_Fluellen_. Lyöd kuoljaks pojat ja trossin! Se on järjestäs
sotareklamentei vasta: se on simmost riivatun kanaljantyöt,
ymmärrättäk te, ku ikänäs olla voi.
_Kuningas Henrik Viides_.
Niin kauan kuin delavarien vihollinen ja tämän uhri olivat näkyvissä,
pysyi väkijoukko liikkumattomana, ikäänkuin olisi sen loihtinut
paikalleen jokin huroneille ystävällinen voima, mutta heti kun Magua
oli kadonnut metsän peittoon, alkoi se riehua ja liikehtiä hurjan,
väkevän intohimon vallassa. Unkas viipyi korkeammalla paikallaan
katsellen Coraa aina siihen asti, kunnes hänen pukunsa värit
sekaantuivat metsän lehviin; silloin hän astui alas, kulki vaieten läpi
tungoksen ja hävisi majaan, josta hän oli niin hiljan ilmestynyt.
Muutamat vakavammat ja tarkkaavaisemmat soturit, jotka olivat
nähneet nuoren päällikön silmistä välähdelleet vihan salamat hänen
käydessään ohi, seurasivat häntä paikkaan, jonka hän oli valinnut
mietiskelyilleen. Senjälkeen toimitettiin Tamenund ja Alice suojaan, ja
naisia ja lapsia käskettiin hajaantumaan. Seuraavan tähdellisen tunnin
aikana oli leiri kuin rauhattomana suriseva mehiläispesä, jonka
asukkaat vain odottivat johtajansa ilmestymistä ja esimerkkiä
lähteäkseen jollekin kaukaiselle ja tärkeälle lentoretkelle.
Muuan nuori soturi tuli vihdoin Unkasin majasta, asteli jonkinlaista
ponnekasta marssia erästä kalliotasanteen halkeamassa kasvavaa
vaivaismäntyä kohti, kuori sen rungosta kaarnan ja palasi sitten
sanaakaan sanomatta sinne, mistä oli tullutkin. Häntä seurasi pian
toinen, joka katkoi puun oksat, niin että se jäi siihen törröttämään
alastomana ja raastettuna. Kolmas maalasi paalun tummanpunaisin
viiruin. Kaikkia näitä osoituksia kansan johtajan vihamielisistä
aikomuksista katselivat miehet synkän, pahaenteisen hiljaisuuden
vallitessa. Vihdoin astui esiin mohikaani itse, kaikki vaatetus
riisuttuna lukuun ottamatta vyötä ja pitkiä säärystimiä, ja toinen
puoli jaloja kasvoja uhkaavan mustan väripilven peitossa.
Unkas käveli hitaasti ja arvokkaasti paalulle, jota hän heti alkoi
kiertää tahdikkain, jonkinlaista vanhaa tanssia muistuttavin askelin,
samalla korottaen äänensä hurjaan, säännöttömään sotalauluun. Sen
sävelet kulkivat ihmisäänen äärimmäisillä rajoilla: joskus ne olivat
valittavia ja surullisia, kilpaillen lintujen viserryksen kanssa,
joskus ne taas saivat äkillisin hämmästyttävin laskuin kuulijat
vapisemaan niiden syvyyttä ja voimaa. Sanoja ei ollut pitkältä, mutta
niitä toistettiin usein ja ne siirtyivät jonkinlaisesta jumaluudelle
kohdistetusta rukouksesta ja ylistyksestä soturin aikeiden
selittämiseen, kunnes ne päättyivät, kuten olivat alkaneetkin,
myöntämällä hänen kohtalonsa kokonaan riippuvan Suuren Hengen tahdosta.
Jos olisi mahdollista kääntää sitä sisältörikasta ja sointuvaa kieltä,
jota hän puhui, kuuluisi laulu suunnilleen seuraavasti:
"Manito! Manito! Manito!
Sä olet suuri ja hyvä ja viisas:
Manito! Manito!
Sä olet hurskas.
Taivaalla, pilvissä, oi! mä nään
monta pilkkua -- mustaa ja punaista:
taivaalla, oi! mä nään
monta pilveä.
Metsissä, ilmassa, oi! mä kuulen
huudon ja ulvonnan ja parkuäänet:
metsissä, oi! mä kuulen
korkean huudon!
Manito! Manito! Manito!
