Kahakoitiin kauan miesten lailla,
viljoin niitti turkkilaista Tuoni.
Voitto! -- mutta Botsarista vailla:
vuosi verta joka suoni!
Hymyn uljaan näki sotaveikot,
kun he huusi, karjui niinkuin peikot,
vallatessaan hurmekentän.
Mutta nytpä vaipui silmä umpeen,
niinkuin vaipuu kukka valkolumpeen
laskiessa päivän kehrän.
_Halleck_.
Seuraavan päivän aurinko näki lenapien leirissä surevan kansan.
Häipynyt oli taistelun melske, ja he olivat tyydyttäneet vanhan vihansa
mingoja kohtaan ja kostaneet näille äskeisen loukkauksen hävittämällä
kokonaisen yhteiskunnan. Musta, kolkonnäköinen savu, joka leijaili
huronien leiripaikan yllä, ilmaisi jo itsessään kyllin selvästi, kuinka
tämän vaeltavan heimon oli käynyt, kun taas sadat kaarneet, jotka
kiertelivät vuorten kalpeita huippuja tai liihoittelivat kirkuvina
parvina yli avarain metsien, osoittivat kauhistuttavalla tavalla
suuntaa, jota taistelu oli kulkenut. Lyhyesti: jokainen rajamaasodan
merkkeihin vähänkään tottunut silmä olisi helposti huomannut kaikki
nämä pettämättömät todistukset intiaanien koston säälimättömästä
julmuudesta.
Mutta sittenkin näki nouseva aurinko lenapien leirissä surevan kansan.
Ei kuulunut voitonhuutoja eikä riemulauluja heidän menestyksensä
ylistämiseksi. Myöhästyneinkin soturi oli jo palannut kauhistuttavasta
toimestaan, mutta vain riistääkseen vyöltään verisen ammattinsa
hirvittävät tunnusmerkit ja yhtyäkseen heimolaistensa valituksiin
onnettomuuden lyömästä kansasta. Ylpeys ja voitonhurma olivat
väistyneet nöyryyden tieltä, ja hurjimmat inhimilliset intohimot olivat
jo tyyntyneet syvimmän ja vilpittömimmän surun ilmauksiksi.
Majat olivat tyhjinä, mutta leveä vyö totisia kasvoja ympäröi erästä
paikkaa niiden läheisyydessä, minne kaikki, joissa henki oli, olivat
kokoontuneet ja missä kaikki nyt seisoivat syvän, peloittavan
äänettömyyden vallitessa. Vaikka kaikkiin arvoihin ja ikäluokkiin ja
kaikkiin ammatteihin ja molempiin sukupuoliin kuuluvat ihmiset olivat
yhtyneet muodostamaan tämän hengittävän ruumisseinän, sykki heidän
sydämensä vain yhdelle ainoalle tunteelle. Jokainen silmä oli
naulattuna tämän kehän keskukseen, missä tämän hartaan, yhteisen
mielenkiinnon esineet olivat.
Kuusi delavarityttöä, joiden pitkät, mustat, aaltoilevat kiharat
vaipuivat valtoiminaan heidän rinnalleen, seisoi muista erillään ja
antoi itsestään elonmerkkejä vain sirottelemalla tuolloin tällöin
hyvätuoksuisia yrttejä ja metsän kukkia suloisesti lemuavista kasveista
tehdylle kantovuoteelle, jolla lämminsydämisen, jalon ja ylevän Coran
maalliset jäännökset intiaanikankaasta neulotun paarivaatteen
peittäminä lepäsivät. Hänen ruumiinsa oli kääritty useihin samanlaisiin
yksinkertaisiin verhoihin, ja hänen kasvonsa oli ikuisiksi ajoiksi
kätketty ihmisten katseilta. Hänen jalkopäässään istui murtunut Munro.
Hänen iäkäs päänsä oli kumartunut melkein maahan asti pakollisesti
alistuneena Kaitselmuksen kuritukseen, mutta salainen tuska taisteli
hänen uurtuneella otsallaan, jonka osaksi peittivät huolettomasti
ohimoille valahtavat harmaat hapset. Gamut seisoi hänen sivullaan,
lempeä pää alttiina auringonsäteille, harhailevat, surulliset silmät
yhtä paljon kiinnitettyinä pieneen kirjaan, joka sisälsi niin paljon
omituisella tavalla esitettyjä hurskaita ajatuksia, kuin olentoon,
jolle hänen sielunsa halasi julistaa lohdutusta. Heyward oli
myöskin lähettyvillä, nojaten puuhun ja kokien hillitä äkillisiä
murheenpuuskiaan, joita tukahduttamaan tarvittiin hänen voimakkain
miehekkyytensä.
