V.

Pöllöt asuivat tuomiokirkon korkeiden suippokaaristen kuori-ikkunain

ympärillä olevissa veistetyissä lehtikoristeissa ja nelikulmaisissa

muurin-aukoissa yläällä torneissa.

Äänettömästi olivat ne lennelleet kirkon ja luostarin ikkunain

väliä, savutorvesta toiseen, porttien ja reikien kautta pitkiin

ahtaisiin välikäytäviin, joissa he kohtasivat huopakengissä käyviä,

kainalossaan kirjoja ja pergamenttia kantavia, oppineita miehiä.

Myrskyn raivotessa ja pimeinä öinä olivat ne istuneet kivillä

pienen kaari-ikkunan edessä, missä oli valonraita; ja heidän hurja

kirkunansa oli saattanut sisällä olevan kalpean miehen luomaan

silmänsä Tacituksen epäselvästä kirjoituksesta valkealla seinällä

olevaa ristinkuvaa kohden.

Mutta ristinkuva revittiin alas ja pistettiin säkkiin; pitkissä

käytävissä ja pitkin kuluneita kieruportaita pakeni pelkureita

munkkeja, ja sisälle syöksyi nahkaan puetuita miehiä verisine

kirveineen, tutkivat arkut ja penkit, kokosivat hopeamaljat ja pyhät

astiat, vetivät esiin munkit piiloistaan, kiduttivat ja vaateivat

heitä tuomaan esiin luostarin aarteet, juoksivat pispan perässä

pitkin koko pispankartanoa ja salakäytävää aina peräalttarille asti,

telottivat hänet, jotta veri virtaili alas pitkin kuorin paaseja.

Ja pieni kalastaja-kaupunki, joka kapeine katuineen ja

puurakennuksilleen oli luostarimuurien ympärillä, paloi poroksi

kovalla vauhdilla ja tuli turmeli kirkot ja kappelit.

Mutta vähitellen kasvoivat pienet puurakennukset uudelleen; suuria

sakkosummia ja auliita lahjoja virtasi taas pispankartanoon;

kymmenykset maasta ja merestä ja harvinaisista hopeakillingeistä

matkustivat samaa tietä; seudulla vilisi taas vieraita munkkeja ja

kaniikkeja, sekä lihavia, väkeviä englantilaisia että hienokasvoisia,

mustatukkaisia pappeja etelästä.

Väki ja oppi rakensivat, muureja ja torneja, pyhäsavu täytti komean

kirkon, missä pappismiehet veisasivat kalastajain ja talonpoikain

puolesta, jotka makasivat nenällänsä, mutisten sanoja, joita eivät

ymmärtäneet.

Vieraita laivoja tuli laitureille tuoden mukanaan kullalla ommeltuja

messuvaatteita, kirkonkelloja, alttari-astioita ja väkevää viiniä

luostarin viileisiin kellareihin.

Mutta kapeilla kaduilla ja kujilla hedelmätarhan takana väijyivät

munkit tyttöjä; ja sillä välin kun toiset messusivat ja veisasivat

tuomiokirkossa, oli pari lamppua viritettynä holvikellarissa pispan

kirkon alla; siellä munkit myöskin lauloivat viiniastiain pulputessa

ja tyttöjen nauraissa ja tanssivat, jotta kaaput liehuivat.

Mutta tanssi taukosi, loisto loppui, ja tytöt saivat rauhan

hullumaisilta papeilta. Suurella roviolla poltettiin kirkon edessä

kaikki tuomiokapitulin asiakirjat, paperit ja pergamentit suurine

vahasinettineen sekä kulta- ja valkeaan vasikannahkaan sidotut

kirjat; mutta kaikki, mikä kultaa ja hopeata oli, koottiin,

hakattiin, revittiin ja raapittiin pois viimeiseen loistavaan

kirpilään asti, ja sijaan tuli kalkkia, sisälle ja päälle kaikkialle

kalkkia, kalmankarvaista, kuivaa ja kylmää.