Mä heikko oon -- Sä väkevä; mä hidas --
Manito! Manito!
Auta minua!"
Jokaisen säkeistön lopussa -- mikäli voimme laulun eri osista tätä
nimeä käyttää -- hän pysähtyi venyttämään juuri esittämäänsä ääntä
voimakkaammin kuin tavallista, ilmaisten sillä edellisten sanojen
erikoista tunnetta. Ensimmäisen säkeistön loppu oli niin muodoin
juhlallinen ja pyrki osoittamaan syvää kunnioitusta; toinen joikaus oli
kuvaileva ja samalla peloittava, ja kolmantena oli tuo tunnettu,
kauhistava sotahuuto, joka raikui nuoren sankarin huulilta kaikkien
taistelun hirvittävien äänien yhtymänä. Viimeinen oli ensimmäisen
tavoin nöyrä ja rukoileva. Kolme eri kertaa hän toisti tämän laulun, ja
yhtä usein hän kiersi tanssien paalun.
Ensimmäisen kierroksen loputtua seurasi muuan arvokas ja kunnioitettu
lenapipäällikkö hänen esimerkkiään laulaen kuitenkin omia sanojaan
samanlaisella sävelellä. Soturi toisensa jälkeen yhtyi tanssiin, siksi
kunnes kaikki mainioimmat ja etevimmät miehet liikkuivat sen tahdissa.
Näky muuttui hurjaksi ja peloittavaksi, kun päälliköiden julmat,
uhkaavat kasvot tulivat kahta kauheammiksi niiden hirvittävien
kiljausten voimasta, joihin he yhdistivät matalat kurkkuäänensä.
Silloin iski Unkas kirveensä syvälle paaluun ja päästi karjahduksen,
jota saattoi sanoa hänen erikoiseksi taisteluhuudokseen. Tämä teko
ilmoitti, että hän oli suostunut rupeamaan ylipäälliköksi aiotulle
retkelle.
Se oli merkki, joka herätti kaikki kansan uinuvat intohimot. Satakunta
nuorukaista, joita tähän asti oli pidättänyt heidän ikäänsä kuuluva
arkuus, syöksyi nyt yhtenä mielettömänä joukkona muka vihollista
esittävän vertauskuvan kimppuun ja raastoi sen säpäleiksi pala palalta,
kunnes rungosta ei ollut enää muuta jäljellä kuin juuret maassa. Tässä
kiihkeässä metelissä suoritettiin kaikkein hillittömimpiä sodan tekoja
puun sirpaleita kohtaan yhtä suurella näennäisellä raivolla kuin jos ne
olisivat olleet heidän julmuutensa eläviä uhreja. Toisilta nyljettiin
muka päänahka; muutamiin iskettiin terävä, värisevä kirves, ja toisia
puhkottiin surmaavalla puukolla. Lyhyesti sanoen: kiihkon ja hurjan
innostuksen merkit olivat niin voimakkaat ja ilmeiset, että tulevaa
retkeä pidettiin yleisesti koko kansan yhteisenä asiana.
Iskettyään puuta oli Unkas heti poistunut piiristä ja luonut silmänsä
aurinkoon, joka oli juuri saapumaisillaan kohtaan, missä aselepo Maguan
kanssa oli päättyvä. Tämän ilmoittivat pian tapahtuneeksi merkitsevä
kädenliike ja sitä vastaava huuto, ja koko kiihtynyt joukko jätti
valesotansa osoittaen iloaan kimakoin kirkauksin ja alkoi varustautua
todellisuuden vaarallisempiin yrityksiin.
Leirin koko näkö muuttui silmänräpäyksessä. Ne soturit, jotka oli jo
maalattu ja aseistettu, seisoivat niin äänettöminä ja liikkumattomina
kuin eivät lainkaan kykenisi kiivaammin tunteitaan ilmaisemaan.
