Pikku Marius oli Abrahamin paras ystävä ja Abraham oli pikku
Mariuksen ihanne.
Heidän oli tapana lukea läksyjänsä yhdessä Abrahamin luona, eikä ole
helppoa tietää, mitenkä Marius olisi suoriutunut koulussa, ellei
hänellä olisi ollut tätä turvaa. Pikku Marius oli, näet, niin heikko
kaikissa -- paitsi latinassa. Mutta latina oli hänen lempiaineensa,
sitä hän osasi.
Ei ollut ainoatakaan muotoa, ei epäsäännöllisyyttä tai sääntöä, ei
poikkeustakaan kätkettynä Madvigin monisoppisen teoksen kaukaisimpaan
piilopaikkaan, jota ei pikku Marius tuntenut, jos häneltä siitä
selkoa tahtoi.
Aina ensipäivästä asti, jolloin rehtori antoi heille _mensa_-sanan
sijoiteltavaksi, oli Marius kunnostanut itsensä.
Rehtori oli näet itse ollut hänen äitinsä luona, ja sanonut että jos
pikku Marius tahtoi olla ahkera, saisi hän lukea; rehtori hankkisi
hänelle vapaapaikan koulussa ja pitäisi häntä sittemminkin silmällä.
Tämä oli Mariuksen äidille ilahuttavaa ja suureksi avuksi; sen tähden
teroittikin tämä pojan mieleen, mikä suosio rehtorin puolesta oli,
että hän saisi lukea, jos tulisi taitavaksi latinassa, sillä se oli
tarkoitus.
Tästä syystä menikin joka sana rehtorin suusta suoraan Mariuksen
päähän ja tarttui siellä kiinni kuni naula seinään.
Mutta vaikka hänen päänsä oli avara ja, oikeastaan liiankin iso
muuhun ruumiiseen verraten, jäi vähitellen kuitenkin liika vähän
tilaa kaikille muille opittaville aineille.
Rehtorin latina levisi, otti takavarikkoon koko hänen
vastaan-ottavaisuuskykynsä, käytti hyväkseen koko muistin ja kasvoi
kuin tahkiaismetsä tarussa, peittäen kaikki piilopaikatkin, jotta
koko luku- ja tiedonhalu, joka muuten ehkä olisi versonnut, tykkänään
kutistui ja hänestä tuli, kuten rehtorin ylvästellen oli tapana
sanoa, puhdasverinen latinalainen.
Edestakaisin pitkin luokkaa käveli rehtori hieroen käsiään silmät
ihastuksesta loistavina, kun pikku Marius pelotonna riensi eteenpäin
lopottaen päätteitä ja muotoja, jotka voivat saada ihmiskielen
pois sijaltaan horjahtamaan; ei koskaan ainoatakaan vikaa, ei
pysäystäkään, silmät yhäti rehtoria seuraten ja sormet nenäliinasta
peloittavia rottia solmien neljästi hän eteenpäin:
_monebor_,
_moneberis_,
_monebitur_,
_monebimur_,
_monebimini_,
_monebuntur_.
"Oikein, poikaseni, aivan oikein", sanoi rehtori; hän ei voinut
ymmärtää, että pikku Marius muissa aineissa edistyi niin kovin
hitaasti.
Kaikki opettajat valittivat ja rehtorin oli pakko silloin tällöin
olla ankara lemmikkiänsä kohtaan, varoittaa ja nuhdella häntä; olipa
hän pari kertaa huomauttanut Mariusta vapaapaikasta, joka tällä oli
ja jota hän ei saisi menettää.
Mutta kaikki oli unohdettu, kun Marius taas sai vaikean
konjugatsioonin kanssa tepastella, ja rehtori taputti häntä päähän:
"No niin, pikku Marius, kyllä matematiikka ja muut aineet alkavat
selvitä, kun tästä tullaan vähän isommaksi ja saadaan enemmän lihaa
luiden ympärille. Latinassa olet pikkanen professori."
