Jos kiellätte te sen, hyi lakianne!
Venetsian oikeudell' ei mitään voimaa.
Odotan tuomiota, saanko? mitä?
_Venetsian Kauppias_.
Mikään inhimillinen ääni ei katkaissut hiljaisuutta moneen tuskallisen
odotuksen täyttämään hetkeen. Vihdoin avautui ja sulkeutui aaltoileva
joukko, ja Unkas seisoi elävän kehän keskellä. Kaikki silmät, jotka
olivat uteliaina tarkastelleet tietäjän, heidän oman älynsä lähteen
piirteitä, kääntyivät samassa ja suuntautuivat nyt salaisesti ihaillen
ryhdikkääseen, notkeaan ja jalomuotoiseen vankiin. Mutta ei paikka,
missä hän oli, eikä se kiinteä huomio, jonka esineeksi hän oli
joutunut, kyennyt millään tavoin häiritsemään nuoren mohikaanin
tyyneyttä. Hän loi levollisen, tarkkaavan silmäyksen ympärilleen ja
kohtasi päälliköiden kasvoilla väikkyvän sammumattoman vihan ilmeen
yhtä rauhallisena kuin uteliaiden lasten innokkaan katseen. Mutta kun
hän ylpeässä tarkastelussaan viimeiseksi sattui vilkaisemaan
Tamenundiin, muuttui hänen katseensa kiinteäksi ja tuijottavaksi,
ikäänkuin kaikki muut näyt olisivat jo unohdetut. Sitten hän astui
hitain, kuulumattomin askelin tasannetta ylös ja pysähtyi aivan
tietäjän jalkajakkaran eteen. Siinä hän seisoi huomaamattomana, vaikka
itse pitäen kaikkea silmällä, kunnes toinen päälliköistä ilmoitti
vanhukselle hänen tulonsa.
"Millä kielellä puhuttelee vanki Manitoa?" kysyi patriarkka silmiään
avaamatta.
"Isiensä tavoin delavarien kielellä", vastasi Unkas.
Tämä äkillinen ja odottamaton ilmoitus sai nousemaan väkijoukosta
matalan, uhkaavan murinan, jota voi hyvin verrata leijonan ärjyntään,
kun sen raivo on juuri heräämäisillään -- peloittava enne sen tulevan
vihan kaameudesta. Vaikutus oli yhtä voimakas tietäjään, vaikka se
ilmenikin eri tavalla. Hän vei käden silmilleen, ikäänkuin välttääkseen
pienintäkin vilahdusta niin saastaisesta näystä, samalla kun hän
käheällä kurkkuäänellään kertasi juuri kuulemiaan sanoja.
"Delavari siis! Minä olen elänyt kylliksi kauan nähdäkseni lenapien
heimot karkoitettuina neuvottelunuotioiltaan ja hajoitettuina kuin
ahdistetut kaurisparvet pitkin irokeesien vuoria! Minä olen nähnyt
vieraan kansan kirveiden lakaisevan metsät laaksoista, joita taivaan
tuulet olivat säästäneet! Petojen, jotka vuorilla juoksevat, ja
lintujen, jotka lentelevät puiden yllä, olen minä nähnyt elävän
ihmisten majoissa, mutta en ole vielä nähnyt niin kurjaa delavaria,
että hän myrkyllisen käärmeen tavoin hiipisi kansansa leiriin."
"Laulavat linnut ovat avanneet nokkansa, ja Tamenund on kuullut heidän
viserryksensä", vastasi Unkas sointuvan äänensä vienoimmin vivahduksin.
Vanhus säpsähti ja kallisti päänsä sivulle, ikäänkuin tarkemmin
kuullakseen jonkin häipyvän sävelen väräjävän soinnun.
"Uneksiiko Tamenund!" huudahti hän. "Mikä ääni kaikuu hänen korvissaan?
Ovatko talvet väistyneet? Tuleeko kesä jälleen lenapien lapsille?"
Juhlallinen ja kunnioittava hiljaisuus seurasi tätä delavari-profeetan
huulilta kuulunutta. yhteydetöntä purkausta. Hänen kansansa oli
heti valmis kuvittelemaan hänen käsittämättömän puheensa siksi
salaperäiseksi keskusteluksi, johon hänen uskottiin usein antautuvan
korkeamman järjen kanssa, ja odotti nyt ilmoituksen tulosta
kauhistuneen jännittyneenä. Kärsivällisen hiljaisuuden jälkeen rohkeni
kuitenkin muuan vanhemmista miehistä, huomattuaan tietäjän unohtaneen
koko asian, muistuttaa hänelle vangin yhä seisovan hänen edessään.