Toiselta puolen tulivat naiset ulos majoista, juohottaen riemu- ja
valituslauluja, jotka olivat niin kummallisesti toisiinsa
sekaantuneita, että olisi ollut vaikeata sanoa, kumpainen mieliala oli
vallitsevana. Mutta kukaan ei kuitenkaan ollut toimettomana. Toiset
kantoivat kallisarvoisimpia esineitään, toiset lapsiaan, muutamat taas
vanhuksiaan ja sairaitaan metsään, joka vehmaana, kirkkaanviheriänä
mattona levisi vuoren juurella. Sinne vetäytyi Tamenundkin tyynenä ja
rauhallisena, keskusteltuaan ensin hiukan aikaa liikuttavasti Unkasin
kanssa, josta tietäjän oli yhtä vaikeata erota kuin isän kauan
kadoksissa olleesta ja hiljattain löydetystä lapsestaan. Sillä välin
hankki Duncan Alicenkin varmaan turvapaikkaan ja etsi sitten käsiinsä
metsästäjän, koko käytöksellään osoittaen, kuinka palavasti hänkin
halusi lähenevään taisteluun.
Mutta Haukansilmä oli liian tottunut alkuasukkaiden sotalauluun ja
varusteluihin kiinnittääkseen sen suurempaa huomiota par'aikaa
tapahtuvaan kohtaukseen. Hän loi vain silloin tällöin katseen niiden
soturien lukuun ja kelpoisuuteen, jotka toinen toisensa jälkeen
ilmaisivat olevansa valmiit seuraamaan Unkasia otteluun. Tässä
suhteessa saattoi hän pian olla tyytyväinen, sillä kuten jo aikaisemmin
on nähty, käsitti nuoren päällikön sotavoima ennen pitkää jokaisen
taistelukuntoisen miehen koko kansasta. Kun tämä tärkein kohta oli
selvinnyt hänen mielihyvikseen, lähetti hän erään intiaanipojan
hakemaan 'Hirventappajaa' ja Unkasin pyssyä sieltä, mihin he olivat ne
kätkeneet delavarien leiriin tullessaan: kaksinkerroin taitava temppu,
koska se suojeli aseita heidän omalta kohtaloltaan, jos heidät
otettaisiin vangiksi, ja koska se taas heidän edukseen sai heidät
näyttämään vieraiden keskuudessa enemmän loukatuilta avunanojilta kuin
kaikilla puolustus- ja hyökkäysvälineillä varustetuilta sotureilta.
Valitessaan toisen noutamaan kuuluisaa, arvokasta pyssyään ei
metsästäjä ollut suinkaan luopunut tavallisesta varovaisuudestaan. Hän
tiesi, ettei Magua ollut saapunut leiriin ilman saattoväkeä ja hän
tiesi myös huronivakoojain pitävän silmällä uusien vihollistensa
liikkeitä metsänrannan koko pituudelta. Sentähden olisi yrityksen
suorittaminen voinut käydä hänelle itselleen tuhoisaksi, jonkun soturin
olisi tuskin käynyt paremmin, mutta nuori poika saattoi ehkä joutua
vaaraan vasta sitten, kun hänen tehtävänsä laatu oli selvinnyt.
Heywardin tullessa hänen luokseen odotteli tiedustelija parhaillaan
rauhallisena kokeensa päätöstä.
Poika, joka oli saanut tarkat ohjeet ja jolta ei puuttunut riittävää
oveluutta, meni vaaroja uhmaten metsään rinta ylpeydestä ja
kunnianhimosta paisuneena. Hän ohjasi suuntansa vähän matkan päähän
paikasta, mihin pyssyt oli piilotettu. Mutta heti kun pensaiden oksat
soivat hänelle suojaa, nähtiin hänen tumman ruumiinsa käärmeenä
sujahtelevan toivottua aarretta kohti. Hänen yrityksensä onnistuikin,
ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli hän jälleen näkyviin, juosten
nopeaan kuin nuoli, kummassakin kädessään voittosaalis, kapean aukeaman
poikki, joka reunusti kylän asemapaikaksi valittua ylätasankoa. Hän oli
jo ehtinyt rinteen juurelle ja kiiti uskomattoman ketterästi sen sivua
ylös, kun metsästä kuuluva laukaus osoitti, kuinka täsmällisen oikein
tiedustelija oli arvostellut aseman. Poika vastasi siihen heikolla
halveksivalla huudolla, mutta samassa lähetettiin toinen kuula hänen
jälkeensä toisesta väijytyspaikasta. Seuraavassa hetkessä kohosi hän
tasanteelle, heilutti riemuiten pyssyjään ja riensi ylpeänä kuin
voittanut sankari kohti kuuluisaa metsästäjää, joka oli kunnioittanut
häntä niin suurenmoisella tehtävällä.
