Meren helmassa on saari, kolmikulmainen, -- siitä myös nimi Trinakria.
Se meri on niin sininen, että voisi sanoa, ettei ole nähnyt sinistä
väriä, jollei sitä ole nähnyt! Jalovärinen pohjoismaalaiselle, joka ei
väristä mitään tiedä, tuo Homeroksen usein mainitsema orvokin väri,
-- samalla kuin Indian jaloin indigo. Niin ystävällisen ja iloisen
sininen, ettei luulisi siihen voivansa hukkua.
Ja laivat väikkyvät sen kalvolla kuin lasten lelut, joihin on purjeeksi
pistetty valkea joutsenen sulka. Luonnon ihana, levoton, leikkivä
sielu. Meri, joka hymyilevänä sinijuovana yhtyy taivaaseen; punertavat
purjeet, joita läntinen paisuttaa ja kallistaa.
Sen "sinertävän syvyyden päällä" on saari, tumman värinen, autereinen,
utuinen. Joskus aivan violetti tai sinisenpunerva. Se on Sisilia,
muinaisuuden Trinakria.
Sen saaren rannat nousevat paikoittain merestä jyrkkinä kuin seinä,
kotkakorkeina: pohjoisessa ja idässä.
Ja tuon seinän juuressa kimaltaa meri niin kirkkaana ja läpikuultavana,
että eroittaa monen sylen syvyydestä sen helmasta auringon valorenkaat,
jotka helottavat kuin kulta; jopa tyynellä vihreät levät ja punertavat
korallit sen pohjasta.
Mutta paikoitellen ovat rannat aavoja, aukeita ja tasakumpuisia
vehnävainioita: eteläranta. Tai kaarevia lahtia, niinkuin idässä,
joihin Jonian meren mainingit hyökyvät virstoja pitkinä, säkenöivinä
helmivöinä, valkeina kuin huikaisevin maaliskuun lumi, tuosta
hymyilevästä merestä kohoillen.
Sillä saarella on mahtavia kaupunkeja jyrkkäin rantavuorten juuressa,
suurine satamineen, joissa vilisee laivain mastoja kuin metsää.
Siellä on pieniä kaupunkeja miljoonakaupunkien raunioilla etelässä,
viljeltyjen vainioitten reunassa. Siellä on somia huvilakaupunkeja,
iloisia kyliä rantajyrkänteiden hyllyillä, riippuen meren päällä kuin
meripääskyn pesä, -- turvallisina kuin merikotkain pesät.
Aavoja, punertavia ja aaltoavia vehnävainioita meren
tasankorannikoilla. Jyrkillä rinteillä ja sisävuoristossa
hedelmätarhat, joissa oranssi paistaa kultana, sitruuna keltaisena
kiiluu, kirsipuut kantavat raskaan taakan, -- öljypuut, leipäpuut.
Siellä viihtyy sokeriruoko, papyrus. Siellä kilisee vuorilaitumilla
ja kaupunkien, kylien mutkaisilla kujilla vuohien kellot. Karujen
kallioiden povessa piilee rikki ja hopea ja lyijy, akaatti ja jaspis.
Siellä on kaikki rikkaudet, mitä luonto luo.
Sellainen utuinen maa meren keskellä, kuin meren kasvattama! Ja saaren
itäpäässä, ulottaen liepeensä kauas länteen, siellä nostaa huippunsa
saaren muitten ääriviivain yli Etna! Vesuvius, se on kääpiö tuon
utuisen pyramiidin rinnalla. Etna: sen kupeet alenevat pehmeissä
laskoksissa, sen helmoissa on rypäletarhat ja oranssilehdot. Sen
pilvien-ylisessä, terävässä kärjessä on usein vielä kesäkuussa lunta,
sillä _kaikkea_ pitää sillä saarella olla.
Mutta lumen keskestä nousee valkoista sauhua. Ja joskus se sauhu
mustaksi synkistyy. Pilviin kääriytyy Etnan otsa, se suuttuu, vuori ja
maa tärisee sen vihaa. Se pukeutuu veripunaiseen vaippaan, se nakkelee
kiviä ja suitsuu tulta. Ja hautaa palaviin virtoihin kaupungit aina
Syrakusaan asti, mutta hävittää kauempaa viljelykset maanjäristyksellä.
