_Antonio_. Kyllä muistan:
Kun Caesar sanoo: "tee se", on se tehty.
_Julius Caesar_.
Kuten edellä nähtiin, oli Unkasin vankilan edustalla odottavain villien
uteliaisuus saanut voiton heidän pelostaan loitsijan tuhoisaa henkäystä
kohtaan. He hiipivät varovasti ja jyskyttävin sydämin eräälle seinän
halkeamalle, josta heikkoa valoa kajasteli. Useiden minuuttien ajan he
pitivät erehdyksissään Davidia vankinaan, mutta sitten sattui juuri se
tapaturma, jota Haukansilmä oli aavistellut. Väsyneenä pitämään pitkän
ruumiinsa ulottimia niin lähellä toisiaan päästi laulaja alaraajansa
vähitellen oikenemaan, kunnes hänen toinen epämuotoinen jalkansa joutui
suoranaiseen kosketukseen nuotion hiiltyväin kekäleiden kanssa ja
potkiskeli niitä syrjään. Ensimmältä luulivat huronit noitavoiman
muuttaneen delavarin sellaiseksi. Mutta kun David aavistamattakaan,
että häntä pidettiin silmällä, käänsi päätänsä tulta kohti ja näytti
säyseät, yksinkertaiset kasvonsa todellisen vangin ylväiden piirteiden
asemesta, oli herkkäuskoisen alkuasukkaankin enää mahdotonta epäillä.
Soturit syöksyivät yhtenä joukkona majaan ja käydessään varsin
suorasukaisesti vankiinsa käsiksi keksivät heti paikalla petoksen.
Silloin kajahti pakenijain ensiksi kuulema huuto. Sitä seurasi mitä
hurjimpia ja kiukustuneimpia kostonhalun ilmauksia. Davidin, joka siitä
huolimatta pysyi lujana päätöksessään turvata ystäväinsä pakoa, oli
pakko uskoa, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut. Kun hänellä ei
ollut enää kirjaa eikä soittokonetta, täytyi hänen luottaa muistiin,
joka kuitenkin harvoin petti hänet sellaisissa seikoissa, ja puhjeten
äänekkääseen, liikutettuun lauluun koetti hän viihdyttää siirtymistään
toiseen maailmaan turvautumalla erään hautausvirren alkusäkeistöihin,
Intiaanit tajusivat oikeaan aikaan hänen heikkomielisyytensä ja
syöksyen ulos he herättivät kylän edellä kerrotulla tavalla.
Intiaanisoturi nukkuu niinkuin hän taisteleekin: ilman minkäänlaisia
keinotekoisia puolustusvälineitä. Tuskin oli siis hälytyskirkuna
kajahtanut, kun pari sataa miestä oli jalkeilla valmiina tappeluun tai
takaa-ajoon, mihin kulloinkin tarvittiin. Pako tuli pian tunnetuksi, ja
koko heimo tungeskeli sankkana joukkona neuvottelumajan ympärillä,
kärsimättömänä odotellen päälliköittensä määräyksiä. Kun niin äkkiä
vedottiin heidän viisauteensa, ei kestänyt kauan, ennenkuin taitavaa
Maguaa kaivattiin. Hänen nimeään mainittiin, ja kaikki katselivat
ihmetellen ympärilleen, kun ei häntä kuulunut. Lähettäjä toimitettiin
sitten hänen majalleen kiirehtimään hänen tuloaan.
Sillä välin määrättiin muutamat ketterimmät ja luotettavimmat nuoret
miehet kiertämään kentän metsän peitossa saadakseen selville, etteivät
heidän epäillyt naapurinsa delavarit aikoneet mitään pahaa. Naisia ja
lapsia juoksenteli sinne ja tänne, ja ennen pitkää oli koko leiri
uudelleen hurjan, melskeisen vilinän ja sekasorron näyttämönä.
Vähitellen heikkenivät kuitenkin nämä epäjärjestyksen merkit, ja
muutamien minuuttien kuluttua olivat vanhimmat ja arvokkaimmat
päälliköt kokoontuneet majaan totiseen neuvotteluun.