Huolimatta vilkkaasta mielenkiinnosta, jolla Haukansilmä oli seurannut
lähettinsä retkeä, tunsi hän kuitenkin 'Hirventappajan' nähdessään
sellaista iloa, ettei hänen ajatuksissaan ollut hetkiseksi lainkaan
tilaa muille asioille. Vasta tarkasteltuaan tuliluikkuaan ymmärtävin
silmin, avattuaan ja suljettuaan sankkipannun ainakin kymmenen tai
viisitoista kertaa ja tehtyään muita yhtä tärkeitä kokeita lukolla
kääntyi hän poikaan päin ja kysyi osaaottavasti, oliko hän
haavoittunut. Miehenalku katseli häntä ylpeänä kasvoihin, mutta ei
vastannut sanaakaan.
"Ahaa! Näenpä, poikaseni, että konnat ovat nirhaisseet käsivarttasi!"
jatkoi metsästäjä tarttuen sisukkaan kärsijän jäseneen, johon toinen
kuulista oli kyntänyt syvän haavan; "mutta hiukkanen survottua
lepänkuorta parantaa sen kuin taikomalla. Sillä välin sidon sen oikein
mahtavasti tällä helmivyöllä! Sinä olet aloittanut soturin toimet
aikaisin, urhea poikaseni, ja sinä tulet epäilemättä viemään aika
joukon kunniallisia arpia hautaasi. Tunnen monta nuorta miestä, jotka
ovat jo nylkeneet päänahkojakin, mutta jotka eivät voi näyttää
sellaista merkkiä kuin tämä. Mene!" lisäsi hän käsivarren sidottuaan,
"sinusta vääntyy vielä aikaa voittaen päällikkö!"
Poika lähti ylpeämpänä vuotavasta verestään kuin turhamaisinkaan
hovimies tulipunaisesta tähtinauhastaan, ja kävellessään ikäistensä
keskellä hän oli yleisen ihailun ja kateuden esineenä.
Mutta niin monien vakavain ja tärkeiden tehtäväin hetkellä ei tämä
yksinäinen nuorekkaan urhouden teko saanut osakseen sitä huomiota ja
ylistystä, mikä sille olisi rauhallisemmissa oloissa kuulunut. Se oli
kuitenkin ilmaissut delavareille vihollisten aseman ja aikeet.
Senpätähden määrättiinkin parvi uljaita miehiä, jotka paremmin sopivat
tehtävään kuin heikko, vaikka rohkea poika, karkoittamaan vakoilijat.
Asia oli pian suoritettu, sillä useimmat huronit peräytyivät heti,
huomattuaan joutuneensa keksityiksi. Delavarit ajoivat heitä
takaa riittävän matkan päähän leiristä ja pysähtyivät sitten
odottamaan lähempiä ohjeita, koska pelkäsivät muutoin suistuvansa
salaväijytykseen. Kun molemmat puolueet pysyttelivät visusti piilossa,
oli metsä jälleen niin hiljainen ja äänetön kuin leppeä kesäaamu ja
syvä yksinäisyys suinkin voivat sen tehdä.
Tyyni, mutta sisäisesti kiihtynyt Unkas kutsui nyt päälliköt luokseen
ja jakoi voimansa. Hän esitteli näille Haukansilmän usein koetelluksi,
mutta aina luottamusta ansainneeksi soturiksi. Kun hän näki ystävänsä
saaneen suosiollisen vastaanoton, uskoi hän tämän komentoon
kaksikymmentä miestä, jotka hänen laillaan olivat toimeliaita, taitavia
ja päättäväisiä. Hän selitti sitten delavareille Heywardin arvoaseman
englantilaisissa joukoissa ja tarjosi sitten hänelle samanlaista
luottamustointa. Mutta Duncan kieltäytyi tehtävästä ja pyysi saada
palvella vapaaehtoisena metsästäjän rinnalla. Tämän järjestelyn
jälkeen osoitti nuori mohikaani kullekin intiaanipäällikölle hänen
vastuunalaisen paikkansa, ja kun aika joutui, antoi hän käskyn lähteä
matkaan. Häntä totteli ilomielin, vaikka äänettöminä, yli kaksisataa
miestä.