Sellainen on Sisilia, ylinnä jalo Etna.
Oli aamu, kun tuon kauniin saaren ensikerran näin. Mereltä raikkaita
tuulenhenkäyksiä: yksi pohjoisesta Tyrrhenan mereltä, toinen
kaakkoiselta Jonialta. Meri oli aamun hämärässä vaaleaa kuin maito, tai
kuin himmeää hopeaa.
Merilinnut jo hälisivät; saaren vuoririnteet alkoivat kellertää:
ylimmät huiput käärittyinä punahattaroihin. Lahtien valtaviin
puolipyöröihin sohahtelivat aamumainingit pitkinä helmijonoina,
nousten meren kohdusta, joka alkoi, auringon välkähtäessä autereisten
vuorten takaa, kiittää hiottuna hopeana. Sitten se muuttui pikaisesti
sinertäväksi, väkevämmän siniseksi. Sitten violetiksi, siellä täällä
rannan varjoissa viheriää, virien kohdalla punertavaa.
Niin, kun aurinko oli kohonnut ja rakentanut merelle kultaisen
tien, oli meri lähempää rannoilta kuin vihreää smaragdia. Kauempaa
heleänsinistä kuin safiiri. Mutta sen väri tummeni taivaan rantaa
kohti, jossa sen hymy oli hurmaavan sinipunainen kuin ametistin.
Ja kaikkialla tuossa tuulisessa meressä väikkyi uduissa valkeita ja
ruusunpunaisia purjeita, ohi korkeain rantain, kuten kyyhkynsulkia
jossakin sinisessä ruusuöljyssä, rosogliossa.
Näin ikkunain kimaltavan kultaa, -- vuoristojen sauhuiset autereet,
satamain mastot, purjeet. Väki kierteli ylös vuorikyliinsä
mutkaisia teitä, ikivanhoihin, linnoitettuihin kyliin, tai ajeli
kuvakoristeisilla rattaillaan. Ja silloinpa soinnahtivat sielussani
kuin muinaisen sankarirunon keveät, iloiset säkeet.
Odysseiaa muistellen ajatus ensinnä -- Polyfemokseen! Sehän on
Odysseian tunnelma: taistelu luonnon puolesta jotakin anastajaa
vastaan! Polyfemos: mikä se on muu kuin villi, rehevä, jättiläismäinen
luonnontila, johon Odysseus tunkeutuu!
Tällä saarella se kuului olleen se Polyfemos. Aavalla rantahietikolla,
korkean vuoriston juurella, seisoi Polyfemos, toissilmäinen, järeä
vaari, tuijotellen merelle ainoalla silmällänsä, korkea
-- -- -- kuin salon tuuhea huippu,
jok' yli vuoristomaan pääns' yksin ja suurena nostaa.
Niin hänestä Homeros. Ja mikäpä tuo vuori olisi muu kuin Etna.
Sellaisena seisoi Polyfemos vuorirannalla, tuuheapäinen villi. Ehkä
historiantakainen _sikaani, sikuli,_ Trinakrian ensimäinen eläjä.
Seisoi vaari rannalla, -- aamun meri läikkyi maidonkarvaisena,
mainingit hyökyivät kauniina kierteinä aarniosaaren sannalle.
Ja kun hän tuijotti, niin hän näki jotakin. Ja hänen sydäntänsä
paisutti kummastus ja pelko. Mikä tulee mereltä? Valkea lokkiparviko?
Liian iso on siksi, iso uivaksi kilpikonnaksi. Delfiiniparviko, kukin
kultavihrein kupein? Delfiinit siellä kyllä suihkuttavat, mutta eivät
yksin: ne uivat jonkin etupuolia, joka keinuu kuin pysty joutsenen
sulka tuulessa. Hän varjosti tuuheakulmaista silmäänsä, näin hän
tosiaan runollisesti loi silmän merelle, ja näki tuon sulan alla
aluksenkin ja liikkuvia olentoja. Aluksen "tummansini-pintaisen",
ja olentojen käsissä keihäät ja "keihäissä voimaa". Sen näki ukko,
ja hänen pedonsydäntään leimutti enteellinen kiukku. Hänen oli tämä
saari, Sisilia. Sen rautatammi-metsät, väärät ikipuut, sen kirsilehdot,
sen "lumivillaiset vuohet", sen meret, jotka rajoittivat näköpiirin
lempeänä utuviivana, pehmoisna kuin sininen öljy. Mitä oli muilla
siellä? Miksi piti muitten sitä nähdä?
