Pian, pyydän, sillä näettehän, että minun on kiire.
_Paljon Melua Tyhjästä_.
Se delavarien heimo tai oikeammin heimon puolikas, joka on ollut niin
usein puheena ja jonka nykyinen leiripaikka oli lähellä huronien
tilapäistä kylää, saattoi koota melkein saman määrän sotureita kuin
tämä viimeksi mainittu kansakin. Naapuriensa tavoin olivat hekin
seuranneet Montcalmia Englannin kruunun alueille ja tehneet hankaloita
ja tuloksellisia hyökkäyksiä mohokkien metsästysmaille, vaikka eivät
alkuasukkaiden kesken usein tavattavassa selittämättömässä
toimettomuudessaan olleetkaan katsoneet sopivaksi antaa apuaan silloin,
kun sitä parhaiten tarvittiin. Ranskalaiset olivat koettaneet keksiä
eri syitä tähän liittolaistensa odottamattomaan laiminlyöntiin.
Yleisenä mielipiteenä kuitenkin oli, että heihin oli vaikuttanut
kunnioitus vanhaa sopimusta kohtaan, joka oli kerran tehnyt heidät
sotaiseen suojelukseen nähden riippuviksi Kuuden Kansakunnan liitosta
ja joka nyt esti heitä lähtemästä entisiä isäntiään vastaan. Mitä
heimoon itseensä tulee, oli se vain lähettiensä välityksellä tyytynyt
ilmoittamaan Montcalmille oikealla intiaanien harvasanaisuudella, että
heidän kirveensä olivat tylsät ja että aikaa tarvittiin niiden
teroittamiseen. Kanadan valtioviisas päällikkö oli katsonut paremmaksi
kärsiä toimetonta ystävää kuin jollakin huonosti harkitulla
ankarammalla keinolla muuttaa hänet ilmi viholliseksi.
Tuona aamuna, jolloin Magua johti äänetöntä joukkoaan majavain
raivaukselta metsään edellä kerrotulla tavalla, nousi aurinko
delavarien leirin näkyviin ihmeissään todetakseen, että se oli äkkiä
yllättänyt keskipäivän toimeliaassa touhussa ja kaikissa totutuissa
askareissa hyörivän kansan. Naisia juoksenteli majalta majalle, toiset
puuhaillen aamuateriaansa, muutamat harvat totisina ottaen tapoihinsa
kuuluvaa virkistystä, mutta enimmät seisoen vaihtamassa ystävättärineen
nopeita, kuiskaavia lauseita. Soturit oleskelivat ryhmäkunnissa
miettien enemmän kuin puhuen, ja kun muutamia harvoja sanoja
lausuttiin, tapahtui se miesten tavoin, jotka syvästi harkitsevat
mielipiteensä. Metsästysvälineitä näkyi runsaasti majojen ympärillä;
mutta kukaan ei lähtenyt erän ajoon. Siellä täällä tutki joku soturi
aseitaan niin tarkoin, että harvoin niille kapineille niin suurta
huomiota omistetaan, ellei odoteta muiden vihollisten kuin metsän
otusten vastaan joutuvan. Ja joskus kääntyivät koko joukon silmät
yht'aikaa erästä suurta, äänetöntä majaa kohti kylän keskellä,
ikäänkuin olisi se sisältänyt heidän yhteisten ajatustensa esineen.
Tämän kohtauksen vielä kestäessä ilmestyi yht'äkkiä muuan mies sen
kalliotasanteen äärimmäiselle reunalle, jolle kylä oli rakennettu.
Hänellä ei ollut aseita ja hänen maalauksensa tarkoitti pikemminkin
lieventää kuin tehostaa hänen synkkien kasvojensa luontaista tylyä
ilmettä. Tultuaan täydelleen delavarien nähtäviin hän pysähtyi ja teki
ystävyyttä ilmoittavan liikkeen, nostamalla ensin käsivartensa taivasta
kohti ja sitten laskemalla sen ilmehikkäästi rinnalleen. Kylän asukkaat
vastasivat hänen tervehdykseensä matalalla suosionhyminällä ja
kehoittivat häntä käymään lähemmäksi samanlaisin ystävällisin merkein.
