_Pulma_. Enkö minä saisi pelata
jalopeuraa myöskin?
_Kesäyön Unelma_.
Huolimatta tarmokkaasta päättäväisyydestään tajusi Haukansilmä sentään
täydellisesti niiden vaikeuksien ja vaarojen suuruuden, joihin hän oli
antautumaisillaan. Palatessaan leirille pohti hänen terävä ja
harjaantunut älynsä pontevasti keinoja, joilla voisi vastustaa
vihollistensa peloittavaa valppautta ja vireyttä. Vain ihon väri
pelasti Maguan ja loitsijan hengen, nämä kun olisivat olleet hänen
turvallisuudelleen suodut ensimmäiset uhrit, ellei metsästäjä olisi
pitänyt sellaista tekoa, niin hyvin kuin se sopikin intiaanin
luonteeseen, kokonaan arvottomana miehelle, joka kerskui polveutuvansa
täydelleen puhdasrotuisista esi-isistä. Hänen piti siis vain luottaa
niihin vitsoihin ja hihnoihin, joilla hän oli sitonut vankinsa, ja niin
hän jatkoi matkaansa suoraan majojen keskustaa kohti.
Hänen lähetessään rakennuksia tulivat hänen askelensa yhä
varovaisemmiksi, eikä hänen valpas silmänsä jättänyt huomaamatta
ainoatakaan merkkiä, ei ystävällistä eikä uhkaavaa. Muuan rappeutunut
maja näkyi toisia hieman ulompana, ja tuntui kuin olisi se jätetty
silleen keskentekoisena -- epäilemättä jonkin tärkeän tarvikeaineen,
kuten puun tai veden puutteessa. Heikkoa valoa tuikki sen raoista ja
ilmaisi, että se ei huonosta tilastaan huolimatta ollut asukastaan
vailla. Sitä kohti ohjasi siis metsästäjä kulkunsa taitavan
sotapäällikön tavoin, joka tunnustelee ensin vihollisten
etuvarustuksia, ennenkuin uskaltaa käydä päähyökkäykseen.
Heittäytyen kuvailemalleen pedolle luontaiseen asentoon ryömi
Haukansilmä pienelle aukolle, mistä hän saattoi nähdä majan sisään. Se
osoittautuikin olevansa David Gamutin asunto. Tänne oli uskollinen
laulumestari nytkin paennut kaikkine suruineen ja pelkoineen nöyrästi
luottaen Kaitselmuksen suojelukseen. Juuri samalla hetkellä, kun hänen
kömpelö olemuksensa joutui metsästäjän tarkastelun alaiseksi tavalla,
jonka olemme maininneet, oli erämies itsekin, vaikka valemuodossaan,
tämän yksinäisen eläjän syvimpien mietiskelyjen esineenä.
Kuinka luja Davidin luottamus olikin entisaikojen ihmeisiin, kieltäytyi
hän kuitenkin uskomasta minkään yliluonnollisen voiman välitöntä
sekaantumista nykypäiväin tapauksiin. Toisin sanoen, vaikka hän
vahvasti uskoi Bileamin aasin puhekykyyn, epäili hän sentään
melkoisesti karhun laulumahdollisuuksia, huolimatta siitä, että oli
jälkimmäisestä tapauksesta saanut omien oivallisten kuuloelimensä
todistuksen. Hänen ilmeessään ja eleissään oli jotakin, joka kertoi
metsästäjälle hänen mielensä olevan mitä pahimman sekasorron tilassa.
Hän istui risukasalla, josta otettu oksa silloin, toinen tällöin elätti
hänen heikkoa tultansa, pää käden varassa, surumielisten mietteiden
vallassa. Puku, jota sävelten lemmikki kantoi, ei ollut millään tavoin
muuttunut viime kuvaamastamme, paitsi että hän oli peittänyt kaljun
päänsä kolmikolkkaisella majavannahkahatulla, joka ei ollut
osoittautunut kyllin viekoittelevaksi kiihoittamaan jonkun hänen
isäntänsä ahneutta.
Älykäs Haukansilmä, joka muisti sen kiireellisen tavan, millä toinen
oli jättänyt paikkansa sairaan vaimon vuoteen ääressä, uumoili hiukan
noin juhlallisen mietiskelyn syytä. Kierrettyään ensin hökkelin
päästäkseen varmuuteen, että se oli aivan erillään muista ja että sen
asujan mielenlaatu suojeli sitä kävijöiltä, rohkeni hän kompuroida sen
matalasta ovesta suoraan Gamutin eteen. Jälkimmäisen asento jätti tulen
heidän välilleen; ja kun Haukansilmä oli istuutunut takatassuilleen,
kului lähes minuutti heidän vain katsellessaan toisiaan sanaakaan
sanomatta. Yllätyksen äkillisyys ja laatu oli melkein liikaa Davidin --
emme sano järjelle -- vaan uskolle ja rohkeudelle. Hän hapuili pilliään
ja nousi jaloilleen hämärästi kai aikoen koettaa sävelten manausvoimaa.