Rehtorilla oli todellakin tuo kunnianhimoinen unelma päässä tehdä
pikku Mariuksesta jotakin suurta, jotakin oppinutta, jotakin Madvigin
vertaista; silloin tyytyisi hän itse siihen, että häntä sanottaisiin
siksi, joka oli johtanut lapsen kasvatusta ja nuorukaisen ensimäisiä
askeleita parnassia kohden.
Pikku Marius seurasi mukana, suuriakaan siitä välittämättä, minne
mentiin. Hän oli kaikkein opettajain ja kumppanien yksimielisen
tuomion mukaan hirveän lapsellinen, eikä hänen oikeastaan olisi
pitänyt istua niin korkealla luokassa, mutta latina se sen teki.
Siitä syystä olikin hän tulemaisillaan jonkinlaiseksi syntipukiksi
luokalla, kun Abraham otti hänet turviinsa. Abraham oli sekä
voimallinen että sangen perehtynyt aineihinsa, ja sitä paitsi oli
hänellä jonkinlainen asema, professori Löfdalin poika kun oli.
Marius oli aina jumaloinnut Abrahamia etäältä; mutta kun heistä nyt
tuli mitä paraimmat ystävät, tuli hän melkein mielipuoleksi ilosta.
Kotio äitinsä luo tultuaan jutteli hän lakkaamatta Abrahamista,
ja kun he istuivat ja lukivat yhdessä, oli hän alituisesti
sanomattomasti ihastuksissaan.
Syy siihen, että Abraham otti hänet turviinsa, oli se, että rouva
Löfdal eräänä päivänä oli sanonut pikku Mariuksen äidin olevan kovin
onnettoman, yksinäisen ja hyljätyn. Nämät sanat painuivat hänen
mieleensä, ja kun hän seuraavalla kertaa näki kumppanien kiusaavan
ja haisueläinten ajavan Mariusta takaa, esiintyi hän äkkiä tämän
puolustajana; sen jälkeen ei viipynyt monta päivää, ennenkuin he
tulivat ystäviksi.
Abrahamilla ei ollut mitään tuota hiljaista jumaloimista vastaan;
ja sitä paitsi oli hänelle, joka jo puolen vuotta aikaa oli ollut
toivottomasti rakastunut, suureksi lievitykseksi voida ilmoittaa
kaipuunsa, valituksensa, toiveensa ja tuskansa pikku Mariuksen
uskolliselle sydämelle.
Pikku Marius istui ja ammotteli. Kyllähän hän oli pitänyt Abrahamia
suuressa arvossa: mutta että hän oli niin suuri, niin ylevä:
rakastunut, todella rakastunut -- siihen ei Mariuksen ymmärrys
ulottunut ja siitäpä syystä hän alkoi osoittaa Abrahamille
rajattomampaa kunnioitusta.
Marius kasvoi itsekin mielestään kantaessaan puolta tästä
onnettomasta salaisuudesta; ja kohdatessaan ystävänsä rakkauden
esineen kadulla -- se oli yksi rovasti Sparren täysikasvuisista
tyttäristä -- loi hän tähän suuret tummat silmänsä puoleksi nuhdetta,
puoleksi salaista tietoa osoittavalla katseella.
Eräänä iltapuolena tuli Marius Abrahamin luoksi lukemaan. Tämä istui
pää kättensä välissä, katsella tuijotti pöydänkantta eikä näyttänyt
huomaavan, että joku tuli huoneesen.
Pikku Marius astui varovasti ystävänsä luo laskein kätensä hänen
olallensa. Abraham syöksähti ylös hurjistuneena ja voimatta koota
ajatuksiansa. Mutta silloin katseli pikku Marius häntä niin
myötätuntoisesti suurilla, kosteilla silmillään, että tuntui
onnettomasta rakastajasta oikein hyvältä.
"Oletko nähnyt häntä tänään?"
"Älä puhu hänestä! Älä mainitse hänen nimeänsä! Kuuleppa, Marius,
jos olet ystäväni, niin vanno, ettet koskaan enään mainitse hänen
nimeänsä -- vanno!" "Minä vannon", kuiskasi pikku Marius liikutettuna.
Tämä rauhoitti toista. Hän istui taas, peitti kasvonsa käsillään ja
huokasi. Siten istuivat he pari minuuttia.