Näiden vakuutusten rohkaisemana jätti tumma haamu luonnollisen
kalliopengermän reunan, missä hän oli hetkisen seisonut ja missä hän
oli tarkoin ääriviivoin kuvastunut punertuvaa aamutaivasta vasten, sekä
astui arvokkaasti aivan majojen keskeen. Hänen lähetessään kuului vain
niiden keveiden hopeahelyjen kilinä, joita oli runsaasti hänen
käsivarsissaan ja kaulassaan, sekä niiden pikku tiukujen kilinä, joita
oli pitkin hänen kauriinnahkaisten kenkiensä saumoja. Edetessään
tervehti hän kohteliaasti niitä miehiä, joiden ohi hän kulki, kun hän
sitävastoin ei ollut naisia huomaavinaankaan, ikäänkuin ei olisi
nykyisessä asiassaan pitänyt heidän suosiotaan minkään arvoisena.
Ehdittyään joukon luo, jossa asenteen uljuudesta päättäen heimon
arvokkaimmat päälliköt olivat, pysähtyi vieras, ja silloin näkivät
delavarit, että heidän edessään seisova jäntevä ja ryhdikäs mies ei
ollut kukaan muu kuin huronien tunnettu päällikkö Ovela Kettu.
Hänet otettiin vastaan vakavasti, äänettömästi ja varovasti. Hänen
eteensä osuneet soturit väistyivät sivulle ja avasivat siten tien
luotetuimmalle puhujalleen, miehelle, joka osasi kaikkia pohjoisten
alkuasukasheimojen käyttämiä kieliä.
"Viisas huroni olkoon tervehditty", virkkoi delavari makvain kielellä;
"hän on tullut syömään papumaissiansa järvien rannoilla asuvain
veljiensä kanssa."
"Hän on tullut", kertasi Magua kumartaen päätään arvokkaasti kuin joku
itämainen ruhtinas.
Päällikkö ojensi käsivartensa, kumpikin tarttui toistaan ranteeseen, ja
niin he vaihtoivat vielä ystävällisiä tervehdyksiä. Sitten kutsui
delavari vierastaan majaansa jakamaan hänen murkinaansa. Kutsua
noudatettiin, ja niin poistuivat molemmat soturit kolmen, neljän
vanhemman miehen seuraamina tyynesti paikalta, jättäen muun heimon
kiihkeänä arvailemaan niin odottamattoman käynnin syitä, vaikkei
sentään kukaan ilmaissut malttamattomuuttaan elein eikä sanoin.
Seuraavan lyhyen ja vaatimattoman aterian aikana johdettiin keskustelua
äärimmäisen varovasti ja se liikkui yksinomaan Maguan äskeiseen
metsästysretkeen liittyvissä tapauksissa. Hienostuneimmankin
kasvatuksen saaneen miehen olisi ollut mahdotonta hänen isäntiään
taitavammin teeskennellä muka pitävänsä toisen käyntiä kaikkein
luonnollisimpana asiana maailmassa, vaikka jokainen läsnäolija tajusi
täydellisesti, että sen täytyi olla yhteydessä jonkin salaisen
tarkoituksen kanssa, vieläpä sellaisen, joka saattoi olla heille
erikoisen tärkeä. Kun seurueen nälkä oli tyydytetty, korjasivat naiset
lautaset ja juomaleilit, ja kumpikin puolue valmistautui ankaraan
oveluuden ja älyn koetukseen.
"Onko suuri kanadalainen isäni jälleen kääntänyt kasvonsa lastensa
huronien puoleen?" kysyi delavarien puhuja.
"Milloinka oli sitten toisin?" vastasi Magua. "Hän sanoo kansaani
'rakastetuimmakseen'."
Delavari kumarsi totisena kuin myöntääkseen todeksi asian, minkä tiesi
valheeksi, ja jatkoi:
"Teidän nuorten miestenne kirveet ovat olleet hyvin punaiset."
"Niin ovat, mutta nyt ne ovat kiiltävät ja tylsät, sillä Englannin
miehet ovat kuolleet ja delavarit ovat naapureitamme."
Toinen kiitti rauhallisesti kohteliaisuudesta käden liikkeellä ja pysyi
vaiti. Sitten kysyi Magua, ikäänkuin verilöylyn viittauksesta
johtuneena muistamaan asiaa:
"Tuottaako vankini veljilleni paljon vaivaa?"
"Hän on tervetullut."
"Polku huronien ja delavarien välillä on lyhyt ja avonainen;
lähetettäköön hänet naisteni luo, jos hän tuottaa vaivaa veljelleni."
