Mikael Mordtmann sai professori Löfdalin kemujen jälkeisinä päivinä
hämmästyksen aihetta.
Seuraavana aamuna ilmoitti hän isällensä, ett'eivät toiveet yrityksen
onnistumisesta olleet juuri loistavat. Tämän tehtyänsä oli hän
lohduttanut itseänsä ajattelemalla, kuinka hän oli peloittanut vanhat
kissapöllöt ja kuinka sievä Venni-rouva oli ollut.
Kaunis hän myöskin oli ja varsin ihmetyttävän nuori.
Kun ei Mordtmann mielestään nyt enää ehkä kauan tulisi oleskelemaan
kaupungissa, päätti hän usein käydä rouva Venniä tervehtimässä; jos
hänen täytyisi luopua tehdaspuuhasta, tahtoi hän kumminkin hyväkseen
käyttää huvituksia, joita tässä ikävässä kaupungissa voi olla hänelle
tarjona.
Mutta kun hän päivemmällä meni klubiin, jossa söi päivällistä, tuli
paksu Jörgen Kruse hänen luokseen keskellä katua, puristi hänen
kättänsä ja sanoi: "Kiitoksia, herra Mordtmann, paljon kiitoksia
eilisestä! Te löylytitte oikein tuntuvasti noita oppineita herroja;
oli kuin itse olisin lausunut sanat, jotka rouva Löfdal sanoi
alkeiskoulun pojista. Katsokaapa vaan minun Marttiani! Hän oli
toden totta yhtä kelpo poika kuin moni muu pienempänä, säästi
kupariroponsa ja autti höystemyymälässä. Mutta nyt -- hän on, Herra
minua armahtakoon, lähes 16-vuotias -- nyt kun tuo latinalainen oppi
on häneen mennyt, nyt on hän tullut niin tyhmäksi, ett'en uskaltaisi
jättää, puotia hänen haltuunsa puoleksi tunniksikaan -- niin, sitä
paitsi hän ei tahtoisi seisoakaan siellä. Tuohon latinaan en paljo
luota, ja ell'ei hänen äitinsä sitä tahtoisi, ottaisin hänet koulusta
huomispäivänä."
Mikael Mordtmann ei ensinkään tietänyt, mitä olisi vastannut; ja kun
edempänä kadulla apulais-opettaja Aalbom kulki sivutse hyräillen,
tahtomatta nähdä häntä, ymmärsi hän _sen_ paljoa paremmin.
Mutta ei ainoastaan paksu Jörgen tuosta puhunut, vaan useat
varakkaista pikkukauppiaista esittivät enemmän tai vähemmän
julkisesti, että, hänen esiytymisensä, professorin kemuissa oli ollut
heidän mielensä mukainen.
Ja vihdoin ymmärsi hän, että nuo kemut olivat olleet jonkinlainen
juhla kaikille näille ihmisille, jotka usein olivat kuulleet,
ett'eivät mitään tietäneet eivätkä mitään muuta ymmärtäneet kuin
koota rahoja, juhla siitä syystä, että henkilö latinaa oppineiden
omasta piiristä kääntyi noita korkeita, pöyhkeitä herroja
vastustamaan.
_"Never mind"_, ajatteli Mordtmann, joll'eivät mitään muuta
tahdo, niin kernaasti minun puolestani. Pääoma oli pääasia, ja
siinä suhteessa ei hän suuria voinut odottaa virkamiehiltä ja
koulu-opettajilta; jos hän voi toteuttaa aikeensa ja päästä
masentavasta pa'osta, -- ei hän suinkaan säästäisi mitään vaivoja.
Hän kävi sen vuoksi kaksinkertaisella innolla ympäri ja
puhui fosforihappoisesti mustissa konttooreissa, ja hänestä
pidettiin paljon; mutta kun tultiin pääkohtaan, itse osakkeiden
kirjoittamiseen, kohtasi hän aina ylipääsemättömän esteen, lujan
loukkauskiven, -- professorin.
Niin kauan kuin professori Löfdal pysyi etäällä yrityksestä, pysähtyi
kaikki paljaaseen puheeseen. Hän oli kuitenkin ainoa, joka ymmärsi
asian. Oppinut hän oli, rikas hän oli, ja ell'ei hän tahtonut ottaa
yritykseen osaa, oli kai asiassa sentäänkin jokin kipeä kohta, vaikka
se näyttikin loistavalta.
"Antaa professori Löfdalin ensin kirjoittaa nimensä, kyllä minä sitte
yhdyn ja monta muuta", sanoi Jörgen Kruse.