Mutta purjehtija, tuolta mereltä tuleva, se oli harhaava Ithakan mies,
Pallas-Athenen suojatti.
Ystävällisesti laski jättiläinen heidät kuitenkin maihin, otti heidät
luolaansa vastaan. Mutta kavala koston vimma poltti hänen raivoansa.
Hän sulki luolansa suun vankalla paadella, ja alkoi vieraitansa syödä.
Kuin koiranpenikat hän heidät löi seinään, ja aivot räiskyivät luolan
lattialle.
Mutta Odysseus, viisauden jumalattaren lemmikki, hän mietti kavalan
pelastuksen. Hänellä oli muhkea, pukinnahkainen viinileilinsä ja siinä
oli "tumma ja suloinen viini", jolla raakalaisuus petetään. Hän tarjosi
sitä tuomisina isännälleen, ja isäntä siihen ihastui. Hän kestitsi
nyt vieraita kilijuustolla, ja juopui itse viinistä ja nukkui. Mutta
kun hän siinä nukkui, rajusti, tiedotonna rovionsa ympärillä, jalat
pään alla, niin hän heräsi viiltävään kipuun silmässään ja aivoissaan.
Odysseus ja hänen kumppaninsa olivat hiiltäneet roviossa pähkinäpuisen
hirren ja upottaneet kekäleen Polyfemoksen ainoaan silmään. Raivossa
hapuili ukko kirottuja kouraansa, mutta eipä heitä löytänyt pukkiensa,
kiliensä ja karitsainsa joukosta. Päätti siis johtaa lemmikkinsä ulos,
sitten toimittaa tyhjässä luolassa kostotyön. Longotti oven paatta ja
laski karjansa yksitellen laitumelle. Mutta eipä älynnyt tunnustella
vuohiaan alapuolelta. Vatsavilloihin oli petturi veikkonsa ja toverinsa
piiloittanut.
Ja pian kajahti jo Odysseuksen pilkkahuuto mereltä, missä aamunkulta
näkeville kimalsi.
Nyt tempaisi Polyfemos hirveän kallion, kohotti päänsä yli ja heitti
ääntä kohti pimeyteen. Pauhahti vesipatsas kuin Kharybdis, mutta
heitto ei osunut. Hän huusi avuksi veikkojaan: ne hänelle nauroivat;
hänen nimensä oli luonto, tajuttomuus, Ei-mikään. Kirvelevin sydämin
hän itki rannalla verensekaisia kyyneleitään. Mutta Odysseus uhrasi
piripintamaljasta kiitosuhrin jumalillensa.
Mutta siitäpä pitäen alkoi ainainen vaellus Trinakriaan. Vuorotellen
siellä ovat seikkailleet sikulien jälkeen foinikialaiset,
kreikkalaiset, Karthagon puunilaiset, roomalaiset, vandaalit,
itägootit, Bysantti; sarasenit, normannit, berberit, Ranska,
saksalaiset, Italia ja Espanjan Aragonia, vielä muut. Kaikki he
ovat sitä tahtoneet, kuin seikkailujen taikakalua. Kukapa ei, tuota
rikasta, ihanata saarta! Kaikkien kulkijain valtaväylällä, aikansa
maailman keskustassa, se kimaltelee ja houkuttelee kuin verrattomista
aarteista raskas arkku, jonka jokin outo jumala, idän tai lännen, oli
jumalais-seikkailuillaan mereen pudottanut.
Ensin soutelivat siihen käsiksi Zor ja Theokles, Foinikian mies
ja Kreikan mies. Purppuraisin purjein kiidätti rannalle, missä
Polyfemoksen luut rojottelivat, Tyyron ja Sidonin maanääristä
Zor: tumma, raaka, nautiskeleva, rahaa rakastava, rahan keksijä,
joka ei valtakuntia perustanut, ei taidetta jälkeensä jättänyt.