"Hän on tervetullut", vastasi jälkimmäisen kansan päällikkö yhä
painokkaammin.
Pettynyt Magua oli vaiti muutamia minuutteja, vaikka hän näennäisesti
ei vähääkään välittänyt siitä jyrkästä epuusta, jonka hän sai heti ensi
yritykseensä hankkia Cora jälleen valtaansa.
"Jättävätkö nuoret mieheni delavareille metsästystilaa vuorilla?" kysyi
hän vihdoin.
"Lenapit ovat omien kukkulainsa herroja", vastasi toinen hiukan
kopeasti.
"Se on hyvä. Oikeus on punanahan herra! Miksi kirkastaisivat he
kirveensä ja teroittaisivat puukkonsa toisiaan vastaan? Eikö
kalpeanaamoja ole tiheämmässä kuin pääskysiä kukkien aikaan?"
"Hyvä!" huudahti pari, kolme hänen kuulijaansa yht'aikaa.
Magua odotti hiukan antaakseen sanojensa lauhduttaa delavarien
tunteita, ennenkuin lisäsi:
"Eikö ole vieraita kenkiä kulkenut metsissä? Eivätkö veljeni ole
vainunneet valkoisten miesten jalkoja?"
"Kanadalainen isäni voi tulla", vastasi toinen vältellen; "hänen
lapsensa ovat valmiit näkemään hänet."
"Kun suuri päällikkö tulee, astuu hän polttamaan piippua intiaanien
majoihin. Huronit sanovat myös, että hän on tervetullut. Mutta
Englannin miehillä on pitkät käsivarret ja jalat, jotka eivät koskaan
väsy! Nuoret mieheni uneksuivat nähneensä Englannin miesten jälkiä
delavarien kylän lähettyvillä!"
"He eivät tule tapaamaan lenapeja nukkumassa."
"Se on hyvä. Soturi, jonka silmät ovat auki, näkee vihollisensa",
puheli Magua, jonka täytyi uudelleen vaihtaa lähtökohtaa, kun ei
kyennyt muutoin puhkaisemaan keskustelukumppaninsa varovaisuutta. "Minä
toin lahjoja veljelleni. Hänen kansansa ei lähtenyt sotapolulle, koska
se ei katsonut sitä hyväksi; mutta sen ystävät muistavat, missä se
asuu."
Ilmoitettuaan näin anteliaat aikomuksensa nousi ovela päällikkö
seisaalleen ja levitti vakavana lahjansa isäntäinsä häikäistyneiden
silmien eteen. Lahjoina oli pääasiallisesti kaikkea vähäarvoista korua,
jota oli ryöstetty William Henrikin surmatuilta naisilta. Näiden
esineiden jakelussa osoitti viekas huroni yhtä suurta taitoa kuin
niiden valinnassakin. Antaessaan suuremmat ja kauniimmat kahdelle
arvokkaimmalle soturille, joista toinen oli hänen puhekumppaninsa,
mausti hän tarjouksensa heidän alemmilleen niin osuvin ja harkituin
kohteliaisuuksin, ettei heille jäänyt vähintäkään valittamisen syytä.
Lyhyesti sanoen: koko toimitus yhdisti niin onnellisesti hyödyn
imarteluun, ettei lahjoittajan ollut vaikeata heti lukea niin sopivasti
ylistelyyn liittyneen anteliaisuuden vaikutusta isäntäinsä silmistä.
Tämä Maguan taidokas ja valtioviisas temppu ei jäänytkään välittömiä
seurauksia vaille. Delavarien jyrkkä totisuus suli ystävällisemmäksi
ilmeeksi, ja mitä etenkin majan isäntään tulee, niin toisti hän varsin
painokkaasti nämä sanat, ensin hetkisen sangen tyytyväisenä katseltuaan
omaa huomattavaa osaansa saaliista:
"Veljeni on viisas päällikkö. Hän on tervetullut."
"Huronit rakastavat ystäviään delavareja", vastasi Magua. "Ja kuinka
eivät niin tekisikin? Sama aurinko on heidät punaisiksi polttanut, ja
heidän hurskaat miehensä metsästävät samoilla mailla kuoleman jälkeen.
Punanahkain tulee olla ystäviä ja katsoa avoimin silmin valkoisia
miehiä. Eikö veljeni ole vainunnut urkkijoita metsissä?"