"Musta ja salaperäinen hirviö!" hän huudahti vapisevin käsin
sovitellessaan nenälleen apusilmiään ja etsiessään pettämätöntä
turvaansa hädässä ja ahdistuksessa, siunattua pyhien psalmien
käännöstä. "Minä en tunne sinun luontoasi enkä aivoituksiasi, mutta jos
jotakin mielessäsi kantaisit kirkon halvimman palvelijan ruumista tai
henkeä vastaan, niin kuuntele Israelin nuorukaisen jumalallisia sanoja
ja heittäydy katumukseen."
Karhu ravisti villavia kupeitaan ja tuttu ääni vastasi:
"Heittäkää metsään puhallusvehkeenne ja opettakaa kurkullenne
säädyllisyyttä. Viisi sanaa selkeätä, ymmärrettävää englantia ovat
tällä hetkellä paremmat kuin tunti kirkumista."
"Mikä sinä olet?" kysyi David aivan kykenemättömänä jatkamaan
alkuperäistä aikomustaan ja osaten tuskin hengittää.
"Ihminen niinkuin tekin, ja ihminen, jonka veressä on yhtä vähän karhun
tai intiaanin veren jälkeä kuin teidänkään veressänne. Oletteko niin
pian unohtanut, keneltä saitte tuon hassunkurisen kojeen, jota nyt
pidätte kädessänne?"
"Voiko se olla mahdollista?" ihmetteli David hengittäen vapaammin sitä
mukaa kuin totuus alkoi hänelle sarastaa. "Olen nähnyt monia ihmeitä
pakanain seassa oleskellessani, mutta en varmastikaan tämän veroista!"
"Niinpä niin", vastasi Haukansilmä paljastaen rehelliset kasvonsa siten
tukeakseen kumppaninsa horjuvaa luottamusta. "Tässä näette ihon, jossa,
vaikkei se ehkä olekaan niin valkea kuin niiden nuorten neitosten, ei
ole punaisen vivahdustakaan muuta kuin mitä taivaan tuulet ja aurinko
ovat siihen painaneet. No niin, käykäämmepä asiaan."
"Ensiksi kertokaa minulle neidistä ja nuorukaisesta, Joka niin urheasti
oli tullut häntä etsimään!" keskeytti David.
"Niin, he ovat onnellisesti paenneet näiden konnien kirveitä. Mutta
voitteko osoittaa minut Unkasin jäljille?"
"Nuori mies on vankeudessa, ja pahoin pelkään hänen kuolemansa olevan
varman asian. Suruni on suuri, kun niin hyvillä lahjoilla varustettu
ihminen kuolee tietämättömyytensä yössä, ja minä olen valinnut suloisen
hymnin..."
"Voitteko opastaa minut hänen luokseen?"
"Se tehtävä ei liene vaikea", vastasi David epäröiden, "vaikka minä
suuresti pelkäänkin, että teidän läsnäolonne pikemminkin pahentaisi
kuin lieventäisi hänen muutoinkin niin onnetonta kohtaloaan."
"Ei sanaakaan enää, matkaan vain", tiukkasi Haukansilmä peittäen
jälleen kasvonsa ja näyttäen itse esimerkkiä lähtemällä heti majasta.
Tiellä sai metsästäjä tietää kumppaninsa pääsevän Unkasin luo, koska
häntä pidettiin mielipuolena ja koska hän oli saavuttanut erään
vartijan suosion, sillä tämän David oli valinnut erikoisen
uskonnollisen käännytystyönsä esineeksi siitä syystä, että mies sopersi
hieman englantia. Kuinka paljon huroni ymmärsi uuden ystävänsä
tarkoitusperiä, saattaa kyllä olla epäilyksenalaista, mutta kun ehdoton
huomaavaisuus on yhtä imartelevaa villille kuin sivistyneemmälle
henkilölle, oli sillä ollut kerrottu vaikutus. On tarpeetonta
huomauttaa siitä kekseliäästä tavasta, jolla metsästäjä lypsi
yksinkertaisesta Davidista nämä erikoistiedot, emmekä tällä kohdalla
myöskään sen perinpohjaisemmin esitä niitä ohjeita, joita hän antoi
kumppanilleen, päästyään täydellisesti kaikkien tarpeellisten
asianhaarain perille, koska lukija on riittävästi tutustuva kaikkeen
siihen kertomuksen edistyessä.
