Raivoo rutto, kiihtyy ruumistulet,
ellei kuningas viivykkeittä
poista täältä mustasilmäneittä.
_Popen Iliaadi_.
Sinä aikana, jolloin Unkas edellä kuvattuun tapaan jakoi voimiansa, oli
metsä yhtä hiljainen ja, ellemme ota lukuun niitä, jotka olivat äsken
neuvotteluun kokoontuneet, näennäisesti yhtä tyhjä ihmisistä kuin
lähtiessään kaikkivaltiaan luojansa kädestä. Silmä saattoi seurata joka
suuntaan puiden varjoisia, pitkiä välimaita keksimättä ainoatakaan
olentoa, joka ei olisi todellisesti kuulunut rauhalliseen, uinuvaan
maisemaan. Joskus kuului lintu lentää lepattelevan pyökkien oksilla, ja
tuolloin tällöin pudotti orava pähkinän, vetäen joukkion hämmästyneet
katseet hetkiseksi puoleensa; mutta heti kun nämä tilapäiset
keskeytykset olivat lakanneet, suhisi tuuli yksin heidän päittensä
yläpuolella pitkin metsän viheriää, lainehtivaa pintaa, joka vain
virtojen ja järvien katkaisemana levisi niin avarain alueitten yli.
Siinä salossa, joka oli delavarien ja heidän vihollistensa kylän
välillä, ei ihmisjalka tuntunut koskaan kulkeneen, niin syvään ja
hengähtämättömään hiljaisuuteen se oli vajonnut. Mutta Haukansilmä,
joka nyt oli saanut osalleen johtavan aseman seikkailussa, tunsi liian
hyvin niiden luonteen, joiden kanssa hänen piti kohta taistella,
luottaakseen tähän petolliseen rauhaan.
Nähdessään pienen joukkonsa kokoontuneen ympärilleen heitti metsästäjä
'Hirventappajan' käsivartensa koukkuun, teki äänettömän merkin
kehoittaakseen toisia seuraamaan ja johti heitä hyvän matkaa taaksepäin
eräälle pienelle purolle, jonka yli he olivat äsken edetessään menneet.
Siihen hän pysähtyi ja odotettuaan, kunnes kaikki hänen totiset ja
tarkkaavaiset soturinsa olivat ennättäneet hänen luokseen, kysyi hän
delavarinkielellä:
"Tietääkö kukaan nuorista miehistäni, minne tämä vesi vie meidät?"
Muuan delavari ojensi toisen kätensä kaksi sormea haralleen ja
osoittaen niiden yhtyvän juuressa vastasi:
"Ennenkuin aurinko on kulkenut oman leveytensä, yhtyy pieni vesi isoon
veteen." Sitten hän lisäsi tarkoittamaansa suuntaan viitaten: "Ne kaksi
ovat kylliksi majaville."
"Sitä minä ajattelinkin", virkkoi metsästäjä, nostaen silmänsä kohti
puunlatvojen väliin jäänyttä aukeamaa, "kun näin, mihin päin se juoksee
ja mihin päin vuoret kulkevat. Miehet, me etenemme sen rantojen
suojassa, kunnes vainuamme huroneja."
Hänen toverinsa päästivät tavallisen lyhyen suostumuksenhuutonsa, mutta
kun he huomasivat johtajansa aikovan astua itse eellimmäisenä, teki
pari heistä merkkejä, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti.
Haukansilmä, joka ymmärsi heidän puhuvat silmäyksensä, käännähti ja
näki, että laulumestari oli seurannut hänen joukkoaan tänne asti.
"Tiedättekö, ystäväni", kysyi metsästäjä vakavana ja hiukan ylpeänäkin
omain ansioittensa tietoisuudesta, "että tämä on mitä uhkarohkeinta
tehtävää suorittamaan valittu ja sellaisen miehen komentoon asetettu
soturiparvi, joka ei suinkaan halua jättää sitä toimettomaksi, vaikka
jonkun muun sopisikin se paremmin sanoa? Jo viiden minuutin tai ainakin
kolmenkymmenen minuutin kuluttu astumme jonkun huronin ruumiille,
elävälle tai kuolleelle."
"Vaikkei minulle olekaan selvin sanoin esitetty aikomuksianne", vastasi
David, jonka kasvot peitti heikko puna ja jonka muutoin niin
rauhalliset ja ilmeettömät silmät nyt hehkuivat outoa tulta, "ovat
miehenne olleet mielestäni kuin Jaakobin lapset, jotka kävivät ulos
sotaan sikemiläisiä vastaan, koska nämä jumalattomuudessaan tahtoivat
avioon saattaa naista siitä kansasta, joka oli löytänyt armon Herran
edessä. Nyt olen minä kulkenut pitkät matkat ja kokenut niin hyvät kuin
pahatkin neidon kanssa, jota etsitte; ja vaikka en olekaan taistelujen
mies ja vaikka en olekaan kupeitani vyöttänyt enkä miekkaani
teroittanut, tahtoisin kuitenkin mielelläni iskeä iskun hänen
puolestaan."
Metsästäjä epäröi, ikäänkuin punniten itsekseen niin kummallisen
joukonlisän mahdollisuuksia, ennenkuin vastasi:
"Te ette osaa käytellä minkäänlaista asetta. Teillä ei ole edes pyssyä,
ja uskokaa minua, minkä mingot saavat, sen he kyllä runsaasti
maksavat."
"Vaikka en olekaan mikään kerskaileva Goljatti", vastasi David vetäen
lingon kirjavan ja kummallisen pukunsa peitosta, "en ole kuitenkaan
unohtanut juutalaisen paimenpojan esimerkkiä. Tämän vanhanaikaisen
sota-aseen käyttöä harjoittelin nuoruudessani uutterasti, ja
toivottavasti ei taitoni ole minua vielä kokonaan jättänyt."
