Miehet istuvat, ja seisaallansa
Akilles näin lausui puheessansa.
_Popen Iliaadi_.
Cora seisoi vangeista etumaisena, käsivarret kietoutuneina Alicen
käsivarsiin hellimmän sisarellisen rakkauden merkiksi. Huolimatta siitä
julmasta ja uhkaavasta villirivistä, joka ympäröi häntä joka taholta,
ei pieninkään pelko omasta puolestaan estänyt tätä jalosydämistä neitoa
pitämästä silmiään kiinnitettyinä vapisevan Alicen kalpeihin, tuskaa
ilmaiseviin kasvoihin. Aivan heidän sivullaan seisoi Heyward, yhtä
pelokkaana ajatellen kummankin kohtaloa, sillä sellaisella levottoman
epätietoisuuden hetkellä hän tuskin osasi antaa etusijaa sille, jota
hän eniten rakasti. Haukansilmä oli jättäytynyt hieman jälkeen,
kunnioittaen seuralaistensa korkeampaa arvoa, jota ei heidän nykyisen
tilansa samanlaisuuskaan saanut häntä unohtamaan. Unkasia ei näkynyt
heidän muassaan.
Kun täydellinen hiljaisuus jälleen vallitsi ja kun tavallinen pitkä,
tehoisa äänettömyys oli kulunut, nousi toinen patriarkan sivulla
istuvista iäkkäistä päälliköistä ja kysyi hyvin ymmärrettävällä
englanninkielellä:
"Ken vangeistani on Pitkä Pyssy?"
Ei Duncan eikä metsästäjä vastannut. Edellinen loi kuitenkin silmäyksen
mustaan, hiljaiseen kansanjoukkoon ja peräytyi askelen keksiessään
Maguan ilkeät kasvot. Hän näki heti, että tällä kavalalla villillä oli
jokin salainen osansa heidän nykyiseen esiintymiseensä heimon edessä,
ja hän päätti kaikin mahdollisin keinoin estää häntä toteuttamasta
kaameita suunnitelmiaan. Hän oli nähnyt esimerkin intiaanien
päätäpahkaisesta rangaistustavasta, ja hän pelkäsi nyt toverinsa
valitun sen uudeksi uhriksi. Tässä pulmassa, jossa oli vähän tai ei
ensinkään aikaa miettimiseen, päätti hän äkkiä suojella verratonta
ystäväänsä, käyköön hänen itsensä sitten kuinka tahansa. Ennenkuin hän
oli kuitenkaan ennättänyt vastata, toistettiin kysymys kovempaan ja
selvemmin.
"Antakaa meille aseet ja viekää meidät tuonne metsään. Tekomme puhuvat
puolestamme!" vastasi nuori mies ylpeästi.
"Tämä on siis se soturi, jonka nimi on täyttänyt korvamme!" virkkoi
päällikkö, katsellen Heywardia yhtä uteliaan hartaasti kuin ihminen
yleensä katselee ensimmäisen kerran kohdatessaan henkilön, jolle ansio
tai sattuma, hyve tai rikos on hankkinut erikoista kuuluisuutta. "Mikä
on tuonut valkoisen miehen delavarien leiriin?"
"Pulani. Tulin etsimään ruokaa, suojaa ja ystäviä."
"Se ei ole mahdollista. Metsät ovat täynnä riistaa. Soturin pää ei
tarvitse muuta suojaa kuin pilvettömän taivaan. Ja delavarit ovat
Englannin miesten vihollisia eivätkä ystäviä. Menkää! Suu puhui, mutta
sydän ei sanonut mitään."
Duncan, joka ei oikein tiennyt, miten jatkaa, pysyi vaiti; mutta
tiedustelija, joka oli tarkkaavana kuunnellut kaikkea sanottua, astui
nyt lujana eturintaan.
"Kun en minä vastannut 'Pitkää Pyssyä' kysyttäessä, ei se johtunut
häpeästä eikä pelosta", selitti hän, "sillä ei enempää toinen kuin
toinenkaan kuulu rehelliselle miehelle. Mutta minä en myönnä mingoille
oikeutta antaa sitä nimeä miehelle, jonka ystävät ovat muistaneet hänen
erikoisia kykyjään tässä suhteessa, sitäkin vähemmän, kun heidän
käyttämänsä nimi on suora valhe, koska 'Hirventappaja' on rihlakivääri
eikä mikään tavallinen pyssy. Minä olen kuitenkin se mies, joka on
saanut nimen Natanael suvultaan sekä kohteliaan mainesanan
'Haukansilmä' oman virtansa varrella asuvilta delavareilta ja jota
irokeesit ovat juljenneet ruveta sanomaan 'Pitkäksi Pyssyksi',
kysymättä lainkaan lupaa siltä, jota asia eniten koskee."
Kaikkien läsnäolijain silmät, jotka olivat tähän asti totisina
tutkineet Duncania, kääntyivät nyt tuossa tuokiossa tämän
kunnioitettavan nimen uuteen ryhdikkääseen, jäntevään tavoittelijaan.