Mutta jos tämä ryhmä, kuten voi helposti kuvitella, oli surullinen ja
masentunut, niin paljoa liikuttavampi oli toinen sikermä saman avoimen
kentän vastakkaisella puolella. Unkas siellä istui niinkuin eläisi hän
vielä, ruumis ja jäsenet nostettuina vakavaan ja juhlalliseen asentoon
kaikkein komeimpien koristusten peittäminä, mitä heimon rikkaus suinkin
saattoi hankkia. Uljaita sulkia liehui hänen päässään; helmivöitä,
kaulahelyjä, rannerenkaita ja kunniarahoja välkkyi tavattomat määrät
hänen kaunistuksenaan, vaikka hänen tylsä silmänsä ja elottomat
kasvonsa muodostivatkin liian jyrkän vastakohdan kaikelle niiden
julistamalle turhalle korskeudelle.
Chingachgook oli asettunut aivan ruumista vastapäätä, ilman aseita,
ilman maalausta, ilman koristeita, ottamatta lukuun hänen heimonsa
kirkkaansinistä tunnuskuvaa, joka oli lähtemättömäksi piirretty hänen
paljaaseen rintaansa. Koko sen pitkän ajan, minkä heimo oli ollut näin
koossa, oli mohikaanisoturi hievahtamattoman murheellisena tuijottanut
poikansa kylmiin, tunnottomiin kasvoihin. Niin kiinteä ja väistymätön
oli tämä katse ja niin muuttumaton hänen asentonsa, ettei vieras olisi
osannut erottaa elävää kuolleesta, ellei olisi nähnyt niitä ahdistetun
hengen äkillisiä värähdyksiä, jotka tavantakaa vavahduttivat vanhuksen
mustia piirteitä, ja sitä kuolontyyneyttä, joka oli iäksi laskeutunut
toisen koko olemukseen.
Metsästäjä oli aivan hänen lähellään nojaten miettivän näköisenä
ankaraan, kostavaan aseeseensa, kun taas Tamenund oli kansansa
vanhinten tukemana asettunut korkemmalle paikalle, mistä hän saattoi
nähdä koko tuon mykän, murheellisen väenpaljouden.
Kehän sisäreunassa seisoi vieraan kansan sopaan puettu soturi, ja sen
ulkopuolella odotti hänen hevosensa ratsaspalvelijain vartioimana,
jotka olivat ilmeisesti varustautuneet pitkälle matkalle. Muukalaisen
puku ja koristeet ilmaisivat hänen olevan vastuunalaisessa asemassa ja
läheisessä suhteessa Kanadan maaherraan, ja hän näytti nyt, kun hänen
rauhanvälityksensä oli tullut tarpeettomaksi liittolaistensa
hillittömän rajuuden takia, tyytyvän vain äänettömänä ja surullisena
katselemaan taistelun hedelmiä, jota hän oli tullut liian myöhään
estämään.
Päivän ensimmäinen neljännes oli loppumaisillaan, ja kuitenkin oli
väkijoukko seisonut näin hengähtämättömän hiljaa sen koitosta lähtien.
Tukahdutettua huokausta voimakkaampaa ääntä se ei ollut päästänyt, eikä
jäsenkään ollut liikahtanut koko tänä pitkänä, väsyttävänä aikana muuta
kuin tarjotakseen yksinkertaisia, liikuttavia uhreja, joita hetkestä
hetkeen kannettiin vainajain muistolle. Vain intiaanin kärsivällisyys
ja itsehillintä saattoi kestää sellaista kuolemanhievahtamattomuutta,
joka näytti muuttaneen jokaisen mustan, liikkumattoman olennon
kivipatsaaksi.
Vihdoin ojensi delavarien patriarkka toisen käsivartensa ja nousi
seuralaistensa olkapäihin nojaten seisomaan niin heikkona kuin olisi
kokonainen ihmisikä erottanut miehen, joka edellisenä päivänä puhui
kansalleen, vanhuksesta, joka nyt horjui korokkeellaan.
"Lenapien miehet!" sanoi hän ontolla äänellä ikäänkuin olisi julistanut
profeetallisia sanomaa. "Maniton kasvot ovat pilven takana! Hänen
silmänsä on kääntynyt teistä pois; Hänen korvansa ovat tukossa; Hänen
kielensä ei vastaa. Te ette näe häntä, mutta hänen tuomionsa on teidän
edessänne. Olkoon sydämenne avoin ja älköön henkenne valhetta lausuko.
Lenapien miehet! Maniton kasvot ovat pilven takana!"
Kun tämä yksinkertainen, mutta kuitenkin kauhistuttava ilmoitus saapui
kansan korviin, syntyi niin syvä ja kaamea hiljaisuus, kuin olisi
heidän palvomansa korkea henki lausunut nuo sanat ilman ihmiselinten
apua; Unkasin liikkumaton ruumiskin näytti elolliselta olennolta
verrattuna hänen ympärillään seisovaan nöyryytettyyn ja masentuneeseen
väkijoukkoon. Mutta samassa määrin kuin tämän peloittavan sanoman
välitön vaikutus vähitellen heikkeni, alkoi matala sorina nousta
kuolleiden kunniaa laulamaan. Äänet, naisäänet, olivat vihlovan vienoja
ja valittavia. Sanat eivät seuranneet toisiaan missään säännöllisessä
järjestyksessä, mutta kun yksi oli lopettanut ylistyshymnin tai
valituslaulun, miksi sitä sanottaneenkin, jatkoi sitä toinen
ilmaisemalla tunteitaan tavalla, jonka liikutus ja tilaisuus hänelle
kulloinkin sanelivat. Väliin keskeytti laulajattaren yleinen äänekäs
surunpuuska, jonka kestäessä Coran kantovuoteen ympärille asettuneet
tytöt poimivat yrtit ja kukat hänen ruumiiltaan ikäänkuin surun
hullaannuttamina. Mutta kun heidän murehtimisensa oli taas saanut
lempeämmän muodon, heitettiin nämä puhtauden ja sulouden vertauskuvat
paikalleen takaisin kaikilla tavoin ilmaisemaan hellyyttä ja kaipausta.