"Aivan niin!" virkkoi Haukansilmä katsellen kylmin ja masentavin silmin
kauriinnahkaista hihnaa ja sen kivipussia, "kyllähän tuo kapine
kelpaisi nuolien, jopa puukkojenkin joukkoon, mutta ranskalaiset ovat
varustaneet nämä mingot hyvillä rihlapyssyillä. Mutta teidän lahjanne
näkyy olevan käydä vahingoittumatta tulen läpi, ja kun teitä on tähän
asti onni suosinut -- majuri, olette jättänyt hanan ylös; yksi ainoakin
liian aikainen laukaus olisi samaa kuin kahdenkymmenen päänahan
menettäminen ilman vähintäkään hyötyä -- niin saatte seurata mukana,
lauluniekka; me ehkä voimme käyttää teitä, kun tulee aika kirkua."
"Minä kiitän teitä, ystäväni", vastasi David kuninkaallisen kaimansa
tavoin valiten itselleen puron kivien joukosta sopivia heittoesineitä;
"vaikka minulla ei olekaan erikoisia taipumuksia tappamiseen, olisi
mieleni käynyt kuitenkin kovin murheelliseksi, jos olisitte lähettänyt
minut pois."
"Mutta muistakaa", lisäsi metsästäjä taputtaen merkitsevästi päätään
siltä kohdalta, missä Gamutin kallossa oli yhä vielä haava, "me olemme
tulleet tappelemaan emmekä lauluja lurittelemaan. Siihen asti kunnes
yleinen sotahuuto kajahtaa, puhuu vain pyssy."
David nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä varoituksen, ja sitten
antoi Haukansilmä lähtömerkin, ensin tutkivasti katsahdettuaan
seuralaisiinsa.
Heidän matkansa kulki noin peninkulman verran pitkin puron uomaa.
Vaikka äkkijyrkät rantatörmät ja niitä reunustava tiheä viidakko
suojelivatkin heitä suuremmalta näkymisen vaaralta, ei kuitenkaan lyöty
laimin ainoatakaan intiaanihyökkäyksissä tavallista varokeinoa.
Kummallakin sivulla ryömi pikemmin kuin käveli soturi, joka tuon
tuostakin vilkaisi metsään, ja melkein joka minuutti pysähtyi parvi
kuuntelemaan vihollisääniä niin herkin elimin, että moinen olisi
tuntunut käsittämättömältä alkuperäisestä luonnontilasta etääntyneestä
miehestä. Heidän marssiaan ei kuitenkaan mikään häirinnyt, ja he
saapuivat paikalle, missä pienempi virta laski suurempaan, ilman että
heidän etenemistään tunnuttiin lainkaan huomatun. Siinä Haukansilmä
jälleen pysähtyi tutkiakseen metsän merkkejä.
"Me saammekin ilmeisesti soveliaan taistelupäivän", lausui hän
englanniksi Heywardiin kääntyen ja nostaen katseensa pilviin, joita
alkoi levein kasautumin vyöryä poikki taivaan; "kirkas aurinko ja
kimalteleva piippu eivät ole hyvän tähtäyksen ystäviä. Kaikki suosii
meitä, sillä heillä on tuuli vastassaan, niin että se paiskaa heille
päin naamaa heidän pamauksensa ja savunsa, mikä ei itsessään ole
niinkään pieni asia; me taas saamme ensin ampua ja kuitenkin nähdä
selvästi. Mutta tähänpä suojamme loppuukin. Majavat ovat eläneet satoja
vuosia tämän virran varrella, ja kaiken sen jälkeen, mitä ne ovat
tarvinneet ruuakseen ja suluikseen, on täällä, kuten näette, paljon
kuorittuja kantoja, mutta vähän eläviä puita."
Haukansilmä kuvasi tosiaankin näillä harvoilla sanoilla varsin hyvin
näyn, joka nyt avautui heidän eteensä. Puro vaihteli leveydeltään, niin
että se joskus kohisi kapeissa kallionhalkeamissa, joskus taas
levittäytyi laajalti yli alavan maan, missä se muodosti lammikoiden
tapaisia vesipintoja. Joka paikassa sen rannoilla näkyi kuolleiden
puiden mätäneviä jätteitä kaikissa rappeutumisen eri asteissa, alkaen
niistä, jotka huokailivat horjuvain runkojensa painosta, ja päätyen
niihin, joilta oli hiljan ryöstetty se karkea puku, mihin niin
salaperäisesti sisältyy niiden elämisen mahdollisuus. Muutamia pitkiä,
kaatuneita, sammalpeitteisiä hirsiä virui niiden joukossa, ikäänkuin
muistoina jostakin aikaisemmasta, kauan sitten kuolleesta sukupolvesta.
Kaikkia näitä pikkuseikkoja tarkkasi metsästäjä niin huolellisesti ja
kiinnostuneesti, etteivät ne kaiketi koskaan ennen olleet saaneet
sellaista huomiota osakseen. Hän tiesi huronien leirin olevan puolen
peninkulman päässä virtaa ylöspäin, ja levottomana peläten
piileskelevää vaaraa oli hän hämmästyksissään, kun ei keksinyt
vihollisista pienintäkään jälkeä. Kerran pari oli hän jo antamaisillaan
käskyn rynnäkköön koettaakseen vallata kylän yllättämällä, mutta hänen
kokemuksensa selitti hänelle pian niin hyödyttömän yrityksen
vaarallisuuden. Sitten hän kuunteli hartaasti ja tuskallisen
epätietoisena taistelun oireita siltä taholta, minne Unkas oli jäänyt;
mutta ei kuulunut muuta kuin tuulen tohina, joka alkoi myrskyä uhaten
puuskauksittain huoahdella metsän syvyyksissä. Vihdoin, antaen pikemmin
vallan oudolle malttamattomuudelleen kuin totellen kokemuksensa neuvoa,
päätti hän johtaa asiat johonkin ratkaisevaan tulokseen paljastamalla
joukkonsa ja kulkemalla varovasti, vaikka varmasti virtaa ylös.