Useiden äänten hälinä ilmaisi pian jonkin partio-osaston lähenevän, ja
siltä toivottiin saatavan joitakuita tietoja, jotka selvittäisivät
tämän odottamattoman yllätyksen salaisuuden. Ulkona seisova
ihmisrykelmä antoi tietä ja muutamia sotureja astui majaan, tuoden
mukanaan onnettoman loitsijan, jonka metsästäjä oli niin pitkäksi
ajaksi jättänyt mitä tukalimpaan tilaan.
Vaikka tämä mies sai huronien keskuudessa varsin erilaista arvonantoa
osakseen, -- toiset näet luottivat ehdottomasti hänen voimaansa,
toisten taas pitäessä häntä suoranaisena petturina -- kuuntelivat nyt
kaikki häntä hartaina. Kun hänen lyhyt tarinansa oli lopussa, astui
sairaan vaimon isä esiin ja kertoi vuorostaan muutamin ytimekkäin
lausein, mitä hän tiesi. Nämä kaksi selontekoa antoivat oikean suunnan
seuraaville tutkimuksille, joihin nyt ryhdyttiin kaikella villien
luontaisella taidolla.
Syöksymättä sekasortoisena, hajanaisena parvena luolaan he valitsivat
kymmenen viisainta ja pontevinta päällikköään toimittamaan tarkastusta.
Kun ei aikaa ollut vähääkään hukattavissa, lähtivät valitut miehet heti
matkalle sanaakaan sanomatta. Oviaukolle saavuttua päästivät nuoremmat
miehet vanhemmat edelleen, ja niin kulki koko joukko pitkin matalaa,
pimeätä käytävää askeleissaan soturien lujuus ja rohkeus, jotka ovat
valmiit uhrautumaan yhteiseksi hyväksi, vaikka he samalla sentään
salaisesti epäilivät sen voiman laatua, jonka kanssa he olivat
antautumaisillaan taisteluun.
Luolan ulommainen huone oli äänetön ja synkkä. Vaimo lepäsi entisellä
paikallaan ja entisessä asennossaan, vaikka olikin joukossa niitä,
jotka vakuuttivat nähneensä tuon otaksutun "valkoisen lääkemiehen"
kantaneen hänet metsään. Sellainen suora ja ilmeinen vastatodistus isän
kertomukselle sai kaikkien silmät kääntymään häneen. Närkästyneenä
tuosta äänettömästä syytöksestä ja sisäisesti hämmästyneenä niin
selittämättömästä seikasta, astui päällikkö vuoteen ääreen ja kumartui
epäluuloisena tarkastamaan nukkujan piirteitä, ikäänkuin ei olisi
uskonut niitä oikeiksi. Hänen tyttärensä oli kuollut.
Luonnon erehtymätön vaisto sai hetkeksi voiton, ja vanha soturi peitti
kasvonsa suruissaan. Mutta pian hän hillitsi tunteensa, kääntyi
kumppaneihinsa päin ja lausui ruumista osoittaen kansansa kielellä:
"Nuoren mieheni vaimo on jättänyt meidät! Suuri Henki on suuttunut
lapsiinsa!"
Tätä murheellista ilmoitusta kuunneltiin juhlallisen hiljaisuuden
vallitessa. Lyhyen äänettömyyden jälkeen aikoi muuan vanhempi intiaani
puhua, kun jokin musta esine vyörähti viereisestä huoneesta aivan sen
kopin keskelle, missä he seisoivat. Tuntematta niiden olentojen
luontoa, joiden kanssa he olivat joutuneet tekemisiin, peräytyivät
kaikki hiukan ja katselivat tapausta kummissaan, kunnes outo tulija
kääntyi päin valoa ja koholleen yritellen näytti Maguan vääntyneet,
vaikka yhä julmat ja raivostuneet kasvot. Keksintöä seurasi yleinen
hämmästyksenhuudahdus.
Mutta heti kun päällikön oikea tilanne käsitettiin, ilmestyi muutamia
kerkeitä puukkoja ja hänen raajansa ja kielensä vapautettiin
viipymättä. Huroni nousi seisaalleen ja ravistihe kuin jalopeura
luolastaan lähtiessään. Hän ei lausunut sanaakaan, vaikka hänen kätensä
tempoili suonenvedontapaisesti puukon vartta ja vaikka hänen kolkot
silmänsä tutkivat koko joukkoa ikäänkuin etsiäkseen esinettä, johon
sopi purkaa kostonhimon ensimmäinen puuska.
