Tutkinnossa syyslukukauden loputtua sai Abraham muuttaa pari numeroa
"ylöspäin", mutta kaikki Mariuksen latina ei voinut estää pikku
professoria huilaamasta aina Martti Perässäpyrkijän sivutse ja päälle
päätteeksi tulemasta luokan perämieheksi.
Sanoipa matematiikan opettaja sen lisäksi, että, joll'ei hän
seuraavana lukukautena edistyisi varsin erinomaisesti, saisi hän
jäädä jälelle eikä pääsisi neljänteen latinaluokkaan.
Abraham ei likimaillekaan ollut ahkera, mutta se seikka, että hän oli
päättänyt vetää Mariuksen mukanaan, autti häntä; ja kun hän helposti
käsitti, ei hänen tarvinnut lukea läksyjään muuta kuin yhden kerran.
Mariuksen sitä vastoin täytyi lukea aina koulusta pääsemisestään
Abrahamin luoksi menoonsa asti, monasti vielä jälkeenkin.
Heidän klassillinen vaurastumisensa oli nyt ehtinyt niin pitkälle,
että heillä oli latinaa yhdeksän ja kreikkaa viisi tuntia viikossa.
He olivat jättäneet Faedruksen ja Caesarin virvoittaakseen sieluaan
Ciceron puheella vanhuudesta. Ja kun heidän nuoret kielensä olivat
taipuneet toisen luokan mi-päätteisiin tehdikköihin Curtiuksen
jälkeen, vaelsivat he Xenofonin seurassa viisi pientä _parasangia_
viikossa jumalien suosimaa Hellasta kohden.
Tahkiaismetsä levisi heidän nuoriin päihinsä. Vähitellen hälveni
eroitus hauskan lukemisen ja rasituksen välillä. Kaikki aineet
tulivat melkein yhtä joutavaksi heistä, ainoastaan sen arvon mukaan
järjestetyiksi, minkä koulu niille antoi.
Kaikki mitä opetuksessa siellä täällä ehkä voi olla sellaista,
joka suorastaan johti elämään ja maailmaan sellaisena kuin se
todellisuudessa on, hälveni melkein tietämättömiin. Kunniaistuimelle
asettui pitkiä rivejä hengettömiä sanoja ja esineitä, sääntöjä ja
lauselmia, joita päntättiin noihin pehmoisin aivoihin ikuisiksi
ajoiksi, vieraita ääniä tuntemattomasta elämästä, ikivanhaa tomua,
jota tunnokkaasti seulottiin kaikkialle, missä nesterikkaissa
nuorukaisissa vaan huomattiin kostea kohta, johon tomu voi tarttua.
Se kohta ihmis-ijästä, jossa Abraham ja Marius nyt olivat, neljän-,
viidentoista vuoden vaiheilla, on kova aika. Silmät havaitsevat
kaikki; kysymishalu on ääretön kuni lapsen ruokahalu, syhyvämpi
tuhkarokon rohtumaa; kyky ja tahto ymmärtämään kaikkia heräävät;
palava halu valloittamaan maailman ja kaikki mitä sen takana on,
syntyy -- ja sitte tomua; ikivanhaa, hienon; hienoa tomua, jota
seulotaan joka kosteaan hikireikään, vastaukseksi joka versoavaan
kysymykseen, joka iteesen, mikä ei ole tahkiais-ide.
Mutta tuo aika kuluu; jo kuuden-, seitsemäntoista vuoden ijässä on
tomu kuivunut piukkaan kiinni, utelijaisuus on kuollut; nuorukainen
on oppinut, että hän se onkin kysyttävä eikä kysyjä; sitä paitsi
alkaa hän ymmärtää tuon tahkiaismetsän tarkoituksen; hänellä on
hämärä aavistus siitä, että se on olemassa häntä varten, että hänellä
on onni olla yksi yhteiskunnan etuoikeutta nauttivista etanista. --
Pikku Marius käydä jolkutti sadetakkiin puettuna eräänä räntäisenä
talvi-aamuna, rankan etelätuulen märkää lumiloskaa tuiskuttaessa,
koulua kohden -- hänestä ei enää ollut hauskaa pyrkiä ja ponnistaa
kulman sivutse vinkuvaa myrskyä vasten, saada jalkansa märäksi ja
tulla kosteaksi polviin asti.
Kuitenkin mietti hän enimmän, miten suojelisi kalliin kirjakuormansa
sateelta; kirjat olivat hänen öljytakkinsa alla, jotta hän näytti
lehmältä, jolla vatsa on toisella sivulla.
Luokalla oli pimeä ja kylmä. Martti Perässäpyrkijä oli polvillaan
uunin edessä ja ajoi puita pesään; toiset seisoivat ympärillä
lämmitellen itseään; märkiä ja viluisia olivat he kaikki.