"Petollinen delavari vapisee odottaessaan kuulevansa Tamenundin
sanoja", virkkoi hän. "Hän on koira, joka ulvoo, kun Englannin miehet
näyttävät hänelle jäljet."
"Ja te", vastasi Unkas, katsahtaen tuimana ympärilleen, "olette
rakkeja, jotka vinkuvat, kun Ranskan miehet heittävät heille hirvensä
perkeet!"
Kaksikymmentä puukkoa välähti ilmassa ja yhtä monta soturia hypähti
pystyyn tämän purevan ja ehkäpä ansaitunkin soimauksen kuultuaan, mutta
erään päällikön viittaus esti heidän raivonsa puhkeamasta teoiksi ja
hankki ainakin ulkonaisen rauhan. Tehtävä olisi ehkä ollut vaikeampi,
ellei Tamenund olisi liikahtaen ilmoittanut haluavansa jälleen puhua.
"Delavari!" lausui tietäjä, "huonosti ansaitset sinä nimesi. Kansani ei
ole nähnyt kirkasta aurinkoa moneen talveen; ja soturi, joka hylkää
heimonsa, kun päivä on peittynyt pilveen, on kaksinkertainen petturi'
Maniton laki on oikea. Se on oikea, ja se on oleva oikea niin kauan
kuin virrat juoksevat ja vuoret seisovat ja puiden kukat tulevat ja
menevät. Hän on teidän, lapseni; kohdelkaa häntä niin kuin hän
ansaitsee."
Ei jäsenkään värähtänyt eikä henkäyskään kulkenut tavallista kiivaammin
eikä äänekkäämmin, ennenkuin tämän lopullisen tuomion viimeiset tavut
olivat lähteneet Tamenundin huulilta. Mutta silloin räjähti kauhea
kostonkiljaus yht'aikaa koko heimon suusta -- peloittava ilmaus heidän
säälimättömistä aikeistaan. Näiden pitkien, hurjien huutojen keskellä
julisti muuan päällikkö korkealla äänellä, että vanki oli tuomittu
kestämään tulikidutuksen kaamean rangaistuksen. Kehä syöksyi hajalleen,
ja riemuitseva ulvonta sekaantui valmistelujen hälinään ja hyörinään.
Heyward taisteli mielipuolen tavoin vartijoittensa kanssa. Haukansilmän
levottomat silmät alkoivat pälyillä sivuille erikoisen vakavina, ja
Cora heittäytyi jälleen patriarkan jalkoihin vielä kerran rukoilemaan
armoa.
Näiden jännittävien hetkien kuluessa oli Unkas yksinään säilyttänyt
arvokkaan tyyneytensä. Hän katseli valmisteluja lujin silmin, ja kun
kiduttajat tulivat käymään häneen käsiksi, kohtasi hän heidät uljaan ja
ylpeän näköisenä. Muuan heistä, jos mahdollista vielä julmempi ja
villimpi kuin toverinsa, tarttui nuoren soturin metsästysmekkoon ja
tempaisi sen yhdellä kahmauksella hänen yltään. Sitten hän hyökkäsi
mielettömästä ilosta kiljuen viemään vastustelematonta vankiaan
paalulle. Mutta samassa silmänräpäyksessä, jolloin villi näytti olevan
vierain kaikille inhimillisille tunteille, pysähtyi hän aikeestaan yhtä
äkillisesti kuin olisi jokin yliluonnollinen voima tullut Unkasin
avuksi. Delavarin silmät näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan, hänen
suunsa aukeni ja koko hänen ruumiinsa jähmettyi rajattomasta
hämmästyksestä. Kohottaen kätensä hitaasti ja tasaisesti osoitti hän
sormellaan vangin rintaa. Hänen toverinsa tunkeutuivat kummissaan hänen
ympärilleen ja jokaisen silmä tuijotti hänen esimerkkiään noudattaen
siihen pieneen kilpikonnan kuvaan, joka oli heleällä sinivärillä
kauniisti tatuoitu uhrin rintaan.
Lyhyen hetken nautti Unkas voitostaan kohtaukselle tyynesti hymyillen.
Siten hän pyyhkäisi miehet ympäriltään väkevällä, ylpeällä
kädenliikkeellä, astui kansan eteen ylevänä kuin kuningas ja alkoi
puhua äänellä, jonka kaiku voitti väkijoukon ihastuksenhuminan.