Heidän menoaan metsään ei koetettu pienimmälläkään tavalla estää,
eivätkä he kohdanneet ainoatakaan elävää olentoa, joka olisi voinut
joko nostaa hälytystä tai antaa heille tarpeellisia tietoja, ennenkuin
tulivat omien tiedustelijainsa lymypaikoille. Siinä käskettiin
pysähtymään ja päälliköt kutsuttiin "kuiskaavaan neuvotteluun".
Tässä kokouksessa esitettiin erilaisia toimintasuunnitelmia, mutta
mikään niistä ei vastannut heidän tulisen johtajansa toiveita. Jos
Unkas olisi seurannut oman kiihkeytensä yllykkeitä, olisi hän
hetkeäkään viipymättä vienyt miehensä hurjaan rynnäkköön ja pannut
riidan ratkeamaan äkillisellä onnenkaupalla, mutta sellainen menettely
olisi sotinut kaikkia hänen heimolaistensa perittyjä tapoja ja
katsantokantoja vastaan. Hänen oli siis pakko taipua varovaisuuteen,
jota hän nykyisessä mielentilassaan inhosi, ja kuunnella neuvoja, jotka
saivat hänen kiihkeän sydämensä raivoamaan, kun hän katkerana muisteli
Coran vaaraa ja Maguan julkeutta.
Kun oli näin mihinkään tulokseen pääsemättä keskusteltu useita
minuutteja, nähtiin erään yksinäisen olennon lähenevän vihollisten
puolelta niin kiireesti, että häntä saattoi luulla rauhan sanomia
tuovaksi lähettilääksi. Mutta kun muukalainen oli ehtinyt noin sadan
kyynärän päähän piilopaikasta, jonka turviin delavarien neuvosto oli
kokoontunut, alkoi hän epäröidä eikä tuntunut tietävän, mihin suuntaan
kulkea, niin että hän lopulta kokonaan pysähtyi. Kaikkien silmät
tähtäsivät Unkasiin, ikäänkuin pyytäen ohjeita, miten nyt oli
meneteltävä.
"Haukansilmä", virkkoi nuori päällikkö matalalla äänellä, "hän ei saa
enää koskaan puhua huroneille."
"Hänen hetkensä on tullut", vastasi suorasukainen metsästäjä pistäen
pyssynsä pitkän piipun lehtien lomitse ja ryhtyen tyynellä,
kohtalokkaalla tavallaan tähtäämään. Mutta vetämättä liipasimesta laski
hän suun jälleen alas ja antautui tavallisen hilpeydenpuuskansa
valtaan. "Minä luulin sitä veijaria mingoksi, niin totta kuin olen
kurja syntinen!" puheli hän. "Mutta kun silmäni nousi hänen
kylkiluitaan pitkin etsiäkseen paikkaa, mistä voisi lähettää kuulan
sisään -- niin osaatko ajatella, Unkas -- näin laulumestarin
puhaltimen; loppujen lopuksi hän onkin se mies, jota Gamutiksi sanotaan
ja jonka kuolema ei hyödytä ketään, mutta jonka elämä, jos hänen
kielensä kelpaa muuhunkin kuin laulamiseen, saattaa olla meidän
tarkoituksillemme avuksi. Elleivät sävelet ole kokonaan mahtiaan
menettäneet, pääsen minä pian sen kunnon miehen kanssa keskusteluun
äänellä, joka hänen mielestään on varmastikin 'Hirventappajan' puheita
paljoa miellyttävämpi.
Näin sanoen laski Haukansilmä pyssyn kädestään ja ryömittyään pensaiden
läpi Davidin kuuluville yritti päästää ilmoille samoja säveleitä, jotka
olivat kerran johdattaneet hänet niin turvallisesti ja loistavasti läpi
huronien leirin. Gamutin herkkiä kuuloelimiä ei ollut helppo pettää --
ja totta puhuen olisikin ollut kenenkään muun kuin Haukansilmän
vaikeata synnyttää sellaista kärinää! -- ja kun hän oli kerran ennen
kuullut saman äänen, tiesi hän nyt, mistä se lähti. Miesparka näytti
päässeen suuresta pulasta, sillä seuraten laulun suuntaa -- tehtävä,
joka ei hänelle ollut paljoakaan miellyttävämpi kuin kokonaisen
tykistöpatterin kimppuun hyökkääminen -- keksi hän pian piiloutuneen
metsästäjän.