Mutta nyt oli lauantai-aamu; ja vaikka se olisi kuinkakin rankkainen,
on siinä jotakin juhlallista, jota ei sade eikä kylmä varsin voi
kuolettaa.
Marius kuivasi ensin kirjansa, sitten itsensä niin hyvin kuin voi
sinisellä rottanenäliinallaan.
Abraham Löfdal osoitteli rehtoria lukein valittuja pykäliä koulun
"käytössäännöistä", jotka rippuivat seinällä vehreäreunuksiselle
pahville liimattuina.
"Neljäs pykälä", luki Abraham ollen ajavinansa nenänsä nuuskaa
täyteen, "oppilaat tulkoot aina kouluun puhtaina ja siisteinä.
Päällysvaatteensa, lakkinsa j.n.e. asettakoot he sitä varten
määrätyille telineille, järjestyksestä ja varovaisuudesta huolta
pitämällä, ja ottakoot ne taas mukaansa -- ne -- ne -- mitä
ne-sanalla tarkoitetaan?" huusi Abraham.
"Telineitä", ehdotti Martti.
Eräs toinen väitti sen tarkoittavan järjestystä ja varovaisuutta, ja
siitä syntyi kieliopillinen ottelu.
Pikku Marius ei ollut mukana, sillä hän istui nenä syvällä
Curtiuksessa, jupisten konjugatsiooneja; oli melkein pimeä hänen
perämiehen paikallaan nurkassa.
Lauantai-päivän työjärjestys oli seuraava:
K:lo 8-9 kreikkaa.
" 9-10 historiaa.
" 10-11 äidinkielen kirjoitusta.
" 11-12 laskentoa.
" 12-1 latinaa.
" 1-2 latinaa.
Lauantaina oltiin koulussa kello 2:teen, muuten pääsivät he kello 1.
Vihdoin tulla laahusti lehtori Bessesen-vanhus kalossineen,
sadetakkineen, sateenvarjoineen, hansikkaineen ja rannikkaineen.
Hänen tulonsa luokkaan ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Abraham
sanoi vaan varsin tyyneesti: "Kah, tuossahan se vanha piikkisika on",
ja Martti askaroitsi askaroimistaan uunin kanssa.
Vasta sitten kun lehtori oli riisunut turkkinsa ja muut
päällystamineensa ja mennyt opetusistuimelle, alkoivat nuoret herrat
lähteä paikoilleen ja opetus alkoi.
"Ala sinä, Abraham Löfdal", sanoi piikkisika, tarkastettuaan
muistikirjaansa, johon kirjoitti arvolauseet.
"Minun oli pääni niin kipeä eilen, etten voinut lukea kreikkaa",
vastasi Abraham surullisna, mutta suoraan ja vilpittömästi. Marius
katsella töllötti ällistyneenä.
Vanhus myhäili ravistaen vähäsen päätään ja löysi sitten toisen, jota
voi tutkia.
Lehtori Bessesen oli uskollisesti seulonut tomua monta vuotta ja
viettänyt 25-vuotista juhlaansa aikoja sitten. Hänen työalansa ei
ollut lavea, mutta siihen oli hän perehtynyt kuni omaan taskuunsa.
Hän tiesi aivan täsmälleen, kuinka paljo kreikkaa vaadittiin
ylioppilastutkintoon; hän voi edellä käsin sanoa, mitä tutkittavilta
kysyttäisiin lainmääräämien kirjailijain joka kappaleesta.
Tämän hän pänttäsi pitkäänsä, mutta jokseenkin varmasti parhaiden
oppilaittensa päähän; toisten suhteen oli yhdentekevää, kosk'ei heitä
laskettu koulusta.
Hän istui niin pienenä ja kyyristyneenä, että hän melkein katosi
omaan takkiinsa; leuka painui kirjaan asti, ja lyhyeksi leikattu,
punasenkellertävä tukka oli pystyssä joka taholle; punasyrjäset
silmänsä loi hän harvoin yli opetuspöydän.
Hän oli näet rauhallinen opettaja. Jos jollakin oli käännös
vieressään ja luki siitä, tai jos luokalla kuiskattiin ja
hutiloittiin julkisesti, ei hän ollut näkevinään, ei kuulevinaan.
Pitkän elämän kokemus oli opettanut hänelle, ett'ei maksa vaivaa
välittää sellaisesta; sitä paitsi kävi käännös mukavammin, kun kehnot
saivat vähän apua.
Hän ei kuitenkaan ollut ensinkään tylstynyt; pienimmänkin vian
tai epävarmuuden huomasi hänen korvansa; hän syöksyi paikaltaan,
ikäänkuin jonkin pistämänä, kun joku sekoitti imperfektin ja
aoristin; mutta muuten sai luokalla olla kuinka paljon melua hyvänsä,
kun se ei vaan käynyt kovin raivoisaksi.
