"Huh!" ähkäsi rouva Löfdal, "kreikkaa? Se on varmaankin jotakin
kauheata!"
"Se on Homeron Iliaadia: kreikkalaisista uroista Trojan edustalla",
lausui pikku Marius innokkaasti; hän ei ollut tottunut kuulemaan
klassillisista tutkimuksista sillä tavoin puhuttavan.
"Etkö luule mamman tietävän, mitä Iliaadi sisältää?" sanoi Abraham,
ja Marius kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.
Mutta rouva Löfdal iski pojalleen silmää eikä ollut huomaavinaan
pikku Mariuksen pulaa.
"Mitä hyötyä siitä oikein on?" jatkoi hän, "että te lukemistanne
luette noista kreikkalaisista? Minä en tiedä, millaisia he ennen
aikoin olivat, Trojan ulkopuolella ollessaan. Mutta monta kertaa olen
laivurien, kotona isäni luona, kuullut sanovan, että missä ikänä
maailmassa purjehtivat, olivat kreikkalaiset petollisinta joukkoa,
mitä olla voi. Juurikuin ei meillä olisi ollut yhtä hyviä uroita
muinaisajassa -- vieläpä parempiakin! Missä Snorre on?"
"Takanasi hyllyllä."
"Oletko lukenut sen loppuun?" Abraham kohotti kätensä ikäänkuin
suojellaksensa itseään selkäsaunalta.
"Kyllä minä sinut opetan, senkin kurja kreikkalainen!" huusi rouva
Löfdal heittäytyen hänen kimppuunsa rauhoittaaksensa häntä, mutta
Abraham puolustihe käsin ja jaloin, ja pikku Marius nauroi, jotta oli
pöydän alle pyörähtämällään.
Taistelu loppui, kun rouva oli saanut tuuheat, vaaleat hiuksensa
silmillensä korvillensa, rintaneulansa lattialle ja rannehihansa
rypistyneiksi; Abraham iloitsi nähtävästi, Marius salaa.
"Tulkaa nyt", sanoi rouva, järjestettyään itseänsä, "niin saatte
kunnollisen kylvyn ainosnorjalaisessa kertomuksessa."
"Emme halua sellaista -- salli meidän päästä siitä!"
"Sinun täytyy! Rangaistukseksi siitä, että laiminlyöt Snorren, on
sinun nyt pakko itse kuulla, mikä mies hän on."
Hän alkoi lukea heille ja tekikin sen erinomaisen oivallisesti,
kertomuskielen kun tunsi hyvin ja oli siihen rakastunut. Hänen
isänsä, rikkaan Abraham Knorrin perhe Bergenissä oli, näet, rouvan
nuoruuden aikana ollut kokouspaikkana kaikelle, mikä sittemmin pysyi
norjalaisena ja ultranorjalaisena tuona versoavana sinikeltaisena
taantumisaikana.
Sinne kokoontui karkeita laivureita ja kaikellaisia kansallisneroja
-- joka laatua vähän sisältävä sekoitus, paitsi että kaikki oli
pelkkää norjalaista; sinne tulivat ensimäiset itsenäisyyden
harrastajat, kaikki innokkaita ja harvasanaisia, kankeisin
pystykauluksiin, sarvinapeilla -- norjalaisilla sarvinapeilla --
varustettuihin sarkahousuihin puettuja, jäykkäniskaisia miehiä.
Harvat olivat sanat, jotka he huuliltaan laskivat, mutta ytimekkäitä
ja selitettäviksi vaikeita kansan syvistä riveistä tulevia orakelin
lauseita ne olivat, sillä heidän täysinäiset sydämensä hehkuivat
rakkautta isänmaahan, vapauteen ja kansaan; ne paloivat puoleksi
käsitetyn rakkauden koko unettomalla epäilyksellä. He olivat
paatuneita ja leppymättömiä, kosk'eivät koskaan olleet varmoja siitä,
että olivat täydellisesti päässeet oikeuden perille; mutta he olivat
järkähtämättömiä ja uskollisia, koska jokin ääni sanoi heille, että
nyt sitä piti pysyttämän koossa.