Kauan ei Mikael Mordtmannin teräväpäisyys työskennellyt tämän
esteen karkoittamiseksi. Hän pani pitkän englantilaisen
vieraissakäynti-takkinsa nappiin ja läksi Venni-rouvaa tervehtimään.
"Vihdoinkin!" huudahti tämä hänen tullessaan.
"Suokaa anteeksi, rouva! Minun kyllä olisi ennen pitänyt käydä
kiittämässä --"
"Ei, ei, korkeimmasti kunnioitettava mister Mordtmann! Tuosta
käytöstavasta, tuosta nuotista emme enää välitä keskenämme! Te
olette kerrassaan kadottanut oikeutenne olla englantilainen minua
kohtaan. Tehkää hyvin ja istukaa kuin vanha ja rehellinen vapauden
puolustaja ainakin! Jos voitte lepyttää toiset suuttuneet jumalat
inhottavalla suudallanne, tehkää se kernaasti minun puolestani.
Mutta täällä Te olette minun miehiäni, maanmieheni, ja kaikki teidän
virheettömyytenne on turhaa vaivaa."
"Tulin, rouva" -- mutta pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä sekä
hän että rouva purskahtivat sellaiseen nauruun muistellessaan
viimeistä yhtymystänsä ja miettiessään hänen onnistumatonta
kursastelu-koettansa, että he vihdoin sydämellisesti puristivat
toistensa käsiä; ja silmänräpäyksessä syntyi heidän välillään
semmoinen tuttavuus, jommoista muuten pitkällinen yhdessä-olo tuskin
olisi vaikuttanut.
"Te olitte varsin verraton tiistaina", lausui rouva Löfdal tarttuen
neulomukseensa; Mordtmann istui matalalla tuolilla lähellä
neulomuspöytää; "Te ette voi mieleenne kuvitella miltä minusta tuntuu
vihdoinkin tavata samanmielinen henkilö, jolla on rohkeutta lausua
mielipiteensä. Täällä on kyllä yksi ja toinen, esim. lehtori Abel,
joka tuumiskelee uusia mielipiteitä, mutta salamyhkää, ikäänkuin
olisivat ne vaarallisia räjähdysaineita."
"Joita ne muuten ovatkin, rouva hyvä! Näittehän itse, kuinka meidän
tulipallomme lensivät vasten noiden oppineiden herrain silmiä."
"Aivan oikein, aivan oikein! En milloinkaan unohda apulais-opettaja
Aalbomin katsantoa; minä melkein pelkäsin hänen tukehtuvan. Mutta
kuulkaapas, herra Mordtmann, oletteko myöskin miettineet mitä
seurauksia tuona iltana lausumillanne sanoilla voi olla? Sellaista ei
näette suvaita tässä kaupungissa, tiedättekö siitä!? Minun suhteeni
on asian laita toinen; minä olen kaupunkilainen, ja kaikki tietävät,
että olen auttamaton -- olenhan sitä paitsi vaan nainen! Mutta Teille
--"
"No, enhän minäkään erittäin suurta arvoa pane tämän kaupungin
arvosteisiin."
"Mutta, hyvä herra Mordtmann, onhan mitä tärkeintä Teille, että
miellytätte."
"On siinä suhteessa, että sitä ihminen aina kernaasti tahtoo jättää
jälkeensä miellyttävän --"
"Sitä en tarkoita, ymmärrättehän, että ajattelen suutaa ja kaikkea
muuta pahalta haisevaa, jota aiotte valmistaa."
"Vai niin, Te ajattelette ehdotettua tehdasta, mutta siitä ei
luultavasti tule mitään."
"Eikö? Sepä oli ikävää Teille. Karsten sanoi eräänä päivänä
kauppiasten mielialan olevan myötäisen."
"Luuliko professori niin! Minä, paha kyllä, olen tullut vastaiseen
päätökseen; kaikissa tapauksissa aion pian matkustaa."
"Matkustaa? Täältäkö?"
"Niin, takaisin Englantiin."
"Jätättekö tehdas-puuhan?"
"Jätän, kumminkin vastaiseksi; minä en voi saada mitään aikaan."
"Mutta tästähän ei minun ole ensinkään hyötyä", huudahti Venni-rouva,
"vihdoinkin olen löytänyt säädyllisen ihmisen, jonka kanssa voin
keskustella, ja hän tahtoo matkustaa pois! Se ei ensinkään käy
laatuun! Selittäkää kumminkin mikä este nyt on tullut? Minkä tähden
täytyy Teidän luopua siitä? Pelkäävätkö he rahojensa menevän hukkaan,
nuo pikku sillikuninkaat?"