Vihdoin lausui Abraham kumealla, kaihoisella äänellä ja katsahtamatta
ylös: "Hän on uskottomasti pettänyt minut; kaikki on lopussa -- hän
on kihloissa!"
Marius päästi hiljaisen parkauksen; mutta hän ei rohjennut kysyä
mitään valansa tähden.
Vielä hetkisen vaiti oltuansa jatkoi Abraham raukealla äänellä:
"Telegrafisti Eriksenin kanssa!"
"Hänen kanssaan!" huudahti Marius. "Hän on koettanut suorittaa
ylioppilastutkinnon, mutta sai molemmilla kerroilla siipeensä aika
tavalla!"
"Onko se totta, Marius?"
"Niin totta kuin että istun tässä! Mamma on itse puhunut siitä; hän
tuntee Eriksenin."
Abraham hymyili ilkkuen.
"Minä en tapa häntä, Marius."
"Mietitkö sitä?"
"Ensimäinen ajatukseni oli: verta -- hän tai minä. Mutta nyt kostan
toisella tavalla."
Hän pyyhkäsi hiukset otsaltaan, otti kirjat hyllyltä ja viskasi ne
pöydälle: "Aletaan matematiikasta; ei sanaakaan enää tuosta asiasta!"
He lukivat nyt matematiikkaa yhdessä siten, että Abraham, joka
ymmärsi todistukset, luki ja selitti ne ja joka kerta kun hän kysyi:
"ymmärrätkö?" vastasi Marius myöntävästi -- joka oli valhetta, sillä
hän ei milloinkaan ollut ymmärtänyt sanaakaan matematiikkaa ja
kaikkein vähimmin tänään.
Lopetettuansa kaikki seuraavan päivän läksyt, löi Abraham viimeisen
kirjan kiinni sanoen: "Niin tahdon minä kostaa!"
Marius tuijotti häneen ja kirjaan.
"Työtä tekemällä, ymmärrätkö! Ja kun sitte tulen kotio yliopistosta
arvolauseella _cum laude_ tai ehkä _laudatur_ ja kohtaan Eevin kurjan
telegrafistinsa keralla, silloin katsahdan häneen niin, kuin tiedät
minun voivan katsoa; ja se on oleva kostoni!"
Abraham rypytti kulmakarvojaan ja tuijoitti Mariukseen; ja _hän_
tunsi, että tämä oli oleva mitä hirvein kosto.
"Tuossa tulee mamma." Hän kuuli vanhempainsa huoneen ovea avattavan,
jonka hänen huoneestaan eroitti kapea, kyökkiin johtava käytävä.
Rouva Löfdal astui sisään kädessä lautanen omenia ja pähkinöitä
täynnä.
"Hyvää iltaa, pikku Marius! Kuinka äitisi voi?"
"Kiitoksia kysymästä, hyvin", vastasi hän ja nousi tuoliltaan vähän
ujona.
"Tehkää hyvin, poikaseni, ja syökää! Minusta tuntui kuin
tarvitsisitte jotakin virvoittavaa kaiken tuon kuivan opin
jälkiruaksi, jota ajatte päähänne, poika parat."
Hän puhui ripeätä, sointuvaa Bergenin murretta ja myhäili,
kokoeissaan silittää Abrahamin tukkaa, joka vielä muistutti
toivottomasta rakastajasta.
Rouva Löfdal oli hyvin kaunis ja niin nuorekas, että hänestä aina oli
hauskaa esitellä vieraille pitkää neljän-, viidentoista vuotiasta
poikaansa. Kun Karsten Löfdal tuli kotio Pariisista muassaan
mitä loistavimmat todistukset silmälääkäreiltä ja käytökseltään
ranskalaisena, myöntyi hän heti Löfdalin naimaesitykseen, ennen kuin
vielä oli täyttänyt kahtakymmenettä ikävuottansa; Löfdal oli neljä,
viisi vuotta häntä vanhempi.
Rouva Löfdal istui poikien väliin ja alkoi maistella omenaa.
"Mitä roskaa teillä on huomiseksi? Kertokaapas."