Sellaisten miesten seurassa kasvoi Venni Knorr, ja olihan hän heidän
valkyriansa ja enemmänkin. Knorrin perhe oli vanha Bergenissä; se
peri sukupolvesta toiseen isänmaanrakkauden, kansallisen mielen,
vahvistuneen ja taisteluun altiin, kuten isänmaanrakkaus aina on,
missä vaan vieras veri on voitettu. Venni Knorr hehkui kansallisesta
ihastuksesta; hän oli valmis mihin uhraukseen hyvänsä vapauden ja
kansan puolesta; hän käytti kotikutoisia vaatteita, taisi "kielen" ja
oli vaan pahoillaan siitä, ettei enempää tarvittu.
Ja sitten hän eräänä kauniina päivänä meni kihloihin uuden
professorin, Karsten Löfdalin kanssa, joka ensiksikin oli syntyisin
vanhasta, tukkijäykästä tanskalaisesta virkamiesperheestä, ja josta
muuten ainoastaan tiedettiin, että häntä yliopistossa oli nyhjätty
eteenpäin ja että hän oli ollut suosittu kavaljeeri pääkaupungissa.
Kuinka paljon surua ja pettymystä tämä sentään sai aikaan.
Se oli tappio itse kansan omalle asialle; innokkaimmat sanoivat sitä
valtiosuruksi. Ja vaikka kuinkakin kernaasti jok'ainoa naimattomista
itsenäisyyden ja vapauden harrastajista olisi tahtonut itse saada
Vennin, olisi hän kuitenkin suonut tämän valkyrian kelle hyvänsä
kumppaneistaan mieluummin kuin että näin joutui moiselle keikarille
ja ulkokullatulle puoskaroitsijalle kuin Karsten Löfdal muka oli.
Tämä mielipide esiintyikin huomattavasti kuudessa niistä
yhdestäkolmatta Venni Löfdalille sepitetyistä runoista, jotka
tunnollisesti laulettiin hääpöydässä.
Se seikka, että Venni otti Löfdalin, oli käynyt seuraavasti. Venni
oleskeli vuoden aikaa Kristianian hienoissa piireissä; siellä oli
sinä talvena hovikin ruotsalaisine ynnä muine seurueineen.
Ja kun Karsten Löfdal tuli kotio kesken kaiken tämän -- kaikkia muita
kauniimpana, hienompana ja miellyttävämpänä ja päälle päätteeksi
norjalaisena -- joka norjalaisuus pitkän poissaolon kautta ulkomailla
oli saanut uutta virkistystä, niin Löfdalissa oli mitä kauneimpi
yhdistys siitä, mitä Venni rakasti kotoaan, ja eurooppalaisesta
hienoudesta, johon hän oli mieltynyt pääkaupungissa. Ja sitten
tulivat he kihloihin ja naimisiin.
Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin Venni havaitsi erehdyksensä;
vanhat ystävät eivät enää panneet vahvaa luottamustansa häneen,
vaikkei hänen sydämensä ollut entisestään muuttunut -- hän oli yhtä
norjalainen, yhtä rohkea vapaus-innossaan; vieläkin huonommin kävi,
kun hän muutti tuohon pieneen, vanhan-aikaiseen kaupunkiin, jossa hän
jäi ihan yksin miehensä ystäväin seuraan. Mutta erittäinkin kun hän,
kuten tänä iltana, luki asioita, jotka ihka elävänä asettivat hänet
nuoruutensa aatepiiriin, valtasi hänet jonkinlainen raskas tunne --
jokin aavistus siitä, ettei tämä hänen elämänsä jakaminen kahtia
voisi johtaa hyvään loppuun.
Abraham murti aluksi suuta Mariukselle, mutta vaipui pian miettimään
kovaa kohtaloansa. Marius sitävastoin kuunteli ja alkoipa häntä,
huvittaa nuo ankarat iskut oikealle ja vasemmalle, tuo alituinen
rauhattomuus ja miekan mittelö -- joka oli ihan hänen oman elämänsä
kaltaista haisueläinten joukossa.
