Oli pitkät ajat puhuttu tehtaasta, joka perustettaisiin kaupungin
läheisyyteen. Sanottiin sen olevan haaraosasto eräästä isosta
englantilaisesta tekolannoitusaine-liikkeestä. Mutta yritykseen
haluttiin myöskin kernaasti kaupunkilaisten pääomaa; ja kun ei
kaupungissa paljoa ymmärretty sellaisista asioista, saapui sinne
asiantuntija puhumaan hankkeesta ihmisille, selittämään mitä siitä
voi odottaa ansaitsevansa, ostamaan sovelijaan tontin, joka jo oli
valittu, ja siitä syystä oli Abrahamin vanhempain luona kemut.
Vieraalla, jonka nimi oli Mikael Mordtmann, oli samoin kuin
useimmilla muukalaisilla suosituskirja professori Löfdalille.
Muuten tunsi professori hänet yliopisto-ajoilta. Mordtmann oli
aluksi tutkinut lääketiedettä. Mutta puoliksi sattumalta tuli hän
Englantiin, missä hän isänsä asioita ajaessaan tutustui perheeseen,
jolla oli suurellaisia kemiallisia tehtaita.
Ihan äkkiarvaamatta tarjottiin hänelle hyvää paikkaa siellä, häntä
halutti koettaa ja jäi useaksi vuodeksi Englantiin.
Sittemmin selveni hänelle, ett'ei tämä muutos hänen elämänvaiheissaan
suinkaan ollut niin satunnainen kuin hän itse oli luullut.
Hänen isänsä, Isak Mordtmann Bergenissä, harjoitti suurta
keinottelukauppaa, ja tavarain liike oli hyvä; mutta kukaan ei
tietänyt kuinka suuri hänen kiintein omaisuutensa oli.
Hän oli virkeä, yrittelijäs kauppamies, jota ei suinkaan ilahuttanut
se seikka, että hänen ainoa poikansa ehdottomasti tahtoi tulla
tohtoriksi. Mutta Isak Mordtmann oli oppinut pitämään poikaa silmällä
ja ottamaan vaaria sopivasta silmänräpäyksestä. Hän antoi pojan sen
vuoksi "pitää päänsä", kunnes sai tämän Englanti-matkan aikaan;
paikan tarjoumus tuohon englantilaiseen tehtaaseen tuli myöskin hänen
toimestaan; ja nyt oli hän siihen määrään päässyt voitolle, että
pojasta oli tullut käytöllinen kemisti, toimelijas liikemies eikä
kurjaa piirilääkäriä kauas tuntureille poissa kunniallisten ihmisten
joukosta.
Tarkoitus oli nyt, että Mikael perustaisi tuon uuden tehtaan ja
hallitsisi sitä. Mutta Isak Mordtmann ja kumpp:lla ei ollut isoa
pääomaa panna siihen; englantilainen kauppahuone, joka näyttökaavassa
esitettiin yrityksen alkuunpanijaksi, pysyi varovana; siitä syystä
oli hankittava niin suuri pääoma kuin mahdollista itse siinä
kaupungissa, josta tuo erinomaisen myötäinen ala oli löydetty ja
puoliksi ostettukin.
Tämä oli siis Mikael Mordtmannin tehtävä, johon hän heti näytti
kykenevänsä. Hänen töykeä, englantilainen käytöksensä teki, että hän
näytti vakavalta ja luotettavalta, jotta moni sai halun panna rahansa
tähän yritykseen, vaikk'eivät siitä rahtuakaan ymmärtäneet.
Professori Löfdal oli hyvin varovainen rahojensa suhteen. Hän osti
mielellään ulkomaisia osakkeita ja valtiopapereita Köpenhaminassa
ja Hampurissa, mutta hän pani niin vähän kuin mahdollista vaimonsa
rahoja kaupungin asukkaiden alkuunpanemiin yrityksiin. Kauppiailla
oli liian paljo keskinäisiä velvollisuuksia laina-, apu-,
allekirjoitus- ja takuu-asioissa, jotta professori olisi halunnut
sekoittautua liikemaailmaan.
Siitä syystä jätti hän tuon etevän aseman tukkukauppiasten joukossa,
jonka hän epäilemättä olisi saanut, jos hänen vaimonsa suuri omaisuus
olisi ollut sijoitettuna itse kaupungissa. Hän nosti korkonsa ja
leikkeli kuponkejansa hiljaisuudessa; tiedettiin arviolta, kuinka
paljo hän oli perinyt appinsa, Abraham Knorrin, kuoltua ja että hän
oli nostanut rahansa Bergenissä; mutta moni mietti mihin hän oli
mahtanut ne panna.
Sen tähden olikin Mikael Mordtmannilla paljo vaivaa saadakseen
professoria yritykseen yhtymään. Olihan ehdotuksessa jokin
tieteellisyydelle maistuva sivumaku -- lähinnä oli se yhteydessä
kemian ja lääketieteen kanssa; kaikissa tapauksissa ei kukaan
muu koko kaupungissa ymmärtänyt näitä analyyseja ja kaikkea tätä
fosforihappoista puhetta kuin professori Löfdal.
Mordtmann oli sillä välin alituinen vieras talossa, ja hänen oltuansa
kaupungissa pari viikkoa, piti professori hänelle isot kemut.
Rouva Löfdal oli suuresti erehtynyt Mordtmannin suhteen. Tämä oli
kolme, neljä vuotta häntä nuorempi; mutta Venni muisti hänen varsin
hyvin kotona Bergenissä olleen virkeä nuori mies, innostunut vapauden
puolustaja, naisen, kansan ja kansallisuuden puolesta puhuja.
Nyt palasi hän jäykkänä englantilaisena, kulki koko päivät
puhelemassa ikäväin ihmisten kanssa suudasta ja luujauhoista. Rouva
Venni oli tuskin vaihtanut kymmentä sanaa hänen kanssaan; ja Vennistä
oli hän ikäänsä verraten varsin tavattoman ikävä.
