 96,000 taalaria oli kirjoitettu.

Nuori Mordtmann oli loistavan hyvällä tuulella, sekä iloinen

toiveista päästä suuremmoisen liikkeen esimieheksi että ylpeä siitä,

että oli niin hyvin pelinsä hoitanut. Latinaherrain karsaista

silmäyksistä välitti hän viis'; kauppamaailma -- realistit -- piti

hänen voittaa, ja sen hän oli tehnyt.

Hän saikin Isak Mordtmann ja kumpp:ilta tunnustavan kirjeen ynnä

tarkempia ohjeita johtokunnan suhteen, joka oli valittava; professori

Löfdal piti välttämättömästi kuulua siihen.

Mikael Mordtmann pani asian toimeen seuraavana sunnuntaina

professorin luona -- hän söi siellä säännöllisesti joka sunnuntai;

oli muuten vähän rasittava ilma perheessä Abrahamin jutun jälkeen;

isä kohteli tätä yhä edelleen kylmyydellä, joka piti hänet

tuskallisessa ponnistuksessa.

Professori kieltäytyi aluksi kunniasta tulla valituksi johtokuntaan.

Ei hänellä muka ollut aikaa lääkäritoimiltaan, eikä hän myöskään

ollut sovelijas sellaisiin toimiin. Olihan hän periaatteellisista

syistä pysynyt erillänsä liike-elämästä.

Olihan tuo vaan muodon vuoksi, huomautti Mordtmann; mistään työstä

ei ensinkään ollut kysymys; pankinjohtaja Christensen tulisi

hallitsevaksi päälliköksi, tarkoitus oli vaan saada professori Löfdal

nimeksi johtokuntaan.

"Ettekö voi auttaa minua, rouva, taivuttamaan miestänne?"

"En, mieheni tekee oman mielensä mukaan kaikissa sellaisissa

asioissa", vastasi Venni-rouva katsomatta ylös.

"Jos sinä tahdot, eukkoseni, kuulun kernaasti johtokuntaan", vastasi

professori ystävällisesti.

"Minäkö tahtoisin? Kuka niin sanoo? Kuinka sellainen ajatus päähäsi

pistää?" sanoi rouva kärsimättömästi.

"Oh, miellyttäähän herra Mordtmannin tehdasyritys sinua suuresti; ja

minä tahdon myös mielelläni tehdä nuorelle ystävällemme palveluksen.

Siis: minä myönnyn olemaan johtokunnan jäsen, herra Mordtmann!"

"Tuhannet kiitokset", vastasi tämä eikä iloltaan huomannut rouvan

katsantoa. Hän kohotti lasinsa: "Siis on kaikki kunnossa; nyt lupaan,

ett'ei viivy kauan ennenkuin tehdas on valmiina."

Venni-rouva oli pahalla päällä. Hänen ja Mordtmannin välillä niin

äkkiä syntynyt ystävällisyys alkoi jo haitata häntä; hän huomasi

varsin hyvin, että hänen miehensä otti vaarin joka sanasta ja joka

silmäyksestä, jonka vaihtoivat talillaan; ja hän tiesi miehensä

luulevan hänen tehdaskysymyksessä olleen salaliitossa tuon nuoren

miehen kanssa.

Se harmitti häntä, kosk'ei asiassa ollut perää. Mutta hän tunsi

rehellisyytensä joutuvan tappiolle miehensä epäileväisyyden rinnalla,

jos koettaisi puolustaa itseänsä, ja että selkkaus vaan kävisi

suuremmaksi.

Mutta juuri tämä seikka, että hän vastoin tapaansa heitti ajatuksen

selityksen annosta siksensä, kiusotti häntä ja teki epävarmaksi hänen

suhteensa mieheensä ja vieraaseen.

Sen lisäksi tuli, että hän näinä päivinä ensi kertaa oli tuntenut,

mitä hän usein oli vapistuksella pelännyt: että hänen poikansa voisi

tulla hänelle vieraaksi, tai että kaikissa tapauksissa jotakin voisi

tulla heidän väliinsä ja karkoittaa rajattoman ystävällisyyden, joka

tähän asti oli heidän välillään vallinnut.

