Viepä Kevätär nyt muinaiselle Forumille, kirkkaana huhtikuun päivänä.
Vie alas pieneltä Pietron piazzalta, kautta siimeisen, ruohoisen kadun,
alas harjulta, jolla seisoi Neron kultatalo: sen kohdalla nyt piilipuu
on suloisen vaaleassa ritvassa. Tuossa avautuu eteen Forumin aukeama,
ensin Colosseum. Kullankellervässä autereessa kylpevät pyöröteatterin
kaaripiirit, kolmikertaisina, päällekkäin. Kuiva hietapöly lentää
pilvenä. Tuolla johtaa muinainen Via Sacra oikealle, Forumille, Rooman
ja Venuksen templin raunioiden ohi.
Via Sacralla aurinko paistaa, pyhällä tiellä, jonka sileitä paasia
satojen sukupolvien jalat ovat astelleet. Se vie Tituksen riemuportin
alitse, joka hohtaa korkealla kannaksella valkeana kuin lumi. Portin
holvista aukeaa eteen koko vanha Forum; vasemmalla humisee Palatinuksen
raunioilla piiniapuisto, oikealla kalahtelevat keskiaikaisten kirkkojen
kellot ikuista rauhaa. Mutta kauimpana edessä kohoaa Capitolium,
keskellä siro kellotorni.
Forumilla, tuossa vasemmalla tavernoissa ja kellareissa versovat
pensaat täynnä keltaisia kukkia. Muinaisilla pihoilla tuoksuvat
syreenimetsiköt. Raunioiden keoilla ja sortuneilla seinillä hohtavat
unikot. Kuin punainen matto. Muutamat sorakasat ovat aivan narsissien
tai iriksien peitossa. Alhaalta taas, etäältä, hohtaa marmorinvalkea
Forumin pääpaikka; temppelien pylväät, voittopatsaat, riemuportit.
Kevätaurinko kulki Forumin poikki, kultaisena, tummanpuhuvalla
taivaalla. Palatinukselta hyökkäävät suihkuojat kohisivat. Kirkkojen
kellot kalahtelivat, Capitoliumin tornikello helähti tunti tunnilta.
Sanomaton hiljaisuus. Vestan neitseiden atriumissa marmorialtaassa
välkkyi vesi kuin myrkynsininen peili, -- ja altaaseen kuvastuivat
mustanpunaiset ruusut, -- hymyillen tummaa, salaperäistä hymyänsä.
Kirkkaina seisoivat ympärillä vestaalien kuvapatsaat.
Silloin tuntui siellä usein kuin vanhat jumalat eivät olisikaan
kuolleet. "La résurrection des dieux" soitti mielessä! Ne nukkuivat
vain levon unta muinaisuuden paatten alla.
Hyvä oli levätä puitten varjossa, ja antaa entisten kevättarujen herätä
mielessä.