Delavari, jonka nimi käännettynä oli "Kova Sydän", unohti tahdon
itsepintaisuuden ja jyrkkyyden, joka oli ehkä hankkinut hänelle niin
kuvaavan mainesanan. Hänen piirteensä sulivat huomattavasti
lempeämmiksi, ja nyt suvaitsi hän vastata suoremmin.
"Minun leirini ympärillä on tosiaankin kulkenut vieraita kenkiä. Niiden
jälkiä on seurattu aina minun majoihini asti."
"Pieksikö veljeni tiehensä ne koirat?" kysyi Magna muka muistamatta
päällikön aikaisempaa kiertelyä.
"Se ei olisi käynyt päinsä. Vieras on aina tervetullut lenapien lasten
luo."
"Vieras kyllä, mutta ei vakoilija."
"Lähettäisivätkö Englannin miehet naisensa urkkimaan? Eikö
huronipäällikkö sanonut ottaneensa naisia taistelussa vangiksi?"
"Hän ei puhunut valhetta. Englannin miehet ovat lähettäneet metsiin
tiedustelijansa. Ne ovat olleet majoissani, mutta he eivät tavanneet
siellä ketään, joka olisi sanonut heille: tervetuloa! Silloin he
pakenivat delavarien luo -- koska, niin he sanovat, delavarit ovat
ystäviämme; heidän mielensä on kääntynyt heidän kanadalaisesta
isästään!"
Tämä viittaus oli naseva isku ja se olisi kehittyneemmissä
yhteiskunnallisissa oloissa hankkinut Magualle taitavan valtiomiehen
maineen. Heimon äskeinen luopuminen oli herättänyt, kuten he itsekin
hyvin tiesivät, paljon pahaa verta heidän liittolaisissaan
ranskalaisissa, ja heidät pakotettiin nyt käsittämään, että heidän
vastaisia tekojansa tultaisiin pitämään tarkasti ja epäluuloisesti
silmällä. Ei tarvittu kovinkaan syvää syiden ja seurausten tajuntaa
nähdäkseen, että sellainen asian tila saattoi käydä sangen
turmiolliseksi heidän tuleville yrityksilleen. Heidän kaukaiset
kylänsä, metsästysmaansa ja sadat vaimonsa ja lapsensa, jopa merkittävä
osa heidän sotavoimaansakin olivat nykyään ranskalaisella alueella.
Tämä säikähdyttävä huomautus herätti siis, kuten Magua oli
tarkoittanutkin, ilmeistä vastustusta, jopa pelkoakin.
"Katsokoon isäni kasvoihini", sanoi Kova Sydän; "hän ei ole mitään
muutosta huomaava. On kyllä totta, etteivät nuoret mieheni lähteneet
sotapolulle; sillä he näkivät unia, jotka kielsivät heitä sitä
tekemästä. Mutta he rakastavat ja kunnioittavat suurta valkoista
päällikköä."
"Onko hän sitä uskova, kun hän kuulee suurinta vihollistaan ruokittavan
lastensa leirissä? Kun hänelle kerrotaan verisen Englannin miehen
polttavan piippua heidän tulensa ääressä ja sen kalpeanaaman, joka on
niin monta hänen ystävistään surmannut, tulevan ja menevän vapaasti
delavarien keskellä? Menkää! Suuri kanadalainen isäni ei ole houkkio!"
"Missä on se Englannin mies, jota delavarit pelkäävät?" kysyi toinen;
"kuka on tappanut nuoria miehiäni? Kuka on suuren isäni
kuolemanvihollinen?"
"Pitkä Pyssy."
Delavarisoturit säpsähtivät tämän tunnetun nimen kuullessaan,
ilmaisten hämmästyksellään vasta nyt saaneensa tietää, että Ranskan
intianiliittolaisten keskuudessa niin kuuluisa mies oli heidän
vallassaan."
"Mitä veljeni tarkoittaa?" kysyi Kova Sydän äänellä, jonka
kummasteleva sävy poikkesi tuntuvasti hänen rotunsa tavallisesta
välinpitämättömyydestä.
"Huroni ei valehtele koskaan!" vastasi Magua kylmästi ja nojasi päätään
majan seinään, vetäen kevyttä nuttuaan tummanruskealle rinnalleen.
