Italian portilla, jonka kahden puolen on taivasta tavoittavat
alppimuurit, ihanasta vuorisolasta tultua, siellä on pieni kylä
syvässä laaksossa, jota vuoret ympäröivät. Ne vuoret rajoittavat
kapean kaistaleen sinistä taivasta laakson katoksi, niin että
laakson pohjassa, kilometriä syvällä, kulkee kuin levitetyn,
sinisen lipun alla. Ja noiden vuorten huiput kimaltavat ylhäällä
talvipäivän kuurassa, ne säkenöivät kuin jääkiteet, ne säihkyvät
auringonpaisteessa. Valkea kylä taas, se on pieni, talot kivestä,
raitit viinitarhain muurien sulkemia; siellä on viisi kirkontornia,
-- ja vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää sen läpi. Ja oli
siellä jo tammikuussa myöskin lämpöinen auringonpaiste kuin huhtikuussa
meillä; se oli sillä puolella kylää, eteläkupeilla, jonne vuorten
synkät varjot eivät siivillään ulottuneet. Vieno, merkillinen rauha
henki hiljaisessa laaksossa, ja pienten kirkkojen kellot silloin
tällöin lempeästi helähtelivät.
Siellä, Italian portilla, tervehti minua ensi kerran Italia ja sen
kaikkinainen kauneus, ihmeellisessä hahmossa. Siellä, -- ajelinko
siellä pitkin valkeaa kylänkujaa kirjavasti koristetun aasivaljaikon
rattailla, remuavassa rahvaan seurassa? Niinköhän ajelin, -- pitkin
vanhain kiviaitain kuvetta ja solaa, jonka kahden puolen talviset,
lakastuneet viininvesat nuokkuivat ja kahahtelivat tarhoissaan korkeain
muurien takana? Enkö mitä, vaikka niin kertomustani koristella
aioin. Junassa ajoin vain, kohti vihreää maata, vaunussa jossa
tupakan sauhu ja pöly sakeana pöllysi, väki nauroi ja liikkui, miehet
samettihousuissa, naiset korvaheloineen, läpi valkean kylän, kohti
kirkasta Italiaa. Ja siellä samassa vaunussa tuntui kuin kaivattu maa
ja sen kauneus olisi henkilöitynä tullut vastaan. Sillä pian näin,
että matkaajat olivat kokoontuneet vaunun keskimaille, erään henkilön
ympärille, joka heitä puheillaan, naurullaan viehätti. Ja kun katsoin
enemmän, oli siinä keskimmäisenä italialainen maalaisnainen, kauneuden
ilmestys, -- ja juuri Italian portilla. Näyttipä kuin koko maan kauneus
olisi siinä minua tervehtinyt, -- ja enemmän: aavistelevasti luvannut
kirkastumista sielulleni, jota sinne toivioretkelle vein, -- ikäänkuin
ihmeitä tekeväin kuvain eteen ihaniin temppeleihin.
Silmää hiveli tuo sopusuhtainen luojanluoma, keskellä ihastelevaa,
iloista, laulavaa väen parvea. Kuinka hän puhua helisytti! Hän oli,
kuten sanottu, maalaisnainen, pieni ja kohtalaisen ruskettunut.
Hipiänsä oli kuin kulta, hieman oranssinhohtoinen, kypsä ja terve;
otsa korkea ja nenä siro. Tukka pehmoinen ja pikimusta, somissa
aalloissa. Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen, -- Italian portilla,
vuorisolasta tullessamme.
Hän oli suulas. Kuinka hän puheli, pajatti, pakisi mielellänsä! Ja
kun hän avasi ohuet, puhtaat huulensa lauselmaan, silloin pääsi
hänen valkeain, kirkkaiden hammastensa takaa helmirihma sanoja,
sellainen pitkä, sointuva, helisevä. Ehkä sitä voisi verrata pääskyn
viserrykseen. Se oli italiaa, se! Pääskysen pakinaa, niin; mutta
lentävämpi pääskyn pakinaakin. Ihastuneelta näytti seura; aina kun hän
helähytti soinnutuksen ihanan kielensä kitaralla, niin joukko remahti
nauruun, iloiseen, hampaat välkkyen. Minä en, kieleen outona, hänen
kiireisestä liverryksestänsä montakaan sanaa ymmärtänyt; vaikkapa olisi
itsestäni, barbaarista, hilpeitä sukkeluuksia lennättänyt. Minä vain
katselin luojanluomaa; ja aina sukkelan, pitkän sanasarjan soitettuaan
hänen silmänsä loistivat ilveillen ja riemukkaasti.