Huomioitaan tehdessään oli Haukansilmä seisonut erään pensaan suojassa,
samalla kun hänen kumppaninsa olivat jääneet siihen syvänteeseen, jonka
läpi pienempi virta laski toiseen; mutta kuultuaan hänen matalan,
vaikka silti selvän merkkinsä hiipi koko joukko törmää ylös mustien
kummitusten kaltaisina ja asettui äänettömänä johtajansa ympärille.
Viitaten suuntaan, jonne tahtoi kuljettavan, lähti Haukansilmä matkaan,
soturiparven rientäessä seuraamaan häntä perättäisessä jonossa ja
astuessa niin tarkoin hänen jälkiinsä, että Heywardia ja Davidia lukuun
ottamatta näytti kuin olisi siitä taivaltanut vain yksi mies.
Tuskin oli joukko kuitenkaan jättänyt suojansa, kun kymmenkunnan pyssyn
yhteislaukaus kajahti heidän takanaan ja muuan delavari, loikaten
korkealle ilmaan kuin haavoittunut kauris, putosi hengettömänä pitkin
pituuttaan maahan.
"Ah! Jotakin tuontapaista minä pelkäsin!" huudahti metsästäjä
englanniksi, samassa lisäten nopeana kuin ajatus toisella
äidinkielellään: "Suojaan, miehet, ja ampukaa!"
Koko parvi hajaantui siinä silmänräpäyksessä, ja ennenkuin Heyward oli
ennättänyt tointua hämmästyksestään, huomasi hän jääneensä seisomaan
yksin Davidin kanssa. Onneksi olivat huronit jo peräytyneet, niin että
hän oli pelastunut heidän tuleltaan. Mutta sellainen asiain tila ei
ilmeisesti voinut kestää kauan, sillä metsästäjä näytti miehilleen
esimerkkiä ahdistamalla peräytyvää vihollista laukoen pyssyään ja
hypähtäen puulta puulle sitä mukaa kuin huronit hitaasti väistyivät.
Hyökkäyksen näytti suorittaneen hyvin pieni huronijoukko, joka
kuitenkin yhä kasvoi ystäviinsä päin vetäytyessään, niin että vastatuli
oli melkein, ellei jo täsmälleen, yhtä vilkas kuin eteneväin
delavarien. Heyward syöksyi taistelevain joukkoon ja noudattaen
kumppaniensa välttämätöntä varovaisuutta pamautteli ahkerasti pyssyään.
Ottelu muuttui nyt kiivaaksi ja paikalliseksi. Vain harvat kärsivät
vaurioita, koska molemmat puolueet pysyttelivät niin tarkoin kuin
mahdollista puiden suojassa, paljastamatta ruumistaan muulloin kuin
tähdätessään. Mutta asema kävi yhä uhkaavammaksi Haukansilmälle ja
hänen joukolleen. Terävänäköinen metsästäjä huomasi kyllä vaaran, mutta
ei tiennyt keinoa sen välttämiseksi. Hän älysi olevan tuhoisampaa
peräytyä kuin pysyä paikoillaan, koska hän näki vihollisen lähettävän
väkeä hänen sivuilleen, mikä teki piilossa pysyttelemisen niin
vaikeaksi delavareille, että heidän tulensa taukosi melkein kokonaan.
Tällä hetkellä, kun he luulivat koko vihollisheimon vähitellen heidät
kiertävän, kuulivat he metsän lehväkatoksissa kaikuvaa ottelevain
kirkunaa ja pyssyjen räiskinää siltä suunnalta, minne Unkas oli
asettunut: laaksosta, joka tavallaan oli Haukansilmän ja hänen parvensa
taistelutannerta alempana.
Tämän hyökkäyksen vaikutukset tuntuivat silmänräpäyksessä metsästäjän
ja hänen ystäviensä suureksi avuksi. Näytti siltä kuin olisi hänen
rynnäkkönsä arvattu ja sen tähden mennyt myttyyn, mutta samalla tuntui
kuin olisi vihollinen vuorostaan erehtynyt sen tarkoituksesta ja
voimasta ja siitä syystä jättänyt liian pienen parven torjumaan nuoren
mohikaanin hurjaa hyökkäystä. Tämä seikka kävi kahdellakin tavalla
selville, ensiksi siitä nopeudesta, millä taistelu vyöryi kylää kohti
ja toiseksi heidän vastustajainsa äkillisestä vähenemisestä, he kun
kiiruhtivat tukemaan päärintamaansa ja, kuten nyt osoittautui,
tärkeintä puolustuspaikkaansa.
Innostaen miehiään äänellään ja esimerkillään käski Haukansilmä
ryntäämään vihollisen kimppuun. Hyökkäys rajoittui tässä
yksinkertaisessa sodankäynnissä vain syöksymiseen suojasta suojaan yhä
lähemmäs vastustajaa, ja tämä temppu suoritettiin kerkeästi ja
menestyksellisesti. Huronit pakotettiin väistymään, ja taistelun
näyttämö siirtyi pian siltä avonaisemmalta maalta, missä kamppailu oli
alkanut, paikalle, missä ahdistetut saivat turvaa viidakosta. Täällä
muuttui taistelu sitkeäksi, kiivaaksi ja tulokseltaan epätietoiseksi,
sillä delavarit, vaikkei kukaan heistä suorastaan kaatunut, alkoivat
vuotaa runsaasti verta, heidät kun oli pakotettu varsin epäedulliseen
asemaan.