"Laskekoot delavarit vankinsa; he löytävät miehen, jonka nahka ei ole
punainen eikä kalpea."
Seurasi pitkä ja mietteliäs hiljaisuus. Päällikkö neuvotteli syrjässä
tovereineen, ja lähettejä toimitettiin kutsumaan paikalle eräitä muita
heimon arvokkaimpia miehiä.
Kun soturi toisensa jälkeen valahti sisään, ilmoitettiin heille
kullekin vuorostaan se tärkeä tieto, jonka Magua oli juuri lausunut.
Hämmästynyt ilme ja tavallinen matala, syvä kurkkuhuudahdus olivat
kaikille yhteisiä. Uutinen levisi suusta suuhun, kunnes koko leiri
joutui voimakkaan kiihtymyksen valtaan. Naiset herkesivät askareistaan
siepatakseen lennosta ne varomattomat sanat, jotka sattuivat putoamaan
neuvottelevain soturien huulilta. Pojat lopettivat leikkinsä ja
kävellen pelottomina isiensä joukossa he katselivat heitä uteliaan
ihmettelevinä, kuullessaan ne lyhyet kummastelun huudahdukset, joita
nämä niin usein päästivät saadessaan tietää pelätyn vihollisensa
rohkeuden. Lyhyesti sanoen: kaikki toimi taukosi hetkeksi ja kaikki
muut tarkoitusperät näyttivät unohtuneen sen yhden ainoan tieltä, että
nimittäin heimo saisi vapaasti omaan erikoiseen tapaansa tulkita
tunteitaan.
Kun kiihtymys oli ennättänyt hiukan asettua, ryhtyivät vanhat miehet
vakavasti neuvottelemaan, mitä tuli heimon kunnian ja turvallisuuden
säilyttämiseksi tehdä niin arkaluontoisissa ja pulmallisissa
olosuhteissa. Kaiken tämän liikehtimisen ja yleisen hälinän aikana ei
Magua ollut ainoastaan pysynyt entisessä istuvassa asennossaan, vaan
myöskin nojannut, kuten ennenkin, majan seinää vasten niin
liikkumattomana ja näennäisesti niin välinpitämättömänä kuin ei asiain
kehitys olisi häntä vähääkään koskenut. Mutta samalla ei ainoakaan
viittaus hänen isäntiensä tuleviin aikomuksiin jäänyt hänen valppailta
silmiltään huomaamatta. Kun hän perinpohjin tunsi sen kansan luonteen,
jonka kanssa oli joutunut tekemisiin, arvasi hän ennakolta jokaisen
heidän päättämänsä toimenpiteen, ja saattaapa melkein sanoa, että hän
monessa tapauksessa tiesi heidän aikeensa ennenkuin ne olivat heille
itselleenkään selvinneet.
Delavarien neuvottelu oli lyhyt. Kun se oli loppunut, ilmaisi yleinen
hälinä, että sitä tulisi heti seuraamaan koko kansakunnan juhlallinen
ja virallinen kokous. Kun moiset suuremmat kokoukset olivat
harvinaisia, niitä kun pidettiin vain erikoisen tärkeiden asiain takia,
oivalsi viekas huroni, joka yhä istui syrjässä ja seurasi synkkänä
katselijana tapausten kulkua, että kaikki hänen ehdotuksensa tulisivat
nyt saamaan lopullisen ratkaisunsa. Hän lähti sentähden majasta ja
käveli äänettömänä sille paikalle leirin edustalle, jonne sotureita oli
alkanut kokoontua.
Kului ehkä puoli tuntia, ennenkuin kaikki, siihen luettuna myös naiset
ja lapset, olivat saapuneet. Viivykin olivat aiheuttaneet ne vakavat
valmistelut, joita pidettiin välttämättöminä niin juhlallisen ja
harvinaisen kokouksen sattuessa. Mutta kun aurinko kiipesi yli sen
vuoren harjan, jonka juurelle delavarit olivat rakentaneet leirinsä,
istuivat jo useimmat paikoillaan, ja kun sen kirkkaat säteet
pilkistelivät kukkulaa reunustavan puurivin takaa, näkivät ne niin
totisen, tarkkaavaisen ja syvästi mielenkiintoisen väkijoukon,
jommoista aamuaurinko tuskin koskaan ennen oli valaissut. Kokouksessa
oli hiukan toistatuhatta ihmistä.