Ei ollut suinkaan kummeksuttavaa, että kaksi miestä pyrki vaatimaan
niin suurta kunniaa, sillä vaikka pettureita tavattiinkin harvoin
alkuasukkaiden joukossa, eivät ne sentään olleet aivan tuntemattomia.
Mutta delavarien oikeamielisille ja ankaroille periaatteille oli
erikoisen tähdellistä, ettei tässä suhteessa mitään erehdystä
tapahtunut. Muutamat vanhemmat miehet neuvottelivat keskenään ja
näyttivät sitten päättäneen kysyä asian oikeata laitaa vieraaltaan.
"Veljeni sanoi käärmeen ryömineen leiriin", virkkoi päällikkö Magualle;
"kuka hän on?"
Huroni osoitti tiedustelijaa.
"Uskooko viisas delavari parjaavaa sutta?" huudahti Duncan, joka tuli
yhä lujemmin vakuuttuneeksi vanhan vihollisensa pahoista aikomuksista.
"Koira ei valehtele milloinkaan, mutta onko kuultu suden puhuvan
totta?"
Maguan silmät iskivät tulta, mutta kun hän oivalsi, kuinka
välttämätöntä hänen oli säilyttää malttinsa, kääntyi hän poispäin
äänettömän halveksivasti, varmana siitä, että intiaanien
terävänäköisyys saisi kyllä lopulta selvän kiistanalaisen kysymyksen
oikeasta laidasta. Hän ei pettynytkään, sillä toisen lyhyen neuvottelun
jälkeen kääntyi viekas delavari jälleen hänen puoleensa ja ilmoitti
päällikköjen päätöksen, vaikka kylläkin hyvin varovaisin kääntein.
"Veljeäni on sanottu valehtelijaksi", virkkoi hän, "ja hänen ystävänsä
ovat vihoissaan. He tahtovat osoittaa hänen puhuneen totta. Annettakoon
vangeilleni pyssyt, niin että he saavat näyttää, kumpi on se mies."
Vaikka Magua tiesi tämän keinon syntyneen kokonaan epäluulosta hänen
suhteensa, oli hän pitävinään sitä pelkkänä kohteliaisuutena ja teki
myöntävän eleen, ikäänkuin olisi ollut mielissään, kun hänen väitteensä
todenmukaisuuden tulisi selvittämään tiedustelijan kaltainen taitava
ampuja. Aseet laskettiin viipymättä ystävällisten vastustajain käsiin
ja heitä käskettiin ampumaan yli istuvan joukon päiden erästä
saviastiaa, joka sattumalta näkyi kannolla ehkä viidenkymmenen kyynärän
päässä paikalta, missä he seisoivat.
Heyward hymyili itsekseen, kun hänen piti muka esiintyä metsästäjän
kilpailijana, vaikka hän päättikin yhä pysyä petoksessaan, siksi kunnes
saisi selon Maguan todellisista tarkoituksista. Kohottaen pyssynsä
hyvin huolellisesti ja uudistaen kolme kertaa tähtäyksensä hän vihdoin
laukaisi. Kuula iski puuhun pari tuumaa astiasta, ja yleinen
tyytyväisyyden huudahdus ilmoitti laukausta pidettävän oivallisena
taidonnäytteenä tuliluikun käyttelyssä. Haukansilmäkin nyykäytti
päätään ikäänkuin sanoakseen: "Sepä kävi paremmin kuin odotinkaan."
Mutta osoittamatta vähintäkään halua kilpailla menestyksellisen ampujan
kanssa, seisoi hän pyssyynsä nojaten yli minuutin ajan aivan kuin
kokonaan ajatuksiinsa hautautuneena. Tästä mietiskelystä herätti hänet
kuitenkin se nuori intiaani, joka oli aseet tuonut ja joka nyt kosketti
häntä olkapäähän sanoen tavattoman murteellisella englanninkielellä:
"Voiko kalpeanaama osata siihen?"
"Kyllä, huroni!" huudahti metsästäjä, nostaen lyhyen pyssyn oikealla
kädellään ilmaan ja ravistaen sitä Maguaan päin yhtä vaivattomasti kuin
se olisi ollut kevyt ruoko; "kyllä, huroni, minä osaisin sinuun nyt,
eikä mikään maallinen mahti voisi sitä tekoa estää! Liihoitteleva
haukka ei ole varmempi kyyhkysestään kuin minä olen tällä hetkellä
sinusta, jos minä vain tahtoisin lähettää kuulan sydämeesi! Ja miksi en
sitä tekisi? Miksi! -- Siksi että värini periaatteet sen kieltävät ja
siksi, että minä siten tuottaisin tuhon heikoille ja viattomille. Jos
tunnet sellaisen olennon kuin Jumalan, niin kiitä Häntä siis sisimmässä
sielussasi, sillä siihen on sinulla totisesti syytä!"