Vasta tänäin oli rouva tullut huomanneeksi, että Mordtmann sentään
näytti pulskalta englantilaisessa asussaan noiden jokapäiväisten
ihmisten rinnalla, jotka hän tunsi ulkoa.
Puolipäivällinen oli ollut ikävä; sillä oli ainoastaan herroja ja
osaksi sellaisia, jotka muuten eivät seurustelleet professorin
perheessä, mutta joiden tuttavuus voi olla hyödyksi nuorelle
Mordtmannille.
Professori oli ollut iloinen ja rakastettava, kuten ainakin,
esittänyt kunniavieraan maljan, toivottanut hänelle kaikellaista
menestystä yrityksilleen, onnitellut kaupunkia tuon perustettavan
suuren ja epäilemättä tuottavan teollisuuslaitoksen johdosta.
Mutta siitä huolimatta tuntui ilmasta, ett'ei professori vielä
ollut ottanut ainoatakaan osaketta tähän epäilemättä kannattavaan
yritykseen, jota hän ylisti ja jonka menestykseksi hän tyhjensi
maljan.
Mikael Mordtmann tunsi sen myös. Puheeseen vastatessaan oli hän
koettanut leikillisesti huomauttaa länsimaalaisen pitkäveteisyyttä
ja liiallista varovaisuutta, mutta samassa lopettanut puheensa
lausumalla, että kun he vaan ryhtyivät toimeen, kävi kaikki kuni
voideltu. Samaa toivoi hän tässäkin tapauksessa j.n.e.
Tuo puhe olisi ollut mainio Bergenissä; rouva Venni nauroikin pari
kertaa, mutta moni ei nauruun, osaa ottanut; nuo saapuvilla olevat
entiset laivurit tai sillin suolaajat, osaksi haugiaaneja, eivät
ensinkään käsittäneet tuollaista leikkiä, vaan seisoivat katsellen
toinen toistansa.
Mikael Mordtmann läksi pöydästä pahalla hatulla; hän tunsi, ettei
ollut päässyt tarkoituksensa perille.
Kahden kesken näiden ihmisten kanssa puhellessaan pimeässä,
vaatekaapin suuruisessa konttoorissa, tuli hän itsekin totiseksi ja
puhui vakavasti. Mutta nyt juhlallisen pöydän ääressä istuessaan ja
viiniä juodessaan, oli vilkas bergeniläisveri alkanut kuohuilla; hän
piti hauskan puheensa valmistamatta; mutta jälkeenpäin ymmärsi hän,
että hänen olisi tarvinnut puhua kuivasti ja fosforihappoisesti,
kuten hän alkuperäisestä oli aikonut.
Talo, jossa professori Löfdal asui, oli hyvin iso ja vanhan-aikainen,
puutarha sivulla, vaikka se olikin keskellä kaupunkia. Hän oli
ostanut sen kunnalta, joka ennen aikaan oli käyttänyt sitä
juhlahuoneustoksi, tai majaksi kuninkaalle tahi prinssille, jos
sellainen sattui matkallaan sinne poikkeamaan.
Huoneet siinä olivat isot ja korkeat, jotta rouva Vennin mukanaan
tuomat, vähäsen vanhanaikaiset huonekalut sopivat niihin hyvin.
Tänä iltana oli koko huoneusto käytännössä -- vieraita oli 50 herran
vaiheilla -- aina professorin neuvotteluhuonekin. Tätä käytettiin
tupakoitsemiseen; vähitellen täytti savu muutkin huoneet, mutta
pysähtyi rouvan kamarin luona, jossa tämä itse tarjosi kahvia.
Useita pelipöytiä oli asetettu esille, ja todin ääreen, jota
tarjottiin heti kahvin jälkeen, kokoontui ryhmiä, jotka keskustelivat
rahdeista ja suolan hinnoista tai tuumailivat yhdessä tuota uutta
tehdasta.
Mikael Mordtmann kävi ympäri suututellen; kaikkialla oli hän
mielestään huomaavinaan tehneensä tyhmyyden; ja tämän päähänsä
saatuansa, tuli hän tietysti vieläkin huonommalle tuulelle.
Seikka oli todella sangen harmillinen. Pari päivää sitten oli
hän kirjoittanut isällensä, toivovansa mitä parhainta menestystä
yrityksen suhteen. Täytyisikö hänen nyt tulla masennetuksi myöntämään
hairahtuneensa päivällisillä ja pelättäneensä ihmiset koko tuumasta?
Englannissa oleskellessaan oli Mikael vähitellen oikein sydämmensä
pohjasta mielistynyt kauppaliikkeeseen. Muistellessaan kerran
olleensa innokas norjalaisuuden puolustaja, jonka ihanteena oli
kansan seassa, kansan tapaan ja kansan eduksi eläminen, hymyili hän.
Englantilainen mukavuus alituisine kylpyineen, pesuineen ja
heijastavan valkeine liinavaatteineen oli muuttanut hänen makunsa
ja eroittanut hänet kansasta. Kaikki mitä hänen veressään oli ollut
eloisaa ja innostunutta oli, samoin kuin isässäkin, muuttunut
vilkkaaksi yrityshaluksi, haluksi toimia lavealla työ-alalla, himoksi
kohota varallisuuden kukkuloille ja saada paljo tekemistä.
Toiselta puolen oli se seikka, että hän nyt jo halveksi sitä,
mitä aina viidenteenkolmatta ikävuoteensa asti oli mielihalulla
haaveksinut, saattanut hänet epäilemään kiihkeitä intohimoja yleensä
ja samassa tehnyt hänet kylmäksi ja varovaksi naisten seurassa, josta
hänellä oli ollut paljo hyötyä.
Isän ja pojan väli oli nyt erin-omaisen sydämellinen; he olivat
yhdessä tehneet tämän tehdassuunnitelman; poika johtajana, isä
isännöitsijänä ja sen lisäksi englantilaisen kauppahuoneen
asiamiehenä; oli siis koko joukko menestymisen mahdollisuuksia, ja
jos taas onni kääntyisi, olivathan nuo melkein yksin-omaan muitten
rahoja, jotka menivät menojaan.