Sitten johti hän "kymmenentuhannen matkuetta" pienen parasangin
joka päivä, ja kaikki nuorukaiset, jotka vuosien vieriessä olivat
seuranneet häntä, olivat kaikki samalla säännöllisyydellä,
samallaisissa pienissä päivämarsseissa ehtineet läpi Xenofonin,
Homeron, Sofokleen, Herodoton ja Plutarkon; kaikki kävi samalla
tavalla ilman muutosta tai vaihtelua; sekä suorasanaisessa että,
runokielessä oli tuo erittäin tärkeä eroitus imperfektin ja aoristin
välillä huomattava; jos kääntäjä sattui nauramaan jollekin Herodoton
hauskalle kaskulle, katsahti piikkisika ylös ihmetellen: sitä hän ei
voinut ymmärtää.
Siitä syystä kului hämärä aamutunti tasaisesti ja rauhallisesti.
Niiden, jotka eivät tahtoneet saada kysymyksiä, oli tai oli ollut
pää kipeä, ja silloin täytyi piikkisian etsiä joku toinen, joka oli
valmis taisteluun ja istui käännös toisella, sana- ja muistutuskirja
toisella puolellaan.
Kello yhdeksältä kokosi piikkisika taas kaikki tavaransa ja läksi
seuraavalle luokalle.
Historiatuntikin, 9:stä 10:neen, meni levollisesti. Historiaa opetti
apulais-opettaja Borring, hanhenkyniään teroittaen, ja kun luokalla
nyt oli ainoastaan latinalaisia -- Tolleiv ja Reinert olivat merillä,
toiset olivat kadonneet -- autettiin sekä itseään että toisia
kuiskaamalla ja muulla petoksella.
Osatakseen historialäksynsä oli Mariuksen välttämättömästi
avun kautta päästävä alulle, mutta tuo ei aina soveltunut
apulais-opettajan opetustapaan. Tänään hän esimerkiksi kysyi: "Koska
onni kääntyi?" ja sitten kävi hän hanhenkyniensä kimppuun; heti sen
jälkeen sanoi hän: "No, koska onni kääntyi?" -- puhalsi sulkatorveen
ja veisteli veistelemistänsä.
Marius osasi koko kertomuksen Kaarle kahdennestatoista, mutta ei
tietänyt, että onni kääntyi vuonna 1708. Abrahamin täytyi kuiskata
sen hänelle.
Siten sai Marius kaikeksi onneksi päähän kiinni: "Mutta vuonna 1708
kääntyi onni", ja sitte kävi kertominen kuni vesi.
Nyt oli vihdoinkin Martti Perässäpyrkijä saanut kamiinin punaseksi
ja luokalla oli niin lämmin, että täytyi avata kaikki ikkunat
lomaneljänneksen aikana.
"Kuka on pannut puita kaminiin?" kysyikin rehtori heti, kun tuli
luokkaan teemakirjat kainalossa.
Ei vastausta, mutta kun hän uudestaan kysyi ankarammalla äänellä,
vastasi priimus:
"Luullakseni se oli Martti Kruse."
"Vai niin, sinäkö sen teit, Martti? Vai ryhdyt sinä sellaisiin
toimiin? Tuleppa tänne ja näytä se pykälä järjestyssäännöissä, jossa
on, että oppilaiden itse tulee pitää huolta koulun lämmityksestä!"
Martti asetti juron vartalonsa järjestyssääntöjen eteen ja katsoa
töllötti ylöspäin.
"No, pikku Martti, etkö pian löydä sitä pykälää? Vai tahdotko, että
minä autan sinua?" kysyi rehtori nipistäen häntä korvasta toisella
kädellään, sillä välin kun näytti toisella. "Näetkö viidettä pykälää?
Lue se -- korkealla äänellä ja selvästi!"
"Viides pykälä", alkoi Martti karkealla puheenlaadulla,
"kouluhuoneissa pitää oppilaan _heti_ mennä paikallensa eikä
hän saa milloinkaan antaa aihetta minkäänlaiseen meluun tahi
epäjärjestykseen. Hän ei myös _koskaan_ saa liikkua paikaltaan,
muuten kuin nimen-omaisella luvalla."
"No, pikku Martti, näetkö nyt, kuinka oppilaan tulee käyttäytyä
luokalla -- mitä? Oliko siinä mielestäsi mitään kamiinin
täyttämisestä -- mitä? Oliko mielestäsi -- mitä?"
Joka kysymystä tehdessään veti hän Marttia, kovemmin korvasta
ylöspäin, jotta tämä lopuksi seisoi varpaillaan seurataksensa mukana.