"Tuossa tulee pappa", keskeytti Abraham.
Rouva vaikeni miehensä huoneesen astuessa, mutta luki itsekseen luvun
päähän asti, ennenkuin pani kirjan kiinni.
Professori oli paitahihoillaan kalvoiset ylös kiverrettyinä; hän
pyyhki käsiään pyyhiinliinaan kävellessään edestakaisin.
"Hyvää iltaa, pojat! Mitä sinä luet heille, Venni?"
"Snorrea!" vastasi Abraham myhäillen isälleen.
"Vai niin, no arvasinhan tuon. On sekin jotakin luettavaa
sivistyneille nuorukaisille."
"Urhoollisten esi-isäimme urotyöt?" vastasi rouva Venni valmiina
taisteluun.
"Urotyöt -- kai, kai! Salamurhaajia, rosvoja ja murhapolttajia
he olivat. Paljoa kernaimmin kuulen luettavan nopsajalkaisesta
Akilleesta tai keihästä heiluttavasta Hektorista. Eikö totta, pojat?"
"Totta", huusi Abraham ja Marius seurasi esimerkkiä.
"Minä en viitsi vastata teille", sanoi rouva Löfdal suuttuneena
asettaen Snorren paikalleen.
Professori jatkoi käymistään Abrahamin ja oman huoneensa välillä
pimeän käytävän poikki; hän sanoi välistä sanasen ja laski leikkiä,
kuten hänen tapansa oli pukeissaan tehdä.
Lähteissään lausui Venni: "Etkö pian tule minun luokseni, Abraham?
Hyvää yötä, pikku Marius! Sano äidillesi terveisiä!"
Mariuksenkin kotiansa lähdettyä, sanoi professori: "Kiltti poika, tuo
pikku Gottwald. Ihmeellistä, kuinka kuumaksi teidän kahden välinne
viime aikoina on tullut."
"Hän on paras ystäväni", lausui Abraham hieman epävarmasti.
"Paras ystävä!" toisti isä ja nauroi vähäsen, "nuo ystävyydenliitot
kuolemaan asti, joita poikana ollessa ollaan niin valmiita sitomaan
-- niin, niin, kyllä minä tunnen ne! Onni on, ett'ei niistä
tavallisesti tule sen enempää. Onni on, sanon, sillä hankalaa olisi,
etenkin niille meistä, joiden pitää päästä pitkälle tässä maailmassa,
jos sellainen poikana solmittu ystävyyden liitto todellakin
velvoittaisi meitä johonkin -- kuolemaan asti."
Abraham ei näkynyt oikein ymmärtävän ja toinen jatkoi: "Katsoppas,
koulupojat ovat yhdenvertaisia tai melkein saman-arvoisia, mutta
koulusta päästyään he hajoovat mikä mihinkin toimeen, ja elämä tekee
heidät hyvin pian sangen erilaisiksi. Ajatteleppa itse, kuinka
mahdottomaksi käy jatkaa sellaista poikaystävyyttä, jos esim. toinen
kohoaa korkealle yhteiskunnassa, sillä välin kun toinen alenee tai
jää alkuperäiseen asemaansa. Juuri siitä syystä on niin viisaasti
järjestetty, että itse elämä pitää huolta siitä, että moiset
ystävyyden siteet kestävät ainoastaan niin kau'an kuin ovat vahinkoa
matkaan saattamatta."
"Totta kyllä, mutta tuleehan Marius opintojansa jatkamaan", puhkesi
Abraham sanomaan.
"Aivan oikein, aivan oikein, enhän minä sitä tarkoitakaan; enkä minä
myöskään erittäin Mariusta ajatellut. Eihän hän sille mitään voi --
tarkoitan, että hänen suhteissaan on jotakin, jota et voi käsittää ja
josta sinun ei tarvitse välittää; hän kyllä on hyvä ja kiltti poika,
jonka kanssa kernaasti saat seurustella. Tahdoin vaan varoittaa sinua
tuollaisen herkkätunteisen, elin-ijäksi kestävän ystävyyden suhteen;
tiedäthän, etten voi kärsiä hemmottelevaisuutta; sellainen ei sovi
meille miehille."