"Pienet eivät ole pahimpia."
"Isot kauppahuoneetko sitten eivät tahdo yhtyä: With tai Garman &
Worse?"
"Korkeammalle!"
"Korkeammalle? Sitä en käsitä."
"Saanko sanoa Teille, rouva, kenen vuoksi tehdaspuunani jää
onnistumatta?"
"Tietysti, sanotte kai ja heti sittenki."
"Teidän miehenne."
"Karstenin? Eforin? Mutta, herra Mordtmann, miellytättehän Te häntä
suuresti."
"Kyllä, herran tähden, professori on ollut erin-omaisen kohtelijas
minulle, mutta --"
"No? Mutta --?"
"Mutta osakkeita hän ei tahdo ottaa."
"Ett'eikö? Sepä on kummallista. Muuten kuulen kaikkein ihmisten
sanovan, että Karsten on kovin toimelijas ja varovainen
raha-asioissa. Kuulkaapa, sanokaa vilpittömästi, näin meidän
keskemme, luotatteko itse yritykseenne?"
"Tahdotteko nähdä näyttö-kaavan?" kysyi Mordtmann tarttuen taskuunsa.
"En, en suinkaan! Mutta vastatkaa minulle: luuletteko itse --?"
"Meillä on tässä", keskeytti hän mitä vakavimmalla asioimis-äänellä,
"kuten saatte nähdä, sarja analyysejä --"
"Antakaa minun olla rauhassa iljettäviltä analyyseiltänne", lausui
Venni-rouva nauraen.
"-- ja sen lisäksi erikohdittain lueteltu arviolasku ynnä", jatkoi
Mordtmann; ja nyt oli mahdotonta enää saada vakavaa sanaa häneltä.
Hän huvitti Venniä vielä hetkisen asioimis-tavallaan ja näyttelemällä
kohtauksia käynnistään kaupungin porvarien luonna, kunnes nousi
lähteäkseen ja sanoi hyvästi.
Mutta hänen mentyään, mietti rouva asiaa. Kovin kiusallista olisi
todellakin, jos hän nyt matkustaisi pois. Venni päätti sentään kysyä
Karstenilta, miksi hän ei voisi ottaa paria osaketta, kun kaikki
riippui hänestä.
Professori vastasi -- keskustelu alkoi päivällispöydässä -- ett'ei
hän periaatteellisista syistä mielellään pannut rahoja kiinni
kaupungissa oleviin yrityksiin.
Mutta olihan tämä varmaan hyvin hyötyisä?
No, voinhan siitä ehkä syntyä hyvä toimi.
"Niin, vastaa minulle, Karsten -- ymmärräthän sinä, kuten sanotaan,
vähän sitä asiaa -- luotatko sinä tuohon tehtaaseen?"
"Suoraan sanoen: en, ja sen tähden, ett'en itse ymmärrä paljoa tai
mitään käytöllisestä kemiasta, ja toiset, joiden pitäisi antaa rahaa,
ymmärtävät vielä vähemmän; sellaisesta ei tavallisesti tule tuottavaa
yritystä."
"Mutta, ukkoseni, tuleehan Mordtmann hoitamaan sitä; ja ymmärtää hän
sitä, eikö niin?"
"Olkoon niin, mutta -- hänen isänsä toiminimellä ei ole suurta
arvoa; englantilainen kauppahuone, josta aina puhutaan, ei vielä ole
kirjoittanut minkäänlaista summaa."
"No niin, mutta sinä et mieti aseman kaikkia etuja; Mordtmann, joka
itse on hoitanut moista laitosta Englannissa ja joka --"
"Oletko hiljan puhunut nuoren Mordtmannin kanssa?"
"Olen, hän kävi täällä aamupäivällä? hilloin kertoi hän minulle, että
hänen oli mahdotonta saada osakkeita kirjoitetuksi, ennenkuin sinä
tahtoisit näyttää hyvän esimerkin."
"Ah, nyt alan käsittää! Ja sitten herra Mordtmann oli niin
ovela -- --"
"Hyi sinua, Karsten! Aina sinä luulet ihmisiä yhtä harkitseviksi
kuin itse olet. Hän kertoi minulle kaikki ihan luonnollisesti,
eikä silloin, se on varmaa, kummankaan päähän pistänyt, että minä
sekaantuisin noihin asioihin."
"Oh, Mikael Mordtmann on -- --"
"Minä näen päältäsi, että ajattelet: hän on bergeniläinen", sanoi
Venni-rouva hieman äreästi.