Kun Venni vihdoin sai kuulla koko kertomuksen Mariuksesta ja

Aalbomista Abrahamilta itseltä -- tämä kertoi seikan silmät lattiaan

luotuina ja vielä varsin pelästyneenä teostaan -- otti äiti hänet

syliinsä ja huudahti: "No, mutta Herra Jumala, ovatko he toruneet

sinua siitä? Olisitko istunut katsellen, kun parasta ystävääsi

kidutettiin? Siinä teit kelpo pojan lailla, Abraham!"

Mutta poika katsahti pelästyneenä häntä kasvoihin ja ensi kerran

huomasi äiti, ett'ei pojalla ollut täydellistä luottamusta häneen.

Samassa silmänräpäyksessä juolahtikin hänen mieleensä, että

oli vaarallista suorastaan vastustaa miestänsä, opettaa poikaa

päinvastoin isän neuvoa, kiittää häntä siitä, minkä tiesi surettavan

ja pelottavan toista.

Rouva Venni oli usein ajatellut, että se hetki oli tuleva, jolloin

poika havaitsisi suuren juovan, joka oli isän ja äidin välillä mitä

vakavimmissa asioissa.

Mutta hän oli ajatellut suuria, uskonnollisia kysymyksiä ja oli

valmistainut. Hän aikoi sitä myöden kuin Abraham tuli niin suureksi,

että tarvitsisi saada siitä tiedon, suoraan ja rehellisesti, sanoa

hänelle, ett'ei hän itse suinkaan uskonut kaikkea, mitä muut ihmiset

uskoivat.

Hän olikin jo alkanut tehdä tätä ja oli monta kertaa puhunut

Abrahamin kanssa sellaisista asijoista. Vaikeata se oli, mutta hän

toivoi aina, suuren rehellisyytensä selvittävän pojalle, että tämä

kaikessa huoletta voi luottaa häneen, vaikk'ei hän juuri ollutkaan

uskovainen, kuten muut.

Hän ei pitänyt oikeana osoittaa pojalleen kaikkea ulkokultaisuutta,

mitä näki ja missä eli. Professori otti Abrahamin mukanaan kirkkoon,

sanoi välistä "Meidän Herramme" ja muuta sellaista; mutta tiesihän

Venni hyvin kyllä, ett'ei miehessään ollut merkkiäkään todellisesta

kristillisyydestä.

Eihän hän sitä voinut selittää pojalleen; suuri oli ja suurena pysyi

siis vaikeus uskonnon asian suhteen. Abrahamiakaan ei uskonnon

näkynyt muulla tavalla liikuttavan kuin että se kouluaineena piti

taidettaman täydellisesti ja että kirkossa käydessä naaman piti olla

hurskaan näköisen ja äänen erilaisen.

Mutta jo siitä, että Venni kuuli poikansa esim. kysyvän: "Miksi et

sinä koskaan käy kirkossa mamma?" -- että tämä kysymys oli jonkin

ulkonaisen vaikuttimen synnyttämä, havaitsi hän, muiden, -- kenenkä,

sitä hän tietänyt -- huomauttavan poikaa hänen suhteensa.

Ja kuitenkin oli hän aina elänyt siinä toivossa, että tuo kyllä

kävisi laatuun. Olipa hän välistä sitä mieltä, että Abrahamille olisi

hyödyllistä, kun epäilyksen välttämätön aika valkeni, tietää äitinsä

kuuluvan uskomattomien joukkoon; sen piti hänestä kiihottaa poikaa

vakavasti valitsemaan ja pelastaa hänet arkamaisesti katoamasta

tekohurskasten lukemattomaan joukkoon.

Mutta nyt tämä koulukysymys, niin pieni tärkeämpiin asioihin

verraten, mutta niin painava, koska se selvästi osoitti eroituksen

niiden välillä, joille tämä läpi oli yhteinen -- kuinka hän sen

selvittäisi?

Hänen sydämensä ajatus oli, että se osoitti Abrahamin rohkeutta,

jonka vuoksi hän piti hänestä; mutta vastoin koulua ja isää ei hän

voinut ylistää häntä siitä, että oli sanonut Aalbomin perkeleeksi.