"Lenni lenapien miehet!" huudahti hän, "minun rotuni kannattaa maata!
Teidän heikko heimonne seisoo minun kirveliäni! Mikä delavarin
sytyttämä tuli voisi polttaa isieni lasta", jatkoi hän osoittaen
ylpeänä yksinkertaista vaakunaa ihossaan; "veri, joka tulee sellaisesta
lähteestä, sammuttaisi liekkinne! Minun rotuni on kansojen iso-isä!"
"Kuka sinä olet?" kysyi Tamenund kohoten seisaalleen enemmän kuulemansa
äänen hämmästyttävän soinnun kuin vangin puheesta ymmärtämänsä
ajatuksen pakottamana.
"Unkas, Chingachgookin poika", vastasi vanki vaatimattomasti, kääntyi
kansasta ja kumarsi päätään kunnioittaakseen toisen arvoa ja ikää;
"suuren Unamisin, Kilpikonnan, poika."
"Tamenundin hetki on lähellä!" huudahti vanhus; "päivä on vihdoinkin
muuttunut yöksi! Minä kiitän Manitoa, että on mies tullut tänne
täyttämään paikkani neuvottelunuotion ääressä. Unkas, Unkasin poika, on
löytynyt! Kuolevan kotkan silmät saakoot katsella nousevaa aurinkoa!"
Nuorukainen astui kepeästi, mutta ylpeästi korokkeelle, niin että koko
tuo kiihtynyt, kummasteleva väkijoukko näki hänet. Tamenund piti häntä
kauan käsivartensa ulottuvilla ja luki jokaisen kauniin viivan hänen
kasvoistaan väsymättömänä kuin mies, joka muistelee onnensa päiviä.
"Onko Tamenund poika?" huudahti vihdoin hurmaantunut profeetta. "Olenko
minä unena nähnyt niin monien lumien putoavan -- olenko minä
nukkuessani nähnyt kansani hajaantuneena kuin hiekan aalloissa --
olenko minä uneksinut Englannin miehistä, joita oli enemmän kuin lehtiä
puissa! Tamenundin nuoli ei enää pelottaisi hirvenvasikkaa; hänen
käsivartensa on kuivettunut kuin kuolleen tammen oksa; etana voittaisi
hänet kilpajuoksussa; ja kuitenkin seisoo nyt Unkas sellaisena hänen
edessään kuin heidän lähtiessään taistelemaan kalpeanaamoja vastaan!
Unkas, heimonsa pantteri, lenapien vanhin poika, mohikaanien
ruhtinaista viisain! Sanokaa minulle, delavarit, onko Tamenund nukkunut
sata talvea?"
Näitä sanoja seuraava tyyni ja syvä hiljaisuus osoitti riittävästi sitä
pelokasta kunnioitusta, millä kansa kuunteli patriarkan sanoja. Kukaan
ei uskaltanut vastata, vaikka kaikki odottivat hengähtämättä, mitä
tuleman piti. Unkas katseli kuitenkin häntä kasvoihin lemmikkilapsen
hellyydellä ja kunnioituksella ja kävi oman korkean, tunnustetun
arvonsa nojalla vastaamaan.
"Neljä hänen rotunsa soturia on elänyt ja kuollut siitä, kun Tamenundin
ystävä johti kansaansa taisteluun. Kilpikonnan veri on ollut monessa
päällikössä, mutta kaikki ovat he palanneet siihen maahan, josta
tulleetkin olivat, paitsi Chingachgook ja hänen poikansa."
"Se on totta -- se on totta", vastasi vanhus, kun äkillisen muistamisen
salama iski murskaksi kaikki hänen viehättävät kuvitelmansa ja sai
hänet taas tajuamaan kansansa todellisen historian. "Viisaat miehemme
ovat usein sanoneet, että kaksi soturia, jotka olivat muuttumatonta
rotua, viipyi Englannin miesten kukkuloilla. Miksi ovat heidän sijansa
delavarien neuvottelunuotion ympärillä olleet niin kauan tyhjinä?"