* * * * *
Muinoin eli Roomassa kreikkalainen kuvanveistäjä, nuori, nimeltä
Feidon. Kirkas ja riehakas hän oli, keskellä aikaa, joka oli jo
kultakauden loppua, sillä hilpeät vanhat jumalat alkoivat riutua,
ja sijaan tuli raskaita, kalvaita hahmoja: idän jumalat, Mitrat
ja Osirikset. Mutta nytpä, kun hän eräänä kevätaamuna astuu
asunnostansa kadulle, hän on synkeä. Huomenna on Floran juhla, ilon
ja jälleenheräämisen. Viikon hän on ollut synkeä, laihtuneet hänen
kasvonsa ja katkeruuden riuduttamat. Mantelipuut ovat kukkineet hänen
asuntonsa edustalla, hymyillen kuin vuoriston raikas lumi kaukaa,
mutta hän ei ole niiden kukintaa huomannut. Hänen silmänsä ovat olleet
kääntyneet häneen itseensä, synkkiin mietteisiin, ratkaisemattomaan
pulmaan. Niin, mantelipuut olivat kukkineet ja tulleet punertavan
ruskeiksi, hurmeen värisiksi, ja tekivät nyt jo pientä hedelmää,
mutta ei hän ollut niitä huomannut, Feidon. Niin myös kirsikkain
kevätloistoa ei ollut havainnut. Ja nyt, viime yön, olivat satakieliset
viserrelleet hänen asuntonsa pihalla, mutta niiden laulu oli häntä
vaivannut, herättänyt hänet kuolontuskaan unohduksen halauksesta. Niin
hän kulki synkissä ajatuksissa, valvoneena, kaidoille kaduille ja
tuli kiertäen keskustaan Forumille, jossa pilaristot aamuauringossa
paistoivat ja viirit liehuivat aamutuulessa. Sielläpä jo väki hälisi,
ja kirjavat vaunut vierivät, kuormanansa kevätkukkien uhkeutta,
ruusujen punaa ja narsissien valkeutta. Huomennahan oli kevään ja
Floran juhla. Siksi oli pylväiköt kaunistettava seppeleiltä ja
kukkaisköynnöksillä, siksi oli torilta vilinää ja huimaa riemun
huisketta. Sinne Feidon kulki ajatuksissansa. Mutta kun hän tuli
tuonne ilon ja riemun paikkaan ja kohotti kasvojansa, niin hän
kuin heräsi, hän säpsähti: hän luuli kaikkien juhlan valmistajain,
naisten ja nuorten miesten, itseään katselevan, surkutellen hänen
onnettomuuttansa. Tietysti eivät nuo sadat oudot hänen suruansa
tienneet, eivät häneen katselleet. Mutta kiireesti hän kuitenkin
väistyi torilta, temppelien vieritse, kaidalle sivukadulle, katosi
hammasta purren. Ja sitten hän, aamuviileässäkin, kulki kadun
synkeätä varjopuolta, ikäänkuin aurinkoa ja sen kultavaunuja vihaten.
Niin hän kulki ja joutui vihdoin minne jalka vei: keisarikukkulan
taakse suureen puistoon, toisen kukkulan rinteille; ja asettui sinne
piiniain siimekseen. Siihen hän istahti penkille, pää kumarassa,
kulmat varjossa, suihkualtaan eteen, jonka kupeissa lähdeneidot ja
faunit löivät leikkiänsä. Mutta kas, kun hän istui, niin kiemurteli
suihkulähteen luo auringonläikkään hänen eteensä vihreä käärme. Hän
ei sen tuloa huomannut, se asettui kiemuraan lämpöiselle paadelle ja
nukahti siihen. Mutta kun Feidon sattui kasvojansa kohottamaan, niin
_käärmeen_ hän nyt huomasi, vaikkei ollut kirsikkapuiden suloista
valkeutta nähnyt. Ja hänet valtasi vimma, hän nousi ylös, ja matelijan
varalta, joka hänelle peljästyneenä hampaitansa näytti, hän tempasi
puun oksan ja pieksi kyyn veriseksi vyyhdeksi, ikäänkuin sille vihansa
purkaakseen. Mutta siitä hän väsyi, ja istahti taas penkilleen varjoon,
ottaen poveltaan pienen punaisen kiven, ja alkoi leikata siihen
strutsin sulkaa, tumman Osiris-jumalan ikuisuuden merkkiä.