Koko luokka nauroi, ja Martti luhjusteli paikalleen.
Sillä välin oli priimus jakanut ainevihot, katsottuansa kaikkiin
arvolausetta nähdäkseen.
Marius oli saanut 4 1/2, joka oli tavallista huonompi; se oli
oikeastaan pieni erehdys häneltä. Hän oli ollut hyvin mielissään
tämän aineen vuoksi sentähden, että itse päällekirjoitus oli niin
pitkä, että sillä melkein voi täyttää neljänneksen sivua, jos
kirjoitti sen isolla käsialalla; hänen oli näet aina kovin vaikeata
saada aineensa kyllin pitkiksi.
Aineena oli: "Vertailu Norjan ja Tanskan, välillä maiden
luonnonlaatuun, kansain luonteeseen ja elinkeinoihin nähden."
Rehtori alkoi alipäästä. "Sinä kirjoitat huonoja aineita, Marius.
Mitä sekamelskaa olet jättänyt korjattavaksi tänään? Kuuntele nyt
itse: 'Kun vertaa Norjaa Tanskaan, niin näkee suuren, eroituksen
näiden maiden välillä. Norja on vuorimaa, Tanska sitä vastoin
tasamaa. Norjassa on, koska se on vuorimaa, vuorikaivoksia, joita
ei Tanskassa ole, kosk'ei siellä ole vuoria. Myöskin on vuorimaassa
melkein aina laaksoja' -- niin kyllä, pikku Marius poikaseni, totta
kyllä, totta kyllä, mutta luuletko olevan tarpeellista puhua siitä
meille? Se on niin kypsymätöntä -- niin ikävän kehittymätöntä" --
toisti rehtori surullisena ja käveli hetken edestakaisin miettien.
Marius kyllä ymmärsi, että hän ajatteli luokasta laskemista keväällä.
"Mutta Jumala meitä varjelkoon, mikä kuumuus -- puh!" sanoi rehtori
kolahuttaen Marttia päähän, mennessään hänen sivutsensa.
Sitten hän taas ryhtyi Mariuksen aineeseen: "Norjalla on hyvä
puollustus tuntureissaan; ja jos sota syntyisi, niin ei ole Kölenin
ylitse niinkään hyvä päästä kanuunain kanssa, erittäinkään talvella.
-- Olethan hirveän sotaisa, pikku Marius! Kuka tahtoisi marssia
Kölenin ylitse kanuunat muassa? Ruotsalaisethan ovat veljiämme
ja hyviä ystäviämme. Ei, paremmin on siinä suhteessa eräs toinen
kirjoittanut, että kernaasti soisi ett'ei Köleniä olisi olemassakaan,
jotta veljeskansat oikein voisivat sekaantua toisiinsa -- kuka niin
on kirjoittanut?"
"Minä", vastasi priimus vaatimattomasti.
"Aivan oikein, sinähän niin kirjoitat, Broch, -- varsin hyvin
mietitty. Marius sitä vastoin katsoo kaikkia sotaiselta kannalta;
kuulkaapas enemmän: 'kun vertailee kansoja, havaitsee tanskalaisten
olevan veltompia kuin norjalaiset?' Mitä roskaa tämä nyt on?"
huusi rehtori suuttuneena ja repi tukkaansa; rehtori tulistui
tulistumistaan, huoneessa oli varmaan lähes 30 asteen lämmin,
"täällä on monta luokalla, jotka mainitsevat tuosta tanskalaisten
velttoudesta; mikä tarkoitus sillä on? On kyllä hyvä rakastaa
isänmaatansa, mutta isänmaallisuus tulee suureksi viaksi, kun se
muuttuu kansallis-ylpeydeksi, niin että alennetaan muita kansakuntia
ja ylistetään ainoastaan omaa. Erityisesti on se naurettavaa,
pieneltä, köyhältä kansalta kuin me olemme, jolla todellisuudessa ei
ole suuriakaan kehuttavaa."
Brochin mainio aine jäi varsin lukematta, sillä lämpö kävi niin
hirveäksi, että rehtori tuskissaan käski avata ovet ja ikkunat, ja
kun siitä syntyi ankara veto huoneesen, lähetti hän kaikki pihalle;
ainoasti Martti Kruse sai istua sisällä rangaistukseksi.
Oli tau'onnnt satamasta, mutta tuuli oli kylmä ja pihalla oli
likaista, jott'ei heillä ollut suurtakaan iloa tuosta pitkästä
lomahetkestä. Marius käveli levotonna laskennon tähden, sillä
kaikkein inhimillisten laskujen mukaan, kysyttäisiin häneltä tänään.
Abraham oli auttanut häntä, ja pikku Marius oli sanonut ymmärtävänsä.