Sille rannalle hän purjehti, Zor. Ja sillä metsäisellä saarella
hän kokosi voimia uskaltaakseen sieltä vielä länteen, Herkuleen
pylväille, Okeanos-virrankin taakse. Noutamaan metallia sumuisilta
saarilta, meripihkaa pohjan pimeiltä periltä. Ja kun Zor palasi
noilta retkiltänsä hymyilevälle Välimerelle, oli hänelle ja hänen
tovereillensa, monesti ehkä myrskyn harhauttamille, Etnan tulta
syöksevä huippu majakkana. Ja hän nousi lepäämään saarelle, ja
Baalille, auringolle, sytytetyn kiitosroihun ääressä kertomaan
hirmunäkyjä oudoilta meriltä, -- estäen halun muilta kauppiailta
sinne lähtöön. Tahi hän vaihtoi saaren metsäläisiltä koralleja ja
metsänriistaa halvoilla purppurakankailla. Useinpa hän lie saanut
myös käydä veristä sotaa alkuasukkaiden kanssa, jotka uhkasivat hänen
laivojaan. Ja kun Zor, ruskeaihoinen Tyyron mies, voitti, niin hän
sytytti Etnan juurelle veriuhrin.
Mutta taistelussa kirkkaan Theokleen kanssa, joka toi saarelle
viljelyksen ja marmori kuvansa, ajettiin Zor vähitellen pois. Ja
Hellas edistyi saarella suurvallaksi, Suur-Kreikaksi! Näille samoille
rannoille, joiden kaarilahtiin kirkaisevan valkeat vaahtomainingit
hyökyvät, sinne perusti Theokles valtavia siirtokuntia. Kaupunkeja,
joissa oli miljoonat asukkaat. Avasi pellot kumpuaville rannikoille.
Kaivoi kallion poveen, maan uumeniin penikulmittain vesijohtoja.
Laittoi maanteitä, sotateitä, varusti linnoituksia suurvaltansa
suojaksi. Niinkuin nykyaikana kypsyi punertava vehnä, viinamäkien
puut kumartuivat rypäleiden painosta. Kaupunkien talojen luku oli
satatuhantinen, ja niiden pohja-ala peninkulmainen. Pieni taiteen
kansako? Pienen maan kansa? Näet raunioina valtavat satamalaitteet,
linnoitukset, jotka vielä uhmaavat aikaa, temppelien pylväät,
joiden ympärys on liki kymmentä syltä, atlantit, jotka olivat
pieninä friisikoristeina, mutta nyt maassa kuutena kuljettamatonna
kappaleena: alat aavistaa, _pientäkö_ se kansa vain rakasti. Näet
hekatombi-alttarin pohjan, joka on kuin tori. Vain taiteellisista
ihanteistako Theokles eli? Siellä aavistaa suurvallan, joka käytti
airon ja verisen miekan yhtä taitavasti kuin talttansa.
Zor, mitä on hänestä jäljellä muuta kuin hämärä, purppurainen muisto?
Mitä tällä saarella, jossa hän vertansa vuodatti kullan vuoksi: --
jotkut vaskiset uhrirattaat museoissa, homehtuneet mynttikokoelmat.
Niin, Theokles voitti; mutta sai käydä veristä sotaa Zorin
hengenperijän, puunilaisten kanssa. Niin vaihtelevat kansat kuin
tarukirjan lehtiä kääntelisi.
Kateellisina ja rahanhimoisina tulivat Didon lapset etelästä saarelle,
kamppailuun idästä saapunutta Hellasta vastaan. Keltaisen erämaan
ääriltä he tulivat. Satumaisen rikkaasta kaupungista, keveillä
sotalaivoillansa, jotka olivat täynnä palkkasotureja, afrikalaisen
erämaan villejä asukkaita, hispanialaisia, pohjanperäläisiä orjia,
-- kaikkien palkattavien villikansojen yhtymä. Mustanruskeita he
olivat itse, silmät leimusivat saaliin ja veren himoa. He karkasivat
kavalasti suuren Hellaan siirtokuntain kimppuun, mutta valppaat
vartiat huomasivat heidät jonkin Euryeios-linnan muureilta. Kiireesti
marssi väki rannikon suojaksi, ja kolmisoudut, sinikylkiset veden
linnoitukset, miehitettiin. Tyrtaiosta laulaen soutivat kreikkalaiset
erämaan hyenoja vastaan, heidän laivainsa keulassa hohtivat Areen
ja vaahtosyntyisen kultaisen jumalattaren kuvat. Laivat puskivat
toisiinsa, valtaushaat iskettiin, hauislihakset jännittyivät jousta
notkistettaessa.
