Matkamiehet me olemme,
keisarit ja kerjäläiset,
maaksi, mullaksi tulemme
matkan päähän päästyämme.
_Pentti Lyytinen, Kestikievari_.
Oi, Viuluniekka on kuollut.
Harmaampi on monesta taivaslaki, viluisemmin värisevät puiden ritvat,
kun talvituuli kolkosti kohahtaa ja ajaa tuiskulumet lammaskatraina
juoksemaan katon räystästä pitkin aitoja hautaaviin hankiin.
Surussa iloinen ja ilossa suruinen uljuuden airut oli hän ollut,
kaikkialle ilmestynyt kaivattuna ja kutsumattakin, missä säveltä ja
lauluja kaivattiin, vaan nyt tuntuu monten sydämissä tyhjältä, kun
kemujen, surujen kannel on kadonnut; väsyneenä käy huokaus rinnoissa,
lasittuneina katsovat monten silmät kauas, kauas talvituiskun
harmauteen.
Miten hän oli sanonut? Kulkekaa kukin omaa rataanne, ihmiset, sillä
tottamar on niin: kuten ilmojen äärettömyydessä säihkyville tähdille
on teille kullekin määrätty oma ratanne, jolla kulkien on pimeydessä
valo ja jolta ei pois pääse. Sillä tuhannet ovat tähtien tiet ja kaksi
tähteä ei samaa rataa aavasta aavaan kulje; tuhansien tuhannet ovat
ihmisten onnet: onnellinen, ken itselleen uskollisena pysyy.
-- Tuhannen tähden arvoiset olette kukin, ihmiset. Ken voi sanoa: minä
vaivainen, syntinen, köyhä? Elämä, isämme, on rikas, iloinen ja väkevä,
ja meillä on myös sydän täynnä purppuraisia, säkenöiviä helmiä ja sielu
on sävelten laulava meri ja uskomme väkevyys kalliot kohottaa, kun
ruhtinaallisen elämämme uskollisia lapsia olemme.
-- Ja tahtokoon kukin olla mitä tahansa: taivasten takoja, tyhjän
tekijä, niin hän on kuningas siinä mitä on, kun uskaltaa olla mitä
tahtoo. Kellä on oikeus sanoa minulle: kas sinulla homeinen leipä,
sinulla repaleinen takki! kun itse rakastan homeista leipää enkä
repaleisessa takissa palellu? Samapa, mitä me syömme tai jos juomme,
kun vain otsamme nakkaamme pystyyn ja elämme sille, mitä uskomme, ja
vaikka kuolo tulisi, eroamme siitä, mitä emme usko. Köyhät sielut
ajattelevat omaa itseään, mutta rikkaat kuuntelevat kaikkeuden ääntä.
Autuaat ovat henkisesti rikkaat!
Niin virkkoi hän, joka tummuuteen lähti, vaan nyt on elämä hämärä ja
tuuli pieksää talvisia puita vinkuvin ruoskin.
Oi, eipä hän vain pyhää ateriaa huolinut, Viuluniekka-raukka, ennen
kuolemaansa. Usein oli hän kivahtanut, kun pyhään pöytään anottiin:
-- Mitä minä, joka juon ja elämäni luikkaan! Olen kuin Vihta-Paavo,
menen kuin Vihta-Paavo.
* * * * *
Olipa pyhäpäivä, kun seurakunta veisasi kirkossa, jonka holveissa
tuisku kohahteli, koreat maalaukset katon hämärästä loistivat
kuin mustat ja punaiset käärmeet, kolmikulmainen kaikkinäkevä
katseli himmeänä alttariakkunan yltä, pyhäinkuvat ja marttyyrit
kamelinkarva-viitoissaan vartioivat parvenkaiteita; silloin, kun oli
kumarrettu ja seisoalle kohottu, kuunneltu sanoja ja veisattu virsiä
ja uusi virsi taas oli alotettava, silloin hiljaisesti ilmestyi ylös
lukkarin tuoliin kuvain ja kirjoitusten keskelle Viuluniekka. Alussa
ei häntä huomattukaan, vaan kun yksi huomasi, niin pian kaikki sinne
katsoivat ja hiljaisena laineena kävi kirkossa ihmetyksen sohina.
Lukkari, jolla on messinkisankaiset lasit, kurotteleva laululeuka ja
osaa soittaa huiluja, viuluja, vähin mitä tahansa, säikähti alussa,
vaan kun Viuluniekka hänelle jotain kuiskasi ja katsoi lukkariin silmät
surunvoittoisesti säteillen, niin aleni lukkari hiljaa tuolistaan ja
päätti antaa Viuluniekan tehdä mitä tämä ikinä olisi halunnutkaan,
vaikka virka menisi. Sillä Viuluniekka ja vanha lukkari olivat ystäviä,
ja monta yötä oli Viuluniekka levännyt lukkarin majassa, jonka
akkunassa kukonharjat ja palssamit kukkivat. Ja Viuluniekka alkoi
soittaa sitä virttä, jota seurakunnan piti laulaa. Mutta miten se virsi
kirkkaasti ja väkevästi sydäntä riemuun ja suruun paisutti! Kuin komean
joutsenen laulu, kun hän, valkorinta, haavoittuu ja ennen silmäinsä
sammumista laulaa menneen elon riemuvirren iltarusolle, jossa auringon
kultaiset säteet himmenevät! Kaari kielikolla hyppi kuin visertelevät
keltasirkut koivunritvoilla, sävelet ylhäältä kirjavan katon hämärästä
alenivat kuin auringonsäteet syviin, välähteleviin vesiin.