Tällä tukalalla hetkellä osasi Haukansilmä puikahtaa saman puun taakse,
joka oli Heywardinkin suojana; useimmat hänen miehistään olivat
kuulomatkan päässä hiukan oikealla paukuttelemassa nopeita vaikka
hyödyttömiä yhteislaukauksia piiloutuneeseen viholliseen.
"Te olette nuori mies, majuri", sanoi metsästäjä laskien
'Hirventappajan' perän maahan ja nojaten piippuun hiukan väsyneenä
innokkaasta hyörinästään, "ja teidän tehtäväksenne jonakin päivänä voi
osua sotajoukkojen johtaminen näitä mingo-roistoja vastaan. Tässä te
nyt voitte nähdä intiaanitaistelun periaatteet. Niihin kuuluu
pääasiallisesti nopsa käsi, terävä silmä ja hyvä suoja. No, jos teillä
nyt olisi tässä komppania kuninkaallisia amerikkalaisia, niin millä
tavoin panisitte sen toimimaan?"
"Pistin tekisi ehkä selvää jälkeä?"
"Kas vain, tuossa teidän puheessanne vallitsee kokonaan valkoisen
miehen järki, mutta näissä erämaissa täytyy miehen aina kysyä
itseltään, kuinka monta henkeä hän voi säästää. Ei", jatkoi metsästäjä
mietteliäästi päätään pudistaen, "hevonen on ennemmin tai myöhemmin --
häpeä on sitä sanoa -- ratkaiseva nämä kahakat. Elukat ovat parempia
kuin miehet, ja hevoseen me lopultakin tulemme. Heitäpäs nyt kengitetty
kavio punanahan pieksun jäljille, ja kun hänen pyssynsä on kerran
tyhjä, ei hän ennätä enää pysähtyä sitä uudelleen lataamaan."
"Tätä asiaa sopisi ehkä paremmin pohtia jossakin toisessa
tilaisuudessa", vastasi Heyward. "Joko pian hyökkäämme?"
"Minä en voi pitää sitä miehen ominaisuuksille sopimattomana, jos hän
hengähtäessään antautuukin hyödyllisiin mietiskelyihin", kuului
tiedustelijan vastaus. "Mitä taas rynnäkköön tulee, niin ei minua se
keino paljoakaan miellytä, koska pari päänahkaa olisi varmastikin pakko
uhrata siinä pelissä. Ja kuitenkin", lisäsi hän kumartaen päätään
sivulle paremmin kuullakseen kaukaisen taistelun melskeen, "jos me
mielimme olla Unkasille joksikin hyödyksi, täytyy meidän pian suoriutua
näistä omista konnistamme!"
Sitten hän käännähti nopsasti ja päättävästi ympäri ja huusi
intiaaneilleen näiden omalla kielellä. Hänen sanoihinsa vastattiin
kiljahduksella, ja merkin saatuaan teki jokainen soturi kerkeän
kiertoliikkeen sen puun ympäri, jonka takana hän seisoi. Nähdessään
niin monien mustien haamujen väikähtävän silmiensä edessä samalla
hetkellä houkuttuivat huronit päästämään kiireellisen ja siis
tuloksettoman yhteislaukauksen. Pysähtymättä vetämään henkeä syöksyivät
delavarit pitkin loikkauksin metsään saaliinsa kimppuun hyökkääväin
pantterien kaltaisina. Haukansilmä juoksi heidän etunenässään,
heiluttaen peloittavaa pyssyään ja innostaen seuralaisiaan
esimerkillään. Muutamat vanhemmat ja viekkaammat huronit, joita heidän
laukaustensa tuhlaamiseksi keksitty salajuoni ei ollut pettänyt,
ampuivat nyt läheltä kuolettavan tuiskauksen ja todistivat metsästäjän
pelon oikeaksi kaatamalla kolme etumaisinta soturia.
Mutta tämä isku ei kyennyt hillitsemään raivoisaa hyökkäystä. Delavarit
ryntäsivät vihollistensa suojapaikkoihin luontaisella hurjuudellaan ja
lakaisivat tieltään kaiken vastustuksen hirvittävällä voimallaan.
Käsirysy kesti vain hetkisen, sillä ahdistetut peräytyivät nopeasti,
kunnes saapuivat tiheikön vastakkaiselle reunalle, missä he
tarrautuivat suojiinsa yhtä itsepintaisesti kuin ajetut otukset. Tässä
merkitsevässä silmänräpäyksessä, kun taistelun menestys oli jälleen
muuttumassa epäiltäväksi, kuului pyssyn pamaus huronien takaa ja kuula
tuli viheltäen metsänaukeamalla sijaitsevista majavain pesistä,
seuranaan julma, peloittava sotahuuto.
"Siellä puhuu mohikaanien vanha päällikkö!" ilostui Haukansilmä
vastaten huutoon omalla jyrisevällä äänellään. "Nyt ahdistamme niitä
edestä ja takaa!"
Tämä kaikki vaikutti huroneihin silmänräpäyksessä. Menetettyään
rohkeutensa sellaiselta suunnalta tulevasta hyökkäyksestä, ettei heille
jäänyt enää suojassa pysyttelemisen mahdollisuutta, kohottivat heidän
soturinsa yhteisen pettymyksen kirkunan, hajaantuivat samassa ja
juoksivat poikki aukeaman mistään muusta kuin paosta välittämättä. Ja
moni kaatui siinä yrityksessä vainoavain delavarien kuulista ja
iskuista.