Vaikka heidän lauluaan katkaisivatkin monet yleiset purkaukset ja
keskeytykset, olisi sen käännös kuitenkin sisältänyt yhtenäisen jakson,
jota pääasiassa liitti yhteen johdonmukainen ajatussarja.
Muuan tyttö, arvonsa ja etevien ominaisuuksiensa takia siihen toimeen
valittuna, alkoi kainosti viittailemalla kaatuneen soturin ansioihin,
koristaen lauluaan itämaisilla kuvilla, joita intiaanit ovat varmaankin
tuoneet mukanaan toisen maanosan äärimmäisiltä laidoilta ja jotka
itsessään muodostavat kahden maailman muinaisia historioita yhdistävän
renkaan. Tyttö sanoi vainajaa "heimonsa pantteriksi" ja kuvaili häntä
mieheksi, jonka nahkakenkä ei jättänyt jälkiä kastenurmelle, jonka
hyppy oli kuin nuoren kauriinvasan loikkaus, jonka silmä oli pimeän yön
tähteä kirkkaampi ja jonka ääni oli taistelussa jyrisevämpi kuin
Maniton ukkonen. Hän muistutti hänelle äitiä, joka hänet synnytti, ja
viipyi erikoisesti sen onnen esittelyssä, jota tämä nainen varmaankin
tunsi sellaisen pojan omistaessaan. Hän pyysi häntä sanomaan
maammolleen, kun he tapasivat toisensa henkien maailmassa, että
delavaritytöt olivat vuodattaneet kyyneleitä hänen lapsensa haudalle ja
sanoneet häntä siunatuksi.
Hänen seuraajansa vaimensivat äänensä yhä lempeämpään ja hellempään
säveleeseen ja viittasivat naisellisella hienotunteisuudella ja
herkkyydellä vieraaseen neitoon, joka oli poistunut maan päältä niin
lähellä nuoren soturin lähtöä, että Suuri Henki oli siten ilmaissut
tahtonsa liian selvään, jotta sitä voitaisiin käsittää väärin. He
kehoittivat häntä olemaan lempeä naiselle ja hyväntahtoisuudella
kohtelemaan hänen taitamattomuuttaan askareissa, jotka olivat
välttämättömiä hänenlaisensa soturin mukavuudelle. He kuvailivat
laveasti hänen verratonta kauneuttaan ja hänen jaloa rohkeuttaan ilman
pienintäkään kateuden häivää, niinkuin luulisi enkelien iloitsevan
heitä korkeammasta täydellisyydestä, lisäten, että nämä erinomaiset
ominaisuudet korvasivat enemmän kuin täydelleen hänen kasvatuksensa
vähäiset puutteet.
Tämän jälkeen puhuttelivat toiset tytöt määrätyssä järjestyksessä
neitoa itseään, matalalla, vienolla hellyyden ja lemmen äänellä. He
kehoittivat häntä olemaan hyvillä mielin eikä pelkäämään mitään
tulevasta onnestaan. Metsästäjähän oli oleva hänen kumppaninsa, ja hän
oli kyllä osaava huolehtia hänen pienimmistäkin tarpeistaan; ja
soturihan oli hänen rinnallaan kykenevänä suojelemaan häntä kaikilta
vaaroilta. He takasivat hänen polkunsa miellyttäväksi ja taakkansa
kevyeksi. He varoittivat häntä hyödyttömästi kaihoamasta nuoruutensa
ystäviä ja isiensä asumasijoja, vakuuttaen, että lenapien autuailla
metsästysmailla oli yhtä suloisia laaksoja, yhtä kirkkaita jokia ja
yhtä suloisia kukkia kuin "kalpeanaamojen taivaassa". He neuvoivat
häntä pitämään silmällä kumppaninsa tarpeita eikä koskaan unohtamaan
erotusta, jonka Manito oli niin viisaasti pannut heidän välilleen.
Sitten yhdistivät he hurjalla voimalla äänensä laulamaan mohikaanin
luonteesta. He sanoivat häntä jaloksi, miehekkääksi ja ylevämieliseksi,
ja he antoivat hänelle kaikki ominaisuudet, jotka soturia kaunistavat
ja joita impi taitaa rakastaa. Pukien ajatuksensa mitä syvällisimpiin
ja kaukaisimpiin kuviin he ilmoittivat sitten sukupuolensa
vaistomaisella herkkyydellä havainneensa heidän lyhyen yhdessäolonsa
aikana, minne päin hänen uinuvat taipumuksensa häntä vetivät.