Nyt alkoi paras aika pöllöille, kun luostari ja kappelit verkallensa

hajosivat raunioiksi, ja mitä ajanhammas teki vähin erin, sen

lopettivat ihmiset isoin erin. Milloin karkoitettiin muureja

ja vanhoja omenatarhoja tilan saamista varten uudelle kadulle;

seuraavana vuonna revittiin pispan komea _capella domestica_ maahan,

koska provastinrouva tahtoi siitä teettää uuden sikoläätin; ja

vihdoin seisoi tuomiokirkko yksinään jälellä, valmiina hajoamaan

kalkki-asussaan, ympärillä pieniä tuhmannäköisiä puurakennuksia;

kaikesta paavillisesta loistosta ei ollut kiveä eikä pergamenttia

jälellä.

Ainoastaan yksi jäi jälelle noille vanhoille tonteille -- paitsi

pöllöjä.

Kadonnut oli voima, kadonnut oli oppi, kalkki oli haudannut kaiken

siellä löytyvän kauneuden; mutta latina oli takeltunut paikkaan,

latinakoulu, ruoska ja kielioppi.

Kuoropojat muuttuivat vähittäin tavallisiksi koulu-oppilaiksi;

he muuttivat yhdestä huoneesta kahteen, jotka tekaistiin

vanhain luostarimuurien päälle, kunnes he pistettiin uuteen

nelikulmaiseen, paljasseinäiseen ja himmeillä ikkunoilla varustettuun

koululaatikkoon; ruoska ja kielioppi muuttuivat mukana.

Ja kun pöllöt, jotka myöskin uskollisesti olivat seuranneet, istuivat

isoissa pyökkipuissa rehtorin lukukamarin ulkopuolella, säikähtyi

hänkin niiden hirveästä kirkunasta ja loi silmänsä Tacituksesta --

hän tutki samaa huvittavaa, mutta epäselvää kohtaa.

Vaikka tämä ihana ja kehittynyt kieli monta vuosisataa oli ollut

kaiken opin ytimenä, ei niiden kuluessa näet, kummallista kyllä,

oltu kirjoitettu mitään sen arvoista latinaksi, että sitä olisi

ansainnut lukea. Samoin kuin kuusi sataa vuotta sitten istuivat

nytkin oppineimmat miehet hieroen otsaansa vasten näitä Tacituksen

huvittavia, mutta epäselviä kohtia.

Ja yhä edelleen kävi sukupolvi toisensa perästä _mensa rotunaan_

luoksi, missä nuorukaiset ruoskalle ja kieliopille uhrasivat aikansa

ja ahkeruutensa; palkinnoksi tästä saattoivat ruoska ja kielioppi

taitavimmat nuorukaisista niin pitkälle, että voivat saada hieroa

otsaansa vasten Tacitusta. --

Pyökkipuut eivät olleet vanhoja raunioihin verraten, joiden joukossa

olivat kasvaneet, mutta ne olivat kuitenkin toista sataa vuotta

kohottaneet tuuheita latvojansa yli matalan puukaupungin ja levinneet

laajalta avaran koulupihan ulkopuolelle.

Näiden oksien alla oli nuori sukupolvi toisensa perästä iloisesti

melunnut; kun hiljainen lukutunti oli loppuunkulunut, syntyi hälinää

lomahetkellä, jolloin sata pientä jalkaa polki maata ja ilman täytti

petolintujen kirkunan kaltainen huuto.

Mutta työpäivän loputtua, kun opettajat olivat mukanaan vieneet

hirmuvaltansa ja ikävyytensä itse luoksensa, täytti koulupihan

kidutetun nuorison mielenmukainen, vapaa työ.

Rakennukset, puut, portaat ja portit saivat hengen ja nimen.

Leikittyänsä kuolleen päivän hengettömien nimien ja kuolleiden

muotojen kanssa, leikki elävä nuoriso nyt haaveellista elämää täynnä

sointuvia nimiä ja rattoisia tapauksia.

Silloin sitä purjehdittiin ympäri maan, rosvolaivoja pistihe esiin

puiden ja nurkkien takaa, tai oli rosvoja väijyksissä portaiden

alla. Ja sitä myöden kuin ilta pimeni ja hämärä haihdutti muistista

päivän ankaran opetuksen, heräsivät ja lisääntyivät tuhlatut ja

käyttämättömät voimat; ritarillisuus, järkähtämätön ystävyys ja

urhoollisuus leimahtivat näkyviin pienissä hurjissa taisteluissa ja

uhkayrityksissä, joita ei koskaan unohdettu.