Oli Unkasin, metsästäjän ja Davidinkin onni, että he olivat kaikki
hänen kätensä ulottumattomissa sellaisella hetkellä, sillä silloin ei
olisi tosiaankaan mikään hienostuneen julmuuden keksintö viivyttänyt
heidän kuolemaansa vastoin niin hurjan raivon täyttämän mielen käskyjä,
että se melkein tukahdutti hänet. Kohdatessaan kuitenkin ympärillään
vain ystävien kasvoja narskutteli villi hampaitaan kuin rautanappuloita
ja nieleskeli kiukkuaan uhrin puutteessa, johon sen kohdistaa. Nämä
raivonpurkaukset herättivät yleistä huomiota, mutta kun kaikki
pelkäsivät vielä lisää kiihdyttävänsä mieltä, joka oli jo melkein
hulluuteen asti hurjistunut, kului useita minuutteja, ennenkuin
sanaakaan lausuttiin. Mutta kun oli odotettu sovelias aika, alkoi
joukon vanhin puhua.
"Ystäväni on löytänyt vihollisen", virkkoi hän. "Onko hän lähellä,
jotta huronit voisivat kostaa."
"Kuolkoon delavari!" huudahti Magua ukkosen äänellä.
Seurasi uusi, pitkä ja merkitsevä hiljaisuus, kunnes sen rikkoi kuten
ennenkin tarpeellisen varovasti sama soturi.
"Mohikaani on nopea jaloistaan ja juoksee kauas", puhui hän, "mutta
nuoret mieheni ovat hänen jäljillään."
"Onko hän karannut?" kysyi Magua niin syvällä kurkkuäänellä, että se
tuntui tulevan hänen rintansa sisimmästä.
"Paha henki on ollut keskuudessamme, ja delavari on sokaissut
silmämme."
"Paha henki!" kertasi toinen ivallisena. "Se on sama henki, joka on
tappanut niin monta huronia, sama henki, joka surmasi nuoria miehiäni
'pauhaavan virran' rannalla, joka otti heidän päänahkansa 'parantavan
lähteen' luona ja joka nyt sitoi Ovelan Ketun kädet!"
"Kenestä ystäväni puhuu?"
"Siitä koirasta, jolla on huronin sydän ja viekkaus kalpean nahkansa
alla -- Pitkästä Pyssystä."
Tuon pelätyn nimen lausuminen teki tavallisen vaikutuksensa
kuulijoihin. Mutta kun he olivat ennättäneet hiukan miettiä ja kun
soturit muistivat, että heidän kauhistuttava, rohkea vihollisensa oli
tunkeutunut aivan heidän leirinsä keskelle kolttosiaan tekemään, nousi
hirvittävä raivo hämmästyksen sijaan, ja kaikki ne hurjat intohimot,
jotka olivat äsken raivonneet Maguan povessa, olivat nyt äkkiä
siirtyneet hänen tovereihinsa. Muutamat kiristelivät hampaitaan
kiukuissaan, toiset purkivat tunteitaan huutoihin ja kolmannet taas
huitoivat ilmaan mielipuolten tavoin, ikäänkuin olisi heidän vihansa
esine kärsinyt heidän iskuistaan. Mutta tämä äkillinen ankara purkaus
antoi pian tilaa sille hiljaiselle, jurolle itsehillinnälle, jota he
tavallisimmin noudattivat toimettomuutensa hetkinä.
Magua, joka oli vuorostaan saanut aikaa ajattelemiseen, muutti nyt
käytöstapaansa ja esiintyi jälleen miehenä, joka tietää miten miettiä
ja toimia niin vakavan asian mukaisella arvokkuudella.
"Menkäämme kansani luo", virkkoi hän. "Se odottaa meitä."
Hänen toverinsa myöntyivät äänettöminä ehdotukseen, ja koko villi
joukko lähti luolasta ja palasi neuvottelumajalle. Kun he olivat
istuutuneet, kääntyivät kaikkien silmät Maguaan, joka tästä merkistä
ymmärsi, että he olivat kaikki yhteisesti jättäneet tapahtuneiden
asiain kertomisen hänen huolekseen. Hän nousi ja esitti kertomuksensa
toistelematta tai lyhentelemättä. Sekä Duncanin että Haukansilmän
toimittamat petokset paljastuivat nyt tietysti täydelleen, niin ettei
heimon taikauskoisinkaan soturi voinut enää epäillä tapausten oikeata
kulkua. Oli liiankin ilmeistä, että heitä oli julkeasti, häpeällisesti,
perinpohjaisesti vedetty nenästä. Kun hän oli lopettanut ja istuutunut,
katseli koko heimo -- sillä hänen kuulijakuntanaan olivat pääasiassa
kaikki kansan sotakuntoiset miehet -- toinen toistaan yhtä
hämmästyneenä vihollisten rohkeudesta kuin heidän menestyksestäänkin.
