Joka taulaa tekee,
monta vaivaa näkee,
pökkelöä pönnistää.
_Suomalainen sananlasku_.
Niin kulkee vuosia muutamia keväihin ja Loppilan tuomarikin on kuollut.
Loppila on autiona kummullaan, Loppilan pelloille nousee punaista
horsmaa.
Majurinna on niin yksin, yksin. Kaikki rakkaimpansa ovat kuolleet ja
Alia ei hän tunne. Mutta hän alkaa suruunsa turtua ja ajattelee Alin
hänestä vieraantuessa: totta asian pitää niin ollakin, kun olen kerran
rikkonut.
Majuri yhä elää, sillä väkevä veri on hänessä, mutta kyyryllä hartein
hän jo kävellä köpittää, pää tulee paljaaksi ja parrassa kuultaa vain
jokunen punainen karva. Sanoja sotkien, niihin tuskastuen ja käsillään
haraten hän puhuu; harvoin huiskauttaa ruoskaa uppiniskaiselle
ikäiselleen, vanhalle Santerille. Kamarissaan majuri oleilee,
nahkasohvalla köllöttää, päätään usein pakottaa, juo kivennäisvesiä.
Joskus valjastuttaa vanhat keltavoikkonsa ja raskaissa vaunuissa
kumuuttaa pitkin koivukujaa maantielle, ja silloin tulee ohjaavalla
Talli-Villellä olla päässä solkihattu ja punainen vyö vyötäreillä,
vanhan Tykin tulee juosta jonkuttaa mukana, että maantiellä kulkevat
voivat tietää: tuossa ajaa Uorolan majuri, hän ei kuole koskaan!
* * * * *
Ali on jo kolmentoista, solakaksi tullut ja miettiväksi. Uorolan
jykevät kirjakaapit on hän kolunnut ja tyhjentänyt rokonarpisen
kotiopettajan älykopan.
* * * * *
Miten Ali miettii, kun keväin karja päästetään Kolman rajattomiin
korpiin, vaan isohärkä jätetään yksin kuumaan navettaan kesäkärpästen
pisteltäväksi! Rämisten ja ammuen lainehtii karja huutavan väen
saattamana kaikuviin hongikoihin ja isohärkä kuuntelee yksin navetassa,
miten kellojen helinä yhä etenee. Ulkona on äänten pauhinaa, sinistä,
vehreää ja ruoholle lemahtavaa, mutta isohärkä on vanki, koska se on
vihainen ja monasti karjakoita puskenut.
Härän silmissä kosteasti kiiltää, ynyen nuuskii rengaskuono tyhjää,
likaista pöytää.
Oi että joku tulisi ja päästäisi vangin! Sen käsiä tahtoisi isohärkä
karkealla kielellään nuolla.
Vaan turha toivo! Kellojen kalina tuskallisesti etenee, navetta on
ummehtunut ja samea, vain pääskyset orsilla visertelevät vapauden iloa.
Yhtäkkiäpä viha härän sisuksia järisyttää, silmät vuotavat vettä,
mutta sieraimet veren himona paisuvat ja hillittömästi, haljetakseen,
vavahtelevin kyljin nostaa karjojen kuningas villin, käheän ammunnan
kuin tuomiopäivän pasunan jättiläissävelen!
Härkä vihloen ammuu, sitten kumeasti möyryää, sorkkiaan särkee
lattiaan, riuhtoo kahleitaan ja tahtoo pakahtua lavi kaulaan! Ah jos
harmaapartainen Santeri nyt hetkeksi päästäisi isohärän irti, niin
sarvensa se ajaisi läpi Santerin selkärangan, sillä härässä paisuu
vangin toivoton viha!
* * * * *
Kun oli juhannusaattoilta ja ruso maailman äärillä valvoi, maailma ei
uinahtanut edes sydänyöllä: tulet leimusivat vaaranteiden seljillä ja
räikkyvät hanurin sävelet sekautuivat suokurppain itkuun yli syvien,
punertavain vetten; laulaen, remastaen kuljettiin tuomien rintaa
ahdistavassa, paisuttavassa tuoksussa luhdista luhtiin; -- silloin
olivat Ali ja rokonarpinenkin maailman poluilla, sillä he kuulivat
kirkonkylässä kesävierailla olevan kemut. Ei se rokonarpinen mies
usein Uorolasta lähtenyt: mieluimmin makasi sängyssä ja imi piippua
tai joskus räjäytteli Juortanan piippunykerössä majurin ruutia,
vaan kun juhannusillan taivas paloi purppurana ja sävelet vaaralta
vaaralle kiisivät, niin syttyipä kulo kuivankin rinnassa ja hän lähti
kirkonkylään tanssiin näyttääkseen Alille sellaistakin. Usein ei
ollut Ali edes kirkonkylässäkään käynyt, joskus ostoksilla, kirkossa
tai Loppilan vainajain haudoilla äitinsä kanssa. Hautaretket häntä
ahdistivat oudolla tuskalla.
Kirkonkylä on välkkyvän joen niemellä, kirkkokummun ympärillä.