Tiedustelijan tulistuneet kasvot, kiukkuisa katse ja ikäänkuin kasvava
olemus herättivät salaista kauhua kaikissa kuulijoissa. Delavarit
pidättivät henkeä jännityksissään, mutta Magua, vaikka hän ei kovin
paljoa luottanutkaan vihollisensa itsehillintään, pysyi yhä
liikkumattomana ja tyynenä siinä, missä seisoi väkijoukon puserruksessa
ikäänkuin paikalleen juurtuneena.
"Osaa siihen", penäsi jälleen nuori delavari tiedustelijan vieressä.
"Osaa mihin, hupsu! -- mihin?" huudahti Haukansilmä, joka yhä
heilutteli asettaan raivostuneena päänsä päällä, vaikkei hänen silmänsä
enää etsinytkään Maguaa.
"Jos valkoinen mies on se soturi, joka hän väittää olevansa", sanoi
vanha päällikkö, "niin osatkoon hän lähemmäs maalia!"
Tiedustelija nauroi kovaa -- mikä Heywardista tuntui säikähdyttävältä
kuin olisi hän kuullut jonkin yliluonnollisen äänen -- sitten hän laski
pyssyn raskaasti ojennetulle vasemmalle kädelleen, jolloin se laukesi
ikäänkuin pelkästä töytäyksestä; mutta astian sirpaleet lentelivät
ilmaan ja putoilivat joka haaralle. Melkein samassa silmänräpäyksessä
kuului pyssynperän kolahdus, kun metsästäjä pudotti sen halveksien
maahan.
Ensimmäinen vaikutelma niin oudosta näystä oli kaikkivoittava
ihmettely. Sitten kävi matala, yhä koveneva humina läpi kansanjoukon,
kunnes se lopulta paisui selviksi ääniksi, jotka ilmaisivat voimakkaan
mielipiteiden vastakkaisuuden vallitsevan katsojissa. Kun toiset
avonaisesti ilmaisivat ihastuksensa niin uskomattomasta taitavuudesta,
oli ehdottomasti suurin osa heimoa taipuvainen luulemaan laukauksen
menestystä sattuman aiheuttamaksi. Heyward ei hidastellut vahvistamasta
näkökantaa, joka oli niin edullinen hänen omille tarkoituksilleen.
"Se oli vain sattumaa!" huudahti hän. "Eihän kukaan voi ampua
tähtäämättä!"
"Sattumaa!" kertasi kiihtynyt erämies, joka nyt itsepintaisesti halusi
osoittaa olevansa se, joksi hän itseään sanoi, seurasipa siitä sitten
mitä tahansa, ja joka ei välittänyt vähääkään Heywardin salaisista
kehoitusmerkeistä myöntyä petokseen. "Luuleeko tuokin valehteleva
huroni sen olleen sattumaa? Antakaa hänelle toinen pyssy ja pankaa
meidät naama vasten naamaa ilman suojaa ja juonia ja antakaa
Kaitselmuksen ja meidän omien silmiemme ratkaista riitamme! Minä en tee
teille tätä tarjousta, majuri, sillä veremme on samaa väriä ja me
palvelemme samaa herraa."
"Onhan kerrassaan ilmeistä, että huroni on valehdellut", vastasi
Heyward levollisesti. "Kuulittehan itsekin hänen väittävän teitä
Pitkäksi Pyssyksi."
On mahdotonta sanoa, mihin kiivaaseen väitteeseen itsepäinen
Haukansilmä olisi lähinnä turvautunut maltittomassa halussaan puolustaa
nimeään, ellei vanha delavari olisi jälleen käynyt väliin.
"Haukka, joka tulee pilvistä, voi sinne palatakin milloin sitä
miellyttää", virkkoi hän. "Antakaa heille pyssyt!"
Tällä kertaa tarttui tiedustelija tuliluikkuunsa kiihkeästi, eikä
Magualla, niin epäluuloisin silmin kuin hän seurasikin ampujan kaikkia
liikkeitä, ollut enää vähintäkään syytä pelkoon.
"Näytettäköön nyt sitten koko tämän delavariheimon edessä, kuka tässä
on taitavin pyssymies!" huusi metsästäjä, napahduttaen aseensa tukkia
sillä sormella, joka oli jo niin monta tuhoisaa kertaa vetänyt
liipasimesta. "Te näette tuolla puussa riippuvan juomaleilin, majuri.
Jos olette oikea rajamaiden pyssyniekka, niin särkekäähän sen kylki!"