Mutta seuraavana toimena oli miettiä koston keinoja ja tapaa.
Lisäväkeä lähetettiin pakolaisten jäljille, ja päälliköt ryhtyivät
sitten vakavasti pohtimaan kaikkia asianhaaroja. Monta erilaista keinoa
ehdottelivat vanhemmat soturit kukin vuorostaan, ja kaikkia niitä
kuunteli Magua äänettömänä ja kunnioittavasti. Tämä älykäs villi oli
saanut tyyneytensä ja viekkautensa takaisin ja pyrki nyt päämääräänsä
tavallisella varovaisuudellaan ja taidollaan. Vasta kun kaikki
halukkaat olivat lausuneet ajatuksensa, valmistautui hän esittämään
mielipiteensä. Niille antoi lisätukea se seikka, että muutamat
vakoilijat olivat jo palanneet ja ilmoittaneet vihollisten jälkiä
seuratun niin kauas, ettei ollut enää vähintäkään epäilystä heidän
etsineen turvaa heimon epäluotettavien liittolaisten delavarien
läheisestä leiristä.
Tähän tärkeään tietoon nojaten selitteli päällikkö kumppaneilleen
varovasti suunnitelmiaan, ja kuten sopi odottaakin hänen
kaunopuheisuudeltaan ja viekkaudeltaan, hyväksyttiin ne ilman
ainoatakaan vastustavaa ääntä. Niiden tarkoitus ja perusteet olivat
seuraavat.
On jo aikaisemmin viitattu siihen, että melkein poikkeuksetta
noudatetun säännön mukaisesti sisaret oli heti heidän huronikylään
saavuttuaan erotettu toisistaan. Magua oli piankin oivaltanut, että hän
Alicen pidättämällä myös mitä varmimmin voi luottaa Coran pysymiseen.
Heidät erotettaessa toisistaan hän jätti sentähden edellisen kätensä
ulottuville uskoen toisen ja hänelle merkitsevämmän naisen
liittolaistensa huomaan. Tätä järjestelyä pidettiin kuitenkin
vain väliaikaisena ja siihen ryhdyttiin yhtä paljon naapurien
mielistelemiseksi kuin intiaanien oveluuden saneleman muuttumattoman
menettelytavan takia.
Herkeämättä kostonhimoisten tunteiden kiihoittamana, jotka harvoin
vaimenevat villin povessa, ei päällikkö sentään unohtanut pysyvämpiä
omakohtaisia etujaan. Hänen täytyi pitkällä ja vaivalloisella
katumustyöllään sovittaa nuoruutensa hullutuksia ja petoksia, ennenkuin
hän jälleen pääsi täydellisesti nauttimaan kansansa luottamusta -- ja
ilman luottamusta ei kukaan voinut saavuttaa arvovaltaa intiaaniheimon
keskuudessa. Tässä arassa ja hankalassa asemassa oleva viekas huroni ei
ollut lyönyt laimin ainoatakaan keinoa vaikutustaan lisätäkseen, ja
muuan hänen onnistuneimpia tekojaan oli ollut se menestys, millä hän
oli hankkinut heimolleen heidän mahtavain ja vaarallisten naapuriensa
suosion. Hänen pyrkimyksensä tulos oli vastannut hänen valtiotaitonsa
kaikkia odotuksia, sillä huronit eivät missään suhteessa poikenneet
siitä luontoamme vallitsevasta yleisestä laista, että mies nostaa omat
kykynsä täsmälleen yhtä korkealle kuin niitä muutkin arvostelevat.
Mutta samalla kun Magua suoritti tämän näennäisen uhrin yhteisille
asioille, ei hän koskaan kadottanut näkyvistään omia yksityisiä
tarkoitusperiään. Näitä viimeksimainittuja olivat kuitenkin
arveluttavasti häirinneet ne odottamattomat tapaukset, jotka olivat
riistäneet kaikki hänen vankinsa hänen käsistään, ja nyt hän huomasi
välttämättömäksi pyydellä suosionosoituksia niiltä, joita oli äskettäin
koettanut tehdä velallisikseen.