Hän oli todellakin hieman käsittänyt pientä osaa siitä. Mutta lian
oli varma siitä, ett'ei hän seisoessaan mustan taulun edessä tietäisi
mitä 1/2 kertaa 1/2 on.
Lehtori Abel tulla hännysteli luokkaan; ikkunat suljettiin. Hän
kantoi uutta sadevaippaansa käsivarrellaan ja hyräili, joka oli varma
merkki että hän oli hyvällä tuulella. Mariusta ei tuo kumminkaan
suuresti lohduttanut sillä kun lehtori oli hyvällä hatulla, oli hän
kovin vaikea ilvehtimään.
Lehtori Abel oli nuorimies ja keikari opettajain joukossa. Hän
ylpeili äkkiarvaamatta esiytymällä kuluneissa, keltakauluksisissa
vaatteissa käyvien virkaveljiensä seurassa uusiin, omituisiin
vaatteisin, milloin punaruutuseen kaulaliinaan, milloin vaaleisin
housuihin puettuna; nyt oli hänellä valkonen sadetakki guttaperkasta.
Sitä oli pidelty ja haisteltu, kaikki olivat kysyneet sen hintaa ja
saaneet tietää sen.
Opettajana oli hänellä tämä periaate: "Ihmiset voidaan jakaa kahteen
lajiin: sellaisiin, jotka voivat oppia matematiikkaa, ja sellaisiin,
jotka eivät voi. Ja minä otan kuukauden kuluessa päättääkseni, voiko
poika oppia sitä vai eikö."
Tämä teoriia lähtökantana saikin hän ne, joilla oli taipumusta, hyvin
pitkälle; loput antoi hän hyvällä omallatunnolla jäädä paikalleen.
Lehtori viuhtoi tomua opetus-istuimelta silkkisellä nenäliinallaan,
ennenkuin istui; Marius istui ja vapisi äänettömyyden vallitessa,
luoden vielä silmäyksen kirjaansa. Mutta Broch huudettiin taululle.
Marius voi tuskin uskoa onneensa; näytti siltä kuin olisi Abel
tahtonut alkaa etupäästä; siinä tapauksessa hän ehkä pääsisi
tänäänkin.
He olivat hiljan alkaneet laskemaan ensi astelman yhtälöitä yhden
tuntemattoman kanssa, ja pikku Marius oli kärsivällisesti seurannut
mukana monta esimerkkiä laskettaissa tuosta selkoa saadakseen.
Hän oli kuullut sanottavan, että se nyt oli löydetty, ja nähnyt sen
pyhittävän pois taululta -- vieläpä enemmänkin, hänellä itselläänkin
oli kaikki esimerkit kirjaan kirjoitettuina, ja kuitenkin oli tuo
haettava hänelle vielä yhtä etäinen kuin vieras.
Hän ei päästänyt tuota x:ää näkyvistänsä, hän kirjoitti tunnollisesti
vihkoonsa, kuinka sitä ajettiin takaa kuni kettua riviltä riville
kerrantojen, lyhennysten, murtolukujen ja kaikellaisten hiton
metkujen avulla, kunnes tuo väsynyt eläinparka lopuksi yksinään
karkoitettiin vasemmalle puolelle, jolloin tultiin siihen päätökseen,
ett'ei tuo peloittava x ollut mikään muu kuin ihan rauhallinen luku
-- esimerkiksi 28.
Marius voi lopuksi vaivoin käsittää, että x:llä voi olla eri arvonsa
eri esimerkeissä. Mutta mitä tällä x:llä oli virkaa? Mitä kaikilla
näillä mutkilla tehtiin, miksikä ajettiin tätä tuntematonta takaa
pitkin taulua kivien ja Kantojen ylitse, kosk'ei se muuta ollut kuin
esimerkiksi 28 -- ehkäpä vaan 15? Sitä ei pikku Marius todellakaan
voinut ymmärtää.
Kuitenkin otti hän esimerkki-vihkonsa ja kirjoitti siihen hyvin
tarkasti esimerkin, jonka Broch sai laskea.
Pythagoraalta kysyttiin, montako oppilasta hänellä oli.
Tuo viisas mies vastasi: "Puolet tutkivat filosofiaa, kolmas
osa matematiikkaa ja niiden luku, jotka harjoittavat itseään
vaiti-olemaan, on yhteensä niiden kolmen kanssa, jotka äskettäin
sain, neljäs osa oppilaista, jotka minulla ennen oli."
Kuinka monta oppilasta Pythagoraalla oli ennenkuin sai nuo kolme
viimeistä.
Sitä ei tosiaankaan ole helppo tietää, mietti pikku Marius, koska
istui huoletta paikallaan. Ja sillä välin kun Broch taululla heti
alkoi tehdä temppujansa luvuilla 1/2 x ja 1/3 x, vaipui Marius
ajatuksiin monimutkaisen kysymyksen johdosta.