Sellaistapa virttä ei oltu ennen kuultu holvikaton alla, ja kuitenkin
oli se virsi, jota seurakunta usein veisasi. Seurakunta kuunteli,
hermoissa ihanuus karmi, kyynelisiksi tahtoivat pimetä silmät; kasvot,
olkapäät värähtelivät kuin olisivat kuulijat tulleet vilusta lämpöiseen
ja tunteneet sydämissään palavan onnen. Kummallinen soitto! Kas,
alenivathan purppurasiipiset kerubit akkunain hämärästä seiniltään,
ensin alttarin yli kuin jänteisiä käsiään kurottelevat jättiläiset,
sitten alemma punaiset siivet iltarusona aueten ja rinnat säihkyvien,
verenpisaraisten rubinien panssarissa, viimein kunkin kirkossa olijan
vierelle soittaen kummallisia kumisevia jättiläisviuluja ja siipisulat
timantteja säkenöiden kuin talviyön taivas ja revontulet.
Kun viulu vastasi itsetuntoa riemuitsevin äänin messuun, tunsi pappi
kuin olisi kiehahteleva viinivirta suoniinsa tulvahtanut, hän tunsi
mustan kasukan niin raskaaksi, tahtoi kohota, liversi kuin lintu
onnea seurakunnalleen, tuhat kertaa kauniimpina kuin ennen rinnassaan
vapautuivat vangitut sävelet. Mutta Viuluniekka siellä ylhäällä
lukkarin tuolissa seisoi korkeana ja hymyillen kuin tavallisesti,
mutta outona ympäröi tumma tukka kasvoja kalpeita, vaan poskilla paloi
kaksi sairasta kuin auringon hehkussa nääntyvää hohdetta ja silmistä
lähti kaukainen kimallus kuin aamun sammuvista tähdistä. Huulet olivat
ylpeästi supussa, silmät tyynet. Olipa hän usein sanonut: hullu vihan
päästää sydämeensä ja repii itseään. Olkaa vapaita ja ylpeitä, mutta
tyyntyviä, sillä riemujen surut ovat ennestään suuret.
Ihmiset kuuntelivat soittoa ja joku halusi laulamaankin yhtyä, mutta
kun sävelen hiljaa hyräili, niin säikähti ääntään. Katseli sitten
äänettömänä ylös Viuluniekkaan ja silmänsä mustat oudoiksi suurenivat,
sydämessään kävi pelottava tunto: kuoleva nyt soittaa!
Sellaista oli, kun kalpea tanssien ilo kirkossa soitti elämän ikuista
kesää, vaan holvikatossa jylähteli tuisku niin että rikkaiden
lahjoittamat ruunut ristallineen värisivät, peilejä pitävät
jumalattaret saarnastuolin laidassa liikahtelivat kuin tanssiakseen,
profeetat karvaviitoissaan nyökähtelivät, maalauskiemurat holvien
liitteissä kuin liekit liikkuivat. Pappi unohti hietakellonsa ja
saarnansakin unohti, suntio unohti kilistää kolehtihaavia. Niin oli
ihana se jumalanpalvelus.
Mutta kun kirkonmeno oli päättynyt ja Viuluniekka virui viulu
vierellään lukkarin majassa rykien ja huohottaen, tuli pappi kaikkineen
ja leipineen, juttusi, siveli hikeä Viuluniekan otsalta ja kysyi, eikö
Viuluniekalta puuttuisi jotain, niin hymähti Viuluniekka:
-- En juo juomarinakaan! hän sanoi. Antakaa toisillenne rauha, ihmiset,
ja luokaa oma riemunne niin vakava, ettei sitä tarvitse muille
vakuuttaa.
-- Viuluniekka raukka! huokailtiin. Sanoi surkuttelevansa niitä, jotka
verisen hirsipuun eteen kumartuneina rukoilevat itseään tulemaan
heikoiksi vaivaisiksi, kunnes sellaisiksi tulevat!
Pian hän kuoli, heleä punavirta syöksyi huulille, tempasi viuluaan
kaulasta, rutisti rintaansa, henkäisi ja liikkumattomana makasi.
* * * * *
Kuoli Viuluniekka huulilla hymy, kun tauti keuhkojaan söi ruostein.
Maailma näyttää harmaalta, ihmiset ajattelevat iloja, joita elämässään
oli jakanut ja surulliseksikin kohtaloaan, kun kirkonkellojen soimatta
hänet hautaan saattaa täytyy.