Abrahamille oli aina mieleen, kun isä siten kohteli häntä kuin
nuorempaa ystävää; erittäinkin oli hän hyvillään, kun tuli luetuksi
miesten joukkoon. Viittaus siihen, että Mariuksen perhesuhteissa
jotakin oli hullusti, herätti hänen utelijaisuutensa, mutta isän
katsannosta näki hän, ett'ei saanut kysyä.
Professori Löfdal oli pukeutunut uudestaan, hän otti puhtaan
nenäliinan ja läksi hyräillen viettämään tunnin illallisen edellä
klubissa. Hänen elämänsä oli hyvin säännöllinen, hänen ulkoihmisensä
oli hieno ja hyvin hoidettu, ja kaikki hänen mielipiteensä olivat
valmiit ja sievästi hänen hyvässä päässään järjestetyt.
Vaikka hän todellisuudessa oli ainoastaan muutamia vuosia vaimoansa
vanhempi, näytti ikäeroitus paljoa suuremmalta. Hän oli näet
nuoruudestaan asti koettanut näyttäitä arvokkaalta; _hän_ piti
vanhasta ja vakaasta ja siitä, millä oli vahvat juuret; Venni sitä
vastoin haaveksi kaikkea uutta, toivorikasta ja ripeästi kasvavaa.
Siitä syystä tulivatkin he vähitellen niin erilaisiksi sekä
sisällisesti että ulkonaisesti.
Kun joku kysyi Löfdalilta, miksi hän oli jättänyt pääkaupungin
ja kunniakkaan professorinviran, jota hänelle tarjottiin niin
nuorella ijällään, haudatakseen itsensä tähän kaikkia muuta paitse
tieteelliseen kaupunkiin, kertoi professori mielellään erään
historian avioliittonsa ensimäisiltä vuosilta.
"Vaimoni on, kuten tiedätte, bergeniläinen, bergeniläinen
sielustaan ja mielestään. Hän on luonteeltaan ilokas ja innostuva,
josta syystä hänen tarvitsee elää virkeiden ja hellätuntoisten
henkilöiden seurassa; voittehan siis ymmärtää ett'ei Kristiania
ollut hänelle sovelijas olopaikka. Minä puolestani olen, jos niin
saan sanoa, eurooppalainen, voin viihtyä melkein missä hyvänsä
-- paitsi Bergenissä, en vaan, sen voin vakuuttaa, Bergenissä
niistäkään hinnasta! No niin, hän tahtoi, maksoi mitä maksoi, pois
Kristianiasta, ja sitten teimme toisillemme mieliksi ja valitsimme
tämän kaupungin asuinpaikaksemme."
Tämä kertomus oli melkein totta, ja jos hänellä oli ollut muita syitä
muuttamiseen, olivat ne kumminkin hänen salaisuutensa. Pahaa suovat
ihmiset väittivät aina, ettei Karsten Löfdal koskaan olisi jättänyt
yliopistoa, jos hänen asemansa olisi ollut täysin tyydyttävä. Seikka
kyllä oli se, että hän taitojensa puolesta oli jokseenkin ontto,
jotta nuoremmat kandidaatit välistä uhkasivat oikein toden teolla
panna hänet piukalle.
Vaikka hänellä olikin vahva tuki selän takana ja vaikka hän
katsantokantansa mukaan oli täydellisesti yliopiston hallitsevan
hengen mukainen, oli hän kuitenkin kyllin viisas ottamaan vaaria ajan
merkeistä. Hän vetäysi takaisin, kun tuulta vielä oli purjeissa,
ja meni matkaansa vähentymättömällä maineella kuin maan paras
silmälääkäri ainakin.
Kaupungissa, jossa hän nyt asui, hoiti hän mielensä mukaista
kotilääkäri-patriikkiansa, ainoastaan sattumalta työskennellen
erikois-alallaan ja pitäen tieteellistä mainettansa hengissä
kirjoittamalla varovaisia pätkiä koti- ja ulkomaan aikakauskirjoihin.