Erittäinkin huimasi häntä lukeissaan: ennen: silloinhan kävi
perin mahdottomaksi kysymykseen vastata. Sitte hänen ajatuksensa
johtuivat kolmanteen osaan, noihin oppilasparkoihin, jotka tutkivat
matematiikkaa, ja hän tuli siihen loppupäätökseen, että hän
ehdottomasti kernaimmin olisi tahtonut kuulua "niiden joukkoon, jotka
harjoittivat itseään vaiti-olemaan."
Hän heräsi sen takia, että häntä huudettiin taululle.
Yliopettaja oli joko havainnut hänen istuvan mietteissään, tai
huomannut muistikirjastaan, että oli kulunut pitkät ajat siitä, kun
Gottwaldia kuulusteltiin. Hän antoi Brochin mennä paikalleen kesken
laskemistansa -- sitä paitsi oli laskettava luku liian helppo tälle
-- ja kun Marius puoli-tiedotonna saapui taulun eteen, oli sillä pari
riviä numeroita ja x, josta ei rahtuakaan ymmärtänyt; ainoastaan
hämärästi häilyi hänen mielessään, nähdessänsä taululla 1/3, että
tämä varmaankin oli jokin viittaus tuohon onnettomaan kolmanteen
osaan, joka tutki matematiikkaa.
_"Nunc, parvulus Madvigius, qvid tibi videtur de matrimonio?"_ huusi
Abel heiluttaen nenälasejansa, "sinulle kai on helppo asia suorittaa
tämä pikku tehtävä; tunnethan Pythagoraan, eikö totta, Madvigius?
_Pythagoras, qvi dixit, se meminisse, gallum fuisse_. Tehkää hyvin,
herra professori, jatkakaa, älkää olko millännekään. No, näet kai,
että luku on melkein loppuun laskettu? Sanoihan Broch, kuinka piti
tehtämän, ennenkuin meni paikalleen. Vai onko professorilla ehkä
muuta tehtävää kuin kuunnella? Pikku Gottwaldin pitäisi miettiä
päästä luokalta kesällä eikä saattaa äidilleen surua."
Marius seisoi kasvot isoa luokkataulua päin, joka oli keskellä
lattiaa, ja tunsi koko luokan ivan ja ilkkumisen pistävän selkäänsä.
Mutta kun äitiä mainittiin, tunsi hän lämpimien kyyneleiden nousevan
silmiinsä, liitupiirit sulivat yhteen epäselväksi sekasotkuksi ja hän
heitti kaikki siksensä.
Koko luokalla -- se on niillä, jotka voivat oppia matematiikkaa --
oli erinomaisen hauskaa; lehtori oli muka vastustamattoman sukkela
kuulustellessaan "hitureita", joksi hän nimitti niitä, jotka eivät
voineet oppia matematiikkaa.
Ainoasti Abraham istua nökötti harmistuneena sen tähden, että tuo
pilkka koski hänen ystäväänsä mutta myöskin sen vuoksi, että Marius
oli sellainen pölkkypää; välistä täytyi hänenkin nauraa.
"Meidän on kai hankkiminen hänelle apuprofessori", sanoi Abel,
laskien lasit nenällensä, "sinä Martti liikanimellä, käy auttamaan
veljeäsi hengessä!"
Martti nousi paikaltaan jörösti; hänessä oli hiljainen
vastahakoisuus, joka ei sentään milloinkaan näyttänyt muullaisena
kuin mutinana ja muikistelemisena; hän ei ollut Mariusta parempi;
sekä iso että pieni näyttivät siis yhtä tyhmiltä tuolla taulun
edessä, katsoa töllöttäessään sille.
Mutta kuitenkin selveni asia Martille hieman; hän tarttui
liitulaatikkoon kirjoittaakseen jotakin ja unohti, että hänellä jo
oli pitkä liitupalanen kädessä.
"Oikein Marttiseni!" huusi lehtori, joka huomasi tuon, "liitua
tarvitaan, jos siitä jotakin syntyy. Ota liitulaatikko kainaloosi,
jäneksen jalka taskuusi ja viivotin jalkaisi väliin, niin olet
täydessä asussa! Ah, Martti, Martti! sinä olet tuhma ja tulet
tuhmemmaksi päivä päivältä."
Valonvivahdus Martissa oli sammunut, hän kirota napisi, jotta Marius
kuuli sen. Luokalla oli hauskaa ja priimus varsin kiemuroitsi
naurusta, ihmetellen ylös opetus-istuimelle katsellessaan.