Duncan tarkasteli esinettä ja valmistihe uuteen kilpailuun. Juomaleili
oli intiaanien käyttämiä tavallisia pikku astioita ja se riippui
kauriinnahkaisen hihnan kannattamana erään pienen männyn kuivuneessa
oksassa, hyvinkin sadan kyynärän päässä paikalta. Niin kummallinen oli
itserakkauden tunne, että nuori sotilas, vaikka hän oivalsikin villien
katselijain arvostelun täydellisen mitättömyyden, unohti riidan
äkilliset syyt, tahtoessaan kunnostautua. On jo nähty, ettei hänen
taitonsa ollut suinkaan halveksittava, ja hän päätti nyt osoittaa sitä
loistavimmalla tavalla, mihin kykeni. Jos hänen elämänsä olisi
riippunut tuloksesta, ei Duncanin tähtäys olisi ollut tyynempi eikä
huolellisempi. Hän laukaisi, ja kolme neljä nuorta intiaania, jotka
pamahduksen kuultuaan juoksivat paikalle, ilmoittivat huutaen, että
kuula oli tunkeutunut puuhun hyvin vähän syrjään itse maalista. Soturit
kiljuivat yhteisvoimin ihastustaan ja käänsivät sitten kysyvät silmänsä
toiseen kilpailijaan.
"Kelpaahan se Kuninkaallisen Amerikkalaisen rykmentin ampumiseksi tuo!"
myönsi Haukansilmä nauraen taasen omalla hiljaisella, sydämellisellä
tavallaan; "mutta jos minun pyssyni olisi usein poikennut noin paljon
oikeasta suunnasta, olisi moni näätä, jonka turkki on nyt jonkun neidin
puuhkana, jäänyt ikiajoiksi metsään, niin, ja moni mingo, jonka oli
pakko lähteä viimeiselle tililleen, toimittelisi tänä päivänäkin
konnantöitään maakuntien välillä. Toivoakseni on sillä naisella, joka
tämän leilin omistaa, useampia tuontapaisia astioita majassaan, sillä
se ei tule enää koskaan pitämään vettä."
Metsästäjä oli puhellessaan ravistanut sankkiruutiaan ja nostanut
hanan; lopetettuaan hän heitti toisen jalkansa taaksepäin ja kohotti
sitten hitaasti pyssynsuuta maasta. Liike oli vakava, tasainen ja
samansuuntainen. Kun piippu oli noussut maalin tasalle, pysähtyi se
silmänräpäykseksi vapisematta tai huiskumatta, ikäänkuin olisivat mies
ja pyssy olleet samasta kivestä veistetyt. Tämän liikkumattomuuden
aikana se purki sisältönsä kirkkaana, välähtelevänä tulenliekkinä.
Jälleen loikkasivat nuoret intiaanit paikalle, mutta heidän hätäinen
etsintänsä ja pettynyt katseensa ilmoittivat, ettei kuulasta ollut
jälkeäkään nähtävissä.
"Mene!" sanoi vanha päällikkö tiedustelijalle syvästi halveksien. "Sinä
olet susi koiran nahoissa. Minä tahdon puhua Englannin miesten
'Pitkälle Pyssylle'."
"Ah! Olisipa minulla ollut tässä se tuliluikku, joka on hankkinut
minulle käyttämänne nimen, olisin sitoutunut katkaisemaan hihnan ja
pudottamaan leilin sitä puhkaisematta!" vastasi Haukansilmä vähääkään
hämmentymättä toisen puheista. "Houkkiot, jos tahdotte näiden metsien
tarkk'ampujan kuulan löytää, täytyy teidän tutkia _maalia_ eikä sen
ympäristöä!"
Nuoret intiaanit käsittivät heti hänen tarkoituksensa -- sillä nyt hän
puhui delavarin kieltä -- sieppasivat leilin alas puusta, pitivät sitä
ilmassa riemuissaan huutaen ja näyttivät reikää sen pohjassa, jonka
kuula oli puhkaissut, kuljettuaan läpi sen päällimmäisen kyljen
keskelle kaiverretusta suuaukosta. Tämä ennen kuulumaton taitavuus
houkutteli äänekkään, hurjan ihastushuudon jokaisen läsnäolevan soturin
suusta. Se ratkaisi myös kysymyksen ja jätti lopullisesti Haukansilmän
omistamaan vaarallisen maineensa. Samat uteliaat ja ihailevat silmät,
jotka olivat uudelleen kääntyneet Heywardiin, suuntautuivat nyt
kiinteästi metsästäjän ahavanpuremiin kasvoihin, niin että hänestä tuli
heti häntä ympäröivien yksinkertaisten ja teeskentelemättömien
olentojen huomion keskushenkilö. Kun äkillinen, meluisa kiihtymys oli
hiukan tyyntynyt, ryhtyi vanha päällikkö jatkamaan kuulusteluaan.
"Miksi tahdoit tukkia korvani?" kysyi hän Duncanilta. "Ovatko delavarit
hulluja ja eivätkö he osaa erottaa nuorta pantteria kissasta?"
"He tulevat vielä näkemään, että huroni on laulava lintu", vastasi
Duncan yrittäen jäljitellä alkuasukasten kuvakieltä.
"Se on hyvä. Me saamme nähdä, kuka voi sulkea miesten korvat. Veli",
jatkoi päällikkö kääntäen katseensa Maguaan, "delavarit kuuntelevat."