Näin vakavain villien parvessa ei näe koskaan malttamatonta
ennenaikaisen maineen tavoittelijaa, joka haluaisi johtaa kuulijansa
johonkin pikaiseen ja ehkäpä vahingolliseenkin väittelyyn saadakseen
siten oman arvonsa nousemaan. Sellainen ajattelematon ja röyhkeä teko
sinetöisi ikiajoiksi rehentelevän rikkiviisauden tuomion. Vain
iäkkäimpien ja kokeneimpien miesten tehtävänä oli esittää neuvottelun
aihe kansalle. Ennen kuin joku näistä oli pannut asian alkuun, ei
mikään sotainen urotyö, eivät synnynnäiset lahjat, ei suurinkaan
puhujamaine olisi oikeuttaneet pienimpäänkään keskeytykseen. Nyt
esiintyneessä tilaisuudessa vaikeni yhä se vanha soturi, jonka
etuoikeutena oli puhuminen, ilmeisesti tehtävänsä tärkeyden painamana.
Äänettömyyttä oli jo kestänyt kauan yli sen tavallisen mietiskelevän
hiljaisuuden, joka aina käy kokousten edellä, mutta siitä huolimatta ei
nuorinkaan poika osoittanut vähintäkään kärsimättömyyden tai oudostelun
merkkiä. Vain joskus kohosi jokin silmä maasta, mihin enimmät katseet
olivat suunnatut, ja kääntyi erästä majaa kohti, joka ei kuitenkaan
millään tavoin eronnut sitä ympäröivistä hökkeleistä, paitsi ehkä siinä
erikoisessa huolellisuudessa, millä oli koetettu suojella sitä ilman
hyökkäyksiltä.
Vihdoin kuului matalaa hälinää, joka yleensä niin helposti saa
kansanjoukot liikkeeseen, ja koko parvi nousi kuin yhteisestä
sopimuksesta jaloilleen. Samassa aukeni edellä mainitun majan ovi, ja
kolme miestä astui siitä ulos hitaasti läheten neuvottelupaikkaa. He
olivat kaikki iäkkäitä, jopa iäkkäämpiä kuin vanhinkaan läsnäolijoista,
mutta keskimmäinen, joka nojasi tovereihinsa pysyäkseen pystyssä, luki
varmaankin iäkseen niin suuren määrän vuosia, että ihmisen harvoin
sallitaan sellaiseen päästä. Hänen ruumiinsa, joka oli kerran ollut
kookas ja suora kuin seetri, oli nyt kumartunut yli vuosisadan
painosta. Intiaanin tavallinen kimmoinen, kevyt käynti oli kadonnut, ja
sen sijaan piti hänen nyt raahautua hitaasti kentän yli tuuma tuumalta.
Hänen mustat, ryppyiset kasvonsa muodostivat omituisen, villin
vastakohdan hänen pitkille valkeille hapsilleen, jotka liehuivat hänen
hartioillaan niin runsaina, että siitä päättäen oli varmaankin kulunut
sukupolvien aika, kun niitä oli viimeksi leikattu.
Tämän patriarkan puku -- sillä patriarkaksi saattoi häntä korkean
ikänsä, laajojen sukulaisuussuhteittensa ja suuren vaikutusvaltansa
vuoksi sanoa -- oli komea ja kunnioitusta herättävä, niin tarkoin kuin
se noudattikin heimon yksinkertaista kuosia. Hänen nuttunsa oli tehty
hienoimmista nahoista, joista oli karva poistettu, niin että oli
saatettu kuvien ja piirrosten avulla esittää hänen kuluneina aikoina
suorittamiaan urotekoja. Hänen rintansa oli täynnä mitaleja, joista
useat olivat puhdasta hopeaa, jopa pari kultaakin, kristittyjen
hallitsijain lahjoja hänen pitkän elämänsä aikana. Hän kantoi
myöskin rannerenkaita ja nilkkavanteita, jotka olivat niinikään
viimeksimainittua kallisarvoista metallia. Hänen päätään, jonka tukan
oli sallittu kokonaan peittää, sotatoimet kun jo niin kauan aikaa
olivat olleet häneltä syrjässä, ympäröi jonkinlainen hopearipa, josta
taas vuorostaan riippui pienempiä, kimaltelevampia helyjä; nämä
hohtelivat kolmen syvänmustan, kiiltävän, roikkuvan kamelikurjensulan
lomitse, jotka olivat voimakkaana vastakohtana hänen lumivalkoisille
hapsilleen. Hänen tapparansa oli melkein kokonaan hopean peitossa, ja
hänen puukkonsa pää hohti kuin puhtaasta kullasta muovailtu sarvi.