"Nyt täytyy meidän kai tehdä _'das letzte Aufgebot'_", tuumi lehtori
ja käski taululle kolme, neljä muuta hituria, jotka eivät voineet
saada matematiikkaa päähänsä.
Yhdistetyin voimin onnistui heidän vihdoin selvittää kysymys
Pythagoraan oppilaista; Mariuksen, joka oli nyhjätty varsin syrjään,
täytyi tulla esille ja lukea koko kappale uudestaan ja selittää, että
tällä kertaa oli x == 72.
"Nyt rupeamme toimimaan joukoilla kuni Napoleon", huudahti Abel
riemastuneena. "Tässä ovat ydinjoukot koossa -- todellakin uljas
joukkio. Onhan se ihan kuin Certeksen huvinäytelmässä, kun
Jörgen-rumpari ja molemmat todistajat ovat olevinaan Ranskan
aateliston parahistoa. Hyvää huomenta, hanhiseni; onhan teitä koko
kaksi tusinaa."
"Me emme ole mitään hanhia", mutisi Martti.
"Hyvää huomenta hanhiseni; onhan teitä koko kaksi tusinaa, sanoi
kettu. Meitä ei ole kahta tusinaa, mutta jos meitä olisi yhtä monta
lisään kuin meitä on ynnä puoli kertaa niin paljo, ynnä puolikuudetta
ankkaa ja koirashanhi, olisi meitä kaksi tusinaa. Kuinka monta hanhea
niitä siis oli, o Martti?"
Mutta ei Martti eikä kukaan muukaan hitureista jäsentänsä järkähtänyt
ryhtyäkseen mihinkään toimiin hanhien suhteen, ja kun tätä huvia
lehtori Abelin mielestä oli kestänyt tarpeeksi, huudahti hän:
"Menkää kotia, käykää levolle ja veisatkaa tuo vanha virsi: 'Ota
pois, Jumal'! päältäm' julma vihas'.' Te saatte kaikki veljellisesti,
henkilöön katsomatta, kuutosenne; ja jos tahdotte kuulla mielipiteeni
tulevaisuudestanne täällä maan päällä, niin on se tällainen: minä
olen sitä mieltä, ett'ette kelpaa tässä elämässä muuhun kuin
linnunmunia hautomaan; sinä Martti liikanimeltä -- -- voit ehkä
päästä niin pitkälle, että sinusta tulee kirkkorengin rengin renki.
Abraham Löfdal, tule taululle!"
Tultuansa paikallensa, näki Marius, kuinka Abraham vauhdilla
kirjoitti taululle hanhikysymyksen: 2 x + 1/2 x + 6 1/2 = 24; mutta
hän oli liian väsynyt voidaksensa ihmetellä, liiaksi nyreissään
uudesta kuutosesta, jonka hän tiesi tekevän luokasta pääsemisensä
vieläkin epävarmemmaksi, mutta erittäin nyreissään oli hän
ajatellessaan pientä ryppyä äitinsä suupielessä, kun tämä taas näki 6
todistuksessa.
Kello oli kaksitoista ja vanha akka, joka myi rinkilöitä ja
mesileipiä latinalaisille, seisoi jo portaiden vieressä.
Neljännen latinaluokan oppilaat kävelivät takki yllä edestakaisin
määrätyllä alueellaan; vielä röijyyn puetut kolmannen latinaluokan
pojat seisoivat ryhmissä syöden makeisia, sillä välin kun
onnelliset pienokaiset, jotka pääsivät kello 12, syöksyivät ulos
lauantaivauhdilla.
Ilma alkoi selitä; tuuli kääntyi länteen päin, se voi helposti yöksi
kääntyä varsin pohjoiseksi; silloin tulisi ehkä pakkanen, ja siinä
tapauksessa voisi ehkä jäätä huomenna sentään käyttää.
Pikku Marius seisoi itsekseen syöden mesileipäänsä huolimatta siitä,
että haisueläimet, jotka juoksivat hänen sivutsensa, nimittelivät
häntä sekä rottakuninkaaksi että muuksi; hän tunsi päänsä varsin
tyhjäksi ja ontoksi, ja kuitenkin oli vielä koko kaksituntia jälellä.
Latinaa noilla tunneilla kyllä oli, jota hän vähemmän pelkäsi, mutta
viimeinen matematiikkatunti oli häntä kovin rasittanut.
Toisin oli paksun Martin ja muitten hiturein laita; he välittivät
viisi lehtori Abelin ivasta. Mutta pikku Mariuksen korva oli hieno
pilkalle; välistä oli hän kuullut vihollistensa sekoittavan hänen
äitinsä loukkauksiin, joita hän ei ymmärtänyt, mutta jotka kuitenkin
saivat hänen verensä kuohuilemaan.