Mutta jollei näitä vieraita rahoja nyt karttuisikaan!?
Mikael Mordtmann viskasi pois sikarinsa, joi liisin kylmää totia ja
meni sitten rouvan huoneeseen.
Kahvia oli tarjottu ja juotu, palvelustyttö vei sen juuri kyökkiin.
Rouva Vennin ympärille oli kokoontunut muutamia herroja, jotka eivät
tupakoinneet tai jotka sattumalta olivat jääneet keskustelemaan hänen
kanssaan. Ne olivat suurimmaksi osaksi virkamiehiä ja sellaisia
seuraystäviä, jotka tänäin tunsivat olevansa hieman tarpeettomia
tuossa kirjavassa seurassa.
"Kiitoksia puheesta, herra Mordtmann!" huusi rouva Venni
ystävällisesti; Mordtmann teki jäykän kumarruksen ja katsahti
epäilevästi rouvaan. Sitten asettui hän avaran salin nurkkaan erään
hyllypöydän taakse, missä alkoi selailla valokuva-albumia, sillä
välin kun keskustelu rouvan ympärillä taas tuli alkuun.
"Minä en voi antaa myöden siinä kohdassa, herra rehtori", lausui
rouva Venni. "Te sanotte, että minun pitää rauhoittua ja toivoa --"
"En suinkaan, suokaa anteeksi, niin eivät sanani kuuluneet. Minä
sanoin, että kun lapsen opetus ja henkinen kehittäminen jätetään
miesten tehtäväksi, joilla on taitoa ja kokemusta sekä vilpitön
tahto, niin tulee vanhempain toivoa ja uskoa, että lapsi Jumalan
avulla on hyvissä käsissä."
"Niin kyllä, mutta kuka ottaa vastataksensa, että tahto aina on
vilpitön?"
"Sen tekee valtio, maan opetustoimi, huolenpitävä hallitus. Uskokaa
minua, rouva, meidän koululaitoksemme voi kilpailla minkä Euroopan
maan koululaitoksen kanssa hyvänsä ja on uskonnollisessa ja
siveellisessä suhteessa epäilemättä useampia paremmalla kannalla."
"Olkoon niin, mutta kun nyt omin silmin näen, että kaikki käy
hullusti, varsin päin mäntyä -- mitä minun silloin on tekeminen?"
Kaikki nauroivat suopeasti innokkaalle rouvalle, joka itsekin nauroi,
vaikka hän puhui täyttä totta.
"Te olette -- hm -- Te olette kovin ankara nainen", sanoi rehtori
hymyillen täyttäessään avaran nenänsä nuuskalla, "meitähän on täällä
monta koulumiestä saapuvilla, joiden täytyy tuntea itsemme hyvin
rikoksellisiksi."
"Oh, suokaa anteeksi, hyvät herrat, sitä en; ajatellut; tiedättehän
kaikki sen hyvin -- eikö niin?" -- hän katsoi ujostelematta nauraen
toisesta toiseen; "sen tekee minun onneton bergeniläisvereni, kuten
Karsten sanoo. Heti kun jokin aate pistää päähäni, täytyy minun puhua
-- puhua suoraan; ja nyt on minulla jo pitkät ajat ollut aavistus,
että meidän koulutoimemme on varsin väärällä uralla."
Paitsi rehtoria oli huoneessa koulumiehiä lehtori Abel, joka piti
paljo siitä, että ihmiset sanoivat hänen miellyttelevän rouva Venniä,
sekä kansakoulun johtaja, kandidaatti Klausen; vasta myöhemmin tuli
apulaisopettaja Aalbom sisään.
"Tehkää hyvin ja sanokaa meille, mikä siinä sitten on väärällä
uralla?"
"Kaikki! Kaikki, alusta loppuun asti."
"Tarkoitatteko, rouva Löfdal, myöskin kansakouluja?" kysäsi
kandidaatti Klausen.
"Niitä en tunne; mutta olen varma siitä, että kun varakkaimpain
lapsia varten perustettu koulu on niin huono, on koulu köyhäin lapsia
varten luonnollisesti vielä paljoa huonompi."
Vaikeasti salaavia olivat sanat, joita rouva Löfdal tänä iltana
lausui, jopa vaikeammin salaavia kuin hänen muuten oli tapanansa
lasketella; ja herrat katsoa vilkasivat toisiinsa. Mutta rehtorin
suopea ja hieman veitikkamainen myhäily otti voiton ja tuli yleiseksi
mieli-alaksi; olihan noiden lausuja nainen vaan.
"Minä kyllä luulen tietäväni kumminkin yhden asian, joka harmittaa
Teitä, rouvaseni", alkoi vanha rehtori.
"Mikä se olisi?"
"Se, ett'ette kauniilla, navakkailla pikku käsillänne saa ryhtyä
asiaan, ett'ette saa puhdistaa koulua muutamista opettajista ja
mielenne mukaan johdattaa itse rehtoria."
"Aivan oikein!" huudahti rouva Löfdal, "juuri se se onkin! Te nauratte
kaikki, mutta minä puhun täyttä totta; juuri se se on, ett'en voi
tehdä mitään, en niin mitään poikain puolesta, vaikka näen, selvästi
näen, hänen turmeltuvan ja voimainsa riutuvan."
"No, no, pikku rouvaseni, niin perin hullusti ei asian laita
kaiketikaan liene. Mutta onko Teillä oikeutta sanoa, ett'ette voi
tehdä niin mitään poikanne puolesta, jos huomaatte koulun jollakin
tavoin erehtyvän? Joka vetoominen --"
"Voi, rehtori hyvä, kuinka saatatte vastustaa minua tässä asiassa!
Te tiedätte kyllä hyvin itse, että kolmenkertaiset muurit yleisissä
kouluissa ympäröivät lasta, ja Herra armahtakoon sitä isää tai, mikä
on vieläkin pahempi, sitä äitiä, joka koettaa pistää kätensä tähän
ampiaispesään!"