"Jotakin sellaista, aivan!" vastasi professori, "jos muuten haluat
ottaa osaa tähän yritykseen, niin kyllä minä, herran tähden,
kirjoitan niin monta osaketta kuin tahdot; sinunhan rahat ovat."
"Hyi, Karsten -- tiedäthän, etten tahdo sinun sanovan tuolla tavalla!
Minä en tahdo olla missään tekemisissä raha-asiain kanssa, minä en
millään ehdolla tahdo, että ostat osakkeita minun tähteni."
Venni-rouva kiivastui pian keskusteltaissa ja silloin kävi hänen
miehensä aina tyyneemmäksi.
"Kyliäpä sinä kuitenkin osakkeita tahdot ja saat, pikku Venniseni!
Huomaahan hyvin sinun mielesi niitä tekevän; ja sillä tavoinhan
saamme pitää herttaisen herra Mordtmannin jälellä."
Abraham istui katsahtaen salaa toisesta toiseen. Hän ei ymmärtänyt,
mutta näki, mitä usein ennenkin oli nähnyt, että äiti oli kiivastunut
ja isä leppeä ja ystävällinen.
Iltapuolella piti hänen tavallisuuden mukaan lukea Mariuksen kanssa;
mutta hänellä oli siihen hyvin vähä halua. Oli toukokuun ensi
päivät käsissä, ja he kertasivat kaikkia aineita tuota peloittavaa
vuositutkintoa varten, joka oli päättävä pikku Mariuksen kohtalon.
Siitä syystä istui _hän_ ahkerasti kirjainsa ääressä; mutta
Abrahamilla oli niin vähän halua.
Aurinko paistoi äsken puhjenneisiin karviaispensaan lehtiin alaalla
puutarhassa, taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan.
Abraham istui vaan ja teuhasi sekä matematiikan että kreikan kanssa
Mariuksen suureksi kauhistukseksi; vihdoin alkoi hän messuta
Pontoppidanin Selityksestä, jota he seitsemättä tai kahdeksatta
kertaa koulussa kertoivat.
Marius nauroi ja pyysi vuorotellen häntä taukoamaan, mutta Abraham
oli parantumaton; hän viskasi kaikki kirjat sänkyyn ja huusi: "Tule,
lähdetään kalastamaan!"
Pikku Marius oli heikko vastustamaan, ja niin sousivat he lahdelle ja
onkivat pikkuturskia tyynenä, kauniina iltana.
Mutta seuraus oli myöskin, että Mariuksen kävi kovin hullusti
seuraavana päivänä. Jo tietoisuus siitä, ett'ei ollut lukenut
niin paljon ja kunnollisesti kuin hänen tapansa oli, teki hänet
sekapäiseksi ja epävarmaksi yksinkertaisimpain asiain suhteen.
Sitä paitsi pani kohtalo rehtorin tulemaan luokalle Aalbomin
latinatunnilla kuuntelemaan, minkä hän välistä teki, kun hänellä
aikaa oli.
Aalbom tahtoi siis nyt lukuvuoden lopulla näyttää rehtorille,
kuinka pitkälle hänen rakkaat oppilaansa olivat edistyneet hänen
johdollansa; sen tähden kysyi hän ensin priimukselta ja sitten
Mariukselta.
Abraham istui kuin tulisilla hiilillä; tunsihan hän Mariuksen
juurta jaksain ja tiesihänhän, kuinka helposti hänen suuri päänsä
auttamattomasti voi "tulla kiinni" pienimmässäkin pikkuseikassa, kun
se vaan sattui epäkuntoon. Edellisellä tunnilla oli kreikka häneltä
jo käynyt hullusti, mutta Piikkisika oli suurella vapaamielisyydellä
sallinut Abrahamin kuiskata hänelle joka sanan pöydän ylitse.
Lomahetkellä oli pikku Marius sanonut:
"Sinun ei olisi pitänyt houkutella minua kalastamaan eilen, Abraham!
Minä en taida niin mitään ja saan varmaan kysymyksen joka aineessa
tänäin. Seurauksena on, että saan 6 enkä tietysti pääse luokalta
kesäksi."
Abraham alkoi käsittää mitä tämä oli Mariukselle, hän ei oikeastaan
koskaan ollut sitä oikein miettinyt. Mutta pikku Mariuksen nyt
hyvin virheellisesti erästä Horatiuksen oodia lukeissa, mietiskeli
hän, kuinka avuttomaksi hänen paras ystävänsä sentään tulisi uutten
toverein joukossa, jos jäisi luokkaan, kun hän itse, Abraham,
luonnollisesti muutettaisiin neljänteen latinaluokkaan.