Emme pysähdy sen laveammin kuvailemaan metsästäjän ja Chingachgookin
kohtaamista tai Duncanin ja Munron liikuttavampaa keskustelua. Muutamat
lyhyet, kiireiset sanat riittivät selittämään asiain tilan kummallekin
joukolle, ja Haukansilmä esitti sitten mohikaanien ruhtinaan
miehilleen, jättäen ylipäällikkyyden hänen käsiinsä. Chingachgook
suostui tarjottuun kunniatoimeen, johon hänen syntyperänsä ja
kokemuksensa tekivät hänet oikeutetuksi, sillä totisella arvokkuudella,
joka aina antaa tehoa intiaanisoturin käskyille. Seuraten metsästäjän
jälkiä johti hän joukkonsa takaisin tiheikön läpi, ja hänen soturinsa
nylkivät kulkiessaan kaatuneilta huroneilta päänahat ja piilottivat
omien kuolleittensa ruumiit, kunnes he näin tehden saapuivat paikalle,
missä edellinen katsoi sopivaksi pysähtyä.
Soturit, jotka äskeisessä ottelussa olivat kestäneet niin ankaroita
ponnisteluja, sijoitettiin nyt pienelle tasanteelle, jossa siellä
täällä kohosi tarpeeksi puita heidän suojakseen. Maa vietti melkoisen
jyrkästi alaspäin heidän edestään, ja heidän silmäinsä alla avautui
useiden peninkulmien pituinen kapea, synkkä, metsääkasvava laakso.
Tässä tiheässä, varjoisassa metsässä taisteli Unkas yhä huronien
päävoiman kanssa.
Mohikaani ja hänen ystävänsä etenivät jyrkänteen reunalle ja
kuuntelivat harjaantunein korvin taistelun melskettä. Muutamia lintuja
liihoitteli laakson lehvämeren yllä, pelästyneinä paettuaan salaisista
pesistään, ja siellä ja täällä ilmaisi puiden joukosta kohoava kirkas
savupilvi, joka näytti jo sulavan ympäröivään ilmaan, paikkaa, missä
kamppailu oli ollut kiivain ja pitkällisin.
"Taistelu urkenee rinnettä ylös", virkkoi Duncan, viitaten suuntaan,
mistä kuului uudelleen tuliaseiden räiskettä. "Me olemme liian keskellä
heidän rintamaansa voidaksemme iskeä tehoisasti."
"He kääntyvät vielä laakson pohjaan, missä suoja on tihein ja
turvallisin", väitti metsästäjä, "ja niin jäämme kauniisti heidän
kylkipuolelleen. Menkää, ruhtinas; teillä on tuskin aikaa kohottaa
sotahuuto ja johtaa nuoret miehenne kahakkaan. Minä teen tehtäväni
tässä rytäkässä soturien kanssa, jotka ovat samaa väriä kuin minäkin.
Te tunnette minut, mohikaani: ei ainoakaan huroni, niin paljon kuin
heitä liekin, pääse tämän kummun yli selkäämme 'Hirventappajan'
saamatta siitä vihiä."
Intiaanipäällikkö viivähti vielä hetkisen tarkatakseen taistelun
kulkua, joka nyt vyöryi nopeasti rinnettä ylös varmana merkkinä siitä,
että delavarit olivat voitolla, eikä hän poistunut paikalta, ennenkuin
häntä muistuttivat ystävien ja vihollisten läheisyydestä edellisten
kuulat, joita alkoi harvakseltaan töksähdellä maahan kuivien lehtien
sekaan niinkuin myrskyä ennustavia rakeita. Haukansilmä ja hänen kolme
toveriansa peräytyivät muutaman askelen suojaan ja odottivat ottelun
tulosta niin rauhallisina, että vain pitkällinen tottumus sai heidät
siten käyttäytymään sellaisissa oloissa.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin pyssyjen pamahdukset alkoivat menettää
metsän kaikupohjan ja kumahdella siihen tapaan kuin vapaassa ilmassa
laukaistut tuliluikut. Sitten ilmestyi soturi siellä toinen täällä
metsän liepeille, mutta aukeamalle saavuttuaan koetti hän koota uutta
rohkeutta ikäänkuin olisi siinä paikka, missä oli viimeistä vastarintaa
yritettävä. Näihin liittyi pian toisia, kunnes pitkä rivi mustia
haamuja näkyi epätoivon vimmalla pysyttelevän lymyssään. Heyward alkoi
tulla malttamattomaksi ja vilkui levottomana Chingachgookiin päin.
Päällikkö istui kallionkielellä vain tyynet kasvot näkyvissä
tarkastellen ottelua yhtä rauhallisin silmin kuin olisi hän siinä
pelkkänä toimettomana katselijana.
"Aika on tullut delavarin iskeä!" hätäili Duncan.
"Ei vielä", vastasi metsästäjä; "kun hän vainuaa ystävänsä, antaa hän
heidän tietää olevansa täällä. Katsokaa, katsokaa: lurjukset
kokoontuvat tuohon männikköön kuin kimpuksi kerääntyvät mehiläiset
lentonsa jälkeen. Nainenkin osaisi lähettää kuulan tuollaisen
mustanahkain rykelmän keskelle!"
Samassa kajahti sotahuuto, ja kymmenisen huronia kaatui Chingachgookin
ja hänen joukkonsa yhteislaukauksesta. Sitä seuraavaan kiljaukseen
vastasi yksi ainoa taisteluhuuto metsästä, ja heti vapisutti ilmaa
ulvonta, joka kaikui kuin olisi tuhat kurkkua liittynyt yhteiseen
ponnistukseen. Huronit horjahtivat ja heittivät keskustansa
suojattomaksi, niin että Unkas ryntäsi metsästä sadan soturin etupäässä
heidän jättämästään aukosta.