Maja, jonne Unkas oli suljettu, oli aivan kylän keskellä, ja sitä oli
asemansa puolesta ehkä kaikkein vaikein lähestyä tai sieltä poistua
huomaamatta. Mutta Haukansilmän oveluuteen ei tällä kertaa kuulunut
pieninkään salaileminen. Luottaen valepukuunsa ja taitoonsa näytellä
osaa, johon oli ryhtynyt, valitsi hän avonaisimman ja suorimman tien
paikalle. Myöhäin hetki soi hänelle kuitenkin hieman suojaa, jota hän
näytti niin kovin halveksivan. Pojat olivat jo vaipuneet uneen, ja
kaikki naiset ja enimmät soturitkin olivat vetäytyneet majoihinsa
yöksi. Vain neljä, viisi viimeksimainittua viipyi vielä Unkasin
vankilan ovella, missä he salavihkaa vaikka hyvin tarkasti pitivät
silmällä vihollisen käyttäytymistä.
Nähdessään Gamutin ja hänen seurassaan heidän kunnioitetuimman
loitsijansa tunnetussa valepuvussa kulkevan olennon, tekivät he
kerkeästi tietä molemmille. Mutta he eivät osoittaneet vähintäkään
halua poistua. Päinvastoin aikoivat he ilmeisesti jäädä paikoilleen
sitäkin innokkaammin, kun he toivoivat näkevänsä kaikenlaisia
salaperäisiä taikatemppuja, jotka heidän mielestään luonnollisesti
liittyivät moiseen käyntiin.
Kun metsästäjä oli täydelleen kykenemätön puhuttelemaan huroneja heidän
omalla kielellään, täytyi hänen uskoa keskustelun hoito kokonaan
Davidille. Huolimatta yksinkertaisuudestaan tuotti tämä erinomaista
kunniaa saamilleen ohjeille, koska hän täytti ylen määrin opettajansa
rohkeimmatkin toiveet.
"Delavarit ovat akkoja!" huudahti hän kääntyen sen villin puoleen,
jolla oli heikkoa aavistusta hänen käyttämästään kielestä. "Englannin
miehet, hullut maalaiseni, ovat yllyttäneet heitä tarttumaan
sotakirveeseen ja lyömään kanadalaisia isiään, ja he ovat unohtaneet
sukupuolensa. Haluaako veljeni kuulla 'Nopean Hirven' pyytävän
hameitaan ja nähdä hänen itkevän huronien edessä paaluun kytkettynä?"
Innokkaasti myöntävä "hugh!" ilmaisi tyytyväisyyden, mitä villi tuntisi
todetessaan moista heikkoutta vihollisessa, jota oli niin kauan vihattu
ja pelätty.
"Sitten astukoon hän syrjään, ja tuo viisas mies on puhaltava siihen
koiraan! Sanokoon hän sen veljilleni!"
Huroni selitti Davidin tarkoituksen tovereilleen, jotka vuorostaan
kuuntelivat ehdotusta ihastuneina, sillä heidän raaka mielensä
riemuitsi moisesta hienostuneesta julmuudesta. He peräytyivät hieman
ovelta ja viittasivat luuloteltua loitsijaa käymään sisään. Mutta
kehoitusta noudattamatta istui karhu yhä asemillaan ja mörisi.
"Viisas mies pelkää, että hänen puhalluksensa osuu hänen veljiinsä ja
vie mennessään heidänkin urheutensa", jatkoi David toimien saamiensa
ohjeiden mukaisesti. "Heidän on käytävä loitommaksi."
Huronit, joiden mielestä sellainen onnettomuus olisi ollut pahin turma,
mikä olisi voinut heitä kohdata, väistyivät yhtenä miehenä niin kauas,
etteivät enää kuulleet tavallista puhetta, vaikka he sentään aina
vapaasti näkivätkin majan ovelle. Tyytyväisenä turvallisuuteensa jätti
silloin metsästäjä paikkansa ja tallusteli hitaasti hökkeliin. Se oli
hiljainen ja synkkä, sillä siinä oli vanki yksinään ja sitä valaisi
vain hiiltyvä nuotio, jota oli käytetty ruuan valmistuksessa.