"Sen seikan suhteen voin sanoa Teille, rouva Löfdal, puhkesi
kandidaatti Klausen puhumaan, että tuskin päivääkään kuluu ilman
ett'ei luonani käy neljää, viittä ämmää, jotka tulevat puhumaan mikä
mistäkin, jota on tehty heidän herttaisille tenavillensa."
"Suokaa anteeksi, herra kandidaatti! Nuo ämmät, kuten suvaitsette
heitä nimittää, ovat kivulla ja tuskalla synnyttäneet lapsensa, jota
en koskaan ole kuullut yhdestäkään koulu-maisterista, ja jo siitä
syystä on heillä oikeus voimainsa ja kykynsä mukaan pitää silmällä
'tenaviansa', jotka heille ovat yhtä 'herttaisia' kuin omamme ovat
meille, kun nämä vieraat lapset pakosta jätetään verivieraitten
ihmisten haltuun.
"Kylläpä siitä todellakin syntyisi soma akkasaatto, jos rupeisi
kuuntelemaan kaikkia heidän lorujansa. Se voisi ottaa kymmenen
koulumaisteria hengiltä."
"Se on minusta ihan yhdentekevää!" vastasi Venni-rouva kuivasti.
"Äideillä on oikeus ja velvollisuus pitää huolta lapsistaan niin
pitkälle kuin voivat -- ja Jumala auttakoon heitä sitä tekemään!
vaikka koulumaisterit sitten kuolisivat kuni kärpäset -- suokaa
anteeksi, herra kandidaatti!"
"Mutta -- mutta -- mutta -- rakas pikku Venni-rouvaseni!" huudahti
rehtori ja ojensi kätensä rukoilevasti tätä kohden, "eihän
Teidän tarkoituksenne vaan mahtane ollakaan, että isät ja äidit
tallustelisivat kouluun joka kerta kuin --"
"Ei suinkaan, herra rehtori", keskeytti rouva hymyillen ja tarttui
ystävällisesti hänen käteensä, "minä vaan tarkoitan, että soisin,
kaikilla meillä vanhemmilla olevan sellaisen harrastuksen lastemme
suhteen, vakuutettu kun olen siitä, että tämä harrastus vahvaa ja
vilkasta laatua ollessaan, jossakin muodossa ilmautuisi, joten me,
jotka kumminkin kustannamme tuon kaiken, voisimme saada jonkinlaisen
vaikutusvallan ja silmälläpito-oikeuden koulun äänettömien seinien
sisäpuolella tapahtuvien seikkain suhteen."
Prokuraattori Kahrs oli istunut rauhallisesti sulattaen
Benjamin-osaansa päivällisestä, sillä välin kun häntä huvitti kuulla
tätä vilkasta, lakitiedettä varsin tuntemattomien henkilöiden kesken
syntynyttä keskustelua.
Hänestä oli nyt, kun vähitellen paljo vieraita oli kokoontunut rouvan
huoneesen, aika saada vähäsen metodia ja logiikkaa keskusteluun.
"Rouvan viimeisessä vastauksessa oli eräs lause, joka antaa minulle
oikeutta pieneen kysymykseen", näin alkoi hän leikillinen vakavuus
punaisilla, kiiltävillä kasvoillaan "-- olihan se vaan nainen; ettekö,
korkeasti kunnioitettava rouva, tarkoittanut, että vanhempain
harrastuksen lastensa suhteen pitäisi tulla näkyviin todellisessa
vaikutusvallassa koulun työhön?"
"Tarkoitin, varsin niin!"
"Tilaisuudessa osoittaa harrastustansa tai jossakin sellaisessa?"
"Niin, jotakin sellaista tahtoisin."
"No -- mutta -- suokaa anteeksi, hyvä rouva", sanoi Kahrs ollen
olevinaan varsin hämmästyksissään, "mutta -- mutta onhan meillä
sellainen."
"Onko? Siitä en minä tiedä mitään", vastasi Venni-rouva punastuen
tapahtui joskus että hän keskusteluissa sellaisissa kuin tämä juoksi
päänsä jotakin vasten, josta ei hänellä ollut aavistustakaan.
"Minua ihmetyttää tuo seikka, kun Teidän muuten näkyy niin hyvin
tuntevan nämä asiat tai kumminkin niin lämpymästi harrastavan näitä
kysymyksiä. Onhan meillä, näette, juuri tuollaisena ilmauksena tästä
se, että valtion kouluissa vanheimpainkin pitää olla edustettuina,
onhan meillä se, kuten tunnettu, eforaatissa eli kouluneuvostossa."
"Eforaatissa?" kysyi rouva Löfdal epävarmasti. Mutta ennenkuin Kahrs
tai kukaan muu ehti saada voittoa täydelliseksi, kysäsi kuiva, selkeä
ääni:
"Suokaa anteeksi, mutta onko kukaan herroista koskaan nähnyt elävää
eforia?" [Kouluneuvoston jäsen.]
Kaikkein silmät kääntyivät Mikael Mordtmannia päin, joka seisoi
suorana ja miellyttävänä etäällä hyllypöydän luona; mutta kun rouvan
ja hänen silmänsä tapasivat toisensa, purskahti edellinen tavalliseen
rattoisaan nauruunsa.
"Kiitoksia, herra Mordtmann, tuhannet kiitokset avusta! Oikein, nyt
minäkin kysyn: mikä efori oikeastaan on? Kutka ovat koulun eforeita
täällä?"
"No mutta, rouvaseni", huudahti rehtori perin hämmästyneenä, "ettekö
todellakaan tiedä, että professori Löfdal on yksi koulun eforeista?"
"Karsten! Mieheni! En, onpa se naurettavaa! Ah, herra Abel, ettekö
tahtoisi huutaa miestäni tänne, minun täytyy saada nähdä hän eforina."