Monipa kamppaileva pari syöksyi silloin toistensa lävistämänä meren
helmaan.
Siellä he, vihamiehet, uinuivat sylikkäin. Ja terävähampainen kala
aukoi heidän kypäriensä hihnat ja haarniskat, jotta heidän olisi
helpompi uinua. Kunnes heidän ruumiinsa liukenivat raikkaasen
sinimereen.
Mutta voittajat palasivat riemuiten kotiinsa, ja pantiin voittojuhlat
toimeen. He uhrasivat kultasarvisia härkiä tummatukkaiselle, maatamme
syleilevälle Poseidonille. Niin he tekivät heti rannalla, jonne kansa
keräytyi suutelemaan "tervetulleiksi" soturin otsaa ja olkaa. Zeun
alttarilla suistuivat sadat härät, ja imelä uhrisavu samensi ilmaa
kuin Etna. Temppelien edustalla, jotka nyt rosoilevat vanhuuttaan,
tanssittiin haltioittuneina. Teattereissa, joiden taustamaalauksena
hohti sininen meri, kuhisi katsojia kymmenin tuhansin, valkeissa
vaipoissaan. Siellä säestivät huilut ja "ontelo lyyra". Pindaroksen
ja Aiskhyloksen runous sai osakseen ihastushuutoja ja palmunoksain
huisketta.
Mutta verisen tappion jälkeen viileksivät puunilaiset itseänsä
veitsillä, ja äidit syytivät kilvan lapsiansa Molokin tulipunaiseen
syliin.
Mutta menivät nekin ajat. Ei ole Karthagon hyeenoista jäljellä kuin
hämärä, verikultainen muisto vain. Ja kreikkalaisista? Äärettömät
sorakasat, joilla nyt lainehtii vehnä ja kasvaa melooni ja viikuna.
Mahtavat jumalten temppelit meren hengessä, vehnävainioitten keskellä,
niin suuret, ettei kristillisyys ole niitä jaksanut hävittää: mitenkä
olisivat papit uskaltaneet kumota moisia pylväitä? He olisivat itse
jääneet suistuvain jättiläisarkitraavien alle. Vain aika kaasi
gigantit, ja kuljetti museoihin, -- herättääkseen katsojien sielussa
pakanuuden. Siinä se makaa, atlantti, seljällään: iskee hymyillen
silmää, pikkuvarvaskin miehenpään kokoinen. Niin ne loistavat
vehnäpelloilla Junon ja Concordian temppelit, lempeinä, punakellervinä,
meren sinisen viivan hymyillessä kaukaa.
Theokleelta veivät saaren Romuluksen pojat, tullen pohjoisesta
kömpelöin laivoin, seikkailleiden etruskein teitä. Kreikkalaisten
avuksi he ensin tulivat, ja suden pojat voittivat erämaan hyeenan,
puunilaiset. Mutta voitettuaan he suistivat alamaisuuteen
autettavansa. Nyt tuli saarelle järjestys ja yhteiskunta-uskonto.
Gladiaattori-teatterit ja kilpa-ajoradat.
Ja vähitellen riutui kreikkalaisuus. Rooman ylimysten kesähuviloiksi,
ja joutorahvaan vilja-aitaksi joutui ihana Sisilia.
Raunioina ovat nyt gladiaattori-teatterit; petolinnut pyöröjen yllä
kaartelevat ja huutelevat.
Vaan vielä lisää seikkailuja. Pyhä Rooma sortui kuin Karthago.
Vandaalit kiitivät yli saaren ja hävittivät, ltägootit sitä koettivat
pitää käsissään. Mutta heidän kanssaan taisteli saaliista Bysantti.
Hyväpä oli siellä Geiserikien levätä pitkistä, hurjista
seikkailuistaan. Riisua turkiksensa, pestä veri ja hiki karkeasta
ihostaan, ja kilpi pään alla nukahtaa oranssipuun varjoon ja uneksia
jäisistä, pimeistä lapsuudenmaistaan. Mutta kalpa kädessä prameaa
Bysantin keisaria ja hänen munkkejaan vastaan.