Siellä on laivalaituri könöttävine aittoineen, tuomet kukkivat
pihoissa kahdenpuolen aurinkoista, kiertelevää kyläraittia. Rikas on
kirkonkylä: toistakymmentä kauppiastakin siellä joka arkiaamu avaa
ovensa auringonpaisteelle ja ostajille. Iloinen on kirkonkylä: satainen
kesävierasjoukko joka kevät pääskyparvena palaa sen majoihin tai
metsästä pilkottaviin huviloihinsa kiertelevän joen varrelle.
* * * * *
Mikä ahdistava levottomuus Alin rinnassa, kun he rokonarpisen kera
ajavat varjoisaa, kuusista metsätietä kauas kirkonkylään. Ali tahtoo
ajaa tiensyrjää kivien yli, isojen kivien yli, niin että rattaat
villisti leiskahtavat ja rusahtavat liitteissään, Ali tahtoo hosua
vanhaa hevosta, juosta rattaiden sivulla, pelotella hevosta hyppimään!
Ali tahtoo laulaa ja hihkua korkeilla mäillä, joilla lämmin pihkan
lemu käy vastaan! Ali tahtoo nauraa auringon taivaanrannalla punaisena
hehkuvalle kiekolle kuin Kolman peikon hullunkuriselle naamalle. Ah,
Alin rinnassa vyöryy ja vavahtelee, sieramin ja suin hän ahmii ilman
lemua, ei tiedä itkisikö vai kuolisiko nyyhkyttävään nauruun!
Vaan perillä kun hän kuulee rikkaimman kauppiaan pihalla vierasjoukon
sydämen pohjia vavistavan naurun, niin hän kyselee itseltään: mitä tuo
oli, miksi nauretaan, mitä on nauru! Ah, se koskee! Päätään huimaa
riemun ikävä ja sydäntään tuskastuttaa, siihen iskee kuin julma, luinen
nyrkki, niin sitä ahdistaa ja tukehuttaa. Hän tahtoisi itkeä, vaan ei
voi.
Tuntuu puuttuvansa iloa, sieluunsa tulee jotain outoa, tylyä, kamalaa.
On kuin musta kyy sydämessään kieppuisi, sitä jyrsisi, myrkkyhampain
iskisi siihen. Ali tahtoisi itkeä ja riehua sutena, ei tiedä ketä
vastaan. Keilaa jyrisyttäviä nuoria miehiäkö? Niitä, niitä, ei niitä!
Kesäpuvuissaan keijahtelevia naisiako? Ah niitä, ivata niitä, itkeä,
kuristaa! Ja ei kumminkaan niitä, oi ei, ei!
Sydämessään raatelee ja nyyhkii. Pois hän tahtoisi, vaan ei pois
Uorolaan. Miten siellä on harmaata ja totista vanhain vaahterain
varjossa! Miten siellä on kaikki vanhaa ja rumaa, Alin pukukin on
hullunkurisen ruma. Ja hän ei kärsisi rokonarpistakaan lähellään: sen
naama on niin ivallinen ja ruma!
Heidän rattaansakin ovat vanhat ja rumat, ja hevosella iso, luuhottava
pää, ruma harja, kun se tuossa paaluun sidottuna kahmii heiniä kuin
viikon ruuatta ollut. Kaikki on rumaa ja vanhaa, mitä heillä on,
Uorolasta tulleilla.
* * * * *
Ja kun mustan, välkkyvän flyygelin sävelet kauppiaan salissa kumisevat
kirkkaina kuin myrskyn pauhinassa riemuitsevat, väsymättömät aallot,
ja kolme viulua, joista yhtä vetelee vanha, jalkaa polkeva lukkari,
flyygelin helinään kirkkaita, vinhoja säveliä kuin huiman tuulen riemua
vinkuu ja helisee, silloin kuohahtaa Alissa tuskallisen halukkaasti
ja silmänsä palavat liiankin kiihkeästi. Ah, kun hän näkee värisevän,
ruusuisen poven, joka kiihtyneenä kohoo ja laskee, hehkuvat posket tai
valkeaan, pehmoiseen kenkään puetun jalan vinhan äänettömästi lentävän,
ponnahtavan tanssien pyörteessä, silloin hän tuntee ahdistavaa
poltetta, jalkansa vapisevat polvista, hän tahtoisi syöksyä, pusertaa,
tehdä ei tiedä mitä, tulla vaikka hulluksi!
Hän ei osaa tanssia -- missäpä hän siihenkään olisi oppinut. Ei
ainakaan Uorolassa, jossa käydään niin tasaisesti, tasaisesti ja
seinäkuvatkin hämähäkin verkoista hymyilevät: ole kiltisti, ole
kiltisti; ja tyhmästi!
-- Oh, ei sinusta tule koskaan mitään! kaamottaa joku jäykistävä,
toivoton ääni Alin sielussa, jossa nyyhkii ja uhkaa.
Ali näkee seisovansa avuttomana nurkassa toisten kisatessa, hänen on
vaikea hengittää. Oi jos taivas soisi päästä, päästä mihin tahansa!