Joll'ei asiaa alusta olisi katsottu niin toden perästä, olisi hän

ehkä voinut päästä helpommin siitä tukistamalla poikaa vähäsen ja

varoittamalla häntä edeltäpäin ajattelemaan mitä tekee.

Mutta asian nykyiselle kannalle jouduttua, oli siitä tullut

pääkysymys, jota hän ei voinut saada selville.

Abraham seisoi siis äitinsä edessä ja ymmärsi hänen vaipuneen

ajatuksiinsa; ja kun tämä vihdoin, itsekin neuvotonna, heräsi

mietteistään ja näki pojan seisovan edessään yhtä huolestuneena ja

tietämätönnä, ei hän keksinyt muuta neuvoa kuin laskea käsivartensa

hänen ympärilleen, vaaputtaa häntä edestakaisin tapansa mukaan, ja

kuiskata hänelle: "Ah, pikku Abbe-parkaseni, mitähän sinusta tulee?"

Tästä vielä enemmän sekaantuneena pysyi Abraham yhä edelleen

jännittävässä mielentilassa. Koulussa kohdeltiin häntä kuin

vaarallista pahantekijää, jota sentään koetetaan pelastaa lempeällä

kohtelulla; itse Aalbom oli ystävällinen, jotta Abraham tunsi kylmiä

värähdyksiä ruumiissaan.

Toverit ylistivät häntä ensin ja ennustivat mitä hirveimpiä

rangaistuksia. Mutta kun asia päättyi kaikessa hiljaisuudessa

ja opettajat olivat yhtä ystävällisiä hänelle, tultiin siihen

päätökseen, että saa olla hävytön, kun on professori Löfdalin poika.

"Jos sentään olisin saanut rangaistuksen", mietti Abraham; mutta tämä

kumea juhlallisuus, tämä eriskummallinen ystävällisyys joka taholta

saatti hänet lopuksi miettimään, että hän varmaankin oikeastaan oli

"paaria" eli sortolainen ja että aikomus oli lähettää hän johonkin

laitokseen. Hän tuli araksi ja ujoksi ja oleskeli yksinään.

Hänen paras ystävänsä, pikku Marius, oli sitä paitsi kipeänä; hän oli

saanut aivokuumeen. Kiltti rehtori kävi häntä tervehtimässä melkein

joka päivä ja oli hyvin huolestunut pikku professorinsa tähden.

Mutta joka kerta kun hän oppitunnilla loi silmänsä Abraham Löfdaliin,

oli tapahtuma ihka elävänä hänen silmissään: Abrahamin rajaton

hävyttömyys oli hänen mielestään niin suuressa yhteydessä pikku

Mariuksen onnettoman taudin kanssa, että hänestä vihdoin tuntui kuin

olisi Abraham Löfdal ollut syypää kaikkeen. Tuskin koskaan lausui hän

Abrahamille sanaakaan.

Professori piti salaa poikaansa silmällä ja tuli vakuutetuksi siitä,

että kohtelutapa, jonka hän yksissä neuvoin opettajain kanssa oli

valinnut, todellakin teki toivotun vaikutuksensa. Usein kun Abraham

kalpeana ja säikähtyneenä hiipi isän sivutse kotona, kävi tämän

sydämellisesti sääli häntä; mutta hän hillitsi itsensä pitkän ajan,

kunnes hänen mielestään voi olla tarpeeksi.

Silloin sanoi hän vihdoin:

"Me olemme nyt tuumineet asiaa, me, vanhempasi ja koulu, ja olemme

tulleet siihen loppupäätökseen, että koetamme pitää ja ehkä vielä

tehdä sinut hyväksi ja hyödylliseksi ihmiseksi."

Abraham heittäytyi isänsä kaulaan ja nyyhkytti ääneensä. Lopuksi

olivat he melkein peloittaneet hänet järjettömäksi, hän oli luullut,

että hän lähetettäisiin vieraitten ihmisten luo, hän oli miettinyt --

niin mitäpä hirveitä asioita hän sentään oli miettinyt tuntikausia

vuoteellaan valveilla ollessaan! Ja nyt, kun sai jäädä kotio, oli

isän armo ja leppeys hänestä niin äärettömän suuri ja liikuttava.