Mistäpä sitten syyt tähän kärsimykseen, ja tumman kiven muovailuun,
josta kuulsi Osiriksen, tuonelan uskollisen herran, merkit? Feidon
oli lemmestynyt aikaa sitten roomalaisnaiseen, -- nimeltä Flora,
hänkin, -- saamatta vielä täyttä vastinetta rakkaudellensa. Tällä
naisella, kauppiaan vaimolla, oli vartalo hyväiltävä ja hyväilevä,
hipiä valkea, otsa raskas, kädet kuin helmiäinen, luodut hyväilyä
varten. Pari kuukautta sitten he olivat tavanneet toisensa Osiriksen
temppelissä, jota Feidon koristi kelloin ja lootuskukkaisin ja jossa
Flora joka päivä kävi, sillä hänellä oli nuoressa suloudessansa
painumus mietiskelyyn, punnintaan, kaivaten suloisen Isiksen tavalla
uhrautumista jollekin, koska hänen puolisonsa päivät kuluivat poissa
hänen luotansa kauppahuolissa. Niin oli nuori nainen kaivannut, ja
itämaisen temppelin hämäryydessä vaipunut jalon, ankaran Osiriksen
oppeja miettimään, ja luvaten olla tuolle oikeuden jumalalle iäti
uskollinen, teki hyvää elämässään, ja kävi joka päivä rukoilemassa ja
uhraamassa Osirikselle. Siellä, vasaransa iskujen seisattuessa, Feidon
oli lemmestynyt hänen vartalonsa kauneuteen ja hänen äänensä kärsivään
suloon, ja Flora taas nuorukaisen kirkkauteen, hänen nuorekkuuteensa
ja lootuskukkiinsa, joita hän esipihan pilarien päihin veisti. Siitä
päivästä ei naisella ollut enää rauhaa. Kun hän vaelsi kukkinensa
temppeliin, niin hän tiesi, että hän siellä näki Feidonin ja että hän
halusi hänet nähdä. Mutta hänet vain: siispä hän kääntyi takaisin, kuin
Feidonia paetaksensa. Tieltä hän palasi kuitenkin, ja kävi temppelissä
yhä uutterammin, tuskissaan, että hän jumalansa pahoittaisi, myös
peljäten, ettei siellä ehkä nuorukaista tapaisikaan. Mutta Feidonhan
oli siellä melkein aina; ja kun Flora oli kulkenut esipihan kautta
hänen ohitsensa temppelin hämärään ja laskeutunut alttarin eteen, sai
Osiris hänen sielussansa Feidonin muodon ja kirkkaat silmät. Silloin
hän nousi ylös ja pakeni pois, palataksensa temppeliin jälleen.
Yhä hartaammin hän rukoili utuista Osirista, ja kun hänen luomensa
uneen ummistuivat, niin unessa astui Osiris hänen luoksensa. Ja
siellä Feidon ja Flora tutustuivat toisiinsa. Feidon näytti hänelle
veistoksiansa, joista he keskustelivat; niinpä he yhdessä koristivat
jumalan monipihaisen temppelin. Ja kun Flora kuunteli Feidonin ääntä,
niin hänen täytyi sulkea silmänsä, hän tunsi suuren onnen siinä, kuin
ei olisi tiennyt, Osirisko hänelle puhui ja nauroi, vai Feidon, vaippa
olkapäällä, vasara kädessä. Ja kun Feidon huomasi hänet sellaisena,
niin hän oli kyllin onnekas.
Niin kului monta aikaa iloisesti; mutta kun heissä rakkaus kasvoi, ja
lemmen täyttymyksen piti tulla, kas silloin Feidon sai kokea outoa,
avatessaan sydämensä Floralle pilariston hämärässä, kiihkeitä sanoja
lausuen. Flora väistyi valkeana; huulet hehkuen ja silmät loistaen,
mutta väistyi pois. Ja kun he sitten tapasivat, niin Flora sai
sanotuksi, ettei se tapahtuisi koskaan, niin suuresti kuin hän Feidonia
rakastikin. Poishan olivat Floran sydämestä väistyneet kirkkaat entiset
jumalat, ja paikalle tulleet itämaiset, hämärät ajatukset, oikeuden
Osiris, joka punnitsee ihmisten tekoja kultavaaoin, hallitsee ruoskalla
ja valtikalla. Annetut lupaukset, toiselle vannottu uskollisuus,
niiden unohtamus oli Osirikselle rikos, joka rangaistaan pitkällisellä
tuonelalla.