Hänen vaimonsa suuri omaisuus pani hänet tilaisuuteen viettää
surutonta, ylöllistä elämää, jommoista hän tarvitsi. Täytyihän
miehen, jonka nimi oli kuuluisa tieteen alalla, joka kirjoitti
ranskaksikin eikä sen lisäksi ollut köyhä ja repaleinen,
vaan päin vastoin voi kilpailla rikkainten kauppiain kanssa
vieraanvaraisuudessa ja loistossa -- täytyihän sellaisen miehen
päästä korkeaan ja vallitsevaan asemaan tuossa pikkukaupungissa.
Niin olikin professori Löfdalin laita; hänen vaikutusvaltansa oli
melkein rajaton; sitä paitsi kunnioittivat ja rakastivat kaikki, sekä
miehet että naiset, häntä; ainoa seikka, jolle vähäsen naurettiin,
oli hänen halunsa anastaa itselleen äänenvuoro ja puhua kauan ja
korein sanoin opettavassa muodossa.
Illallista syödessänsä kertoi Marius Gottwald taukoamatta
Abrahamista; mutta hänen äitinsä ei voinut saada päähänsä, kuinka
rouva Löfdal taisi tapella poikansa kanssa.
"No, ymmärräthän, että se oli leikkiä!" huusi Marius loukkaantuneena,
"käsitäthän että se tapahtui leikillä."
"Käsitän, käsitän, tietysti!" vastasi rouva Gottwald rauhoittaakseen
häntä, mutta ei hän kuitenkaan voinut saada päähänsä, kuinka hän
koskaan voisi tapella pikku Mariuksensa kanssa, vaikkapa se vaan
tapahtuisikin leikillä.
Rouva Gottwald, joksi häntä kaupungissa, kohtelijaasti kyllä,
sanottiin, vaikka kaikki tiesivät, ettei hän ollut naimisissa, oli
monta vuotta sitten tullut idästä päin pieni poika ja vähän rahoja
mukanaan. Professori Löfdal, jolle hänellä oli suosituskirja eräältä
virkaveljeltä, toimeen pani hänelle pienen muotikaupan, jota rouva
Löfdal kaikin tavoin edisti.
Myymälän takana oli hänellä pieni salinsa, ja vieressä oli Mariuksen
ja hänen makuuhuoneensa; sitä paitsi sisälsi tuo pieni huoneusto
keittimön ja etehisen; toisessa kerroksessa asui pari hyyryläistä.
Heti syötyänsä sanoi Marius: "Pane nyt tuo hattu pois käsistäsi,
mamma -- meidän pitää ruveta lukemaan."
"Aiotko lukea vielä enemmän tänään, pikku poikaseni? Olethan lukenut
koko iltapuolen; levähdetään tältä päivältä, kello on heti yhdeksän."
"Luulenpa, että olet tullut hassuksi, äiti; ymmärräthän toki, että
minun täytyy lukea."
"Sen kyllä ymmärrän, mutta mitä olet tehnyt Abrahamin luona koko
illan?"
"Me olemme lukeneet kaikkia muita aineita; latina vaan vielä..."
"Ettekö lue latinaa yhdessä?"
"Luemme kyllä, mutta katsoppas, Abraham ei välitä selvittää lauseita
niin tarkasti; sitä ei hänen sitä paitsi tarvitse tehdäkkään, sillä
hän taitaa sen ilmankin. Mutta minun täytyy lukea enemmän, muuten
suuttuu Aalbom ja kertoo rehtorille."
"Älä nyt sentään lue enää pikku Mariukseni; se ei ensinkään ole
hyvä sinulle" -- rouva tahtoi vetää hänet luoksensa, mutta pojalla
ei ollut aikaa sellaiseen, hän raasti itsensä irti ja otti kirjan
käteensä.
"Tästä alamme, mamma: _tum vero Phaêton_ -- nyt pitää sinun kysyä
joka sana uudestaan."