Niin pian kuin ensimmäinen riemastuksen ja liikutuksen humina, jonka
tämän kunnianarvoisan vanhuksen äkillinen ilmestyminen oli herättänyt,
oli hieman vaimentunut, kuului nimi "Tamenund" käyvän kuiskeena suusta
suuhun. Magua oli usein kuullut puhuttavan tämän viisaan ja
oikeamielisen delavarin maineesta, joka oli mennyt niinkin pitkälle,
että hänelle oli suotu harvinainen lahja pitää salaista yhteyttä
"Suuren Hengen" kanssa ja joka on sittemmin siirtänyt hänen nimensä
pienin muutoksin hänen entisten alueittensa valkoisille anastajille
suuren valtakunnan kuviteltuna suojeluspyhimyksenä.[13] Huronipäällikkö
astuikin sentähden innokkaana hieman väljemmälle tungoksesta paikkaan,
mistä paremmin saattoi tarkastella miehen kasvoja, jonka päätöksestä
tulisi riippumaan myöskin hänen oma kohtalonsa.
Vanhuksen silmät olivat kiinni, ikäänkuin olisivat ne väsyneet niin
kauan katseltuaan inhimillisten intohimojen synnyttämää itsekkyyttä.
Hänen nahkansa väri erosi useimpain läsnäolijain väristä, sillä se oli
voimakkaampi ja tummempi, ja tätä jälkimmäistä sävyä tehostivat vielä
ne hienot, sinne tänne kiertelevät, toisiinsa sekautuvat, mutta
sittenkin kauniit viivat ja kuviot, joita oli tatuoitu hänen ihoonsa.
Huolimatta huronipäällikön läheisyydestä kulki hän tarkkaavaisen,
äänettömän Maguan ohi tätä huomaamatta ja astui molempiin
kunnianarvoisiin saattajiinsa nojaten väkijoukon keskeen
kunniapaikalle, mihin hän istuutui kansansa ympäröimänä, arvokkaana
kuin hallitsija ja lempeänä kuin isä.
Sanoin kuvaamaton oli se kunnioitus ja rakkaus, millä kansa otti
vastaan tämän pikemmin toiseen kuin nykyiseen maailmaan kuuluvan
vanhuksen odottamattoman esiintymisen. Soveliaan ja vakavan
äänettömyyden jälkeen nousivat etevimmät päälliköt, lähenivät,
patriarkkaa ja laskivat hänen kätensä kunnioittavasti päänsä päälle,
ikäänkuin siunausta pyytääkseen. Nuoremmat miehet tyytyivät vain
koskettamaan hänen nuttuaan tai lähestymään häntä, saadakseen hengittää
edes samaa ilmaa kuin tämä iäkäs, hurskas ja urhoollinen vanhus. Vain
arvokkaimmat nuoret soturit uskalsivat ryhtyä edes tähänkään
toimitukseen, mutta suuri joukko näytti pitävän riittävänä onnena
saadessaan edes katsella niin syvästi kunnioitettua ja rakastettua
henkilöä. Kun nämä rakkauden ja kunnioituksen osoitukset oli
suoritettu, palasivat päälliköt jälleen paikoilleen, ja hiljaisuus
valtasi koko leirin.
Lyhyen ajan kuluttua nousivat muutamat nuoret miehet, joille toinen
Tamenundin iäkkäistä seuraajista oli kuiskannut ohjeitaan, jättivät
väkijoukon ja astuivat siihen samaan majaan, jonka on jo mainittu
olleen erikoisen huomion esineenä koko aamun. Muutama minuutti vain, ja
he tulivat uudelleen näkyviin saattaen henkilöitä, jotka olivat
aiheuttaneet kaikki nämä juhlalliset valmistukset, tuomioistuinta
kohti. Väkijoukko asettui kujaksi, ja kun saapuva ryhmä oli kulkenut
ohi, sulkeutui se jälleen ja muodosti mahtavan ja tiheän, avonaiseksi
kehäksi järjestyneen ihmisvyön.