Delavaritytöt eivät löytäneet suosiota hänen silmissään! Hän oli rotua,
joka oli kerran hallinnut suolaisen järven rantoja, ja hänen toiveensa
kuljettivat hänet takaisin kansan luo, joka asui hänen isiensä
haudoilla. Ja miksi ei olisi sellainen voimakas kiintymys saanut
tapahtua! Saattoihan jokainen silmä nähdä, että neito oli puhtaampaa ja
jalompaa verta kuin hänen heimolaisensa, ja todistihan hänen
käyttäytymisensä, että hän kykeni kestämään salojen elämän vaarat ja
vastukset. Nyt, lisäsivät he, oli "maan viisas vallitsija" siirtänyt
hänet paikkaan, missä hän saattoi tavata arvoisiansa henkiä ja olla
onnellinen iankaikkisesti.
Sitten muuttuivat jälleen laulun sävy ja aihe, ja nyt puhuttiin
immestä, joka itki läheisessä majassa. He vertasivat häntä
lumihiutaleeseen, sillä yhtä puhdas hän oli, yhtä valkoinen, yhtä
kirkas ja yhtä herkkä sulamaan kesän polttavassa helteessä tai
jäätymään talven pakkasessa. He eivät epäilleet hänen olevan suloisen
nuoren päällikön silmissä, jonka ihonväri ja suru olivat niin suuresti
hänen hipiänsä ja tuskansa kaltaiset, mutta vaikka he eivät sanallakaan
ilmaisseet erityistä mieltymystään, tuntuivat he sentään selvästi
pitävän häntä ominaisuuksiltaan valittamaansa neitoa heikompana. Siitä
huolimatta he eivät kieltäneet häneltä ainoatakaan ylistystä, mitä
hänen harvinainen suloutensa saattoi syyllä vaatia. Hänen kiemurtelevia
kiharoitaan verrattiin vehmaisiin viinirypäleen köynnöksiin, hänen
silmäänsä taivaan sinikanteen, eikä valkoisintakaan pilveä, kun aurinko
luo siihen hehkuvan kultansa, myönnetty niin viehättäväksi kuin oli
hänen poskiensa kukoistus.
Näiden ja muiden samanlaisten joikujen aikana kuului vain laulun
hyminä, mikä väliin nousi voimakkaaksi, väliin peloittavaksikin niistä
äkillisistä surunpurkauksista, joita voisi sanoa sen kuorokohdiksi.
Delavarit itsekin kuuntelivat kuin tenhottuina, ja heidän puhuvien
kasvojensa vaihtelevista ilmeistä saattoi helposti nähdä, kuinka
syvästi ja totisesti he tunsivat mukana. Eikä Davidkaan ollut haluton
kallistamaan korviansa niin suloisten äänten kohinalle, ja kauan ennen
laulun loppua ilmoitti hänen katseensa, että hänen sielunsa oli
joutunut lumouksiin.
Metsästäjä, joka yksinään valkoisista miehistä ymmärsi sanat, nousi
hiukan mietteliäästä asennostaan ja käänsi kasvonsa sivulle paremmin
tajutakseen tyttöjen laulun ajatuksen. Mutta kun he puhuivat Coran ja
Unkasin yhteisistä tulevaisuudentoiveista, pudisti hän päätään
ikäänkuin käsittäen heidän yksinkertaisen uskonsa erehdyksen, vajosi
sitten nojaavaan asentoonsa takaisin ja pysyi siinä menojen loppuun
asti -- mikäli sellaista toimitusta voi sanoa menoiksi, missä tunne
pulppusi niin syvistä lähteistä. Heyward ja Munro, jotka eivät
tajunneet vähimmässäkään määrin kuulemansa luonnonraikkaan laulun
sanoja, säilyttivät onnellisesti itsehillintänsä.
Chingachgook yksin muodosti poikkeuksen alkuasukaskuulijain
ilmehikkäästä hartaudesta. Hänen katsantonsa ei vaihdellut kertaakaan
koko kohtauksen aikana, eikä lihaskaan värähtänyt hänen jäykillä
kasvoillaan valituslaulun hurjimmistakaan, liikuttavimmistakaan
purkauksista. Hänen poikansa kylmät, tunnottomat jätteet olivat hänelle
kaikki kaikessa, ja muut aistit paitsi näkö tuntuivat lamautuneen,
jotta hänen silmänsä saisivat vielä viimeisen kerran katsella
piirteitä, joita hän oli niin kauan rakastanut ja jotka pian olivat
iäksi katoavat hänen näkyvistään.
Kun hautajaismenot olivat edistyneet näin pitkälle, astui muuan
totinen ja tuima mies, joka oli kuuluisa urotöistään ja erikoisesti
kunnostautumisestaan äskeisessä taistelussa, hitaasti väkijoukosta ja
asettui lähelle vainajaa.