Lehtori Abel lensi nuolen nopeudella ulos ovesta ja palasi professori
mukanaan, jolla oli kortteja kädessä.
"Mitä kujeita sinulla on, Venni?" kysyi hän hilpeästi.
"Taivaallisia kujeita! Herrat sanovat sinun olevan efori, Karsten!"
"Tietysti olen efori --"
"Sanovat sinun olevan ilmauksen vanhempain harrastuksesta lapsiensa
suhteen koulussa --"
"Tietysti, etkö ole nähnyt minun tutkintoa lopetettaissa istuvan
ensimäisenä korkeaselkäsellä tuolilla pormestarin vieressä?" lausui
professori varomattomasti; "mutta nyt pitää sinun antaa minun mennä,
minulla on koura täynnä valttia."
Muut herrat miettivät, että professori kyllä olisi vastannut toisella
tavalla, jos olisi ottanut osaa keskusteluun. Mutta rouva Löfdal oli
äkkiä, käynyt totiseksi.
"Siinä nyt näette millainen asian laita on! Jollen minä oikeassa
silmänräpäyksessä olisi saanut tuota pöyhkeätä sanaa naurun
alaiseksi, kuten se ansaitsee, olisin ehkä samoin kuin niin moni
muukin luullut kaikki tässäkin kohdin yläällä niin viisaasti ja
hyvin järjestetyksi, ett'ei meillä alhaisilla ihmisillä ja naisilla
olisi sen suhteen muuta tehtävää kuin olla vaiti ja antaa asian käydä
tavallista uraansa. Mutta nytpä ei kukaan enää -- kiitos avusta vielä
kerran, herra Mordtmann! -- nyt ei kukaan enää minua hämmästytä
näillä suurilla sanoilla. Koska Karsten on efori, niin tiedän,
ett'ei eforaatti ole mitään muuta kuin lenkki siinä hallinnollisessa
petossarjassa, joka tukahuttaa ja elukkamaistuttaa meidät kaikki."
"Hiljaa, hiljaa, rouva hyvä!" alkoi rehtori taas. "Täytyy kai sentään
hallitus olla! Emme kaikki voi hallita."
"Sitä en pyydäkkään; mutta joka asiassa tulee niiden vallita, jotka
siitä ovat todellisen edesvastauksen alaiset, ja lastenkasvatuksesta
on niiden vastaaminen, jotka ovat suvainneet saattaa lapset tähän
maailmaan. Mutta edesvastausta todellisesti vastaavan osan-oton
sijasta koulun työhön on meillä humbuugi-eforaatti, jonka toimena on
istua korkeaselkäsellä tuolilla pormestarin vieressä. Ja sopiihan se
varsin mainiosti koko järjestelmään meillä. Edesvastausta ajetaan
niin kauan edestakaisin suurten sanain ja koreiden arvonimien
välillä, kunnes on mahdotonta saada selkoa siitä neulallakaan. Mutta
itse vastuuttomuus rakentaa itselleen turvallisen särmäkartion, mikä
hoikenee huippuun, joka on siinä määrin edesvastauksesta vapaa, että
se on pyhä!"
"Tarvitsisitte kylmää vettä, rouva kulta!" huusi prokuraattori
Kahrs; herrat hymyilivät vielä -- olihan tuo kaikki vaan naisen
puhetta. Mutta sellaisia sanoja ei sentään pitäisi lausuttaman niin
korkea-arvoisen miehen huoneessa.
Venni-rouva ei ensinkään ajatellut sitä; hän oli tottunut puhumaan
vapaasti huoneessaan; eikä hänen miehensä ollut koskaan mennyt;
pitemmälle kuin lieventänyt ja tasoittanut hänen lauseitaan miten
paraiten voi.
Mikael Mordtmann oli hetken aikaa kuunnellut rouvan puhetta ja
vihdoin sai hän vastustamattoman halun ottaa osaa keskusteluun.
Alakuloinen ja herkkä ärtymään kun oli sen tähden, että hän
kauppamiehenä oli joutunut tappiolle, valtasi hänet halu päästää
entinen vapauden puolustaja irralleen ja hetkeksi heittää pois
englantilainen töykeytensä; itse tehdaspuuha oli hänestä kumminkin
varmaan mennyt myttyyn.
Hän astui lähemmäksi ja alkoi kauniilla, sievistetyllä puheellaan
ja tyyneydellä, joka suuresti ärrytti toisia, erittäinkin
apulais-opettaja Aalbomia:
"Minustakin on aina ollut väärä, jopa varsin mieltä liikuttava tämä
seikka, että juuri koulu ja kaikki, mitä siihen kuuluu, on kuni
aidattu taistelutanner, jossa ainoastaan mitä valituin oppi ja taito
saavat luvan tepastella, sillä välin kun isille ja äideille, jotka
kuitenkin ovat antaneet kalleimmat panokset tähän peliin, ei ole
suotu muuta kuin halpa katsojapaikka ulkopuolella, mistä heidän
sallitaan katsella tuota kieliopillista tomua, jota taisteltaissa
tuprahtelee ilmaan."
"Hyvä, hyvä!" huusi rouva Löfdal innostuneena, kurottaen hänelle
molemmat kätensä; "kuka olisi odottanut sitä Teiltä, herra Mordtmann?
Minä luulin suoraan sanoen -- no niin, onhan se yhdentekevää, mitä
minä luulin; meidän kahden täytyy yhtyä liittoon, näettehän että
vihollisia on lähellä ylt'ympärillämme."
Koko joukko herroja oli todellakin tullut sisään, jott'ei rouva
Vennin ympärillä ollut ainoasti pieni ryhmä, vaan koko huone
täyttyi vähitellen; useat pikkukauppiaistakin, jotka eivät olleet
tottuneet isoissa pidoissa olemaan, hiipivät sisälle ja asettuivat
pitkin seiniä. Vilkas keskustelu huvitti heitä paljoa enemmän kuin
korttipeli, joka monelle heistä oli oikea kauhistus nähdä.