Rouva Gottwald parka oli todella oppinut kyselemään; mutta kun hän
ei ymmärtänyt sanaakaan vastauksista, oli tuo kyseleminen jokseenkin
väsyttävä loppu työpäivälle; ei edes hänen ihmettelynsä pojan opin
suhteen voinut aina pitää hänen silmiään auki.
Kuitenkin lausui hän koneellisesti latinalaisen sanan, jonka jälkeen
Marius yhtä jonoa sanoi kaikki mitä siitä sanasta oli lausuttava ja
sitten mentiin seuraavaan.
_"Candescere"_ -- luki rouva Gottwald unelijaasti.
_"Candecere -- candi -- candes -- can"_ -- pikku Mariuksen kasvot
lensivät tulipunaisiksi, ja sormet, jotka tähän asti rauhallisesti
olivat näperrelleet nenäliinaa, hyppivät nyt kirjasta kirjaan, kun
hän tuskallisena haki Madvigia.
Rouva Gottwald tuli silmänräpäyksessä varsin valveillensa; hän tunsi
nämä kohtaukset. Yht'äkkiä voivat Mariuksen taitovarat sanoa stop
tykkänään, ja silloin tuli hän ikäänkuin järjenvikaan. Silloin ei
auttanut mikään muu keino kuin saada hän levolle, mitä pikemmin sitä
parempi.
Äiti tarttui sen vuoksi hänen ranteihinsa sanoen: "Nyt, Marius
poikaseni, et millään ehdolla saa lukea enempää; tule nyt nukkumaan
koko tuon talkoon perästä; minä olen varma, että taidat sen huomenna."
"Ei, ei, äiti kulta, päästä minut; minun täytyy saada siitä selko
-- silmänräpäys vaan! minä tiedän missä se on -- ole kiltti ja
laske minut!" Hänen suuret, pelästystä osoittavat silmänsä pyysivät
niin liikuttavasti; mutta äiti pysyi urhollisena ja puoliksi
houkuttelemalla, puoliksi väkisin sai hän pojan makuuhuoneesen.
Mutta riisuessaan häntä, kuuli rouva Gottwald hänen koko ajan
jupisevan latinaa; ja kauan aikaa hänen nukuttuansa, värähteli hänen
kätensä, josta äiti piti kiinni, ja hänen päänsä oli kuuma ja kuiva.
Rouva Gottwald istui kauan valveilla. Raskaat häpeän, katumuksen ja
masennuksen synnyttämät ajatukset tulivat tavallisuuden mukaan ja
asettuivat päävieraitten tavoin ylt'ympäri pientä sänkyä, tuijottaen
häneen.
Mutta hän ei niistä tänä iltana välittänyt; hänen silmänsä eivät
kääntyneet noista kalpeista kasvoista heikkoutta ja surua osoittavine
piirteineen suun ympärillä ja sinisine varjoineen silmäin alla.
Rouva Gottwald oli kyllä kokenut sanoa siitä rehtorille, tuosta
latinasta, mutta eihän hänen asemassaan olevan yksinäisen naisen
ollut niinkään helppoa sitä tehdä, erittäinkin kun rehtori autti
Mariusta eteenpäin ja piti hänestä paljon juuri tuon latinan takia.
Piirilääkäri Bentzen vastusti myöskin periaatteellisesti tuota
nykyis-aikaista lörpötystä lasten liiallisesta rasituksesta koulussa;
jos edes olisivat oppineet niin paljon latinaa ja saaneet niin paljon
selkäänsä kuin hänen nuoruutensa aikana, mutta nyt hemmoteltiin ja
lelliteltiin, jott'ei muuta voinut kuin suuttua sellaisesta!
Pikku Mariuksen piti vaan saada voimallista ruokaa ja juosta
raittiissa ilmassa, eikä hänen myöskään tarvinnut perin paljo lukea.
Niin, -- kaikki oli varsin hyvin; olivathan ihmiset hyvänsuovia häntä
kohtaan. Mutta katsoppa kuitenkin, kuinka kummallisesti poika makaa
ja hieroo ohimojansa!