Mutta ei jaksanut pohjolan Geiserik karkoittaa kreikkalaisen keisarin
kiskovia käskynhaltioita saarelta. Sen teki Abdallah. Kauan sitten
oli "kuolo tummiin pilviin helleenien kohtalon kätkenyt". Nyt tuli
Abdallah! Arabiasta hän oli, tuo valloittaja, haaveellinen, tulinen!
Hurjalla ratsulla, päässä liehuva liina, hän kiiti pitkin tupruavaa
erämaata, seikkailun ja autuuden himossa. Niin riensi Abdallah yli
mantereen, -- kunnes tuli meri vastaan.
Ja nyt hän kannusti ratsunsa veteen, ja päätti valloittaa myös meren
ja saaret. Niin tuli saraseni Abdallah tarujen saareen, ja vuodatti
viljalti Allahin kunniaksi uskottomain verta. Koko saaren hän valtasi
yhdellä ratsastuksella.
Vaan kun hän sen sai omakseen, niin näytti siinä olevan kyllälti
hänelle paratiisia, ja hän tuli levolliseksi, vaikka oli huutanut:
Paratiisissa saan levätä!
Hän vaipui mietteisiin tuolla ihanalla meren rannalla sotaorhia
juottaessaan. Mikä kukkaiskimppu tämä saari! Paratiisista mereen
pudonnut. Siellä tuli Abdallah rauhan-haaveilijaksi.
Saraseni ja berberi valjasti nyt sotaorhinsa auran eteen, hän johti
virrat vuorilta "Conca d'oronsa" kasteeksi, hän istutti hedelmäpuita,
rakensi huvilinnoja. Mikä kaarten loisto! Hän rakensi pihoja, joissa
suihkulähteet sorisivat ja joita ympäröivät hevoskenkäkaaret hienot
kuin pitsi, kimaltaen kulta-, hopea- ja helmiäisarabeskeja.
Hän harrasti tieteitä, ja rakasti suloista runoutta.
Maa kukoisti taas kreikkalaisten ajoista. Ja illoin, kun meri uupui
lepoon ja sohisi jo suurena univirttänsä, kajahti moskeain minareteista
kiitoslaulu rauhan Allahille!
Mutta erämaan pojan tulinen päivä laski! Silti ei Sisilian kansan satu
ollut loppuva.
Pohjoiselta Tyrrhenan mereltä, josta aallot vihreän sinisinä ja
suolalta tuoksuvina hyrskähtelivät, -- sieltä tuli Roger. Normannit
lohikäärme-pursillaan. Kaukaa Thulen pimeydestä he olivat syntyisin.
Nyt heidän piti kilpailla Arabian kanssa. Viikinkilaivoilla he olivat
tulleet Normandiaan, siellä sivistyneet hiukan. Ja -- nyt Roger
seikkailulle Sisiliaan. Punanverevä hän oli, vankka ja keltakiharainen.
Hän tiesi vielä vähät tieteistä, taiteista. Taas kalskahtivat
Sisiliassa kansain aseet; sarasenien ruostuneet käyräsapelit ja
pohjolan raskaat kalvat. Ja normannit voittivat.
Mutta Roger, Rollon jälkeläinen: hän ei ollut vielä oikea kristitty,
eikä pimeä pakana. Siksi hän ei ruvennut uskonvimmassa hävittämään
maata.
Ei, Roger otti vaan vallan, ja tummat sarasenit saivat palvella
häntä ja hänen vasallejaan entisellä uskollaan, tavoillaan, jopa
laeillaankin. Ja siinä nuo palkolliset hienostivat herransa. He saivat
heidät tukemaan viljelystä, tieteitä, taiteita.
Ja siltä ajalta näkee kuvan saaren kansainkultuurista. Normanni-kirkko,
-- kirkko, jonka sisusta on peitetty kultaisella, välkkyvältä
mosaikilla. Sen teetti puolipakanallinen normanni-ruhtinas. Arkkitehti
saraseni. Muhamettilainen rakensi -- kristityn kirkon. Arabialaisilla
kaarilla hän sen kaunisti. Ja järjesti noiden kaarten päälle kymmeniä
kuvia raamatusta, heprealaisten jumalaistarustosta ja historiasta.