"Ei, ei, Gottwald, sinä sanot erehdyksestä väärin", lausui
apulais-opettaja Aalbom kissanystävyydellä, sillä pikku Marius
teki vian toisensa perästä, mutta hän ei tohtinut rehtorin tähden
laskea haukkumasanojaan valloilleen. "Mietippä nyt, poikaseni --
mitäh? _fallo, fefelli,_ sanot, se on aivan oikein; mutta supiini --
supiini, kilttiseni -- mitäh?"
"-- _fe -- fe -- fe_", änkkäsi Marius auttamattomana; hänen päässään
ei enää ollut ajatuksen rahtuakaan.
"No mutta, herranen aika, mitä sillä kaksinnolla supiinissä teet?"
huusi Aalbom; mutta silmäys rehtorin puolelta sai hänet hillitsemään
itsensä. "Mietippäs nyt, Gottwald! Sinä tunnet aivan hyvin nuo
verbit, kun vaan ajattelet; niitä ei ole useampaa kuin kolme, neljä
sellaista -- muistathan: _pello, pepuli, pulsum_ -- siis _fallo
fefelli_ -- no?"
"-- _pulsum_", vastasi Marius, kiertäen sinistä nenäliinaansa
sormiensa ympärille.
"Mitä loruja, Gottwald, teetkö pilkkaa minusta? -- oikein, herra
rehtori, se on totta, ollaan nyt vaan levollisia -- mitäh? -- ole nyt
vaan levollinen, poikaseni, niin selvenee asia; aletaan siis alusta,
asioista, jotka tunnet sormillesi -- ole vaan levollinen, mitäh?
poikaseni!" hänen äänensä vapisi kiukusta: "siis: _amo, amavi_ -- no,
supiini? -- _ama_ --"
"-- _ama_ --", toisti Marius ja hellitti nenäliinastaan.
"Vai niin, nyt menee liian pitkälle!" huusi Aalbom ja unohti varsin
rehtorin; "oletko uppiniskainen, nulikka? Mikä ympyriäinen pöytä on
latinaksi? Ympyriäinen pöytä? No, vastaatko?"
Mutta Marius ei äännähtänytkään, ja apulais-opettaja syöksyi häntä
päin, juurikuin olisi tahtonut lyödä häntä rehtorista huolimatta.
Mutta joko hän aikoi tai ei, kaatui Marius pöydän ja penkin väliin,
ennenkuin apulais-opettaja ehti hänen luoksensa.
"Kaatuiko hän?" kysyi rehtori, tullen Aalbomin luoksi, joka seisoi
kumartuneena, pöydän ylitse katsoa tuijottaen pikku Mariukseen.
Mutta samassa kuului mielenliikutuksesta vapiseva ja niiskutusten
keskeyttämä ääni luokalta; kaikki kääntyivät ympäri ja näkivät
Abraham Löfdalin seisovan suorana, kalman kalpeana, kasvot
muuttuneina: "Hävytöntä -- mitä hävytöintä!" lausui hän herittäen
nyrkkiänsä Aalbomille. "Te olette -- itse _perkele!_" sai hän vihdoin
sanotuksi, tarttuen lujasti pöydän syrjään.
"No -- mutta, Abraham -- Abraham Löfdal! Oletko tullut tuikihulluksi,
poika?" huusi rehtori; koko pitkänä opetusaikanansa ei hän koskaan
ollut niin kovin pelästynyt. Itse Aalbomkin seisoi kuin kivettynyt ja
unohti melkein pikku Mariuksen, joka makasi lattialla liikahtamatta.
Mutta Martti Perässäpyrkijä siirsi päättävästi penkin pöydän edestä
ja nosti ylös Mariuksen; hän oli kalpea ja silmät olivat ummistuneina.
"Tuokaa vähän vettä", sanoi Martti äreällä tavallaan, pitäessään
Mariusta pystyssä.
"Niin, vettä -- mitäh?" alkoi apulais-opettaja; "Gottwald on kipeä --
hävytöntä on lähettää poika kouluun kipeänä -- mitäh?"
Tällä välin seisoi rehtori Abrahamin edessä, tuijottaen häneen;
vihdoin sanoi hän tyyneesti ja ankarasti: "Mene kotiosi, Löfdal! Minä
puhun vanhempaisi kanssa."