"Miksi jätit meidät, vapanatshikien ylpeys?" puhui hän Unkasin tylsiin
silmiin tuijottaen kuin olisi tyhjällä tomumajalla ollut vielä elävän
ihmisen kyvyt; "sinun aikasi oli kuin auringon, kun se vielä
viipyy puiden seassa, sinun kunniasi oli kirkkaampi kuin sen valo
keskipäivällä. Sinä olet mennyt, nuori soturi, mutta sata wyandotia on
lähtenyt perkaamaan orjantappuroita polultasi henkien maailmaan. Kuka
olisi uskonut, kun sinut tappelussa näki, sinun voivan kuolla? Kuka
ennen sinua näytti Uttawalle tietä taisteluun? Sinun jalkasi olivat
kuin kotkan siivet, sinun käsivartesi raskaampi hongan putoavaa oksaa
ja sinun äänesi kuin Maniton, kun Hän puhuu pilvissä. Uttawan kieli on
heikko", lisäsi hän surumielisesti ympärilleen katsahtaen, "ja hänen
sydämensä sanomattoman raskas. Vapanatshkien ylpeys, miksi jätit
meidät?"
Häntä seurasi toisia arvonsa mukaisessa järjestyksessä, siksi kunnes
useimmat heimon korkeimmista ja etevimmistä miehistä olivat laulaen tai
puhuen kantaneet ylistysosansa kaatuneen päällikön hengelle. Kun tämä
toimitus oli lopussa, syntyi kentälle uusi syvä, hengähtämätön
hiljaisuus.
Silloin kuului syvää, matalaa huminaa kuin kaukaisen soiton
hillittyä säestystä, joka kohosi tarpeeksi korkealle ilmaan juuri
kuuluakseen, mutta pysyäkseen kuitenkin niin epäselvänä, että sen
laatu ja lähtöpaikka jäivät samalla tavalla arvaamisen varaan. Sitä
seurasi kuitenkin uusi ja jälleen uusi sävel, kukin edeltäjäänsä
voimakkaampana, kunnes ne saapuivat korvaan ensin venytettyinä ja usein
toistettuina huudahduksina ja lopulta sanoina. Chingachgookin huulet
olivat niin paljon auenneet, että ne ilmaisivat tuon äänen olleen isän
kuolinlaulun alkua. Vaikka ei ainoakaan silmä kääntynyt häneen päin ja
vaikka ei pienintäkään malttamattomuuden oiretta näkynyt, huomasi
sentään siitä tavasta, millä väkijoukko kohotti päänsä paremmin sanat
ja sävelen kuullakseen, että he ahmivat äänen niin hartaasti ja
kiihkeästi kuin olisi Tamenund itse ollut kuunneltavana. Mutta he
odottivat turhaan. Sävel nousi juuri niin voimakkaaksi, että sen
saattoi sanoa kuuluvan, mutta sitten se heikkeni ja värähteli,
kunnes se vihdoin katosi korvista kuin olisi sen kuljettanut
matkaansa ohisuhahtava tuuli. Ruhtinaan huulet sulkeutuivat, ja
hän jäi äänettömänä istumaan, näyttäen tuijottavine silmineen ja
hievahtamattomine asentoineen olennolta, jolle Kaikkivaltiaan käsi oli
lahjoittanut ihmisen ruumiin, mutta ei hänen henkeään. Delavarit, jotka
näistä oireista ymmärsivät, ettei heidän ystävänsä mieli ollut vielä
valmistunut niin voimakkaaseen tahdonponnistukseen, hellittivät
tarkkaavaisuuttaan ja näyttivät vaistomaisella hienotunteisuudellaan
kääntävän ajatuksensa kokonaan vieraan neidon hautajaismenoihin.
Muuan vanhempi päällikkö antoi merkin naisille, jotka olivat
ryhmittyneet sille puolelle ihmiskehää, missä Coran ruumis lepäsi.
Viittausta totellen nostivat tytöt kantovuoteen päittensä tasalle ja
kulkivat eteenpäin hitain, säännöllisin askelin, hymisten samalla uutta
valituslaulua vainajan ylistykseksi. Gamut, joka oli tarkoin katsellut
menoja, mitkä hänestä tuntuivat kovin pakanallisilta, kumarsi nyt
päänsä tajuttoman isän olkapään yli ja kuiskasi:
"Ne lähtevät viemään lapsenne tomua; emmekö mene mukaan katsomaan, että
se haudataan kristillisellä tavalla?"
Munro säpsähti kuin olisi viimeisen tuomion pasuuna törähtänyt hänen
korvaansa ja luoden hätäisen, levottoman katseen ympärilleen nousi hän
jalkeilleen ja seurasi vaatimatonta kulkuetta ryhdikkäänä kuin sotilas,
mutta kantaen samalla isän kärsimyksen koko taakkaa. Hänen ystävänsä
kiiruhtivat hänen ympärilleen mielessään murhe, liian väkevä, jotta
sitä voisi sanoa pelkäksi myötätunnoksi -- nuori ranskalainenkin yhtyi
saattoon nähtävästi sangen liikutettuna niin suloisen olennon
ennenaikaisesta, surullisesta poismenosta. Mutta kun heimon viimeinen
halvinkin nainen oli liittynyt pakottomaan ja kuitenkin järjestyneeseen
riviin, supistivat lenapien miehet kehänsä ja astuivat entistä
lähemmäksi Unkasin ruumista yhtä äänettöminä, yhtä totisina ja
liikkumattomina kuin ennenkin.