Hänellä oli sylissä lapsi. Ja aina kun hänen italialaisen kielensä
kultakulkuset hetkeksi lakkasivat soimasta, hän kumartui lapsensa
puoleen. Hän sulki silloin kuperat luomensa, hän painui suutelemaan
lastaan; hän sille, nauravalle, jokelteli suutatusten, hän viserteli,
liverteli, hän sitä hypitteli, hyvitteli, sille viserteli. Hän sitä
silitteli, lauloi laulusen kirkkaalla äänin. Ja kun hän suutatusten
sille jokelsi, silloin hän ummisti luomensa melkein kokonaan: nuo
korkeat luomet olivat minusta kauniit kuin lumpeen puhtaat terälehdet,
kaartunevat ja vaaleat. Mutta kun hän taas kohotti päätänsä, niin
loistivat silmät, ja hän päästi suustaan satakielen tavalla kultaisen
sävelsoinnutuksen.
Se oli vasta luonnollista, siroa, voimakasta äidin ilon siloisuutta!
Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen. Ja ihmeellistä: hän oli
väsyneestä, murheisesta sielustani kuin mikä hyvä ennustus, kirkastavan
kauneuden tervehdys, -- Italian portilla, vuorisolasta vihantaan
maahan tullessamme. Niin, kuin taivaan lempeä viittaus, lupaus
toivioretkeläiselle luvattuun maahan päästessä. Minun mieleni keveni,
nääntynyt sydän riemahti, epämääräisestä, selittämättömästä toivosta.
Ikäänkuin olisi taivas tuon kauneutensa kuvalla minulle paljon
luvannut. Ikäänkuin nuoruuteeni palasin, tuntui kuin olisi etelän
Madonna tullut vastaan, lapsi sylissä.
Mutta pehmoinen pitsisaali naisen hartioilla oli melkoisen likainen.
Valkea se oli aikoinaan ollut, nyt hämärävärinen, -- ja samoin oli
hänen ketterän, potkahtelevan poikasensakin mekko. Niinpä tuli
mieleeni, kun itsekseni kiitin kaunista sallimaa tästä kauniista
kuvasta, ajatus:
Ave Maria, ave Marietta, joka vastaani osuit! Mutta kuules: miksi
alennut kulkemaan hämärävärinen huivi hartioillasi? Ken saituri
ei ole hennonut toimittaa sinulle punaista hametta, brokaadilla
kirjailtua, sinistä silkkikauhtanaa, hartioillesi karitsanvalkeaa
vaippaa, puhtaimmalla Hispanian hopealla tähditettyä? Ja pojallesi,
hiilisilmälle, liljankukkaa käteen. Sellaiset näet ansaitsisit hyvin,
sinä kauneuden armoitettu, joka vastaani tulit. Sinä kauniin maan
kauneuden ilmestys, toivo, taikauskoiselle lupaus jostakin oudosta,
tietämättäsi.
Niin hän hän loisti, liverteli vaunussa, matkaajain ympäröimänä. Mutta
pian, jollakin pienellä pysäkillä, hän lähti junasta; helähytti vielä
hyvästinsä, ja sinne näin hänen, junan asemalla seisoessa, häipyvän,
ruskeaihoisen luojanluoman, korkean vuoren rinteelle, alppisolassa.
Hän asteli keveästi ylös mutkaista, jyrkän jyrkkää polkua, käännähti,
katsoi taakse, ja eteni taas kiertotietä, jonka päässä ylhäällä helotti
valkea talo päiväpaisteessa -- ja talon kulmalla jo ensimäinen kypressi.
Mutta kauan hänen visertelevä äänensä nauroi korvissani. Se
kiehtoi Veronan amfiteatterissa, vihreän Adigen silloilla, aavan
Lombardian surullisilla tasangoilla, illalla, himmeässä junavaunussa,
sokerrellessani italiaa sotamiesten kanssa, -- Lombardiassa, jossa
tehtaanpiiputkin kietoo ikivehreä muratti; -- se soi Apenninien
rinteillä ja aamuisessa Firenzessä, vilisevissä katusokkeloissa.
ja vielä matkani maalissa, ikuisten muistojen kaupungissa, näin
edessäni hänen pienet, ruskeat kasvonsa. Niin, pari viikkoa häntä
ikäänkuin etsin: kaiken kauneutta, levollista kauneutta, jonka yhtenä
ilmestyksenä hän salaperäisellä tavalla oli.
Hän oli kohtalaisen ruskea ja heleä; otsansa korkea ja nenä hieno,
silmissä heittelehtivä loiste. Oliko se kuva koko Italiasta, toive,
käsittämätön kauneuden harha? -- Syvässä laaksossa, ihanasta
vuorisolasta tultua, pienessä, valkeassa kylässä, jonka läpi vihreä,
vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää, jossa pienten kirkkojen kellot
silloin tällöin lempeästi helähtelivät, -- kahden puolen taivasta
tavoittavat alppimuurit, Italian portilla.
Ala, tammik. 1908.