Useat päälliköt olivat esittäneet syvästi harkittuja ja taitavia
suunnitelmia delavarien yllättämiseksi ja heidän leirinsä
valtaamiseksi, niin että vangitkin saataisiin takaisin samalla iskulla;
sillä kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että heidän kunniansa, heidän
etunsa ja heidän kaatuneiden maanmiestensä rauha ja onni vaativat heitä
pian kantamaan uhreja kostolleen. Mutta nämä ehdotukset olivat niin
vaarallisia panna toimeen ja niiden tulos niin epätietoinen, ettei
Maguan ollut vaikeata niitä kumota. Hän kuvaili tavallisella taidollaan
niiden uhkarohkeutta ja epävarmuutta, ja vasta kun hän oli poistanut
tieltään kaikki vastasuunnitelmien esteet, uskalsi hän käydä esittämään
omia ajatuksiaan.
Hän aloitti imartelemalla kuulijainsa itserakkautta: pettämätön keino
herättää tarkkaavaisuutta. Lueteltuaan ne monet tilaisuudet, missä
huronit olivat osoittaneet rohkeuttaan ja urhoollisuuttaan loukkauksia
rangaistessaan, poikkesi hän korkealentoisesti ylistämään viisauden
voimaa. Hän kuvaili tämän ominaisuudet muodostamaa suurta erotusta
majavan ja muiden eläinten, sitten eläinten ja ihmisten ja lopuksi
erityisesi huronien ja muun ihmiskunnan välillä. Nostettuaan näin
varovaisuuden tarpeelliseen arvoon ryhtyi hän selvittämään, miten sitä
oli sovellettava heimon nykyisessä asemassa. Yhdellä puolen, sanoi hän,
oli heidän suuri kalpea isänsä, Kanadan maaherra, joka katsoi lapsiinsa
kovin silmin sen jälkeen kun heidän kirveensä olivat tulleet niin
punaisiksi; toisella puolen oli taas kansa yhtä lukuisa kuin he
itsekin, joka puhui eri kieltä, jonka edut kävivät eri suuntiin kuin
heidän, joka ei heitä rakastanut ja joka mielellään käyttäisi
pienintäkin tekosyytä saattaakseen heidät suuren valkoisen päällikön
epäsuosioon. Sitten hän puhui heidän tarpeistaan, lahjoista, joita
heillä oli oikeus odottaa tekemiensä palvelusten palkinnoksi, heidän
elämästään kaukana omilta metsästysmailtaan ja kotikylistään ja
välttämättömyydestä pitää niin tärkeässä asiassa silmällä enemmän
varovaisuutta kuin välittömiä taipumuksia. Kun hän huomasi vanhojen
miesten osoittavan suosiotaan hänen maltilleen, mutta taas monien
hurjimpien ja arvokkainten soturien kuuntelevan hänen valtioviisaita
esityksiään synkin otsin, johti hän heidät taitavasti siihen asiaan,
joka heitä enimmän miellytti. Hän puhui avonaisesti heidän
varovaisuutensa hedelmistä, joiden hän rohkeasti sanoi johtavan
täydelliseen ja lopulliseen vihollisten kukistamiseen. Hän viittaili
myöskin hämärästi siihen, että heidän menestyksensä saattoi sopivasti
harkittuna laajentua kaikkien niiden tuhoamiseksi, joita heillä oli
syytä vihata. Lyhyesti sanoen: hän yhdisti niin ovelasti etäisen
varovaiseen, selvän hämärään, että hän sukoili molempien puolueiden
mielitekoja ja jätti jokaiselle toivomisen mahdollisuuden, vaikkei
kukaan voinut kerskailla täydelleen tajunneensa hänen tarkoitustaan.
Puhuja tai valtiomies, joka osaa synnyttää sellaisen asiaintilan, on
yleisesti aikalaistensa suosiossa, miten jälkimaailma häntä sitten
kohdelleekin. Kaikki käsittivät, että enemmän ajateltiin kuin
lausuttiin, ja kukin luuli tuon salatun tarkoituksen olevan juuri sen,
minkä hän omasta puolestaan kykeni käsittämään tai minkä hänen omat
toiveensa herättivät.