Nämä sanat saivat nuorukaisen kohottamaan päänsä, jota hän oli yhä
pitänyt kunnioittavasti kumarassa, ja korottaen äänensä, niin että koko
väkijoukko sen kuuli, puhui hän seuraavasti, ikäänkuin kerta kaikkiaan
selittääkseen sukunsa käytöksen:
"Kerran me nukuimme siellä missä kuulimme suolaisen järven puhuvan
vihassaan. Silloin me olimme maan valtiaita ja ruhtinaita. Mutta kun
kalpeanaama näkyi jokaisella purolla, seurasimme me hirveä takaisin
kansamme virralle. Delavarit olivat poissa. Vain muutamia sotureita
kaikista heistä oli jäänyt juomaan virrasta, jota he rakastivat.
Silloin sanoivat minun isäni: 'Täällä me metsästämme. Virran vedet
juoksevat suolaiseen järveen. Jos menemme laskevaa aurinkoa kohti,
tapaamme jokia, jotka laskevat suuriin makeisiin järviin; siellä
kuolisi mohikaani niin kuin merenkalat kuolevat kirkkaissa lähteissä.
Kun Manito on valmis ja sanoo 'Tulkaa', seuraamme me virtaa merelle
asti ja otamme omamme takaisin.' Sellainen on, delavarit, Kilpikonnan
lasten usko. Meidän silmämme katselevat mistä se tulee, mutta emme
tiedä, mihin se menee. se riittää."
Lenapit kuuntelivat hänen sanojaan kaikella sillä kunnioituksella,
minkä taikausko synnyttää, ja heistä oli salaista viehätystä siinä
kuvarikkaassa kielessäkin, jolla nuori ruhtinas selitti aatteitaan.
Unkas puolestaan tarkkasi lyhyen puheensa vaikutusta älykkäin silmin ja
lievensi vähitellen sitä käskevää, voimakasta ilmettä, joka hänellä oli
kasvoillaan ja ryhdissään, huomattuaan kuulijainsa tyytyväisyyden. Kun
hän sitten antoi katseensa liitää yli Tamenundin korkean istuimen
ympärille kerääntyneen äänettömän väentungoksen, keksi hän vasta
kytketyn Haukansilmän. Hän lähti kiireesti paikaltaan, raivasi tien
ystävänsä luo, leikkasi hänen hihnansa poikki yhdellä puukkonsa
nopealla ja kiivastuneella vedolla ja viittasi väkijoukkoa väistymään
syrjään. Intiaanit tottelivat äänettöminä ja sulkivat sitten jälleen
kehänsä sellaiseksi kuin se oli ollut ennen hänen ilmestymistään heidän
keskelleen.
Unkas otti metsästäjää kädestä ja vei hänet patriarkan jalkojen
juureen.
"Isä", sanoi hän, "katso tätä kalpeanaamaa; hän on rehellinen mies ja
delavarien ystävä."
"Onko hän Minkvonin poika?"
"Ei, mutta hän on soturi, jonka Englannin miehet tuntevat ja jota
makvat pelkäävät."
"Minkä nimen on hän teoillaan ansainnut?"
"Me sanomme häntä Haukansilmäksi", vastasi Unkas käyttäen
delavarinkielistä muotoa, "sillä hänen näkönsä ei petä koskaan. Mingot
tuntevat hänet paremmin siitä, että hän tuottaa surman heidän
sotureilleen. He sanovat häntä 'Pitkäksi Pyssyksi'."
"Pitkäksi Pyssyksi!" huudahti Tamenund aukaisten silmänsä ja katsahtaen
metsästäjään tuikeasti. "Poikani ei tehnyt hyvin sanoessaan häntä
ystäväkseen."
"Ystäväkseni sanon sitä, joka ystäväkseni osoittautuu", vastasi nuori
päällikkö hyvin tyynesti ja lujasti. "Jos Unkas on tervetullut
delavarien joukkoon, niin on Haukansilmä ystäväinsä keskellä."
"Kalpeanaama on tappanut nuoria miehiäni; hänen nimensä on suuri
iskujen tähden, joilla hän on rangaissut lenapeja."
"Jos mingo on kuiskannut jotakin sellaista delavarin korvaan, on hän
vain osoittanut olevansa laulava lintu", puuttui nyt puheeseen
metsästäjä, joka luuli hetken tulleen puolustautua niin loukkaavilta
syytöksiltä ja joka käytti keskustelukumppaninsa kieltä, maustaen
kuitenkin intiaanilauseitaan omilla erikoisilla sananparsillaan. "Että
minä olen makvoja surmannut, sitä ei minunlaiseni mies kiellä heidän
neuvottelunuotioittensa ääressäkään, mutta että minä tieten tahtoen
olisin satuttanut käteni delavariin, on vastoin kaikkia periaatteitani,
jotka ovat ystävällisiä heille ja kaikelle, mikä heidän kansaansa
kuuluu."