Unkas seisoi majan kaukaisimmassa sopessa taaksepäin nojaten, sillä
hänet oli sidottu käsistä ja jaloista vahvoin vitsoin. Kun tuo
peloittava kummitus ensin osui nuoren mohikaanin silmiin, ei hän suonut
pedolle ainoatakaan katsetta. Metsästäjä, joka oli jättänyt Davidin
ovelle vartioimaan, ettei heitä huomattaisi, katsoi parhaaksi pysyä
valepuvussaan niin kauan, kunnes olisivat varmasti muiden silmiltä
salassa. Rupeamatta puhumaan jäljitteli hän siis esittämänsä eläimen
liikkeitä ja elkeitä. Nuori mohikaani, joka ensin luuli vihollistensa
lähettäneen oikean pedon häntä säikyttelemään ja koettelemaan hänen
hermojansa, keksi pian noissa heilutuksissa ja nyykäytyksissä, jotka
olivat Heywardista näyttäneet niin luonnollisilta, eräitä erehdyksiä,
ja ne paljastivat heti asian oikean laidan. Jos Haukansilmä olisi
huomannut, kuinka pienessä arvossa taidokkaampi Unkas piti hänen
esityksiään, olisi hän epäilemättä suutuksissaan jatkanut yhä
ilvettään. Mutta nuoren miehen halveksivan katseen saattoi selittää
niin monella eri tavalla, että arvoisa erämies säästyi sellaisen
keksinnön nöyryytykseltä. Heti kun siis David antoi ennakolta sovitun
merkin, kuului karhun äkeän mörinän sijasta majassa hiljainen sihinä.
Unkas oli heittäytynyt nojalleen majan seinää vasten ja sulkenut
silmänsä päästäkseen katselemasta niin halveksittavaa ja
epämiellyttävää olentoa. Mutta heti kun käärmeen sihinä kuului, kavahti
hän koholleen ja pälyili joka taholle, painoi päänsä alas ja käänteli
sitä tutkivasti sinne tänne, kunnes hänen terävä silmänsä pysähtyi
petoon, joka yhä istui paikallaan kuin jonkin taikavoiman pitelemänä.
Jälleen kuului sama ääni, ja tällä kerralla ilmeisesti pedon suusta.
Jälleen kiitivät nuoren miehen silmät yli koko majan sisustan, ja kun
ne lopulta palasivat äskeiseen pysähdyspaikkaansa, lausui Unkas
syvällä, hillityllä äänellä: "Haukansilmä!"
"Leikatkaa hänen siteensä", virkkoi Haukansilmä Davidille, joka juuri
silloin läheni heitä.
Laulumestari teki työtä käskettyä, ja pian olivat Unkasin jäsenet
vapaina. Samassa rutisi myös pedon kuiva nahka, ja ketterästi nousi
metsästäjä omassa olemuksessaan jaloilleen. Mohikaani näytti
vaistomaisesti käsittävän ystävänsä yrityksen luonteen, koska ei kieli
eivätkä kasvot antaneet pienintäkään hämmästyksen merkkiä. Kun
Haukansilmä oli heittänyt hartioiltaan pörröisen vaatetuksensa, mikä
tapahtui vain irroittamalla muutamia nahkahihnoja, veti hän esiin
pitkän kiiltävän puukon ja pisti sen Unkasin käteen.
"Punaiset huronit ovat ulkona", virkkoi hän. "Olkaamme valmiit."
Samalla hän laski sormensa merkitsevästi toiselle samanlaiselle
aseelle, jotka molemmat olivat hedelmiä hänen tämän illan kuluessa
osoittamastaan urheudesta vihollisten keskuudessa.
"Me lähdemme", lausui Unkas.
"Minne?"
"Kilpikonnien luo; he ovat minun iso-isieni lapsia."
"Niin, poikani", sanoi metsästäjä englanninkielellä, jota hän aina
unohtui käyttämään ollessaan hieman hajamielisenä, "sama veri virtaa
luullakseni suonissanne, mutta aika ja etäisyys ovat hiukan muuttaneet
sen väriä. Mitä teemme noille mingoille tuolla oven ulkopuolella? Heitä
on kuusi, ja tätä laulumestaria voi tuskin laskea miksikään."
"Huronit ovat kerskureita", virkkoi Unkas halveksien. "Heidän
vertauskuvansa on hirvi ja kuitenkin he juoksevat kuin etanat.
Delavarit ovat kilpikonnan lapsia, mutta he voittavat nopeudessa
metsäkauriinkin."
"Niinpä niin, poikani, onpa tosiaan perää puheissasi; enkä minä
lainkaan epäile sinun kilpajuoksussa jättävän jälkeesi koko
kansakunnan; ja taitaisitpa vain suoralla parin peninkulman pituisella
taipaleella ehtiä perille ja puhaltaa hengästymisesi ennenkuin
ainoakaan niistä konnista olisi kerinnyt toisen kylän kuuluvillekaan.