Tällaisten suotuisain asianhaarain vallitessa ei olekaan ihmeellistä,
että Maguan neuvo voitti. Heimo suostui toimimaan maltillisesti, ja
yksimielisesti uskottiin koko asian johto sen päällikön huomaan, joka
oli ehdottanut niin järkeviä ja selviä keinoja.
Magua oli nyt saavuttanut kaikella viekkaudellaan ja
toimeliaisuudellaan tavoittelemistaan tarkoitusperistä yhden. Pohja,
jonka hän oli kadottanut kansansa suosiossa, oli vallattu täydelleen
takaisin, ja sen lisäksi hän kävi asioiden etunenässä. Hän oli itse
asiassa koko heimon johtaja, ja niin kauan kun hän voi säilyttää
suosionsa, ei kukaan kuningas ollut yksinvaltiaampi, etenkin
kansakunnan viipyessä vihollisten alueella. Hän heitti siis pois
neuvonantajan naaman ja otti tehtävänsä arvon mukaisen vakavan,
käskevän ryhdin ja ilmeen.
Juoksijoita lähetettiin hankkimaan tietoja eri tahoilta, urkkijoita
määrättiin lähenemään ja vakoilemaan delavarien leiriä, muut soturit
toimitettiin majoihinsa lepäämään vakuutellen, että heidän
palveluksiaan tultaisiin pian tarvitsemaan, ja vaimoja ja lapsia
käskettiin vetäytymään tiehensä muistuttaen, että heidän asianaan oli
pysyä hiljaa. Kun nämä eri valmistelut oli suoritettu, kulki Magua läpi
kylän, poiketen tähän tai tuohon majaan tervehtimään henkilöitä, joille
hän arveli käyntinsä voivan olla imartelevan. Hän vahvisti ystäviensä
luottamusta, kiinnitti horjuvia ja tyydytti kaikkia. Sitten hän meni
omaan asuntoonsa. Vaimo, jonka huronipäällikkö oli jättänyt silloin,
kun hänet karkoitettiin kansansa parista, oli kuollut. Lapsia ei
hänellä ollut, niin että hänellä ei nyt ollut ainoatakaan toveria
majassaan. Tämä maja oli juuri se sama rappeutunut ja yksinäinen
hökkeli, mistä Haukansilmä löysi Davidin; Magua oli sietänyt niinä
harvoina kertoina, jolloin he tapasivat toisensa, laulumestarin
läsnäoloa korskean ylemmyyden halveksivalla välinpitämättömyydellä.
Tänne siis Magua vetäytyi, kun hänen valtioviisaat toimensa olivat
päättyneet. Muiden nukkuessa ei hän kuitenkaan saanut eikä etsinyt
lepoa. Jos joku olisi ollut kyllin utelias seuratakseen äskettäin
valitun päällikön elkeitä, olisi hän nähnyt tämän istuvan eräässä majan
nurkassa miettimässä tulevia tekojaan siitä lähtien, kun hän tänne
tuli, aina siihen hetkeen asti, jolloin hän oli määrännyt soturit
uudelleen kokoontumaan. Joskus puhalsi yön leyhkä läpi majan rakojen,
ja matala liekki, joka leijui hiiltyneiden kekäleiden yllä, loi
vavahtelevan valonsa juroon erakkoon. Sellaisina hetkinä ei olisi ollut
vaikeata kuvitella hämärästi näkyvää villiä pimeyden ruhtinaaksi, joka
hautoi muka kärsimäänsä vääryyttä ja suunnitteli uusia ilkeitä
juoniaan.
Paljon ennen päivän koittoa astui kuitenkin soturi toisensa jälkeen
Maguan yksinäiseen majaan, siksi kunnes heitä oli kerääntynyt sinne
kaksikymmentä miestä. Kullakin oli pyssynsä ja muut sotatarpeensa,
vaikka maalaus olikin kauttaaltaan rauhallinen. Ei kukaan kiinnittänyt
mitään huomiota näiden julmannäköisten olentojen tuloon; muutamat
istuutuivat varjoisemmille paikoille, mutta toiset seisoivat
liikkumattomina kuin patsaat, kunnes määrätty joukko oli koossa.