Kuolon hiljaisuus vallitsi luokalla, kun Abraham kokosi kirjansa
ja läksi. Suuttumus, joka oli kiehunut hänessä apulais-opettajan
Mariusta kiduttaissa, raukeni niin kummallisesti äkkiä tyhjään;
mennessään yksin koulupihan poikki -- opetustunti ei vielä ollut
loppunut -- alkoi hän miettiä mitä oikeastaan oli tehnyt ja mitä
hänen isänsä sanoisi.
Hän ei tohtinut mennä suoraa päätä kotio, vaan jätti kirjansa tutun
leipurin luoksi, ja läksi pitkälle kävelylle kaupungin itäiseen
osaan, jossa hänen ei tarvinnut peljätä helposti kohtaavan isäänsä.
Sillä välin virkosi pikku Marius tainnoksistaan, kun sai kylmää vettä
kasvoihinsa; hän makasi puolen tunnin ajan sohvalla rehtorin salissa,
jossa hänelle annettiin Hoffmannin rohtoja, kunnes vahvistui niin
paljon, että vahtimestari voi saattaa hänet kotio; rouva Gottwald ei
asunut kaukana kaupungissa.
Pikku Marius jätti siis koulun, kalpeana ja puolitunnotonna,
nojautuen vahtimestariin, joka kantoi kaikkia hänen kirjojansa.
Haisueläimet virtasivat kokoon ja juoksivat katsomaan häntä
kasvoihin; muutamat aikoivat ruveta tekemään pilkkaa rottakuninkaasta,
mutta eräs isommista sanoi: "Antakaa hänen olla, hän on kipeä."
Ensi kerran pääsi hän siis pilkatta vihollistensa lävitse.
Rehtori olisi paljon huolellisemmin pitänyt muretta pikku
professoristaan, ell'ei Abrahamin esiytyminen kokonaan olisi
kiinnittänyt hänen ajatuksiaan.
Voihan helposti tapahtua, että oppilas tunnilla tuli kipeäksi;
pikku Marius ei varmaankaan ollut ollut terve koko päivänä, sen voi
huomata heti kuulusteltaissa; olihan hän tehnyt virheitä runomitankin
suhteen, jota hän ei muuten koskaan, sattumaltakaan tehnyt. Ja
rehtorin täytyi melkein myöntää Aalbomin olleen oikeassa yhä edelleen
toistaessaan että oli hävytöntä lähettää kipeitä lapsia kouluun.
Mutta Abraham -- Abraham Löfdal -- hävytön, uppiniskainen, julkisesti
uhkaava! Hänen suhteensa ei voinut erehtyä; tässä pojassa itivät mitä
vaarallisimmat viettymykset hyvin kasvatetun ja vapaan esiytymistavan
peitossa.
Jos hän sentään olisi ollut raakain ja sivistymättömäin vanhempain
poika, jollaisia oli niin paljo; mutta professori Löfdalin, niin
hienon, niin säädystyneen ja tuikisivistyneen miehen poika! Ja hänen
ainoassa pojassaan esiintyy äkkiä mitä julkein uhkamielisyys ja
kapinallisuus!
"Hänen äitinsä on hyvin vastustushaluinen luonteeltaan," puhkesi
Aalbom varovasti puhumaan; hän tiesi rehtorin pitävän Venni-rouvaa
erittäin suuressa arvossa.
Mutta toinen katsoi sivulle eikä vastannut; hän tuli ajatelleeksi
viimeistä keskustelua professorin päivällis-kemuissa.
Siitä syystä ei hän mennytkään kotio Löfdalin luoksi, kuten
alkuperäisesti oli aikonut, vaan kirjoitti hyvin vakavan kirjeen
professorille, selitti asian ja lausui sekä opettajana että perheen
vanhana ystävänä vakuutuksensa olevan, että nuo heidän rakkaan
Abrahaminsa luonteessa esiintyneet pahat taipumukset ainoastaan mitä
suurinta ankaruutta ja vakavuutta osoittamalla vielä voitaisiin
tukahuttaa.
Professori Löfdal sai tämän kirjeen neuvottelu-tunnillaan 12 ja 1
välillä ja ällistyi niin, että heti lähetti potilaat, jotka voivat
odottaa seuraavaan päivään, ja kiiruhti toisten suhteen.
Hän ei koskaan ollut voinut aavistaakaan, että poikansa voisi
käyttäytyä sillä tavoin. Itse oli hän elänyt moitteettomasti kuin
hyvin kasvatettu mies ainakin. Hän ei oikeastaan milloinkaan ollut
nöyryyttänyt itseänsä, sitä ei kukaan voinut sanoa; päin vastoin oli
hän ymmärtänyt pitää ihmiset etäällä itsestään. Mutta koskaan hän ei
ollut joutunut rettelöihin esimiestensä kanssa; ei milloinkaan ollut
hänen sielussaan syntynyt mitään kapinallisuuden kaltaista.