Mutta Eros taisteli itämaan hirviöitä vastaan. Jo salli Flora Feidonin
tulla kotiansa, hänen kammioonsa, ja hänen suudella noita haluttuja,
hehkuvia huulia. Mutta kun Feidon silloin anoi kirkkainta, puhkesi
Flora kyyneleihin, ja hänen sanansa näyttivät olevan kuin kallio. Ja
kun nuorukainen tuskan ja uhkaustensakin jälkeen valitti, ettei Flora
häntä rakastanut kuten vakuutti, -- silloin sinkautti Flora auki
vaippansa ja avasi sydänalansa hänen suudelmalleen, näyttäen, ettei
hänen rakkaudellansa ollut muuta rajaa kuin yksi, outojen jumalain
merkitsemä. Yksi tie pelastukseen oli: että Feidon veisi hänet pois,
kauas jonnekin. Mutta Feidon, taideniekka, hänkö olisi uskonut lemmen
pitkäikäisyyteen, niin tulisesti kuin hän Floraa rakastikin; hänkö
olisi hennonut viedä lemmittyänsä kodin turvasta? Ja niinpä hän sanoi
katkerasti Floran sanat hulluiksi houreiksi, ja kääntyi sitä tulisemmin
kuvaamaan heidän parhainta nuoruudenkukoistustaan, elon kultamaljaa,
jonka ikivaltiaat jumalat tarjoovat vain harvoille, syösten vihansa
kuiluun sen, joka sitä halveksii. Mutta voi! Turhaan hän käytti
rukouksia ja uhkaa, suloutta ja hellyyttä: vastaus oli kyyneleitä ja
kylmyyttäkin, jos taistelu rajuksi paisui.
Niin seisoivat rakastavaiset Osiriksen hämäräin laintaulujen edessä;
naisen silmät vuodattivat kyyneleitä yhä viljemmin ja hänen kasvonsa
harmenivat riutumuksesta. Mutta sitä uutterammin hän kulki kuitenkin
Osiriksen temppelissä, toivoen apua samalta luojalta, jonka käskyjä
noudattaen hän oli saanut tuskat poveensa, tuskat, joista hän halusi
päästä ja joihin hän oli lempeä etsien antanut itsensä luisua, saaden
iloa itse kyyneleistäkin. Mutta Osiriksen ilmestyksen aika ei vielä
ollut tullut.
Niin oli mennyt jo kaksi kuukautta turhassa, ja sillä ajalla oli
kirkas nuorukainen synkennyt, hänen elämänsä oli kuin tulen, jota
tukahdutetaan. Niin, hän oli tullut synkäksi, hänen verensä nousi
kapinaan sitä vastaan, joka oli syynä hänen kärsimyksiinsä. Usein
hän vannoi, ettei heltyisi, vaikka näkisi Floran ruumiina; mutta kun
hän sitä ajatteli, niin hän kauhistui, anteeksi anellen. Ja kun hän
muisti Floran kyyneleitä, niin hänen vaivansa unhoittuivat; mutta
sensijaan hänen vihansa kohdistui itse ajan ajatuksiin, Osirikseen, --
leikatessaan tuon jumalan merkkejä kiveen, muistoksi Floralle, koska
Flora sitä jumalaa rakasti.