"Mikä pöllöpää puita on kaniiniin pannut -- häh?" alkoi
apulais-opettaja Aalbom, heti luokkaan tultuansa; huoneessa ei enää
ensinkään ollut lämmin, mutta hän oli puhunut rehtorin kanssa. "Sinä
kai, Kruse, senkin paksu aasi, häh? Puh! Mistä tänään aletaan?
Värsystä 122 -- _quas deas_ -- lue, Gottwald. Lujaan! Vai niin,
onko se lujaan lukemista? _quas deas per terras_ -- suu auki!
Nuo länsimaalais-jahnukset eivät edes voi saada hampaitaan irti
toisistaan; älä siellä mutise, jahnus!"
Tämä oli Aalbomin tapa alkaa opetus, erittäinkin viimeisillä
tunneilla, jolloin hän itse oli hermostunut, toruttuansa ja
tapeltuansa kello kahdeksasta aamulla.
Luokka alistui myrskylle, sillä olivathan he siihen tottuneet; mutta
pikku Marius jatkoi vapisten lukemistansa ja sai nuhteita Porvoon
mitalla sentähden, ett'ei huutanut kyllin lujasti.
Mariuksen paha onni oli, että rehtori oli opettanut latinaa kahdella
edellisellä luokalla; sillä nyt ei Aalbom koskaan tahtonut myöntää
rehtorin saattaneen pikku Gottwaldia erittäin pitkälle tuossa
kielessä; mutta toiselta puolelta oli hän peloissaan, että rehtori
sanoisi lemmikkinsä käyneen kravun tietä Aalbomin opetettavaksi
tultuansa.
Siitä syystä vaati hän Mariukselta kaikki, mutta ei koskaan antanut
hänelle mistään kiitosta.
Apulais-opettaja käveli edestakaisin luokalla, petoeläimen tavoin
vaanien jotakin vikaa syöstäksensä sen kimppuun: hän oli tavattoman
pitkä ja hoikka sekä likinäköinen, josta syystä hänen rakkaat
oppilaansa eivät koskaan sanoneet häntä muuksi kuin Sokoksi.
Marius ponnisti kaikki voimansa ja käänsi kappaleensa, mutta
lopetettuansa olikin hän niin uupunut, että melkein nukkui.
Tunti parjauksineen ja vaivoineen kului loppuun, ja sitten
oli vaan yksi jälellä. Viimeinen tunti käytettiin latinan
käännöskirjoitukseen. Aalbom antoi pojille käännettäväksi kappaleen
Henrichsenin kirjoitusharjoituksista ja istui opettajatuolille antaen
jalkainsa lerkkua ja katsella töllöttäen ilmaan.
Kenelläkään oppilaista ei enää ollut paljo ajatusvoimaa jälellä
latinan kirjoittamiseen; useimmat kirjoittivat umpimähkään, Marius
samaten, jotta siitä varmaankin syntyi kaunis teema.
Mutta vihdoinkin loppuivat oppitunnit; ja kalpeat, näppyläiset
latinan lukijatkin olivat vähäsen elävämpiä tänäin pihasta
lähteissään, sillä oli lauantai.
Silli; hedelmärokka ja pannukakut -- koko kaupungin lauantai-ruoka --
maistuivat tuon talkoon jälkeen erin-omaiselta.
Ilma selkeni todellakin ja tuli kirkas, kuutamoinen pakkas-ilta,
jotta neljännen latinaluokan oppilaat kävelivät puolikasvuisten
pikkutyttöjen keralla, kun nuoremmat kumppanit kulkivat parvissa,
laulaen ja sivumennessään nyhjien toisiaan noita rakastavia vasten.
Mutta Abraham ja Marius kävivät käsi kädessä halveksien kaikkea,
silloin tällöin pysähtyi Abraham puristaen nyrkkiänsä provasti
Sparren rauhallista asumusta kohden, jossa tiesi telepatistin käyvän
hänen entisen henttunsa luona.
Illalla oli Marius kutsuttu Abrahamin luo; professori rouvineen oli
jossakin illallisella. Pojat isännöivät kaikissa huoneissa ja saivat
illalliseksi paistettua makkaraa ja olutjuustoa.
Ja seuraavaksi päiväksi ei mitään läksyjä, ei mitään luettavaa! --
Nukkua vaan vapaana miehenä kello 10 asti!
Kuitenkin makasi moni sunnuntai-aamuna tuskallisena puolinukuksissa:
nyt täytyisi hänen pian nousta ja patikoita kouluun, makuuhuoneessa
kylmä, puolipimeä, koko kantamus kirjoja, eikä hän taitanut mitään.
Vihdoin syöksähti hän vuoteeltaan -- ja nytpä olikin sunnuntai! --
heti takaisin peiton alle! Voiko kukaan unohtaa, kuinka suloista tuo
oli?