Paikka, joka oli valittu Coran viimeiseksi leposijaksi, oli pienoisella
kummulla, missä kasvoi ryhmä nuoria, elinvoimaisia kuusia, jotka loivat
soveliasta alakuloista siimestä haudalle. Sinne saavuttuaan laskivat
tytöt taakkansa maahan ja jäivät sitten useiksi minuuteiksi oikealla
intiaanikärsivällisyydellä ja luontaisella kainoudella odottamaan
jotakin ilmoitusta siitä, että ne, joiden tunteet tässä olivat eniten
kysymyksessä, olivat kaikkeen järjestelyyn tyytyväisiä. Vihdoin
metsästäjä, joka yksinään ymmärsi heidän tapansa, lausui heidän omalla
kielellään:
"Tyttäreni ovat kaikki hyvin tehneet; valkoiset miehet kiittävät
heitä."
Tyytyväisinä tähän suosionosoitukseen toimittivat tytöt ruumiin
koivuntuohesta taidokkaasti, jopa sirostikin kyhättyyn arkkuun, minkä
jälkeen he laskivat sen viimeiseen pimeään asuntoonsa. Vainajan
peittäminen ja kaivetun maan kätkeminen lehtien ja muiden luonnollisten
ja tavallisten suojaverhojen alle suoritettiin samaan koruttomaan ja
äänettömään tapaan. Mutta kun nämä lempeät olennot, jotka olivat
tehneet kaikki nämä surulliset ja ystävälliset toimet, olivat tulleet
puuhissaan näin pitkälle, epäröivät he kuin osoittaakseen, etteivät
tienneet, vieläkö heidän tuli jatkaa palvelustaan. Tässä
hautajaismenojen kohdassa puhutteli metsästäjä jälleen heitä.
"Nuoret naiseni ovat tehneet kylliksi", virkkoi hän. "Valkeaihoisen
henki ei tarvitse ruokaa eikä vaatteita, koska hän noudattaa
samanväristen heimolaistensa taivaan tapoja. Minä näen", lisäsi hän
katsahtaen Davidiin, joka selaili kirjaansa ilmeisesti aikoen aloittaa
jonkin hurskaan virren, "että eräs mies, joka paremmin tuntee
kristilliset menot, aikoo puhua."
Naiset väistyivät vaatimattomina syrjään ja oltuaan näytelmän
pääesiintyjiä muuttuivat nyt seuraavain tapausten hiljaisiksi, mutta
tarkkaavaisiksi katselijoiksi. Koko sinä aikana, jolloin David vuodatti
henkensä hartaita tunteita veisaamiseen, eivät he tehneet pienintäkään
hämmästyksen eikä malttamattomuuden merkkiä. He kuuntelivat ikäänkuin
olisivat ymmärtäneet outojen sanojen ajatuksen ja ikäänkuin olisivat
tajunneet ne surun, toivon ja nöyryyden sekanaiset tunteet, joita
niiden oli määrä tulkita.
Näkemänsä kohtauksen innoittamana ja ehkäpä oman salaisen liikutuksensa
nostattamana voitti laulumestari kaikki tavalliset saavutuksensa. Hänen
täyteläinen, voimakas äänensä ei kärsinyt vertailusta tyttöjen vienon
hyminän kanssa, ja hänen vivahdusrikkaammalla sävelellään oli ainakin
niiden korvissa, joille se oli erikoisemmin tarkoitettu, se etu, että
siihen liittyivät ymmärrettävät sanat. Ja hän lopetti hautausvirtensä
niinkuin oli sen aloittanutkin: vakavan, juhlallisen hiljaisuuden
vallitessa.
Mutta kun viimeinen sointu oli häipynyt kuulijain korvista, osoittivat
silmäin salaiset, arastelevat katsahdukset ja naisjoukon yleinen,
vaikka hillitty liikahtelu, että odotettiin vainajan isänkin jotakin
lausuvan. Munrokin näytti käsittävän, että hänen nyt oli aika ryhtyä
suurimpaan voimainponnistukseen, mihin ihmisluonto yleensä kykenee. Hän
paljasti harmaat hapsensa ja katseli kainoa, vaiteliasta joukkoa
ympärillään lujin ja hallitsevin ilmein. Viitaten sitten kädellään
metsästäjää kuulemaan virkkoi hän:
"Sanokaa näille lempeille, hyväntahtoisille naisille, että murtunut,
menehtynyt mies kiittää heitä. Sanokaa heille, että se Korkein
Olento, jota me kaikki eri nimillä palvelemme, on muistava heidän
rakkaudentyönsä ja ettei se aika ole kaukana, jolloin me kaikki
kokoonnumme Hänen valtaistuimensa ympärille sukupuoleen, arvoon tai
väriin katsomatta."