Professori antoi vaikutukselle aikaa juurtua ja lausui sitte vasta:

"Toivokaamme nyt Herran avulla, ett'et koskaan enää saata meille

tällaista suurta surua."

Sitä ei Abraham suinkaan tekisi; hän tunsi itsensä niin lannistetuksi

ja särjetyksi ja niin kiitolliseksi anteeksi-antamuksesta; hän ei

suinkaan milloinkaan enää osottaisi pienintäkään uhkamielisyyden

rahtua. --

Kotona rouva Gottwaldin pienissä huoneissa oli hiljaista ja kolkkoa;

oven helistinkellon ympärille oli kääritty riepua; rouva oli ottanut

tytön apulaisekseen puotiin.

Pikku Marius heikeni näet päivä päivältä. Tohtori Bentzen oli sanonut

professori Löfdalille, toivottavaa olevan, että poika saisi kuolla;

hän ei milloinkaan saisi järkeänsä takaisin.

Tätä ei rouva Gottwald tietänyt; yötä ja päivää kertoi hän itsekseen:

hän ei saa kuolla, hän ei saa kuolla. Olihan mahdotonta ajatella,

että ainoa, mikä hänellä oli, otettaisiin pois häneltä; olihan hän

kärsinyt niin sanomattoman paljon.

Pikku Marius makasi tehden rottasolmuja raitiinsa, pää kuumana,

silmät puoliavoinna. Hän mutisi melkein yhtä mittaa deklinatsiooneja

ja konjugatsiooneja, sääntöjä ja poikkeuksia; poika paran aivot

olivat varsin täynnä Madvigin poimuisia opinkutouksia, ja hän

haapuili tuskallisena pimeydessä.

Oli kauniit, kirkkaat kevät-päivät ja ilma sellainen, jonka

suhteen voi jotakin toivoa; rouva Gottwald läksi ja palasi taas

heti sairashuoneeseen; alituisesti oli hän näkevinään käännöksen

parantumiseen päin tapahtuneen.

Mutta eräänä iltana selveni hänelle, että loppu lähestyi. Pikku

Marius kävi levottomaksi ja mutisi yhä nopeammin.

"Pikku Marius -- kiltti pikku Mariukseni, sinä et saa kuolla

äidiltäsi; sinä et saa, sillä et tiedä mikä olet äidillesi; sano

ett'et jätä minua -- sano!"

"Monebor,

moneberis,

monebitur,

monebimur,

monebimini,

monebuntur",

vastasi pikku Marius.

"Niin, sinä olet kelpo poika, taitavin koko luokalla latinassa, sen

sanoi rehtori tänäin taas täällä ollessaan. Sinä et tuntenut häntä,

mutta tunnethan sinä minut, eikö totta, pikku Marius? Tunnethan sinä

äidin? Sano -- eikö totta, sinä tunnet minut?"

_"Ad, adversus, ante, apud, circa, circiter"_, alkoi pikku Marius.

"Ei, ei, pikku Marius kultaseni, ei latinaa, niin olet kiltti. Kyllä

minä tiedän, kuinka taitava sinä olet, ja minä olen niin tuhma, sen

tiedät sinä. Mutta sano minulle vaan, että tunnet minut, että pidät

minusta, ett'et mene pois luotani, että olen kiltti mammasi, sano

vaan se -- sano vaan: kiltti mamma -- sano vaan: mamma --!"

_"-- fallo, fefelli, falsum"_, vastasi Marius.

"Herra Jumala! Herra Jumala! Tuota hirveätä kieltä! Mitä ovat

tehneet poika-paralleni! Hän kuolee lausumatta äitinsä nimeä,

kurjan, turhamielisen äitinsä, joka on ottanut hänet hengeltä tuolla

kirotulla opilla!"

Hän syöksähti etehiseen toivoen lääkärin tulevan, mutta tuleva olikin

vaan yksi yläkerroksen hyyryläisistä.

Hän palasi taas makuuhuoneeseen; mutta ovella löi hän kätensä yhteen

huutaen hyvin iloisena:

"O, kiitetty olkoon Jumala! Nyt jaksat varmaan paljoa paremmin, pikku

Marius! koska hymyilet niin tyytyväisesti."

_"Mensa rotunda"_, vastasi pikku Marius ja heitti henkensä.