Heiluttaen käsiään oikealle ja vasemmalle osoitti nuori päällikkö
vihollista seuralaisilleen, jotka heti hajaantuivat ajamaan sitä takaa.
Taistelu jakautui nyt eri haaroille, kun huronien murretun rintaman
molemmat siivet etsivät jälleen suojaa metsästä voitokkaiden lenapien
soturien ahdistaessa heitä tuimasti. Minuutin kuluttua kaikkosi melske
jo eri tahoille ja hälveni hälvenemistään metsän kaikuviin
lehväkatoksiin.
Pieni ryhmä huroneja ei ollut kuitenkaan huolinut etsiä suojaa, vaan
peräytyi hätyytetyn jalopeuran tavoin hitaasti ja uhkaavasti ylös
rinnettä, mistä Chingachgook ja hänen joukkonsa oli juuri lähtenyt
yhtyäkseen lähemmin taistelun melskeeseen. Maguan saattoi tuntea tässä
parvessa peloittavan hurjista kasvoistaan ja siitä ylpeän käskevästä
ryhdistä, joka hänellä yhä oli.
Innoissaan järjestäessään takaa-ajoa oli Unkas jättäytynyt melkein
yksin, mutta heti kun hänen silmänsä osuivat Kettuun, unohti hän kaiken
muun. Kohottaen taisteluhuutonsa, joka liitti hänen seuraansa kuusi tai
seitsemän soturia, hyökkäsi hän erilaisista voimasuhteista välittämättä
vihollisensa kimppuun. Kettu, joka piti hänen liikkeitään silmällä,
pysähtyi iloissaan odottamaan häntä. Mutta juuri siinä
silmänräpäyksessä, kun hän luuli nuoren äkkipikaisen ahdistajansa
malttamattomuuksissaan joutuneen hänen armoilleen, kuului uusi
sotahuuto ja Pitkän Pyssyn nähtiin ryntäävän avuksi kaikkine
valkoihoisine seuralaisineen. Huroni pyörähti viipymättä ympäri ja
alkoi nopeasti peräytyä rinnettä ylös.
Siinä ei ollut aikaa tervehdyksiin eikä onnitteluihin, sillä Unkas,
vaikka ei tiennytkään ystäviensä läheisyydestä, jatkoi takaa-ajoaan
tuulen nopeudella. Turhaa huusi Haukansilmä hänelle varoituksiaan
salaväijytyksistä: nuori mohikaani uhmasi vihollistensa vaarallista
tulta ja pakotti heidät pakenemaan yhtä lentämällä kuin hän itsekin
loikkasi eteenpäin. Oli onni, että kilpajuoksu kesti vain lyhyen ajan
ja että valkoiset miehet olivat hyvin edullisessa asemassa, muutoin
olisi delavari pian ehättänyt kaikista tovereistaan edelle ja joutunut
rohkeutensa uhriksi. Mutta ennenkuin sellainen onnettomuus oli
tapahtunut, ennättivät sekä ajetut että ahdistajat wyandotien kylään,
iskumatkan päähän toisistaan.
Asuntojensa läheisyyden innostamina ja pakoon väsyneinä pysähtyivät nyt
huronit ja taistelivat neuvottelumajansa ympärillä epätoivon vimmalla.
Hyökkäys ja sen seuraukset olivat kuin myrskypyörteen tuhoava kulku.
Unkasin kirves, Haukansilmän pyssyntukki ja Munronkin yhä jäntevä
käsivarsi olivat täydessä toimessa tämän kiitävän hetken, ja pian virui
tantereella aika joukot heidän vihollisiaan. Mutta niin rohkea ja
vaaraa uhmaileva kuin Magua olikin, vältti hän sentään kaikki hänen
henkeään vastaan tehdyt hyökkäykset, ikäänkuin olisi häntä suojellut se
satumainen voima, joka piti huolta vanhan runouden lemmikkisankarien
kohtaloista. Kohottaen ulvonnan, joka puhui voimakkaammin vihasta
ja raivosta kuin kokonaiset kirjat, ryntäsi ovela päällikkö,
nähtyään toveriensa kaatuneen, vain kahden eloonjääneen ystävänsä
seuraamana paikalta, jättäen delavarit nylkemään kuolleilta verisiä
voitonmerkkejään. Mutta Unkas, joka oli turhaan etsinyt Maguaa tappelun
tiimellyksessä, hyökkäsi ajamaan häntä takaa, Haukansilmä, Heyward ja
David kintereillään. Kaikki mitä metsästäjä kykeni tekemään, oli pitää
pyssynsä suuta jonkin verran ystävänsä edellä, mutta se suorittikin
kaikki oikean tenhokilven tehtävät. Kerran näytti Magua aikovan ryhtyä
uuteen ja viimeiseen vastarintaan tappioittensa kostamiseksi, mutta
luopuen aikomuksestaan heti, kun oli sen ilmaissutkin, syöksähti hän
viidakkoon, jonka läpi viholliset häntä seurasivat, ja katosi äkkiä
luolaan, jonka lukija jo tuntee. Haukansilmä, joka oli vain Unkasin
takia ollut ampumatta, kohotti voittohuudon ja julisti korkealla
äänellä, että he olivat nyt saaliistaan varmat. Takaa-ajajat ryntäsivät
pitkään ja kapeaan käytävään ja näkivät vielä vilahdukselta pakenevat
huronit. Heidän kulkuaan luolan luonnonmuodostamain kujien ja
maanalaisten huoneiden läpi ilmaisivat satojen naisten ja lasten huuto
ja kirkuna. Himmeässä, epäselvässä valaistuksessa oli tämä paikka kuin
Manalan synkkä alanko, jossa kadotettujen haamuja ja hurjia paholaisia
pakeni joukoittain.