Matala mielihyvän hyminä kävi soturien joukossa, ja he vaihtoivat
katseita keskenään, ikäänkuin alkaisivat vasta nyt tajuta erehdyksensä.
"Missä on huroni?" kysyi Tamenund. "Onko hän tukkinut minun korvani?"
Magua, jonka tunteita tällä Unkasin voitonriemun hetkellä on helpompi
kuvitella kuin sanoin esittää, vastasi kutsuun astumalla rohkeasti
patriarkan eteen.
"Oikeamielinen Tamenund", virkkoi hän, "ei ole pitävä sitä, mitä huroni
on hänelle lainannut."
"Sano minulle, veljeni poika", vastasi tietäjä väistäen Ovelan Ketun
mustia kasvoja ja kääntyen mieluummin katselemaan Unkasin jaloja
piirteitä, "onko vieraalla voittajan oikeus sinuun?"
"Ei suinkaan. Pantteri voi joutua naisten virittämiin ansoihin, mutta
hän on väkevä ja osaa hypätä niiden läpi."
"Entä Pitkään Pyssyyn?"
"Hän nauraa mingoille. Mene, huroni, kysymään naisiltasi karhun väriä."
"Ja muukalaiseen ja valkoiseen neitoon, jotka tulivat yhdessä
leiriini?"
"Heidän tulee saada kulkea avonaista polkua."
"Ja naiseen, jonka huroni jätti soturieni luo?"
Unkas ei vastannut.
"Ja naiseen, jonka Mingo toi leiriini?" kertasi Tamenund totisena.
"Hän on minun", huusi Magua heristäen voitonriemuisena nyrkkiään
Unkasille. "Mohikaani, sinä tiedät, että hän on minun."
"Poikani on vaiti", virkkoi Tamenund koettaen lukea murheellisen
nuorukaisen sivulle käännettyjen kasvojen ilmettä.
"Niin on asia", kuului hiljainen vastaus.
Seurasi lyhyt, juhlallinen äänettömyys, jonka aikana saattoi helposti
huomata, kuinka vastenmielistä väkijoukon oli tunnustaa mingon
vaatimuksen oikeus. Vihdoin lausui tietäjä, jonka päätöksestä kaikki
riippui, lujalla äänellä:
"Huroni, mene."
"Niinkuin hän tulikin, oikeamielinen Tamenund", kysyi viekas Magua,
"vaiko kätensä täynnä delavarien rehellisyyttä? Ovelan Ketun maja on
tyhjä. Tee hänet vahvaksi antamalla hänelle omansa."
Vanhus mietti hetken itsekseen ja kallistaen päänsä toisen
kunnianarvoisan kumppaninsa puoleen kysyi:
"Ovatko korvani auki?"
"Ovat."
"Onko tämä mingo päällikkö?"
"Kansansa ensimmäinen."
"Tyttö, mitä sinä tahdot? Suuri soturi ottaa sinut vaimokseen. Mene!
Sukusi ei ole loppuva."
"Tuhat kertaa parempi sen loppua, kuin minun joutua sellaiseen
alennukseen!" huudahti kauhistunut Cora.
"Huroni, hänen sielunsa on hänen isänsä teltoissa. Vastahakoinen tyttö
tekee majan onnettomaksi."
"Hän puhuu kansansa kielellä", vastasi Magua, katsellen uhriaan
katkeran ivallisesti. "Hän on kauppiaiden sukua, ja hän haluaa myydä
kirkkaat kasvonsa mahdollisimman kalliista. Lausukoon Tamenund
sanansa."
"Ota simpukankuorivyö ja meidän ystävyytemme."
"Magua ei ota täältä mitään muuta kuin mitä hän tänne toi."
"Sitten lähde omasi kanssa. Suuri Manito kieltää delavaria tekemästä
vääryyttä."
Magua kävi esiin ja tarttui vankiaan tiukasti käsivarresta. Delavarit
väistyivät äänettöminä, ja Cora valmistautui alistumaan vastustelematta
kohtaloonsa, huomatessaan kaikki puolustuspuheet hyödyttömiksi.
"Seis, seis!" huusi Duncan kiiruhtaen paikalle; "huroni, ole armelias!
Hänen lunnaansa tulevat tekemään sinut rikkaammaksi kuin kenenkään
kansasi jäsenen tiedetään ikinä olleen."