Hän toivoi, että surma ampuisi häneen nuolensa, ja hän kulki tahallansa
Suburran myöhin illoin arveluttavilla kujilla, odottaen että jonkun
rikollisen tikari tai tauti hänet tappaisi. Mutta Osiris, jonka
amulettia hän veisti ja jonka temppeliä hän oli jalosti kaunistanut,
hän kai Feidonia suojeli, tuo hänen vihaamansa jumala. Säästääkseen
vielä kauheammille kidutuksille? Joten hän usein, raskaan vihan ja
tuskan vimmassa, aikoi riistää hengen itseltänsä; mutta kuinka hän
olisi voinut, olisipa hän sillä tuottanut tuskan sille, joka häntä
rakasti. Niinpä hänen työnsä temppelissä keskeytyi, ja hän hoippui
päivät pitkät toimetonna kuin juopuneena, Campagnan suorilla teillä,
väistäen elämää ja ihmisiä, kaupunkia. Niinpä tänäkin juhlan aattona,
jolloin hän pakeni remuisesta väkijoukosta puiston yksinäisyyteen.
Ja olipa hän turhaan miettimiseen väsynyt, ja usein päättänyt palata
kotimaahansa, kirkkaan Afroditen Melokseen, heittääkseen siellä
sielustaan surun paulat.
Nytkin hänelle tuli se luja päätös; hän nousi istuinpaadelta ja lähti
tyynenä astelemaan Tiberin saarelle päin, joka oli keskellä virtaa kuin
marmoriin veistetty kolmisoutu, terävine keuloineen, kajuuttana perällä
terveyden-jumalan temppeli, mastona kultainen triumfipylväs. Oli tullut
ilta jo; aurinko oli vastarannan vuorten takana, ja veripunaisina
hohtivat Aventinuksen kypressit ruskon heijasteessa. Siellä seisoivat,
siltain alapuolella sisäsatamassa, pitkäairoiset kolmisoudut, joita
lastattiin ja varustettiin matkalle. Feidon meni, tiedusteli trireemien
kulkua, ja kun hän pian sai kuulla, että pari niistä oli Flora-juhlien
jälkeen, jos tuuli salli, lähtevä itään, niin hän kiiruhti päättävästi
kaupunkiin, valmistuakseen matkalle ja heittääkseen Floran.
Mutta kai sattuma, tottumus ja kaipaus veivät hänen askeleensa juuri
Osiriksen temppelin, tuon turman paikan, ohitse, jossa hän oli niin
usein, päivin ja iltamyöhään, kohdannut rakastettunsa. Siihen hän
seisattui nytkin, hätkähtäen, huoaten -- ja meni vielä portista sisään,
esipihalle, jossa hänen tuoreet lootuskukkansa loistivat matalain
pilarien päissä, ja kulki edelleen, tuijottaen kaikkein pyhintä kohti,
Floraa ei ollut siellä, mistä tumman, kielletyn harson takaa kuumotti
Osiriksen kuva, kädet ristissä ryntäillä.
Mutta siihen tuli temppelin puistosta, jossa kuulas lammikko päilyi,
pappi poikasten ja miesten seuraamana, kukkakorien kantajain, joiden
toimeksi tuli koristaa nyt pilarit ja pylväiköt iriksillä ja palmun
lehvillä, huomisten juhlain varalta, kaikille jumalille pyhäin. Hän
oli kolmileukainen ja hymyilevä, silmät älykkäät, ripset sinisiksi
väritetyt, huulet ohuet ja viisaat. Hän näki Feidonin seisovan siinä
synkkänä taas, -- ja eikö hän Floran rukouksista ja ripistä tiennyt
heidän asiaansa? Hänen oli käynyt sääliksi kahta harhaantunutta, ja hän
tunsi velvollisuuden heitä auttaa, sen herran palvelijana, jonka käsky
tuotti sellaista onnettomuutta. Ja kun hän nyt tuli nuoren Feidonin
luo ja kuuli ystävältä, että hänen aikomuksensa oli lähteä ja jättää
työnsä, kaikki, niin nyt hänen oli hupainen aikeensa täytettävä.
Eikö hän ollut Aleksandriasta syntyisin, viisaasta ja uudesta, jossa
osattiin ajatella kirkkaasti, Osiriksen, Isiksen ja Horuksen, jalouden
ja hyvyyden henkien, maasta? Typhon oli kahlittava. Niinpä hän pisti
kätensä tutusti Feidonin kainaloon ja vaikenemista vannoen vei hänet
temppelin puistikkoon, jättäen palvelijat temppeliä koristamaan.