Metsästäjä kuunteli tarkoin vapisevaa ääntä, jolla sotavanhus lausui
nämä sanat, ja pudisti sitten hitaasti päätään ikäänkuin epäillen
niiden vaikutusta.
"Jos niille tuollaista puhuisi", virkkoi hän, "olisi se samaa kuin
sanoisi heille, ettei lunta sada talvella tai että aurinko paistaa
kuumimmin silloin, kun puut menettävät lehtensä."
Sitten hän kääntyi naisten puoleen ja tulkitsi heille isän
kiitollisuuden tavalla, joka hänen nähdäkseen parhaiten sopi kuulijain
käsityskykyyn. Munron pää oli jälleen vajonnut rinnalle, ja hän oli
uudelleen uppoamassa syvään suruunsa, kun aikaisemmin mainittu nuori
ranskalainen rohkeni koskettaa hänen kyynärpäähänsä. Saatuaan
murehtivan vanhuksen huomion suuntautumaan puoleensa osoitti hän
nuorten intiaanien ryhmää, joka läheni kantaen kevyttä, mutta tarkasti
peitettyä kantotuolia, ja viittasi sitten ylös aurinkoon.
"Minä ymmärrän tarkoituksenne, herra", vastasi Munro pakotetun lujalla
äänellä, "minä ymmärrän tarkoituksenne. Se on taivaan tahto, ja minä
alistun. Cora, lapseni! Jos murtuneen isän rukoukset auttaisivat sinua
nyt, kuinka autuas olisitkaan! Tulkaa, hyvät herrat", lisäsi hän
katsahtaen ympärilleen ylevän rauhallisena, vaikka hänen kuihtuneilla
kasvoillaan väreilevä tuska oli liian voimakas hänen salattavakseen,
"tehtävämme on täällä päättynyt. Lähtekäämme."
Heyward noudatti mielellään kehoitusta, joka vei heidät pois paikalta,
missä hän joka hetki tunsi olevansa kadottamaisillaan kykynsä hallita
tunteitaan. Toveriensa noustessa hevosten selkään ennätti hän sentään
puristaa metsästäjän kättä ja muistuttaa häntä uudelleen sopimuksesta,
jonka he olivat keskenään tehneet ja jonka mukaan heidän tuli jälleen
tavata brittiläisen armeijan vartioketjujen sisällä. Sitten hän
heittäytyi satulaan ja kannusti ratsuaan kantotuolin viereen, missä
matalat, tukahdutetut nyyhkytykset ilmaisivat Alicen matkustavan.
Munron pää painui jälleen povelle, Heyward ja David seurasivat
hiljaisen surun valtaamina, ja Montcalmin lähetti saattoi heitä
sotilaineen. Ja tällä tavoin kulkivat kaikki valkoiset miehet
Haukansilmää lukematta delavarien silmäin editse ja hautautuivat pian
näiden seutujen avaroihin metsiin.
Mutta side, joka yhteisessä onnettomuudessa oli liittänyt näiden
yksinkertaisten metsänasukasten tunteet heidän luonaan niin
tuokiollisesti käyneisiin muukalaisiin, ei katkennut niin helposti.
Vuosia kului, ennenkuin tarina valkoisesta neidosta ja nuoresta
mohikaanisoturista lakkasi virkistämästä pitkiä öitä ja vaivalloisia
marsseja tai sytyttämästä heidän nuoriin urhoihinsa kostonhalua. Eikä
näiden muistettavien tapausten sivuhenkilöitäkään unohdettu.
Metsästäjältä, joka monta vuotta jälkeenpäin oli yhdistävänä renkaana
heidän ja sivistyneen maailman välillä, saivat he kyselyihinsä tietää,
että "Harmaapää" pian koottiin isäinsä tykö -- kuten väärin luultiin,
sotilaallisten vastoinkäymistensä murtamana -- ja että "Avonainen Käsi"
oli vienyt hänen eloonjääneen tyttärensä kauas "kalpeanaamojen"
uudisasutuksille, missä hänen kyynelensä olivat vihdoinkin herenneet
vuotamasta ja missä niitä oli seurannut se kirkas hymy, joka paremmin
sopi hänen hilpeälle luonteelleen.
Mutta nämä tapaukset liittyvät kertomustamme myöhempään aikaan. Omaan
väriinsä kuuluvista erottuaan palasi Haukansilmä paikalle, minne hänen
kiintymyksensä häntä veti niin voimakkaasti, ettei mikään muu yhdysside
olisi voinut olla sen kiinnittävämpi. Hän tuli juuri parhaaseen aikaan
ehtiäkseen luoda lähtökatseen Unkasiin, jota delavarit jo käärivät
hänen viimeiseen nahkapukuunsa. He seisahtuivat toimestaan antaakseen
uljaan eränkävijän vielä kerran kaihoten ja viipyen katsahtaa häneen,
mutta sitten verhosivat he ruumiin ikiajoiksi silmän näkemättömäksi.