Näin erikoiseen tapaan puhuteltuna ja suoraan kehoitettuna esittämään
tarkoituksensa nousi huroni seisaalleen, astui tyynesti ja arvokkaasti
kehän keskelle, mihin hän pysähtyi vastapäätä vankeja, ja valmistihe
aloittamaan. Mutta ennenkuin aukaisi suunsa, antoi hän silmiensä
hitaasti liukua pitkin vakavain kasvojen muodostamaa elävää piiriä,
ikäänkuin sovitellakseen puheensa kuulijainsa käsityskyvyn mukaan.
Haukansilmään hän loi kunnioittavan vihamielisyyden katseen; Duncania
hän silmäsi sammumattoman raivon ilme piirteissään; vapisevaa Alicea
hän tuskin huomasi; mutta kun hänen katseensa osui lujaan, käskevään ja
kuitenkin viehättävään Coraan, viivähti hänen silmänsä siinä näyssä
hetkisen, kuvastellen tunnetta, jota olisi ollut vaikea määritellä.
Kaameiden aikomustensa täyttämänä alkoi hän sitten puhua Kanadan
kielellä, jota tiesi useimpain kuulijainsa ymmärtävän.
"Henki, joka ihmiset loi, antoi heille erilaisen värin", alkoi ovela
huroni. "Toiset ovat mustempia kuin kömpelö karhu. Ne hän määräsi
orjiksi ja niitä Hän käski aina tekemään työtä majavan tavoin. Kun
etelätuuli puhaltaa, voitte kuulla heidän huokailevan kovemmin kuin
mylvivät puhvelit suuren suolajärven rannoilla, missä heitä kuljettavia
suuria veneitä vilisee laumoittain. Toiset teki Hän taas kalpeammiksi
kasvoiltaan kuin metsien kärpän, ja nämä hän määräsi olemaan
kauppiaita, koiria naisilleen ja susia orjilleen. Tälle kansalle hän
antoi kyyhkysen luonnon: siivet, jotka eivät koskaan väsy, poikia
lukuisammin kuin puille lehtiä ja sellaisen ruokahalun, että he
söisivät suuhunsa koko maan. Hän antoi heille kielen, joka on
petollinen kuin villikissan houkutus, kaniinin sydämen, sian (mutta ei
ketun) kavaluuden ja käsivarret pitemmät kuin hirven koivet. Kielellään
he tukkivat intiaanien korvat; heidän sydämensä opettaa heitä
palkkaamaan sotureita, jotka lähtevät taisteluun heidän puolestaan;
heidän kavaluutensa neuvoo heitä kokoomaan kaiken maailman tavaran, ja
heidän käsivartensa sulkevat syleilyynsä maan suolaisen veden rannoilta
suuren järven saariin asti. Heidän ahneutensa tekee heidät sairaiksi.
Jumala antoi heille tarpeeksi, ja kuitenkin puuttuu heiltä kaikki.
Sellaisia ovat kalpeanaamat.
"Toisille taas Suuri Henki antoi kirkkaamman ja punaisemman nahan
kuin tuo aurinko", jatkoi Magua viitaten ilmehikkäästi päivän
himmentyneeseen kultakehrään, joka parhaillaan taisteli taivaanrannan
usvakerroksia vastaan; "ja ne Hän loi oman mielensä mukaisiksi. Hän
antoi heille tämän saaren sellaisena kuin hän oli sen tehnyt, puiden
peittämänä ja täynnänsä riistaa. Tuuli raivasi heille ahot saloihin;
aurinko ja sateet kypsyttivät heidän hedelmänsä, ja lumi tuli
opettamaan heille kiitollisuutta. Mitä olisivat he tehneet teillä
matkatakseen? He näkivät kukkulain läpi! Kun majavat tekivät työtä,
makasivat he varjossa ja katselivat niitä. Tuulet virvoittivat heitä
kesällä, ja talvella lämmittivät heitä nahat. Jos he keskenään
taistelivat, tapahtui se todistukseksi, että he olivat miehiä. He
olivat urhoollisia, he olivat hurskaita, he olivat onnellisia."
Tässä puhuja pysähtyi ja katsahti ympärilleen nähdäkseen, oliko hänen
tarinansa koskettanut kuulijain tunteisiin. Kaikkialla hän tapasi
kasvoihinsa nauliutuneita silmiä, kohotettuja päitä ja laajentuneita
sieraimia, ikäänkuin olisi jokainen läsnäolija halunnut ja kyennyt
yksinäänkin kostamaan rotunsa kärsimän vääryyden.
"Jos Suuri Henki antoi erilaisen kielen punaisille lapsilleen", jatkoi
hän matalalla, murheellisella äänellä, "teki hän sen siksi, että kaikki
eläimet heitä ymmärtäisivät. Toiset Hän asetti lumien sekaan heidän
serkkunsa karhun kanssa. Muutamat Hän lähetti laskevaan aurinkoon päin,
autuaitten metsästysmaiden tielle. Joillekuille määräsi Hän taas maat
suurten vilppaiden vesien ympärillä, mutta suurimmalle, rakkaimmalle
kansalleen Hän antoi suolaisen järven hiekkarannat. Tietävätkö veljeni
näiden suosittujen miesten nimen?"