Pian astuikin Feidon papin seurassa ulos temppelin edustalle, ja hän
vapisi jännityksestä, hänen poskensa hehkuivat toivosta ja ilosta.
Ja kas: tuolla kukki läheisessä tarhassa kirsipuu, täynnä hentoja
valkoteriä, tuhannet aukeamatta vielä, hienosti punertaen; nyt hän ne
huomasi. Ja pappi ja Feidon hyvästelivät, lähtien päätä nyökäten eri
suunnillensa.
Sillä hetkellä oli Flora, jonka kasvot kuulsivat hienoina kuin
elfenluusta piirrettyinä, kammiossaan, Osiriksen pieni veistokuva
edessä, kalvaana riutumuksesta. Hän rukoili selvitystä tuohon:
ollako Osiriksen vai ei, -- ja vaaka oli huolettavasti Feidonille
kallistumassa. Monta päivää oli Feidon väistänyt häntä; millä kahleilla
hän voisi hänet sitoa, pidättää hänet lähellään? Feidon, hän on kaikki,
mitätön muu, koti, rikkaus, Osirisko myös? Feidon: mitä on muu hänettä:
kuolon tyhjyys! Feidon oli sanonut: rakkaus on virvatuli, joka jättää
eksyttämänsä pimeyteen. Sitä se ei saanut olla, Flora tahtoi hänen
näkevän, että se oli onni. Niin hän tahtoi, mutta kuinka; siinäpä
hän nyt taas odotti Osirikselta selvitystä ja lohdutusta. Siiloin
ilmoitettiin, että pappi häntä tahtoi tavata. Ja pappi puhui, viisaasti
ja arvokkaasti, vakavana, kauhistavana Osiriksen lähettiläänä. Floran
uskollisuuden jumaluutta kohtaan on Osiris muistanut ja heltynyt, ja
aikoo hänen rukouksensa kuulla. Hän on palkitseva hänet onnella, joka
on kuin ikuisuuden rauha, kuolema: hän tulkoon Osiriksen temppeliin
nyt. Se on huomisiin juhliin valmis, koristettu, seppelöity; veistäjän
työ vain kesken: Feidon matkustaa pois, Melokseen, -- ellei ole jo
matkustanutkin. Silloin kohoaa ja luhistuu Flora; kaikki sulot,
toiveet, kauhu ja täyttymys, kirkkaus hänessä yhtyvät. Mutta kun pappi
astuu kadulle, luvattuansa tulla Floraa noutamaan, niin astuessaan hän
hymyilee tyytyväisenä.
Miksi Flora ei olisi uskonut, että Osiris tahtoo tänä yönä keventää
tyttäreltänsä taakan, jonka on hänelle koetellen määrännyt.
Ja sitten illalla, kun kevätkuu on kohonnut heleälle, siniselle
taivaslaelle, pappi palaa ja noutaa Floran, hän vie hänet vakavan
Osiriksen temppelin luo, taluttaa Floran, jonka silmät loistavat uskoa
ja mieluista uskomista, -- sillä se hetki oli tullut, -- temppelin
tummaan kammioon ja avaa sen verhot hänelle, tuoden hänen käteensä
maljan ja sanoen, että hänen tulee, unijuoman juotuansa, levätä ja
odottaa Osiriksen ilmestymistä ja salaperäistä vaikutusta. Ja hän
poistuu temppelipilaristojen kautta kaduille, lukiten jälkeensä pyhät
ovet.