"Mutta kun ette nyt ole tyytyväinen tapaan, millä olosuhteet nykyään
ovat järjestetyt" -- prokuraattori Kahrs kääntyi yksin-omaisesti
rouvan puoleen, ollen olevinaan näkemättä Mordtmannia, mutta
kuitenkin muodollisemmalla tavalla kuin ennen; olihan asian laita
nyt varsin toinen, kun korkeasti oppinut mies yhtyi tuollaisiin
puolettomiin mielipiteisiin; "kun olette niin tyytymätön, rouvaseni,
esim. tuohon kurjaan eforaattiin, niin ettekö siis tahtoisi selittää
meille sitä käytöllistä tapaa, jolla vanhemmat Teidän aatoksenne
mukaan saatettaisiin osallisiksi koulutyöhön?"
"Kyllä, aivan kernaasti", vastasi rouva Löfdal reippaasti; "ensin
tahtoisin, että kaikki isät ja äidit, joiden lapset käyvät samassa
koulussa, pitäisivät ison kokouksen valitaksensa -- --"
"Suokaa anteeksi rouva, että keskeytän teidät", sanoi Mordtmann
levotonna, "mutta kun itse olitte niin kohtelijas, että
ehdotitte liittoa välillämme, täytyy minun liittolaisenanne mitä
järkähtymättömämmin pyytää Teitä luopumaan käytöllisten sääntöjen
antamisesta parannuskeinomme toimeen panemisen suhteen."
"Ja miksikä ei rouva saa sitä tehdä, jos suvaitsette kysyäni?" --
prokuraattori Kahrs kääntyi ensi kerran suorastaan Mordtmannin
puoleen.
"Sen tähden että sen, joka haluaa perinpohjaista parannusta, tulee
olla varoillansa, ett'ei ala käytöllisillä ehdotuksilla, sillä
suuressa joukossa, joka aina on vastustava uudistusta, olkoon se mikä
hyvänsä, kyllä löytyy joku, joka voi vääntää käytöllisen ehdotuksen
naurettavaksi ja irvikuvaksi, ja sitten kuvitellaan koko parannuksen
tarpeettomuus todistetuksi."
"Te sanotte: kuvitellaan todistetuksi", huudahti prokuraattori
mahtavasti, "mutta minä rohkenen myöskin pitää parannuksen
tarpeettomuuden täydellisesti todistettuna, kun sen käytöllinen
toimeen paneminen on mahdottomaksi tunnustettu."
"Luonnollisesti! Teoriia voi olla kylläkin kaunis -- mitä? mutta
pysykää käytännössä, nuori ystäväni!" Tämän lausuja oli Sokko,
joka aina oli hurjasti äkeissään kuullessaan jotakin, joka tuntui
vastustukselta.
Mikael Mordtmann katseli apulais-opettajan kiihottuneita kasvoja
englantilaisella tyyneydellään ja kääntyi sitten taas prokuraattoriin:
"Senlaatuisissa parannuspuuhissa, jommoisista nyt on puhe, tulee
käytöllinen toimeenpano kysymykseen vasta toiseksi ja on verraten
syrjäseikka; se, joka alkaa sillä, rupee loppupäästä ja turmelee
työnsä. Mutta jos sitä vastoin voidaan saattaa parannushankkeessa
oleva aate aikakauden yleiseksi vakuutukseksi, -- jos mahdollisesti
voidaan onnistua herättämään vanhemmissa tällaista innokasta
harrastusta koulun suhteen -- silloin on tämä harrastus ilmautuva
käytännössä -- helposti, luonnollisesti ja ilman suuria ponnistuksia.
Mutta niin kauan kun tätä harrastusta ei ole herätetty, ei kannata
kiistellä käytöllisistä vaikeuksista; ja kun se kerta on herätetty,
ei ole olemassa mitään vaikeuksia käytöllisyyden suhteen, joista
tarvitsisi riidellä."
"Oh -- kuinka hyvin tuosta puheesta sentään tuntee nuorison --
mitäh? -- nykyajan nuorison", huusi Sokko; "se ainoasti hajoittaa
kaikenmoiset olevaiset olot, mutta ei tahdo rakentaa mitään sijaan --
mitäh? ei, sen se jättää tekemättä, sillä sitä se ei voi! Se pitää
meidän muiden tai jälkeentulevaisten tehdä! mutta repiä rikki --
niin, se on helppo asia -- mitäh?"
"Niin on", vastasi Mikael Mordtmann, "varmaan on hyvin helppoa
sokean tavoin repiä jotakin -- esim. nuorisoa. Mutta, kumminkin
minun ymmärtääkseni, on yhtä vaikeata maahan asti hajoittaa
jokin kuin rakentaa se uudestaan. Ihan varmaan on kaiken sen,
mikä vastustaa rouva Löfdalin parannustuumaa -- toiselta puolen
velttouden ja välinpitämättömyyden, toiselta puolen pöyhkeyden ja
oikeassa-olemiskuvittelun -- rikkirepiminen oleva hyvin vaivalloinen
ja vaikea tehtävä, ja luullakseni olette sekä te että minä päässeet
lepoon, ennenkuin se valmistuu. Mutta minun vakuutukseni ja toivoni
on kuitenkin, että tämä hajoittamistyö tulee tehdyksi!"
"Niin, maahan hajoitettava se on!" huudahti Venni-rouva innostuneena,
"aika on välttämättömästi tuleva, jolloin kaikki käsittävät,
kuinka sydämetöntä on uhrata sukupolven toisensa perästä vanhoille
ennakkoluuloille ja kuluneille opinsäännöille."
"Hm", vastasi prokuraattori Kahrs, "olemme nyt kuulleet koko joukon
kauniita ja ylä-ilmoissa liikkuvia sanoja ja on kai hyödytöntä
esittää yksinkertaista, käytännöllistä kysymystä, erittäinkin kun ei
käytöllisyys juuri näytä olevan -- --"
"Oh, ei niin pistelijäs saa olla, herra prokuraattori! Esittäkää vaan
käytännölliset kysymyksenne; kun herra Mordtmann on minun puolellani,
en pelkää mitään!"