Mutta Unkas piti yhä Maguaa silmällä, ikäänkuin olisi elämällä ollut
hänelle vain yksi tarkoitusperä. Heyward ja metsästäjä kiiruhtivat
hänen jäljessään, yhteisen, vaikka ehkä jonkin verran heikomman tunteen
innostamina. Mutta heidän tiensä kävi yhä hankalammaksi näissä
pimeissä, synkissä käytävissä, ja juoksevat viholliset siinsivät
silmään yhä epäselvemmin ja harvemmin; kerran he jo luulivat eksyneensä
jäljiltä, kun valkean hameen nähtiin häilähtävän erään ilmeisesti
vuoren harjalle johtavan käytävän toisessa päässä.
"Se on Cora!" huudahti Heyward äänellä, jossa kauhu ja ilo yhtyivät
hurjalla tavalla.
"Cora! Cora!" kertasi Unkas loikaten eteenpäin kuin hirvi.
"Se oli nuori tyttömme!" huusi metsästäjä. "Rohkeutta, neiti; me
tulemme! Me tulemme!"
Takaa-ajoa jatkettiin kymmenkertaisella innolla, kun oli edes
vilahdukselta saatu nähdä vanki. Mutta tie oli epätasaista, murtunutta
ja paikoittain melkein mahdotonta kulkea. Unkas heitti pois pyssynsä ja
juoksi eteenpäin mistään välittämättä. Heyward seurasi malttamattomana
hänen esimerkkiään, vaikka molemmat saivatkin hetki jälkeenpäin
muistutuksen tämän teon järjettömyydestä kuullessaan kumajavan
laukauksen, jonka huronit olivat ennättäneet ampua alas kalliokäytävään
ja joka lievästi haavoitti nuorta mohikaania.
"Meidän täytyy päästä heihin käsiksi!" huusi metsästäjä huipaten
ystäväinsä ohi epätoivoisella hyppäyksellä, "muuten konnat nappovat
meidät kaikki hengiltä tältä välimatkalta. Ja katsokaahan, he pitävät
neitiä kilpenä edessään!"
Vaikka hänen toverinsa eivät huomanneet tai oikeammin puhuen kuulleet
hänen sanojaan, seurasivat he kuitenkin hänen esimerkkiään ja pääsivät
uskomattomin ponnistuksin niin lähelle pakenevia, että näkivät kahden
soturin raahaavan Coraa välissään eteenpäin, Maguan johtaessa heidän
kulkunsa suuntaa. Siinä silmänräpäyksenä kuvastuivat kaikki neljä
selvästi avonaista taivasta vasten ja katosivat sitten. Melkein
mielettöminä pettymyksestä lisäsivät Unkas ja Heyward vauhtiaan, joka
jo näytti melkein yliluonnolliselta, ja pääsivät luolasta vuoren
kupeelle kylliksi ajoissa keksiäkseen pakenevain tien. Kulku kävi
rinnettä ylös ja oli yhä vaivalloista ja uhkarohkeata.
Pyssynsä haittaamana ja ehkäpä tuntien heikompaa mielenkiintoa vankia
kohtaan kuin kumppaninsa päästi metsästäjä nämä hiukan edelleen, ja
Unkas taas vuorostaan sivuutti Heywardin. Tällä tavoin hyppivät he yli
kallioiden, kuilujen ja esteiden niin rohkeasti ja niin uskomattoman
lyhyessä ajassa, että moinen olisi toisella hetkellä ja toisissa
oloissa tuntunut suorastaan mahdottomalta. Mutta tuliset nuorukaiset
saivat oivan palkinnon ponnistuksistaan, kun he huomasivat huronien
Coran estämänä alkavan joutua tappiolle kilpajuoksussa.
"Pysähdy, wyandotien koira!" huusi Unkas, heristäen kiiltävää
kirvestään Magualle; "delavarityttö käskee sinua seisahtumaan!"
"Minä en tule enää edemmäksi!" kirkaisi Cora, pysähtyen aivan
odottamatta eräälle kallionkielekkeelle, jonka alla ammotti syvä kuilu
ja josta ei enää ollut pitkä matka vuoren huipulle. "Tapa minut, jos
tahdot, inhoittava huroni; minä en lähde tästä kauemmas."
Neidon kuljettajat kohottivat kerkeästi tapparansa, täynnänsä sitä
saastaista iloa, jota paholaiset varmaankin tuntevat tihutöissään,
mutta Magua pysähdytti nostetut käsivarret. Väännettyään aseet
toveriensa käsistä ja heitettyään ne yli kallion veti huronipäällikkö
puukkonsa ja kääntyi vankiinsa kasvoillaan ilme, jossa vastakkaiset
intohimot kävivät hurjaa taistelua keskenään.
"Vaimo", kähisi hän, "valitse Ovelan Ketun maja tai puukko!"
Cora ei nähnytkään häntä, vaan vajosi polvilleen, nosti silmänsä ja
kätensä taivasta kohti ja sanoi nöyrällä ja kuitenkin luottavalla
äänellä:
"Jumalani, minä olen Sinun! Tee minulle mitä parhaaksi näet!"
"Vaimo!" toisti Magua kähisten ja koettaen turhaa tavata hänen tyynten,
sädehtiväin silmäinsä katsetta "valitse!"
Mutta Cora ei kuullut eikä huomannut hänen käskyään. Huronin jokainen
jänne vapisi, ja hän nosti jo kätensä, mutta laski sen epäröivän ja
hämmästyneen näköisenä jälleen alas. Uudelleen taisteli hän itsensä
kanssa ja kohotti taas terävän aseensa, mutta juuri silloin kuului
läpitunkeva huuto heidän yläpuoleltaan ja Unkasin nähtiin mielettömänä
loikkaavan peloittavasti korkeudesta kallionkielekkeelle. Magua
peräytyi askelen, ja toinen hänen seuralaisistaan käytti tilaisuutta
työntääkseen puukkonsa Coran rintaan.