"He olivat lenapeja!" huusi parikymmentä innokasta ääntä kuin yhdestä
suusta.
"He olivat lenni lenapeja", vahvisti Magua, ollen kumartavinaan
päätänsä kunnioittaakseen heidän muinaista suuruuttaan. "He olivat
lenapien heimo! Aurinko nousi vedestä, joka oli suolaista, ja laski
veteen, joka oli makeata, eikä se koskaan kadonnut heidän silmistään.
Mutta miksi kertoisin minä, metsien huroni, viisaalle kansalle sen omaa
tarinaa? Miksi muistuttaisin heille heidän kärsimiään vääryyksiä,
heidän entistä mahtavuuttaan, heidän urotekojaan, heidän kunniaansa,
heidän onneaan -- heidän häviöitään, heidän tappioitaan, heidän
kurjuuttaan? Onhan heidän joukossaan mies, joka on kaiken sen nähnyt ja
joka tietää sen olevan totta! Olen puhunut. Kieleni on vaiti, sillä
sydämeni on lyijyä. Minä kuuntelen."
Puhujan vaiettua kääntyivät kaikki kasvot ja kaikki silmät yht'aikaa
kunnianarvoisaan Tamenundiin. Siitä hetkestä lähtien, kun hän
istuutui, aina tähän asti eivät patriarkan huulet olleet avautuneet
ja tuskin hän oli antanut elon merkkiä. Hän kyhjötti heikkona
kumarassa ja näennäisesti kokonaan tietämättömänä, missä oli, koko sen
alkukohtauksen ajan, jolloin metsästäjän taito oli niin selvästi tullut
näkyviin. Maguan äänen noustessa ja laskiessa tarkasti harkituin
vivahduksin tuntui hän kuitenkin tulleen tajuihinsa ja kerran, pari hän
nosti päätäänkin ikäänkuin kuunnellakseen. Mutta kun ovela huroni
mainitsi hänen kansansa nimen, kohosivat vanhuksen silmäluomet ja hän
katsoi väkijoukkoon kasvoillaan samanlainen tylsä, ajatukseton ilme,
jonka luulisi kuuluvan kummitukselle. Sitten hän yritti nousta
seisomaan ja avustajainsa tukemana onnistuikin hänen päästä asentoon,
joka vaikutti arvokkuudellaan, vaikka hän horjuikin heikkouttaan.
"Kuka kutsuu lenapien lapsia?" kysyi hän syvällä kurkkuäänellä, jonka
teki kaamean kuuluvaksi kansan hengähtämätön hiljaisuus. "Kuka puhuu
menneistä? Eikö munasta tule mato -- madosta hyönteinen, joka kuolee?
Miksi tarinoivat delavarit hyvästä, joka on kadonnut? Parempi olisi
kiittää Manitoa siitä, mitä on jäänyt jäljelle."
"Wyandot", selitti Magua astuen lähemmäksi sitä karkeatekoista
kohonnetta, jolla toinen seisoi, "Tamenundin ystävä."
"Ystävä!" kertasi vanhus rypistyneillä kulmillaan ankaruus, joka
muistutti hänen parhaiden päiviensä kauhistuttavaa katsantoa. "Ovatko
mingot maan valtijaita? Mikä tuo huronin tänne?"
"Oikeus. Hänen vankinsa ovat hänen veljiensä luona, ja hän on tullut
ottamaan omaansa."
Tamenund käänsi päänsä toisen tukijansa puoleen ja kuunteli hänen
lyhyttä selitystään. Sitten loi hän jälleen katseensa anojaan ja
tarkasteli häntä hetkisen tutkivasti, minkä jälkeen hän virkkoi
matalalla ja vastustelevalla äänellä:
"Oikeus on suuren Maniton laki. Lapseni, antakaa vieraalle ruokaa.
Sitten, huroni, ota omasi ja lähde."
Tämän juhlallisen tuomion lausuttuaan istuutui patriarkka ja sulki
silmänsä jälleen, ikäänkuin hän mieluummin olisi katsellut oman
kypsyneen kokemuksensa kuvia kuin näkyväisen maailman esineitä.
Sellaisesta päätöksestä ei ainoakaan delavari uskaltanut nurista, vielä
vähemmin ruveta sitä vastustamaan. Sanat olivat tuskin lausutut, kun
neljä, viisi nuorempaa soturia kiepahti Heywardin ja metsästäjän taakse
ja kiersi niin taitavasti ja kerkeästi hihnat heidän ranteisiinsa, että
he olivat silmänräpäyksessä kytketyt. Edellinen oli niin kokonaan
kiintynyt kallisarvoisen ja melkein tajuttoman taakkansa tukemiseen,
ettei huomannut heidän aikomustaan, ennenkuin se oli jo täytetty; ja
jälkimmäinen, joka piti delavarien vihamielisiäkin heimoja korkeampina
olentoina, antautui vastustelematta. Ehkäpä ei metsästäjä olisi sentään
käyttäytynyt näin veltosti, jos hän olisi täydelleen ymmärtänyt kieltä,
jolla aikaisempi keskustelu oli tapahtunut.