"Magua on punanahka; hän ei kaipaa kalpeanaamojen koruja."
"Kultaa, hopeaa, ruutia, lyijyä -- kaikkea, mitä soturi tarvitsee, on
oleva majassasi, kaikkea, mikä sopii heimon suurimmalle päällikölle."
"Ovela Kettu on hyvin väkevä", huusi Magua, ankarasti pudistaen kättä,
joka piteli vastustelematonta Coraa; "hän on saanut kostonsa!"
"Kohtaloiden kaikkivaltias ohjaaja!" huudahti Heyward väännellen
käsiään tuskissaan, "voitko tällaista kärsiä! Sinulta, oikeamielinen
Tamenund, rukoilen armoa."
"Delavari on puhunut", vastasi tietäjä sulkien silmänsä ja vajoten
taaksepäin istuimelleen. Hän oli yhtä väsynyt henkisistä kuin
ruumiillisistakin ponnisteluistaan. "Miehet eivät puhu kahdesti."
"Ymmärrän, ettei päällikkö tuhlaa aikaansa peruuttamalla, mitä on
kerran sanonut, ja se on oikein ja kohtuullista", virkkoi Haukansilmä
viitaten Duncania vaikenemaan. "Mutta viisasta on myös jokaisen soturin
miettiä ensin tarkasti, ennenkuin iskee kirveen vankinsa päähän.
Huroni, minä en rakasta sinua, enkä minä voi sanoa kenenkään mingon
saaneen minulta erikoisia suosionosoituksia. Ja hyvällä syyllä on
otaksuttavissa, että ellei tämä sota pian lopu, on usea soturisi
kohtaava minut vielä metsissä. Nyt jätän ratkaistavaksesi, pidätkö sinä
parempana viedä leiriisi tuollaisen vangin kuin tuon neidin, vai minut,
joka olen mies ja jonka sinun kansasi varsin mielellään näkisi paljain
käsin."
"Tahtooko Pitkä Pyssy antaa henkensä naisen edestä?" kysyi Magua
seisahtuen, sillä hän oli jo alkanut poistua paikalta uhreineen.
"Ei, ei, niin paljoa en ole sanonut", vastasi Haukansilmä peräytyen
soveliaan varovasti huomatessaan, kuinka innostuneena Magua kuuli hänen
ehdotuksensa. "Se olisi epäsuhtainen vaihtokauppa, vaikkapa
kysymyksessä olisikin ikänsä ja kykynsä kukoistuksessa olevan soturin
luovuttaminen rajamaiden parhaan naisen sijasta. Mutta minä suostun
menemään talvileiriin jo nyt -- ainakin kuusi viikkoa ennen lehtien
lähtöä -- ehdolla, että päästät neidin vapaaksi."
Magua pudisti päätään ja viittasi kärsimättömänä väkijoukkoa tekemään
tietä.
"No hyvä", jatkoi Haukansilmä sen näköisenä, kuin ei hän olisi
vielä puoliksikaan selvillä päätöksestään, "minä heitän sitten
'Hirventappajan' myös vaakaan. Uskokaa kokeneen metsästäjän sanaa:
sillä pyssyllä ei ole vertaistaan näiden maakuntien välillä."
Magua ei suvainnut nytkään vastata, vaan yritteli yhä hajoittaa
väentungosta.
"Ehkäpä", lisäsi tiedustelija kadottaen teeskennellyn tyyneytensä
täsmälleen sitä mukaa kuin toinen tuntui suostumattomalta vaihtoon,
"ehkäpä sovittaisi se mielipiteittemme pienet eroavaisuudet, jos minä
sitoutuisin opettamaan nuorille miehillesi oikeata aseen käyttöä."
Kettu käski ankarana delavareja, jotka yhä seisoivat puhkaisemattomana
kehänä hänen ympärillään toivoessaan hänen taipuvan ystävälliseen
ehdotukseen, antamaan tietä, katseillaan uhaten muutoin uudelleen
vedota heidän "profeettansa" järkähtämättömään oikeudentuntoon.