"Siis lyhyesti: minkä vuoksi panette lapsenne kouluun? Mitä tahdotte
lastenne oppivan?"
"Siihen annan Teille varsin mielelläni vastauksen; ja vastaankin niin
järkevästi, että liittolaiseni voi olla varsin levollinen, sillä
tätä asiaa olen itse hyvin usein miettinyt. Kun me, isät ja äidit,
jotka itse olemme tulleet tuntemaan, kuinka paljon tarvitaan, kuinka
paljon pitäisi tietää edes jollakin tavoin käsittääksensä aikansa,
asemansa elämässä ja ennen kaikkia tehtävänsä lastenkasvattajana
-- kun panemme lapsemme kouluun, tapahtuu se luonnollisesti siinä
tarkoituksessa, että he ajoissa alkaisivat hankkia itselleen niitä
tietoja, joita me nyt itse omasta, kalliista kokemuksestamme tiedämme
elämän kaikilta vaativan."
"Ettekä siis katso koulun työskentelevän siihen, suuntaan?"
"En, sitä mieltä en suinkaan ole -- paljon, paljon puuttuu! Katsokaa
esim. Abrahamia, poikaani -- mutta missähän poika tänä iltana on?"
Professori, joka samassa tuli sisään, selitti käskeneensä hänet
levolle; "hän pyysi sinun tulemaan luoksensa sanomaan hyvää yötä
hänelle."
"Tulen, tulen heti; poika parka, olenhan varsin unohtanut hänet!
Mutta mitähän minun piti sanoman -- -- niin, katsokaa Abrahamia;
hän on nyt kokonaista yhdeksän vuotta käynyt tuota siunattua
yläalkeiskoulua; alussa kävi hyvin, mutta nyt viime vuosina on hän,
minun ymmärtääkseni, tullut yhä tyhmemmäksi, yhä haluttomammaksi.
Suunsa avattuansa, ilmaisee hän heti mitä suurinta tietämättömyyttä
kaikkein joka-aikaisimpain asiain suhteen. Ja pahin kaikista on, että
hänen melkein näkyy halveksivan tietää jotakin järjellistä maailmasta
sellaisena kuin se on -- --"
"Niin, rouva", virkahti Mordtmann, "Teidän poikanne elää tieteitten
maailmassa, hän vaeltaa hengen korkeaa parnassia kohden! Minä tunnen
tuon, minä olen itse tehnyt kaarron Parnasson ympäri."
"Mitä sillä tarkoitatte -- mitäh?" kysyi apulais-opettaja Aalbom.
"Noh, minä kyllä voin sen Teille selittää, kyllä yskän ymmärrän",
sanoi prokuraattori, "herra Mordtmann on varmaan noita nykyaikaisia
klassillisen sivistyksen vastustajia; minä lyön vetoa siitä, että hän
on latinan vihaaja?"
"Oikein, se todella olen?"
Usea läsnäolijoista tahtoi alkaa samalla kertaa, mutta professori
Löfdal sai sanan vuoron:
"Ettehän vaan tahtonekaan kieltää tämän ihanan kielen lukemisen
erin-omaisessa määrässä kehittävän nuorukaisen kykyä ajattelemaan
selvästi ja johdonmukaisesti?"
"Ainoastaan yhden asian, herra professori, olen huomannut latinan
vaikuttavan kaikissa ilman poikkeusta, ja se on, että se tekee meidät
kaikki ylenmäärin mahtaviksi."
"Ehkä muutamat meistä", huomautti prokuraattori lyhyellä ilkeällä
silmäyksellä.
Mutta rouva Löfdal hymyili tyytyväisenä: "Te olette oikeassa. Aina
lapsuudestani asti harmitti minua, kun pitkät orpanani esiintyivät
latinalaisilla sanajonoillaan, joissa, siitä olin vakuutettu, ei
ollut minkäänlaista ajatusta. Ja vielä nytkin tulen suutuksiin, kun
vanhemmat herrat veitikkamaisesti myhäilevät toisilleen ja lukevat
kappaleen latinaa."
"Mutta onhan tuo viatonta huvia, rouva hyvä!" huudahti nyt vanha
rehtori; hän oli hetkeksi vetäytynyt keskustelusta, joka kävi
hänelle liian kuumaksi; "saanemmehan toki luvan iloita yhteisestä
omaisuudestamme, se on jonkinlaista vapaamuurarisuutta välillämme."
"Aivan", vastasi Mordtmann, jonka näkyi päättäneen väittää vastaan
viimeiseen asti, "vanhan ajan sivistyksen luonnetta kuvailevaa on,
että opissa oli jotakin erin-omaisen pirteätä, tuo seikka, että se
oli rajoitettu ahtaaseen piiriin; ett'ei nautintona, onnena että
oli opittu, pidetty _tietämistä_ yleensä, vaan jonkin tietämistä,
jota muut eivät tietäneet. Mutta nykyään ei onneksi ole monta, jotka
panevat lapsensa kouluun sillä tavoin opetettaviksi."
Tämän puheen jälkeen syntyneen pysähdyksen aikana nousi Venni-rouva
mennäkseen sanomaan hyvää yötä pojallensa; sitä paitsi piti syötämän
illallista; aika oli jo kulunut pitkälle.
Oppineet herrat olivat hyvin kiihkoissaan, jota vastoin muutamat
vanhat kauppiaat salaa nyökäyttivät päätään toisillensa.
"Kun Te nyt menette, rouva!" lausui prokuraattori, joka lopuksi
oli innostunut, "loppuu kai tämä huvittava keskustelu. Vahinko
vaan, ett'emme voineet saada Teitä puhumaan käytännöstä: mitä pitää
opetettaman; ettekö tahtoisi nimittää minulle aineita?"