Aluksi hän ei millään muotoa voinut käsittää mikä Abrahamiin oli
mennyt; olipa tuo sen lisäksi tapahtunut asian suhteen, joka
ei koskenut häneen. Jos opettaja ehkä oli ollut vähän kiivas
Gottwaldille, ei sen vuoksi ollut järjellistä tuolla tavoin närkästyä
ja saattaa itseään suurimpiin ikävyyksiin toisen tähden.
Mutta sen vaikutti tuo hullunkurinen poikaystävyys, nuo kiihottuneet
mielipiteet rohkeudesta ja uskollisuudesta, joiden lähteen professori
aivan hyvin tunsi.
Jo pitkät ajat oli professori aavistanut päättävän ottelun syntyvän
itsensä ja vaimonsa välillä pojan suhteen. Hän oli alituisesti
koettanut välttää ja lykätä sitä toistaiseksi, sillä hän inhosi
riitaa ja toraa perheessä.
Mutta monta seikkaa osoitti nyt ratkaisevan hetken lähestyvän.
Hänen luonaan päivälliskemuissa ollutta keskustelua oli kerrottu
ja selitetty, jotta se jo oli tärkeä kohta kaupungin sisällisessä
historiassa; ja paljo oli professorin täytynyt sulattaa sekä
mies- että nais-ystäväinsä luona sen tähden, että hänen huoneessaan
voi tapahtua jotakin sellaista, jolla oli niin suuri yhtäläisyys
skandaalin kanssa.
Sitä paitsi oli hänen ja rouvan välillä edellisenä päivänä ollut
hiljainen epäystävällisyys, kun puhuivat tehtaan osakkeista.
Professori oli suoraa päätä mennyt kauppayhdistykseen, jossa tyhjä
nimilista kauan oli kummituksena levännyt, ja kirjoittanut 10
osaketta. Sitten oli tuo liian paljo hänen itse mielestäänkin, mutta
oli hänen vaimoansa kohtaan käyttämänsä menettelytavan mukaista.
Nyt, Abrahamin jutun jälkeen, oli hän kokonaan voiton puolella;
ja vaikka tuo tapahtuma, Abrahamin käytös, kuinkakin suuresti
häntä harmitti, oikeinpa suretti, ei hän kuitenkaan voinut olla
jonkinlaisella tyytyvällisyydellä ajattelematta kaikkia pistelijäitä
sanoja, joita nyt saisi tilaisuuden purkaa vaimoansa vastaan.
Monta vuotta oli heidän avioliittonsa käynyt hiljaista ja kuivaa
uraansa; Venni oli ollut pikainen kiivastumaan, Karsten aina tyyni,
valmis peittämään vaimonsa säännöttömyksiä myöhemmin halveksi Venni
miestänsä vähäsen, sillä välin kun tätä, joka heti havaitsi sen,
kalvoi halu voittaa ja pakoittaa hänet katselemaan asioita samalta
kannalta kuin hän itsekin.
"Nyt ovat seuraukset sinun menettelytavaltasi tulleet näkyviin",
alkoi hän sen vuoksi kirja kädessä saliin astuissaan; "olen aina
sanonut, että turmelet pojan kiihottuneilla mielipiteilläsi, ja
nyt on rokka valmisna. Tässä on kirje rehtorilta: Abraham on ollut
uppiniskainen koulussa."
"Mutta, Karsten, mitä oikein sanot?"
"Hän on noussut opettajiansa vastaan, herittänyt nyrkkiänsä
apulais-opettaja Aalbomille ja sanonut häntä perkeleeksi."
"No, Jumalan kiitos, ei sentään pahempaa!" lausui Venni-rouva
rauhoittuneena.
"Ei pahempaa? Ei pahempaa? Jaa, se on sinun kaltaistasi! Pian,
tapahtuu ett'et enää voi suvaita muuta kuin mikä on uppiniskaista
ja kapinallista kaikkea ja kaikkia vastaan. Mutta nyt sanon minä
sinulle yhden asian, korkeasti kunnioitettava rouvani! Nyt on minun
kärsivällisyyteni loppunut. Poika on myöskin minun, enkä minä tahdo
hänestä perinpohjaista hullupäätä, josta tulee yhteiskunnan hylky
omaistensa häpeäksi ja suruksi."