Mutta hiljaisina syys-iltoina, kun pyökkipuun lehdet paksulta

peittivät maan puiden alla, ennenkuin myrsky oli kiehtonut ne

pois tai vahtimestari koonnut ne savustuskellariinsa, silloinkos

intiaaneja ja tarkkampujia hiipi puiden varjossa -- tai pyrki

hallitus-istuinta tavoitteleva, onneton Stuart myrskystä ja

raju-ilmasta huolimatta eteenpäin Betty Flagananin majasta

pilkistävää valoa kohden.

Ja kun vahtimestarin savustuskellarin ovi aukeni, jotta punainen

valo säteissä loisti pimeyteen puiden alle, istui siellä lukuisia

Pyöröpäitä valkean ympärillä raskaat, kauluksilla ja kannustimilla

varustetut saappaat jaloissa; heidän vaippansa riippuivat kuivumassa

lieden ympärillä ja pitkät, ristikahvaset miekat seisoivat

nojallaan muuria vasten. Vanha Betty nosti ympyriäisen, syrjästä

mustaksi palaneen puukannen, ja suunnattomasta padasta nousi väkevä

lampaanlihan, kaalin, perunain ja höysteiden haju, jotka aineet

kaikki keitettiin yhdessä -- ja muodostivat ylämaalaisten himoruuan.

Savustuskellarin takana ja koko koulurakennuksen alla oli

salakäytäviä ja näkymättömiä aukkoja vanhain, ikikestävien

luostarikellarien välillä, joihin rohkeimmat tunkeusivat ja joista he

palasivat tomuisina ja kalkkisina.

Ja mitä he kertoivat, kävi luokasta luokkaan, teki tuon

vihatun koulun alle perustuksen vanhoista, hirvittävistä

luostarikertomuksista, salaisista seuroista, kuolleista munkeista,

jotka kävivät kummittelemassa, matalakaarisista ikkunoista pitkine

kalmankalpeine kuutamosäteineen.

Leikki taukosi, kun tuli kovin pimeä ja kissapöllöt alkoivat kirkua;

ja korkeatornisesta tuomiokirkosta ja mustista munkkikellareista

tuli niin paljo hirvittävää ja inhottavaa, että he läksivät kotiansa

lukemaan läksyjänsä.

Pyökkipuut koulupihalla olivat suuria kauniita puita, mutta eräänä

vuonna alkoi pohjoisimpana oleva surkastua, seuraavana vuonna kuivui

se varsin; siellä täällä kuihtui rivissä puu ja tuuli taitteli

talvella julman suuria, sisältä lahonneita oksia.

Kaikille puuntuntijoille tuli kiire, ja monenmoisia arveluja ja

ehdotuksia esitettiin. Muutamain mielestä oli maa juurien ympärillä

liian kovaksi tallattu, josta syystä he tahtoivat sitä vähäsen

pengastettavaksi; toiset tahtoivat että rungot raapittaisiin ja

muutamat olivat sitä mieltä, ett'eivät oksat saaneet tarpeeksi valoa

ja tahtoivat sen vuoksi latvat lyhennettäviksi.

Kenenkään ei näkynyt tahtovan ymmärtää, että maa oli myreä, puut

vanhat ja mädänneet, niin ett'ei mikään keino voinut estää niitä

surkastumasta ja häviämästä.

Mutta samoin kuin puut eivät ottaneet viihtyäksensä, samoin tuntui

siltä kuin olisi jokin taakka alkanut rasittaa itse koulua ja

nuorisoa, jota ne varjosivat.

Ruoska ei enää hupaisesti elakoinnut kieliopin kanssa, se oli

heitetty pois. Tämän eriämisen jälkeen näytti kieliopinkin

kuihtumistaan kuihtuvan, juuri kuin leski, joka on kadottanut rakkaan

miehensä. Latina ei enää tahtonut oikein ottaa itääkseen, vaikka

siitä paljo vaivaa nähtiin; kukaan ei voinut olla näkemättä että

tämän ihanan kielen taito vuosi vuodelta kävi ravun tietä.