"Mikä on määrätty, sen täytyy ennemmin tai myöhemmin tapahtua", jatkoi
Haukansilmä katsahtaen murheellisena ja nöyryytettynä Unkasiin. "Tuo
konna tietää etunsa ja aikoo sitä käyttää! Jumala siunatkoon sinua,
poika, sinulla on ystäviä luonnollisten sukulaistesi joukossa, ja minä
toivon heidän osoittautuvan yhtä uskollisiksi kuin muuan, jonka sinä
olet löytänyt puhdasrotuisten valkoisten miesten parista. Mitä minuun
tulee, niin ennemmin tai myöhemmin pitää minun kuolla, ja onnellista
on sen vuoksi, että on vain muutamia ihmisiä ottamassa osaa
kuolinvalitukseeni. Kaiken kaikkiaan on hyvin luultavaa, että ne
roistot tulevat nylkemään päänahkani, niin ettei päivä tai pari tee
suurta erotusta ajan iankaikkisessa laskukirjassa. Jumala siunatkoon
sinua!" lisäsi tuo karkea metsänkävijä kääntäen päänsä sivulle ja
sitten äkkiä muuttaen sen suuntaa, luodakseen kaihoavan katseen
nuorukaiseen. "Minä rakastin sekä sinua että isääsi, Unkas, vaikka
meidän nahkamme eivät olekaan aivan samaa väriä ja vaikka taipumuksemme
menevätkin hieman eri tahoille. Kerro vanhalle päällikölle, etten minä
kadottanut häntä näkyvistäni pahimmassakaan hädässä, ja mitä sinuun
tulee, niin ajattele minua joskus, kun olet päässyt onnellisille
jäljille; ja luota siihen, poika, että olkoonpa sitten olemassa yksi
taivas tai kaksi, niin on toisessa maailmassa sentään aina polku, jolla
rehelliset miehet voivat tavata toisensa jälleen. Sinä löydät pyssyn
samasta paikasta, mihin sen kätkimme; ota se ja kanna sitä minun
muistokseni. Ja kuule, poika, kun nyt sinun luonnolliset periaatteesi
eivät kerran kiellä sinua kostamasta, niin käytä sitä hieman vapaammin
mingoihin nähden; se ehkä vähentäisi suruasi minut menetettyäsi ja
huojentaisi sydäntäsi. Huroni, minä suostun tarjoukseesi. Päästä neiti,
minä olen vamkisi!"
Hillitty, mutta selvään kuuluva suosionhumina nousi väkijoukosta tämän
jalomielisen ehdotuksen herättämänä, koska julminkin, raainkin
delavarisoturi ilmaisi ihastustaan aiotun uhrautumisen miehekkyydestä.
Magua pysähtyi jälleen, ja yhden jännittävän hetken ajan saattoi sanoa
hänen epäröineen, mutta sitten hän loi silmänsä Coraan kasvoillaan
ilme, jossa omituisella tavalla yhtyivät kostonhimo ja ihailu, ja hänen
päätöksensä vakiintui ikipäiviksi.
Hän osoitti halveksumistaan tarjousta kohtaan viskaamalla päätään
taaksepäin ja sanoi lujalla, järkähtämättömällä äänellä:
"Ovela Kettu on suuri päällikkö; hänellä on vain yksi mieli. Tule",
jatkoi hän laskien kätensä liian tuttavallisesti vankinsa olkapäälle
pakottaakseen häntä käymään eteenpäin. "Huroni ei ole lörpöttelijä;
lähtekäämme."
Neito peräytyi ylevän, naisellisen loukkautuneena, ja hänen mustat
silmänsä säihkyivät ja hänen tulinen verensä läikähti suuttumuksesta
auringon välkähdyksen tavoin hänen ohimoilleen asti.
"Minä olen vankinne, ja kun aika on tullut, olen minä valmis seuraamaan
teitä, vaikka sitten kuolemaani. Mutta väkivaltaa ei tarvitse käyttää",
puhui hän kylmästi ja jatkoi sitten Haukansilmään kääntyen:
"Jalomielinen metsästäjä! Minä kiitän teitä mitä sydämellisimmin.
Teidän tarjouksenne on turha, enkä minä olisi voinut sitä hyväksyäkään;
mutta te voitte kuitenkin tehdä minulle palveluksen, vieläpä suuremman
kuin äskeisellä jalolla aikomuksellanne. Katsokaa tuota riutuvaa,
menehtynyttä lasta! Älkää hylätkö häntä, ennenkuin olette vienyt hänet
sivistyneitten ihmisten asunnoille. Minä en tahdo sanoa", puheli hän
puristaen metsästäjän kovaa kättä, "että hänen isänsä on teitä
palkitseva -- sillä sellaiset miehet kuin te ovat ihmisten palkintojen
yläpuolella -- mutta kiittävä hän on teitä ja siunaava. Ja uskokaa
minua, hurskaan vanhuksen siunaus merkitsee jotakin taivaan silmissä.