Sitten muodostui aikaisemman kaltainen kulkue, ja koko kansa kerääntyi
päällikön tilapäisen haudan ympärille -- me sanomme tilapäisen, koska
katsottiin asiaan kuuluvaksi, että hänen luunsa jonakin tulevana
päivänä saisivat levätä hänen oman heimonsa vainajain joukossa
Saattoon liittyminen ja kaikkia liikuttava tunne oli ollut yleinen ja
yht'aikainen. Sama vakava murheen ilmaisu, sama jäykkä hiljaisuus ja
sama pääsurijan kunnioitus, joita jo on kuvattu, vallitsivat tälläkin
hautauspaikalla. Ruumis laskettiin lepoasentoon, kasvot käännettyinä
kohti nousevaa aurinkoa, sivullaan kaikki sodan ja metsästyksen
välineet valmiina viimeistä matkaa varten. Aukko jätettiin arkkuun,
joka suojeli ruumista mullalta, niin että henki saattoi milloin halusi
päästä maallisen majansa yhteyteen, ja sitten peitettiin kaikki
alkuasukasten erikoisella kätevyydellä petoeläinten vainun ja
saaliinhimon varalta. Ulkonaiset menot olivat nyt lakanneet ja
läsnäolijat käänsivät jälleen huomionsa juhlamenojen sisäiseen,
henkisempään puoleen.
Chingachgook joutui jälleen yleisen huomion esineeksi. Hän ei ollut
vielä puhunut, ja jotakin lohduttavaa ja opettavaa odotettiin niin
kuuluisalta päälliköltä niin juhlallisella hetkellä. Ymmärtäen kansan
toiveet kohotti tuo ankara, lujatahtoinen soturi kasvonsa, jotka hän
oli äskettäin viittaansa peittänyt, ja katsahti ympärilleen tyynin
silmin. Hänen tiukasti puristuneet, ilmehikkäät huulensa avautuivat
sitten, ja ensimmäisen kerran näiden pitkien juhlamenojen aikana kuului
hänen äänensä selvästi:
"Miksi veljeni surevat?" lausui hän katsellen masentuneiden soturien
mustaa riviä ympärillään; "miksi tyttäreni itkevät? Siksikö, että nuori
mies on mennyt autuaille metsästysmaille, että päällikkö on täyttänyt
aikansa kunnialla? Hän oli hyvä, hän oli kuuliainen, hän oli
urhoollinen. Kuka voi sen kieltää? Manito tarvitsi sellaista soturia ja
Hän kutsui hänet pois. Mitä minuun tulee, Unkasin poikaan ja isään,
olen minä kuin karsittu petäjä kalpeanaamojen raivauksessa. Sukuni on
poistunut suolaisen järven rannoilta ja delavarien kukkuloilta. Mutta
kuka voi sanoa, että heimon Käärme on unohtanut viisautensa? Minä olen
yksin..."
"Ei, ei", huusi metsästäjä, joka oli säälivin silmin katsellut
ystävänsä jäykkiä piirteitä hilliten itsensä niinkuin tämäkin, mutta
tuntien nyt, ettei hänen sydämensä kestänyt enempää. "Ei, ruhtinas, et
yksin. Vaikka värimme ja luontomme ovatkin erilaiset, on Jumala
sittenkin pannut meidät kulkemaan samaa polkua. Minulla ei ole
sukulaisia ja minä voin sinun tavallasi sanoa, ettei minulla ole
kansaakaan. Hän oli poikasi ja luonnostaan punanahka; ja voipa olla,
että sinun veresi oli häntä lähempänä, -- mutta jos minä milloinkaan
unohdan sen nuorukaisen, joka niin usein taisteli rinnallani sodassa ja
joka niin usein nukkui vierelläni rauhan aikana, unohtakoon minut Hän,
joka on luonut meidät kaikki, mikä sitten värimme ja mitkä sitten
lahjamme lienevätkään! Poika jätti meidät ajaksi, mutta, ruhtinas, sinä
et ole yksin."
Chingachgook tarttui käteen, jonka metsästäjä lämpimästi ojensi hänelle
yli äsken kaivetun maan, ja tässä ystävyyttä ilmaisevassa asennossa
kumarsivat nämä kaksi tuikeaa, pelotonta metsänkävijää päänsä yhteen ja
vuodattivat polttavia kyyneleitä, jotka kastelivat Unkasin hautaa kuin
lempeät sadepisarat.
Keskellä kunnioittavaa hiljaisuutta, jonka vallitessa tätä tunteiden
purkausta katseltiin, koska oli kysymyksessä kaksi näiden seutujen
kuuluisinta soturia, kohotti Tamenund äänensä kehoittaakseen
väkijoukkoa hajaantumaan.
"Tämä riittää", lausui hän. "Menkää, lenapien lapset, Maniton viha ei
ole vielä lopussa. Miksi viipyisi Tamenund? Kalpeanaamat ovat maan
valtijaina, eikä punaisten miesten aika ole vielä tullut takaisin.
Minun päiväni on ollut liian pitkä. Aamulla näin Unamisin pojat
onnellisina ja vahvoina; ja kuitenkin, ennen kuin yö tuli, olen minä
elänyt nähdäkseni mohikaanien viisaan suvun viimeisen soturin!"