Siellä on Noakit, Moosekset, Kristukset, piirtäminä muhamettilaisen,
joka ei olisi saanut kuvaa piirtää, ja heprealaisilla kuvaprofeetoilla:
heillä on pukuna -- klassilliset helleniviitat ja roomalaiset toogat!
Niin sekoittivat kansat verta, yhdistyivät, sulautuivat!
Ja sitten -- siinä Sisilian satua vielä:
Sitten tuli saarelle, jossa jokainen kävi ja josta jokainen lähti,
vuorotellen vaaleita germaaneja ja tummia romaaneja: ranskalaisia,
saksalaisia, espanjalaisia. Anjoun tyrannit ajoi sekarotu pois
sukupuutto-surmalla, kapinalla, johon kirkkojen kellot antoivat
nousumerkin: Sisilian jalo iltamessu. Mutta tuskin hukkui Anjou,
tunkihe tilalle ahnas ja uskonnollinen Aragonia.
Sitten saksalaiset, italialaiset, itävaltalaiset ovat siellä
keinotelleet, taistelleet, kukin koettaen omistaa aarretta.
Kunnes viimein italialainen sekarotu, herraties miten monista kansoista
syntynyt, suuttui muukalaisiin ja Palermossa liehahti Garibaldin
punainen pusero.
Siltä vuorelta, Palermon Monte Pellegrinolta, jolla Hamilkar Barkas
muinoin oli epätoivon vimmalla puolustautunut Rooman hukkaa vastaan,
levisivät vapaustaistelijat kulona kaikkialle. He kiipesivät vuoria
keveästi kuin sveitsiläiset palkkanihdit! He kiitivät tasankoja kuin
arabialaiset ratsurit! He puhdistivat saarensa riistäjistä, mereen
tottuneina kuin ennen Zor tai Theokles.
Niin sai vilja-aittansa takaisin Italia. Nyt sen haave on omaksi
valtioksi.
Oli ilta, kun Sisiliasta läksin.
Messinan salmella, höyrylautan leveällä kannella. Mielessäni kulkivat
saattueena sikulit, Zor, Theokles, Hamilkar, Rooman preettorlt. Ja
itägootit, Bysantti, Abdallah, ja Roger ja espanjalaiset. Kaikki
menneisyyden utuihin haihtuen.
Tyrrhenan mereltä kävi väkevä, lämmin viima. Tähdet loistivat suurina,
kone jyskyi kumeasti.
Minua vastapäätä istui verevä maalaisnainen: nenä jalo, kreikkalainen;
korkean hiussykerön ympärillä metallipangat. Pari matruusia, hanuria
eli sirmakkaa soittaen: toisella heistä kotkannenä ja vaalea tukka,
-- minkä normannin jälkeläinen tuokin lienee! Mutta erillään
toisten joukosta istui kaksi maalaisukkoa: kasvot keltaiset, posket
ryppyiset, otsat matalahkot, mutta älykkäät. Nenät kuin käyräsapelit,
sieraimet laajat; suut leveät, suoraviivaiset. Heidän pienet silmänsä
kiiluivat kuin hiilet, kun he helistivät käsillään huitaisten
sisilialais-murrettansa. Valkeat hammastarhat paistoivat kirkkaina, kun
ohuet huulet aukenivat leveään, ylimieliseen ja äänettömään nauruun.
Päässä heillä oli siniset fetsit, ja toisella fetsin ympärillä kirjava
turbaani: sarasenien jälkeläisiä.
"Valo vaipunut yön oli helmaan jo." Rusko oli sammunut, Poseidon väsyi,
laski tyttärensä ja raakkuihin puhaltelevat poikasensa lepoon.
Sinipunerviin utuihin alkoi tummeta taakse Sisilian jyrkkä ja korkea
ranta. Korkeimmalla huipulla, Etnan lumisärmällä, häilyi punaisia
hattaroita.
Aallot solahtelivat uneliaasti laivan kupeissa. Tuolla pohjoisessa
olivat Aioloksen saaret, ja tuossa lähellä Skylla.
Kuin houkuttelevat sireenit vilkuttivat Sisilian rantakaupunkien
tuhannet tulet. Suurina heijastelivat ikuiset tähdet meren
mustanvälkkyvästä pinnasta.
Girgenti, Reggio Calabria, kesäk. 1908.