Magua loi voitonriemuisen katseen ympäröivään kansanjoukkoon, ennenkuin
ryhtyi tarkoituksiaan toteuttamaan. Huomattuaan, etteivät miehet enää
kyenneet mitään tekemään, käänsi hän silmänsä siihen henkilöön, joka
hänelle merkitsi eniten. Cora kohtasi hänen katseensa niin lujin ja
tyynin ilmein, että toisen päättäväisyys horjui. Mutta muistaen
aikaisemman keinonsa nosti hän Alicen sen soturin pitelystä, johon
tyttö oli nojannut, nyökkäsi Heywardia seuraamaan ja antoi ympäröivälle
väkijoukolle merkin tehdä tietä. Mutta Cora, noudattamatta huronin
otaksumaa vaikutinta, syöksähti patriarkan jalkojen juureen ja huusi
äänensä korottaen:
"Oikeamielinen, kunnianarvoisa delavari, sinun viisauteesi ja valtaasi
me luotamme armoa saadaksemme! Ole kuuro tuolle viekkaalle ja
tunnottomalle hirviölle, joka myrkyttää korvasi petoksella
sammuttaakseen verenjanoaan. Sinä, joka olet elänyt niin kauan ja joka
olet nähnyt maailman pahuuden, sinä osaat varmasti kääntää sen kauhut
onnettomasta!"
Vanhuksen silmät ponnahtivat raskaasti auki ja hän katsahti jälleen
väkijoukkoon. Kun anojan läpitunkeva ääni värähteli hänen korvissaan,
käänsi hän silmänsä hitaasti hänen puoleensa ja pysähtyi lopulta
tarkastamaan häntä pitkään ja tutkivasti. Cora oli heittäytynyt
polvilleen, kädet toisiinsa puristuneina ja painettuina rintaa
vasten, ja niin oli hän kuin kaunis, hengittävä naisen kuvapatsas,
tuijottaessaan siinä jonkinlaisen pyhän kunnioituksen valtaamana
patriarkan kuihtuneisiin, vaikka yhä vielä yleviin kasvoihin.
Vähitellen muuttui Tamenundin piirteiden ilme, niiden ajatuksettomuus
vaihtui ihailuksi ja niitä kirkasti osittain sama terävä järki, joka
vuosisata sitten oli sytyttänyt nuorekkaan tulensa delavarien
monilukuisiin joukkoihin. Häh nousi seisaalleen auttamatta ja
nähtävästi ponnistelemattakin ja kysyi äänellä, jonka lujuus
säpsähdytti kuulijoita:
"Ken sinä olet?"
"Nainen. Vihattua rotua, jos niin tahdot -- englantilainen. Mutta
nainen, joka ei ole koskaan tehnyt sinulle pahaa ja joka ei voisi
tehdäkään pahaa kansallesi, jos tahtoisikin, ja joka nyt pyytää apua."
"Sanokaa minulle, lapseni", jatkoi patriarkka käheästi viitaten
ympärillään istuville, vaikka hänen silmänsä yhä tähystivät
polvistunutta Coraa, "minne ovat delavarit leiriytyneet?"
"Irokeesien vuorille, tuolle puolen Horikanin kirkkaita lähteitä."
"Monta polttavaa kesää on tullut ja mennyt siitä, kun viimeksi join
omien virtojeni vettä. Minkvonin lapset ovat rehellisimmät valkoisista
miehistä; mutta heitä janotti ja he ottivat ne itselleen. Ajavatko he
meitä takaa näin kauas?"
"Me emme aja ketään takaa emmekä ahnehdi mitään", vastasi Cora.
"Jouduttuamme vangeiksi vastoin tahtoamme on meidät tuotu teidän
luoksenne, ja me pyydämme vain lupaa saada palata kotiimme rauhassa.
Etkö sinä ole Tamenund -- tämän kansan isä, tuomari, sanoisinpa melkein
profeetta?"
"Minä olen monen päivän Tamenund."
"Seitsemisen vuotta sitten oli eräs kansasi mies joutunut valkoisen
päällikön armoille tämän maakunnan rajoilla. Hän sanoi olevansa hyvän
ja hurskaan Tamenundin verta. 'Mene', sanoi valkoinen mies,
'syntyperäsi tähden olet vapaa! Muistatko tämän englantilaisen soturin
nimeä?'"
"Minä muistan nauravana poikana seisoneeni meren hiekkaisella rannalla
ja nähneeni suuren veneen, jolla oli siivet valkeammat kuin joutsenen
ja leveämmät kuin monen kotkan ja joka tuli nousevasta auringosta
päin", vastasi patriarkka korkealle iälle ominaisella tarkalla
muistilla.