"Kylläksi kauan olen nähnyt sinun täyttävän häntä hullumaisilla
mielipiteilläsi, ja nyt on opetuksesi kantanut hedelmiä, mutta nyt
saat myöskin antaa anteeksi, että minä isänä otan vallan käsiini
pelastaakseni, mitä vielä pelastaa voi. Onko hän kotona?"
"En ole nähnyt häntä."
Venni-rouva ei oikein varmaan tietänyt, mitenkä käyttäyisi tämän
miehensä tavattoman kiivauden suhteen; eihän hän myöskään oikein
tuntenut mitä Abraham oli tehnyt; kysyäkään hän ei tahtonut niin
kauan, kun miehensä kohteli häntä sillä tavoin.
Mutta kun Abraham vihdoin väsyneenä ja, nälkäisenä tuli kotio ja
hiipi saliin, kalpeana ja alakuloisena, sanoi Venni hänelle: "Mutta
Abraham mitä sinusta kuuluu? Mitä olet tehnyt?"
Abraham tuijotti häneen; hänen ainoa toivonsa oli ollut äiti; mutta
ennen kuin poika ehti vastata, aukasi professori ovensa ja kutsui
hänet luoksensa.
Venni-rouva kuuli hänen puhuvan ankaralla äänellä ja taukoamatta; hän
ei voinut kestää kauemmin, sisälle hän ei myöskään tahtonut mennä,
sen tähden hiipi hän ruokahuoneeseen.
"Kuinka voit saattaa minulle tämän suuren, surun, Abraham?" alkoi
professori vakaana ja melkein surullisena; "olin niin varmaan
toivonut voivani tehdä sinut hyödylliseksi ja hyväksi kansalaiseksi,
pojaksi, josta minulla olisi iloa ja kunniaa; ja sen sijaan alat
sinä jo lapsuudessasi ilmaista taipumuksia, jotka varmemmin kuin
mikään muu johtavat sinut turmioon, sillä laiskuus, poikamainen
kevytmielisyys ja vallattomuus voivat kadota vuosien kuluessa ja
järjellisen kohtelun kautta, mutta kapinallinen henki kasvaa melkein
aina, kun se kerran on päässyt juurtumaan. Aletaan ensin uhkaamalla
ja pilkkaamalla opettajia, sitten halveksitaan isää ja äitiä ja
lopuksi ei tahdota nöyristyä itse Jumalankaan edessä! Mutta tiedätkö
mitä ihmisiä sellaiset ovat? -- Sellaiset ovat pahantekijöitä,
yhteiskunnan roistoväkeä, jotka eivät tottele lakia ja jotka
täyttävät vankilamme. Sinun käytökseni tänäin on värisyttänyt minua
enemmän kuin sanoa voin; minä en kykene torumaan, enkä rankaisemaan
sinua, en edes tiedä, voinko pitää sellaista poikaa huoneessani."
Näin sanottuaan meni hän ulos huoneesta.
Tämä oli hyvin mietitty puhe professorilta ja teki vaikutuksensa.
Yksinään käydessään oli Abraham kuvitellut saavansa mitä ankarimpia
nuhteita, mitä ankarimman rangaistuksen keksiä voi, mutta tämä oli
jotakin, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan.
Ensin tuo murheellinen, apea ääni, sitten kovat sanat ja lopuksi tuo
hirveä mahdollisuus, että hän ehkä ajettaisiin pois kotoa, pois äidin
luota -- _siinä_ vasta alkoi hän niin paljon käsittää, että purskahti
itkuun ja makasi kauan sohvalla itkein. Kuinka käsittämättömältä tuo
tekonsa hänestä tuntui! Mitä hänestä tulisi?
Pitkän ajan perästä aukasi professori oven ja käski häntä ruualle.
Venni-rouva ei vielä ollut saanut oikein selvää asiasta; mutta sen
mukaan, mitä hän sai tietää, täytyi hänen sentään myöntää Abrahamin
käyttäytyneen sangen sopimattomasti. Mutta kuitenkin ihmetteli hän,
että tämä vähäpätöinen asia -- sillä ei hän tuo oikeastaan niin
perin vaarallista ollut -- että tämä voi häntä niin suuressa määrin
nolostuttaa. Venni tunsi itsensä kovin raskautetuksi ja sanomattoman
onnettomaksi; hän tunsi mitä suurimman halun heittäytyä Abrahamin
kaulaan ja itkeä tarpeekseen.
Abraham oli sortuneena nojallaan rokkansa päällä; hän ei tällä
hetkellä suuresti ollut tuon kalpean sankarin kaltainen, joka seisoi
uhkamielisenä puristaen nyrkkiänsä Aalbomille ja sanoen häntä
perkeleeksi.