Silloin nousi Magua ja antoi lähtömerkin. Itse hän asettui parvea
johtamaan. Tämä seurasi opastansa yksitellen tuossa tunnetussa
järjestyksessä, joka on saanut kuvaavan nimen "intiaanijono" ja jota
myös sanotaan "hanhenmarssiksi".
Poikkeamatta polulle, joka vei suoraan delavarien leiriä kohti,
johdatti Magua joukkoansa jonkin matkaa alaspäin pitkin virran
mutkittelevaa vartta ja ohi majavain pienen tekojärven. Päivä alkoi
sarastaa heidän astuessaan metsänaukeamalle, jonka nämä älykkäät ja
toimeliaat eläimet olivat raivanneet. Vaikka Magualla, joka oli
pukeutunut vanhaan pukuunsa, olikin ketun kuva nuttunsa erikoisesti
valmistetussa nahassa, oli hänen partioparvessaan muuan päällikkö,
jonka erikoisena tunnusmerkkinä eli vertauskuvana oli majava. Olisi
ollut jonkinlainen rikollinen laiminlyönti, ellei tämä mies
kuviteltujen sukulaistensa mahtavan yhteiskunnan ohi kulkiessaan olisi
jollakin tavoin osoittanut kunnioitustaan. Hän pysähtyi siis ja puhui
niille niin hellin ja ystävällisin sanoin kuin olisivat olleet
kysymyksessä suorastaan järjelliset olennot. Hän sanoi eläimiä
serkuikseen ja huomautti heille, että hänen suojeleva vaikutuksensa
esti ketään heitä häiritsemästä, vaikka niin monet ahnaat kauppamiehet
yllyttivät intiaaneja ryöstämään heidän henkensä. Hän lupasi heille
edelleenkin suosiotaan ja kehoitti heitä olemaan kiitollisia. Sitten
hän puhui retkestä, johon hän itsekin otti osaa, ja viittaili, vaikka
tarpeellisen varovasti ja kiertelevästä, miten heidän oli välttämätöntä
antaa sukulaiselleen osa siitä viisaudesta, jonka takia he itse olivat
niin suuressa maineessa.
Tämän kummallisen puheen aikana seisoivat soturin toverit niin vakavina
ja tarkkaavaisina kuuntelemassa hänen sanojaan kuin olisi heillä
kaikilla ollut yhtä syvä vakaumus niiden tarpeellisuudesta. Kerran tai
kahdesti kohosi mustia täpliä veden pinnalle, ja huroni oli mielissään,
koska hänen nähdäkseen puhe ei ollut mennyt hukkaan. Juuri kun hän oli
lopettanut ylistyksensä, pistihe erään ison majavan pää muutaman pesän
aukosta; tämän pesän multaseinät olivat varsin rappeutuneet ja
intiaanijoukko olikin sen asemasta päättäen luullut sitä asumattomaksi.
Sellaista tavatonta luottavaisuuden osoitusta piti puhuja erinomaisen
hyvänä enteenä, ja vaikka eläin vetäytyikin varsin äkkiä takaisin, ei
hän säästänyt kiitoksiaan eikä kehujaan.
Kun Maguan mielestä oli kylliksi aikaa tuhlattu tämän soturin
sukulaisuustunteiden hyvittämiseen, antoi hän jälleen lähtömerkin.
Intiaanien poistuttua yhtenä joukkona ja niin kepein askelin, etteivät
tavallisen ihmisen korvat olisi niitä lainkaan kuulleet, rohkeni sama
kunnianarvoisa majava uudelleen pistää päänsä esiin piilostaan. Jos
joku huroneista olisi kääntynyt katsomaan taakseen, olisi hän nähnyt
eläimen seuraavan heidän liikkeitään sellaisella tarkkuudella ja
hartaudella, että sitä olisi varsin helposti voinut erehtyä pitämään
järjellisenä olentona. Niin selviä ja käsitettäviä olivat tosiaankin
tuon luontokappaleen tuumat ja teot, että kokeneinkin huomioija olisi
joutunut pulaan yrittäessään saada kaikkia sen elkeitä sopimaan majavan
tapoihin, kunnes partiojoukon hävittyä metsään koko salaisuus sai
selityksensä: eläin ryömi kokonaisuudessaan ulos majasta ja
turkisnaamion takaa paljastuivat silloin Chingachgookin vakavat kasvot.