Ja vaikk'eivät nuorukaiset oppineet puoleksikaan niin paljo latinaa

kuin 30 vuotta takaperin, näyttivät he kuitenkin valjuilta ja

liiaksi rasitetuilta. Oikein surku oli nähdä noita kalpeanenäisiä

kääpiöitä, jotka tähän aikaan töin tuskin jaksoivat hinata itsensä

mitä kohtuullisimpain, ylioppilastutkintoa varten vaadittavain

oppimääräin lävitse -- erittäinkin kun muisti miehiä, jotka ennen

aikaan osoittivat "taitonsa."

Aaveentapaisina kulkivat nyt opettajat, tuo kuihtunut, äreä joukko,

josta jokainen vuosien vieriessä kehitti eriskummaisuuttansa

irvikuvaksi, kun heidän ainoa tehtävänsä tässä elämässä oli istua

opetustuolilla seuloen tomua nuorisoon, jota he eivät ymmärtäneet.

Mutta moni huomasi oppikoulujen kuihtuvan. Koko maasta virtasi

yhtäpitäviä havaintoja ja valituksia; kaikki koulumiehet läksivät

liikkeelle, pistivät nenänsä papereihin ja kiehtoivat ilmaan hienon

hienoa kielitieteellistä tomua sisältäviä pikku pilviä.

Muutamien mielestä asia parantuisi, jos oppilaat saisivat

erityiset viettopöydät; toiset tahtoivat uutta ja ajanmukaisempaa

tuuletusjärjestelmää; jokunen väitti rakkaan nuorison opin ja

terveyden uudestaan kukoistavan, jos painokohta opetuksessa

muutettaisiin latinasta kreikkaan.

Kenenkään ei näkynyt tahtovan käsittää, että järjestelmä oli niin

vanhentunut ja itse oppi lahonnutta, ett'ei mikään keino enää voinut

estää kuollutta myrkyttämästä elossa olevaa.

Rehtori huokaili usein iltasin, kun kuu yli koulukartanon valaisi

kaupunkia, joka kasvoi ja kukoisti tavallaan. Koulu ei kukoistanut,

joka vuosi keksi hän yhä vähemmän toivorikkaita oppilaita

latinaosastolle, sillä välin kun kyllin oli reippaita poikia,

jotka aikaisin lopettivat koulunkäyntinsä ja läksivät merille tai

ulkomaille kaupantekoa oppiakseen.

Hän kääntyi pois kaupungista ja meni toisella puolella rakennusta

olevaan, isoon puutarhaan. Täällä oli hänellä pieni rauhallinen

paikka ikivanhan päärynäpuun siimeksessä, jossa hän kesä-iltasin

istui ja nuuskasi miettivänä. Mutta täälläkään, erillään kaupungista

ja koko maailmasta korkean kirkkomaan muurin takana -- täälläkään ei

hän saanut rauhaa levottomilta ajatuksiltaan.

Kuinka vähän tämä uusi kuumeentapainen ajanhenki sentään miellytti

häntä, ja kuinka häntä sentäänkin peloitti, ikäänkuin askel

takaisin sivistymättömyyttä kohden, tämä klassillisten tutkimusten

halveksiminen, joka alkoi näyttäytyä siellä täällä!

Hän ei kuitenkaan tahtonut heittäytyä epätoivoon; vielä eivät,

Jumalan kiitos, vanhoja klassillisia kirjailijoita yhdenkään

myöhemmän ajan miehet olleet voittaneet, vielä kohottivat he

päätään yli kaikkein aikain, samoin kuin tämä kaunis kirkko

jaloine ja vakavine piirteineen kohosi yli ahtaan, tuhmannäköisen

kalastajakaupungin. Kirkostahan oli hänestä ilmanhenki tulevinaan

raunioiden, koulun ja hänen itsensä ylitse, kun hän nousi penkiltä

seisoalleen. Kuni rukouksen vahvistamana meni hän voimaa ja toivoa

täynnä lukukamariinsa, hieromaan otsaansa vasten Tacitusta. --

Tarhapöllöt eivät häntä häirinneet; koulu ja kaupunki olivat käyneet

heille liian suuriksi ja rauhattomiksi, he katosivat äkkiä ja

pysyivät poissa.