Huroni hyökkäsi tiikerinä rikollisen, pakoon yrittävän maanmiehensä
kimppuun, mutta pudotessaan langennut Unkas erotti luonnottomat
kiistatoverit toisistaan. Tämä keskeytys johti Maguan ajatukset pois
hänen varsinaisesta aikomuksestaan, ja juuri näkemänsä murhan
hullaannuttamana hän upotti aseensa pitkin pituuttaan kaatuneen
delavarin selkään päästäen kauhistavan karjahduksen tämän raukkamaisen
teon tehtyään. Mutta Unkas nousi iskusta huolimatta niin kuin
haavoitettu pantteri kääntyy päin vainoojaansa ja löi Coran murhaajan
jalkoihinsa kooten viimeiset raukenevat voimansa tähän ponnistukseen.
Sitten katsahti hän tuimana ja katkerana Kettuun ja ilmoitti silmänsä
ilmeellä kaiken sen, mitä hän olisi tehnyt, ellei kykyä olisi
puuttunut. Tämä tarttui vastustelemattoman delavarin ponnettomaan
käsivarteen ja pisti puukkonsa kolme kertaa hänen rintaansa, kunnes
hänen uhrinsa, yhä pitäen sammumatonta halveksimista kuvastelevan
katseensa naulittuna viholliseen, lysähti hengettömänä hänen
jalkoihinsa.
"Armoa, armoa, huroni!" huusi Heyward ylhäältä kauhun tukahduttamin
äänin. "Anna armoa, niin sinä itsekin saat armon!"
Heiluttaen uhittelevasti puukkoaan rukoilevalle nuorelle miehelle
päästi voitokas Magua niin hirvittävän, niin hurjan ja niin
riemuitsevan huudon, että sen villinkorskea kaiku saapui niidenkin
korviin, jotka taistelivat laaksossa tuhat jalkaa alempana. Hänelle
vastasi väkevällä kiljahduksella metsästäjä, jonka kookas ruumis näkyi
samassa ketterästi liikkuvan häntä kohti pitkin noita vaarallisia
kallionkärkiä niin rohkein ja uljain hypyin kuin olisi hänellä ollut
kyky lentää ilmassa. Mutta kun Haukansilmä ehti säälimättömän
teurastuksen näyttämölle, näkyivät kallionkielekkeellä enää vain
vainajat.
Hänen terävä silmänsä katsahti kerran uhreihin ja kohosi sitten
tarkastelemaan vastassaan olevaa vaikeakulkuista rinnettä. Muuan
ihmisolento seisoi vuoren huipulla, aivan pyörryttävän kuilun reunalla,
käsivarret kohotettuina kauhistavan uhkaavaan asentoon. Pysähtymättä
ottamaan selkoa ken hän oli, nosti Haukansilmä pyssynsä, mutta alhaalla
pakenevan villin päähän putoava kivilohkare sai hänet katsomaan
tarkemmin, ja hän tunsi kunnon Gamutin raivostuneet, hehkuvat piirteet.
Sitten ilmestyi Magua näkyviin eräästä kallionhalkeamasta ja astuen
kylmän välinpitämättömästi viimeisen seuralaisensa ruumiin yli
suoriutui aika loikkauksella leveästä rotkosta ja nousi kalliota ylös
kohdalta, missä David ei päässyt häntä uhkaamaan. Yksi ainoa hyppy
saattoi nyt lennättää hänet kuilun toiselle reunalle varmaan turvaan.
Mutta ennen kuin ryhtyi tähän hyppyyn pysähtyi huroni ja karjui
heristäen nyrkkiään metsästäjälle:
"Kalpeanaamat ovat koiria! Delavarit ovat akkoja! Magua jättää heidät
kalliolle varisten saaliiksi!"
Käheästi nauraen loikkasi hän epätoivon voimalla, mutta ei yltänytkään
maaliinsa, vaikka hänen kätensä ennättivätkin tarrautua aivan
jyrkänteen reunalla kasvavaan vaivaispuuhun. Haukansilmä oli
kyyristynyt kuin hyppyyn aikova peto, ja koko hänen ruumiinsa vapisi
niin voimakasta kiihkoa, että hänen puoliksi kohotetun pyssynsä suu
heilui kuin tuulessa värisevä lehti. Väsyttämättä itseään turhilla
ponnistuksilla päästi viekas Magua ruumiinsa vajoamaan käsivarsiensa
pituudelta ja tapasi kuin tapasikin jalkainsa alle kallionkolon. Sitten
hän keräsi kaikki voimansa, uudisti yrityksen ja onnistuikin vetämään
polvensa vuoren partaalle. Tällä hetkellä, kun hänen vihollisensa
ruumis oli aivan kokoon käpristynyt, nosti metsästäjä tärisevän aseensa
olkapäähänsä. Ympäröivät kalliotkaan eivät seisoneet vakavammin kuin
pyssy sinä silmänräpäyksenä, jolloin se tuiskautti ulos sisältönsä.
Huronin kädet heltisivät, ja hänen ruumiinsa taivahti hiukan
taaksepäin, hänen polviensa pysyessä yhä entisessä asemassaan. Heittäen
leppymättömän katseen viholliseensa hän heristi jälleen nyrkkiään
hurjassa uhmassaan. Mutta hänen otteensa heikkeni yhä, ja hänen musta
ruumiinsa näkyi lyhyen hetken halkaisevan ilmaa pää alaspäin, kunnes se
nopealla matkallaan tuhoa kohti syöksyi vuoren kupeita kiipeilevän
pensasvyön peittoon.