Flora on lähtenyt temppeliin kuin rakastajan luo, silmät loistaen, ei
ajatellen mitään; hän asettuu nyt lepolavitsalleen pitäen kultamaljaa
povensa päällä. Hän ajattelee, että Feidon on mennyt, iäksi mennyt, ja
haluaa uhrautua itse jotenkin, kuin suloisella kuolemalla; kuolemalla
jotakin sovittaa. Tokihan on kuolemalla armahtava Osiris oleva hänen
muotoisensa. Niin hän lepää silmät loistaen, ja tähdet loistavat
äärettömältä taivaalta, sellan oven tummista verhoista, ja hän painaa
huulensa uhrimaljan laitaan ja kallistaa sen.
Ja Osiris tulee, ei vakavana ja peljättävänä kuin hänen kuvansa verhon
takana; verhon takaa hän astuu, taivaallisessa loistossa, otsallansa
sulka-diadeemi; se oli Feidon, mutta kuitenkin Osiris, joka oli
Floralle tuottava kuolon sulouden. Ja Flora sulki silmänsä, niihin
koski sitä suloutta katsoa, -- ja huulet sulkivat hänen janoavan
suunsa, ja Osiris liversi hänen korvaansa jumalaisia sanoja suloisemmin
kuin satakieli. Niin veivät Floran kuin tummat, suuret siivet jonnekin
korkealle, yli maan, jossa tähdet sinkoilivat ja sammuivat, hänen
ummessa luomin jättäytyessään hyväilyyn, oli se sitten Osiriksen tai
Feidonin, hänen muotoisensa.
Mutta aamulla, kun päivä sarasti, -- silloin hälveni Osiris jälleen
tumman verhonsa taakse; mutta sitä ennen hän kietoi Floran kaulaan
kultarihman, jossa riippui violetti kivi ja siinä Osiriksen tiaran
sulka, ikuisuuden kuva. Mutta nyt tunsi raukea Flora, punehtunein
huulin hymyilevä, jo sellaisen riemun, että hänestä olisi tosiaan ollut
rikos epäillä, Osirisko häntä oli lohduttanut. Ja onneansa naurahtaen
hän lähti keveänä temppelistä.
Feidon, hän riensi jo viinilaulua hyräillen aamun kalpenevia katuja,
ja kun päivä nousi, Flora-juhlan päivä, tyhjensi maljan jumalain
kunniaksi. Ja sitten hän meni kotiinsa, ja kun korkean päivän säteet
vihdoin avasivat hänen silmänsä, hän kuuli kaduilta jo juhlan pauhun,
parhaillaan evoet ja huudot ja tuubain soitot. Kiireesti hän pukeutui
ja riensi keskelle elämää, pilaristoihin, pylvähikköihin, joissa
lainehti kirjava kansa. Tuolla Dionysos, muratilla seppelöitynä
pantterivaljaikolla; tuolla kukilla koristettuna, korkeissa
kukkavaunuissa Flora-jumalatar, perästä faunien tyrsosta heiluttava ja
valkokäsivartisten tanssijatarten liuta. Niin evoena kansan joukko Via
Sacraa myöten, ohi riemuporttien, jotka päivä pani huikaisemaan kuin
kevätlumi.
Niinpä vieri siis kulkue temppelien ohi, ja Feidon kulkueessa.
Osiriksen temppelin ohitse vierittäessä, siellä hän näki temppelin
portailla, kirjavain viirien alla, Floran: pukeutuneena sinisimpään
silkiinsä, riemusta loistaen, sylissä kukkia jumalallensa, temppeliin
menossa alttarin luo. Feidon huomasi hänet ja vartioi, näkeekö Flora.
Ja Flora näki, Feidon tervehti nauraen, ja Flora punehtui ja kääntyi,
mutta pyörähti vielä takaisin ja otti korun kaulaltansa ja suuteli sitä
Feidonin nähden. Ja sitten hän meni ja vei kukat Osirikselle, uhrina
siltä, jonka hän oli valinnut onnelliseksi tulemaan, -- asteli ylpeänä,
sylinsä täynnä narsisseja ja liljoja.
Rooma, toukok. 1908.