"Minä ihmettelen, mitä huronit tästä ajattelevat!" puheli tiedustelija
nauraen, ottaessaan kumppaniaan käsivarresta ja ohjaten häntä taammas
joukkonsa luo. "Jos ne konnat väijyvät kuulomatkan päässä, uskovat he
täällä olevan kaksi hassahtanutta yhden asemesta! Mutta täällä olemme
hyvässä turvassa", lisäsi hän Unkasia ja tämän seuralaisia osoittaen.
"No, lasketelkaapas nyt meille tarina mingojen vehkeistä selvällä
englanninkielellä, ilman äänen nousuja ja laskuja."
David katseli julmia, villinnäköisiä päälliköitä ympärillään mykän
hämmästyksen vallassa, mutta kun häntä rauhoitti muutamien tuttujen
kasvojen näkeminen, kykeni hän pian kokoamaan ajatuksensa ja vastaamaan
ymmärrettävästi.
"Pakanat ovat jalkeilla valtavin joukoin, ja minä pelkään heidän
hautovan pahaa. Viimeisen tunnin kuluessa on heidän asuinsijoillaan
ollut sellainen ulvonta, ja jumalaton meteli ja sellainen äänten
sekoitus, että sitä olisi häpeä mainitakin ja että minä sen takia
lähdin pakenemaan delavarien luo rauhaa saadakseni."
"Korvanne eivät olisi paljoa vaihdosta hyötyneet, jos olisitte ollut
jaloiltanne nopsempi", vastasi metsästäjä kuivanleikkisästi. "Mutta
olkoon sen asian laita miten tahansa; missä ovat huronit?"
"He ovat piiloutuneet metsään tämän paikan ja heidän kylänsä välille
niin monilukuisina, että teidän olisi varovaisinta heti kääntyä
takaisin."
Unkas loi ylpeän silmäyksen pitkin puuriviä, jonka takana hänen oma
joukkonsa oli kätkössä, ja lausui vain nimen:
"Magua?"
"On heidän mukanaan. Hän toi leiriin sen neidon, joka oli ollut
delavarien kylässä, ja jätettyään hänet luolaan, asettui hän raivoavan
suden kaltaisena villiensä etunenään. En tiedä, mikä oli saanut hänet
niin suunniltaan!"
"Hän jätti neidon, sanotte, luolaan!" keskeytti Heyward; "onpa hyvä,
että tiedämme, missä se on! Eikö voitaisi heti ryhtyä joihinkin toimiin
hänen vapauttamisekseen?"
Unkas katsahti totisena tiedustelijaan, ennenkuin kysyi:
"Mitä sanoo Haukansilmä?"
"Anna minulle kaksikymmentä pyssyäni, niin kierrän oikealle pitkin
virran rantaa, sivuutan majavain pesän ja tapaan vanhan päällikön ja
everstin. Sitten kuulet sotahuudon siltä suunnalta; tällä tuulella voi
sen hyvin lähettää peninkulman päähän. Sitten ahdistat sinä, Unkas,
heitä edestä, ja kun he tulevat tuliluikkujemme ulottuville, saatamme
heidät sellaiseen kiipeliin, että -- siitä panen vanhan rajamaalaisen
hyvän nimen pantiksi -- heidän rivinsä taipuu kuin saarnijousi. Sen
jälkeen voimme valloittaa heidän kylänsä ja pelastaa neidin luolasta
sekä sitten päättää tilimme heimon kanssa joko valkoisen miehen
taistelutapaan hyökkäyksellä ja voitolla tai sitten intiaanien
tottumuksia noudattaen juonilla ja salaväijytyksillä. Tässä
suunnitelmassa ei ehkä ilmene kovin suurta oppia, majuri, mutta
rohkeudella ja kärsivällisyydellä voimme sen toteuttaa."
"Suunnitelma on hyvä", huudahti Duncan, joka huomasi Coran
vapauttamisen olevan metsästäjän ensimmäisenä huolena; "minä pidän
siitä paljon. Ryhtykäämme heti sitä toteuttamaan."
Lyhyessä neuvottelussa pohdittiin suunnitelmaa lähemmin ja selitettiin
sitä yksityiskohtaisemmin eri partiojoukoille; merkkihuudoista
sovittiin, ja niin erosivat päälliköt lähteäkseen kukin määrätylle
paikalleen.