Silmät kyyneltyvät, niissä vuoroilee kauhu ja raivo.
Viha kuohahtaa viittä hurjempana, kun joku tanssivista luo säteilevän
katseen Aliin, joka siellä seinänpönkittäjänä seisoo pelottavan
kummallisena, kalpein kasvoin, tuikkivin silmin ja kiihkeän palavin
huulin. Alin rintaan syöksyy lämpö, kun säteilevä naiskatse
lapsensilmiänsä kohtaa, vaan sitten hän muistaa: enhän osaa tanssia!
ja hän kohottaa otsaansa sitä korkeammalle ja ruskeat kiharat ylpeästi
huiskahtavat, hän hammasta puree.
Kun Hullun-majurin kaunis poikanen kiskotaan piiritanssiin, menee
hän viimein nolona ja rajuna, mutta piiriä kiertäessä ei hän katso
yhteenkään naissilmään, vaikka rinnassaan hehkuu. Jäykkänä hän astuu
ja katse kulkee yli piirin jääkylmänä ja otsa vihaisena varjoo silmiä.
Kun hän on pakotettu tarttumaan pehmoisiin, valkeihin käsiin, niin
sydämensä kuumasti vavahtaa, mutta hän puristaa käsiä niin että kynnet
sinertyvät ja nainen kätensä pois riuhtaisten tiuskaa:
-- Hyi!
Oi miten tuntee itsensä naurettavaksi ja kiusatuksi nuori Ali! Miten
hän on kömpelö, kuin kaikki Uorolassa, miten hän on köyhä, kaikki
häneltä viety. Syyttäkö, syyttäkö hänessä alkaa kuohua isohärän viha?
-- Tämän kaiken olet ottanut minulta! hän tahtoo sanoa äidilleen; mitä
olet antanut minulle? tahtoo hän uhata isälleen, kun saapuu surullisena
ja kurjana kotiin.
* * * * *
-- Mikä se tuo jörökki on? kysyvät tytöt tirskuen toisiltaan, vilkkuen
Aliin.
-- Rikkaan majurin poika!
-- Ahaa, sekö sitä vaivaa! Sitten kiusataan häntä oikein! Viedään
piiriin, mutta ei tanssiteta, koska hän ei suvaitse katsettaankaan
kääntää tavallisiin ihmisiin.
-- Hullun-majurin poika. Niin teemme! Niinkö timanttineulansa
hänestä on oivallinen, ettei muuta silmää tarvitse ihmisten kanssa
seurustellessa!
-- Hihi ... antaa hänen vain suuttua ja odottaa!
* * * * *
-- Kukas se tuo nuorimies olikaan, onko siinä kainous vai
halveksuminen, kun ei saa sanaa suusta, vaikka juttelisi? kysyy
kauppiaalta muudan kesävieras.
-- Nuorimies? Pojan loppi! Ei se ole vielä kuin neljännellätoista,
vaikka on sellainen kamala järiläs ja katselee kuin kirkon puinen
Simson, jolla on kivipilari hartioillaan. Kummallisia ne ovat Uorolan
väet aina olleet. Majurin isä kasvatti hulluksi majurin, majuri kai
teki ihmisaraksi ja höpsäkäksi vaimonsa, vaimoko lie tehnyt pojan
tuollaiseksi. Kotiopettajaa sillä pidetään, ei lasketa ihmisten
joukkoon. Mikäpä siitä muu kerran tulee kuin Hullu-majuri ja niin
edespäin aina siivun loppuun!
* * * * *
Kun pyhäinen aamu sinerti ja aurinko kasteisista, heläjävistä lehdoista
nousi, ajoivat Ali ja rokonarpinen kotiin. Niin oli mennyt yö Alin
sielussa kuin röyhkeä jättiläinen, joka hänelle ilkkui, nauroi,
vaan joka kamalan kostonsa oli saava! Ali on kalpea ja silmissä,
otsaluissa kivistää, mutta hän pitää itse ohjia ja pieksää hevosta.
Jos torkahteleva rokonarpinen hänelle mokomasta kyydistä ärähtää, niin
sähähtää Ali kuin ruuti, lasittuneet silmänsä hirveää säentä iskevät,
hän puree huultaan, kiroaa karkeasti kuin isänsä, tuiskii:
-- Se hevonen on minun, kuuletkos! Kun se olisi edes hevonen, mutta on
vanha koni, ei kuin selkäruota jälellä koko hevosesta! ja nyt sen pitää
saaman!
Ali lyö ruoskalla kymmenen kertaa aiotun viiden asemasta, hevosparka
vapisee ja huohottaa, kun he hurjasti karahuttavat äänettömältä
koivukujalta Uorolaan, jonka säteilevässä pihakuusessa käki jo kukkuu.
Mutta Ali ajaa rokonarpisen vastaintteistä huolimatta valveille
juhannuspöhnäänsä makaavan Talli-Villen ja komentaa kuin isäntä ainakin
riisumaan hevosen.