Tahtoisinpa minäkin kuulla siunauksen hänen huuliltaan tällä
kauhistuttavalla hetkellä!" Hänen äänensä tukehtui, ja hän vaikeni
vähäksi aikaa; sitten hän astui askelen lähemmäksi Duncania, joka tuki
hänen tajutonta sisartaan, ja jatkoi hillitymmällä sävyllä, jossa hänen
tunteensa ja hänen sukupuolensa kainous kamppailivat hirvittävällä
tavalla: "Minun ei tarvitse kehoittaa teitä pitämään hellää huolta
aarteesta, jonka te tulette kerran omistamaan. Te rakastatte häntä,
Heyward, se peittäisi tuhat virhettä, jos niitä hänellä olisi. Hän on
niin lempeä, hellä, suloinen, hyvä kuin kuolevainen ihminen suinkin voi
olla. Hänen luonteessaan ja koko hänen olemuksessaan ei ole
pienintäkään vikaa, josta ylpeinkään teistä kaikista voisi loukkaantua.
Hän on kaunis -- oi, niin voittamattoman kaunis!" lisäsi hän laskien
oman kauniin, hohtavan kätensä alakuloisen hellästi Alicen vielä
hohtavammalle alabasterinvalkealle otsalle ja suorien hänen kulmilleen
valahtaneita kultaisia kiharoita, "ja kuitenkin on hänen sielunsa yhtä
puhdas ja tahraton kuin hänen hipiänsä! Minä voisin sanoa paljon --
enemmänkin ehkä kuin kylmempi järki hyväksyisi; mutta minä säästän
teitä ja itseäni..." Hänen äänensä kävi kuulumattomaksi, ja hänen
kasvonsa kumartuivat aivan sisareen kiinni. Suudeltuaan häntä pitkään
ja palavasti kohousi hän kasvot kalmankalpeina, mutta ainoankaan
kyynelen kimaltelematta kuumeisissa silmissään, kääntyi poispäin ja
lisäsi villille kaikella entisellä ylpeydellään: "Nyt, mies, seuraan
sinua, jos tahdot."
"Niin, mene!" huusi Duncan laskien Alicen erään intiaanitytön syliin,
"mene, Magua, mene. Näillä delavareilla on lakinsa, jotka kieltävät
heitä pidättämästä sinua, mutta minulla -- minulla ei ole sellaisia
esteitä. Mene, ilkeä, juonitteleva hirviö -- miksi viivyttelet?"
Olisi vaikeata kuvailla sitä ilmettä, joka nousi Maguan kasvoille, kun
hän kuunteli tätä kostonuhkausta. Siinä oli ensin julmaa, ilmeistä
riemun väreilyä, kunnes sen pian peitti kylmä viekkaus.
"Metsät ovat auki", tyytyi hän vastaamaan. "'Avonainen Käsi' voi
tulla."
"Seis!" huusi Haukansilmä tarttuen Duncania käsivarteen ja väkisin
estäen häntä lähtemästä. "Te ette tunne konnan oveluutta. Hän johtaisi
teidät salaväijytykseen ja kuolemaan..."
"Huroni", keskeytti Unkas, joka kansansa vaiteliaita tapoja noudattaen
oli vain tarkasti ja totisena seurannut tapausten kehitystä puheeseen
puuttumatta, "huroni, delavarien oikeus tulee Manitolta. Katso
aurinkoa. Se on nyt tuon kuusen yläoksilla. Polkusi on lyhyt ja
avonainen. Kun se on noussut puiden yläpuolelle, on miehiä jäljilläsi."
"Minä kuulen variksen vaakkuvan!" huudahti Magua ivallisesti nauraen.
"Menkää!" jatkoi hän heristellen nyrkkiään väkijoukolle, joka hitaasti
antoi hänelle tietä. "Missä ovat delavarien hameet? Lähettäkööt he
nuolensa ja pyssynsä wyandoteille, niin saavat metsänriistaa syödäkseen
ja maissia viljelläkseen. Koirat, kaniinit, varkaat -- minä syljen
teihin!"
Hänen lähtöilkuntaansa kuunneltiin haudankaltaisen, pahaaennustavan
äänettömyyden vallitessa, ja nämä purevat sanat huulillaan
kulki voitonriemuinen Magua kenenkään häiritsemättä metsään
vastustelemattoman vankinsa seuraamana ja intiaanien vieraanvaraisuuden
loukkaamattomien lakien suojelemana.