"Ei, ei, minä en puhu niin kaukaisesta ajasta, vaan suosiosta, jota
muuan omaiseni osoitti sukulaisellesi nuorimmankin soturisi
muistinikään."
"Tapahtuiko se silloin, kun Englannin ja Hollannin miehet taistelivat
keskenään delavarien metsästysmaista? Silloin oli Tamenund päällikkönä
ja silloin hän ensi kerran laski jousen syrjään, tarttuakseen
kalpeanaamojen salamaan."
"Ei silloinkaan", keskeytti Cora, "vaan monta, monta vuotta myöhemmin.
Minä puhun eilispäivän tapahtumasta. Varmaankaan et ole sitä
unohtanut."
"Vasta eilenhän olivat lenapien lapset maailman herroja", tarttui
vanhus puheeseen liikuttavan ilmehikkäästi. "Suolaisen järven kalat,
linnut, pedot ja metsien mingot tunnustivat heidät ruhtinaikseen."
Cora laski päänsä kumaraan pettymyksissään ja kamppaili katkeran hetken
tuskansa kanssa. Mutta sitten hän kohotti kukoistavat kasvonsa ja
sädehtivät silmänsä taas ja jatkoi äänellä, joka oli melkein yhtä
läpitunkeva kuin patriarkankin ylimaallinen ääni.
"Sano minulle, onko Tamenund isä?"
Vanhus katsahti häneen korkealta istuimeltaan hyväntahtoinen hymy
riutuvilla kasvoillaan, loi sitten hitaan silmäyksen kokoontuneeseen
heimoonsa ja vastasi:
"Kokonaisen kansan."
"Itselleni en pyydä mitään. Sinun ja kansasi tavoin, kunnianarvoisa
päällikkö, on esi-isieni kirous langennut raskaana heidän lapsensa
päälle", jatkoi Cora, puristaen käsiään suonenvedontapaisesti
sydämelleen ja laskien päänsä niin alas, että hänen palavat poskensa
melkein kokonaan peittyivät hänen hartioilleen sekasortoisina
suortuvina valuviin mustiin, kiiltäviin kiharoihin. "Mutta tuossa on
nainen, joka ei ole vielä milloinkaan tuntenut taivaan vihan painoa
ennen kuin nyt. Hän on vanhan, heikon miehen tytär, miehen, jonka
päivät ovat päättymäisillään. Häntä rakastavat monet, hyvin monet, ja
hän on heidän ilonsa, ja hän on liian hyvä, liian kallisarvoinen
joutuakseen tämän konnan uhriksi."
"Minä tiedän, että kalpeanaamat ovat ylpeä ja nälkäinen rotu. Minä
tiedän, että he eivät vaadi ainoastaan maata omakseen, vaan että he
väittävät halvimmankin heidän värisistään olevan paremman kuin punaisen
miehen viisainkin päällikkö", jatkoi vanha ruhtinas totisena,
huolimatta siitä kuinka syvästi hän haavoitti kuulijaansa, jonka pää
hänen puhuessaan vajosi melkein maahan häpeän painamana. "Heidän
heimojensa koirat ja varikset ulvoisivat ja raakkuisivat, jos he
aikoisivat ottaa majoihinsa naisen, jonka veri ei olisi lumen väriä.
Mutta älkööt he kerskailko Maniton kasvojen edessä liian äänekkäästi.
He tulivat tähän maahan auringon noustessa, ja heidät kai saamme
lähtemäänkin auringon laskiessa. Minä olen usein nähnyt heinäsirkkojen
kaluavan lehdet puista, mutta kukkien aika on aina palannut."
"Niin tapahtuu", virkkoi Cora vetäen syvään henkeänsä, ikäänkuin
huumauksesta herättyään, kohotti päänsä, pudisti taakseen kiiltävän
hunnun ja jatkoi säihkyvin silmin, jotka muodostivat omituisen
vastakohdan hänen kalmankalpeille kasvoilleen. "Mutta miksi -- sitä ei
meidän ole sallittu tutkia. Täällä on vielä muuan sinun oman kansasi
jäsen, jota ei ole tuotu sinun eteesi; kuule hänen puhettaan, ennen
kuin päästät huronin poistumaan voitonriemuisena."
Huomattuaan Tamenundin katselevan ympärilleen epätietoisena sanoi
toinen hänen seuralaisistaan:
"Hän on käärme -- Englannin miesten ostama punanahka. Me aiomme
kiduttaa häntä."
"Tuokaa hänet tänne", käski tietäjä.
Sitten vajosi Tamenund jälleen istuimelleen, ja niin syvä hiljaisuus
syntyi nuorten miesten suoriessa täyttämään tätä lyhyttä määräystä,
että kepeän aamutuulen liikuttamien lehtien kuultiin selvästi kahisevan
läheisessä metsässä.