"Miks'en", sanoi rouva pikaisesti, "pitäisi luettaman
luonnonhistoriaa, lääketiedettä, oikeusoppia, tähti-tiedettä --"
"Mainitsit mielestäni lääketiedettä, Venni?"
"Niin mainitsin, tietysti -- opetettaisiin tuntemaan oma ruumiimme,
taudit ja lääkkeet."
"No mutta, Venni, kuinka voit mieleesi kuvitella --!"
"Mutta etköhän itse, Karsten, senkin seitsemän kertaa vuodessa sano:
jaa, jos tuo ihminen vaan nuoruudessaan olisi hoitanut silmiänsä, et
hän nyt kävisi luonani kurjana puolisokeana raukkana. Mutta mitenkä
voisivat he hoitaa silmiänsä, kun eivät saa oppia muuta niiden
suhteen kuin 'jos sinun oikea silmäsi on sinulle pahennukseksi, niin
revi se ulos!' tai muuten hoitaa ruumistansa, jonka suhteen heille
opetetaan, että se on kuolemattoman sielun kurja ja kelvoton verho!"
"Mutta oikeus-oppia -- mitäh? _Jurisprudens?_ Pitääkö lasten oppia
lakitiedettäkin koulussa?" huusi Sokko; hänen kiukkunsa kasvoi mitä
pitemmälle keskustelu ennätti, mutta hän ei voinut keksiä mitään,
johon olisi käynyt käsiksi.
"Tietysti tulee heidän tuntea maansa lakisääde, kuinka ja kuka
oikeutta ja järjestystä valvoo ja ylläpitää. Mutta kysykää esim.
Abrahamilta, joka muuten on lahjakas poika, kysykää häneltä, mikä
kihlakunnan tuomari on -- siitä hän ei tiedä rahtuakaan!"
"Mutta kysykää häneltä curuleista, aedileistä, tribuneista ja
muusta sellaisesta, niin tuntee hän ne kuni viisi sormeansa", lausui
Mordtmann.
"Niin, sellaista ikivanhaa roskaa on hänellä pää täynnä,
poikaparalla, mutta omasta isänmaastaan, sen hallitusmuodosta, sen
vapaustaisteluista --"
"Politiikkaa! Politiikkaa! Pitääkö poikain oppia valtioviisauttakin?"
kuului monelta taholta, ja uusi kuumeentapainen innostus valtasi
kaikki.
"Luonnollisesti! Tietysti pitää heidän oppia valtioviisautta!" lausui
Mikael Mordtmann rohkeasti.
Nytkös syntyi suuri hälinä ja yleinen pahastumus; itse Venni-rouvakin
näytti arvelevaiselta, mutta yli koko seuran kuului Sokon ääni mitä
kimakammin:
"Vielä vainen, Herra armahtakoon -- mitäh? Pitääkö meidän nyt saada
nähdä poikanulikkain keskustelevan politiikkaa, juuri kuin olisivat
täysikasvuisia?"
"Pidättekö enemmän, herra apulais-opettaja, tuosta hyvin tavallisesta
näystä, että täysikasvuiset keskustelevat politiikkaa, juuri kuin
olisivat poikanulikoita?"
Rouva Löfdal katsahti hymyillen nuoreen mieheen ja riensi poikansa
luoksi. Mutta riitaisa mieliala hajoitti seuran muihin huoneisiin,
jossa he olivat hengeltä säikähyttää rauhalliset korttipelurit
sanailemalla ryhmissä keskellä lattiaa, sillä välin kun toiset
kaksittain nurkissa pitivät toistensa napinlävistä kiinni, ikäänkuin
kaksi painiskelijata, ja kinastivat kuni kukot nenät vastatusten,
kasvot tulipunaisina ja tukka takkuisena.
Totta kyllä on, että seurassa tuskin oli ketään, joka
kokonaisuudessaan yhtyi rouva Löfdalin ja muukalaisen hurjiin
periaatteisiin; mutta monen mielestä voi niissä kuitenkin olla
vähän totta. Kaikki latinaa oppineet taistelivat kuni raiviot,
tottumattomat siihen ja äkeissään siitä kun olivat, että yksi heidän
heimolaisistaan oli julkilausunut luopumisensa heidän mielipiteistään
näiden sillinkulettajain ja muonakauppiasten kuullen.
Koko illallisaika kiisteltiin kiivaasti; ja kun vieraat olivat
lähteneet talosta, kuultiin pitkin katuja yön hiljaisuudessa:
"Uudistus -- latinaa -- efori -- politiikkaa -- mitäh?"
Mikael Mordtmannin emännälle hyvää yötä sanoessa, ojensi tämä hänelle
taas molemmat kätensä, kiittäen häntä lämpymästi ja iloisesti hyvästä
avusta.
Mordtmann vastasi muutamin kohtelijain sanoin, mutta katsoi samassa
rouvaa suoraan silmiin. Tämä, joka ei pitkään aikaan ollut saanut
sellaista silmäystä, jätti hänet ja kääntyi toisiin.
Mutta kun kaikki vieraat olivat poissa ja hänen miehensä oli
asettunut lukemaan sanomalehtiä, sanoi Venni-rouva:
"Oh, kuinka nuori Mordtmann hämmästytti minua! Ja minä kun en ole
aavistanutkaan häntä sellaiseksi. Hänet pitää meidän todellakin
kutsua usein; hänhän vihdoinkin on ihminen, jonka kanssa voin
puhella."
"Onko? Tietkö mitä, minusta sinä voit puhua sekä yhden että toisen
kanssa", vastasi hänen miehensä äreästi; hän oli vihdoin huomannut,
kuinka sopimattomasti hänen huoneessaan oli puhuttu.
"Nono, herra efori!" lausui Venni-rouva alkaessaan irroittaa neuloja
tuuheista hiuksistaan, mutta eforia mainitessaan purskahti hän taas
nauruun ja meni hymyillen makuuhuoneesen.
Professori Löfdal syöksähti ylös, mutta kun Venni jo oli ehtinyt ulos
ovesta, mutisi hän vaan vähäsen ja istuutui taas.