Mutta valkoisen miehen kyvyt ovat enemmän hänen käsissään kuin
säärissään. Mitä eritoten minuun tulee, niin osaan halkaista huronin
kallon yhtä hyvin kuin joku parempikin mies, mutta kun on kysymys
kilpajuoksusta, kävisivät ne roistot minulle ylivoimaisiksi."
Unkas, joka oli jo lähestynyt ovea valmiina astumaan edellä, peräytyi
nyt ja asettui jälleen majan kaukaisimpaan soppeen. Mutta Haukansilmä,
joka puuhaili liian ahkerasti omine ajatuksineen huomatakseen tätä
liikettä, jatkoi yhä puhetta enemmän itsekseen kuin kumppanilleen.
"Loppujen lopuksi on kuitenkin järjetöntä pitää miestä vankina toisen
miehen kykyjen takia. Siispä, Unkas, onkin sinun parasta ottaa koivet
selkääsi, sillä välin kun minä pukeudun uudelleen nahkaani ja luotan
viekkauteeni, kun en voi luottaa nopeuteeni."
Nuori mohikaani ei vastannut sanaakaan, laski rauhallisesti käsivarret
ristiin rinnalleen ja nojasi selkäänsä erästä majan seinää tukevaa
pystysuoraa pylvästä vasten.
"No", virkahti metsästäjä häneen katsoen, "miksi viivyttelet? Kyllä
minulle jää tarpeeksi aikaa, kun konnat ensin tavoittelevat sinua
kiinni."
"Unkas jää tänne", kuului tyyni vastaus.
"Miksi?"
"Tapellakseen isänsä veljen rinnalla ja kuollakseen delavarien ystävän
kanssa."
"Kas niin, poikani", vastasi Haukansilmä puristaen Unkasin kättä
rautaisilla sormillaan. "Olisikin ollut enemmän mingon kuin mohikaanin
kaltaista, jos olisit minut jättänyt. Mutta arvelin, että sopiihan sitä
sentään ehdottaa, koska nuoret tavallisesti rakastavat elämää. No. mitä
ei sodassa voida suorittaa selvän rohkeuden avulla, siinä täytyy
käyttää viekkautta. Puikahda nahkaan; minä en epäile sinun osaavan
näytellä karhua melkein yhtä hyvin kuin minä itse."
Mikä saattoikaan olla Unkasin yksityinen mielipide heidän kyvyistään
tässä suhteessa, eivät hänen totiset kasvonsa ainakaan millään tavoin
ilmaisseet hänen vaativan itselleen etevämmyyttä. Äänettömänä ja
ketterästi vetäytyi hän pedon nahkaan ja odotti sitten muita ohjeita,
joita hänen iäkkäämpi kumppaninsa suvaitsi antaa.
"Kuulkaahan, ystäväni", puhui Haukansilmä Davidille, "teillä ei liene
mitään puvun vaihdosta vastaan, niin tottumaton kuin olettekin salojen
hätäkeinoihin. Kas tässä, ottakaa metsästysnuttuni ja lakkini ja
antakaa minulle vaippanne ja hattunne. Teidän täytyy uskoa minulle
myöskin kirjanne ja silmälasinne samoin kuin puhalluspillinnekin; jos
vielä joskus tapaamme toisemme parempina aikoina, saatte kaikki
takaisin, ja monet kiitokset vielä kaupanpäällisiksi."
David luovutti pyydetyt tavarat niin auliisti, että moinen olisi
herättänyt suuria ajatuksia hänen anteliaisuudestaan, ellei hän olisi
vaihdoksessa hyötynyt useassa kohdin. Haukansilmä sukaisi pian päälleen
lainavaatteensa; ja kun hänen vilkkaat silmänsä olivat kätkeytyneet
lasien taakse ja kun hänen päätänsä peitti majavannahkainen hattu,
saattoi hän tähtien valossa hyvinkin käydä laulumestarista, etenkin kun
he olivat melkein saman kokoisia. Heti kun nämä valmistelut oli
suoritettu, kääntyi metsästäjä Davidin puoleen ja antoi hänelle
lähtöohjeensa.
"Oletteko taipuvainen pelkurimaisuuteen?" kysyi hän suorasukaisesti,
päästäkseen soveliaasti selville asiasta, ennenkuin ryhtyi
yksityiskohtaisiin neuvoihin.
"Tarkoitukseni ovat rauhallisia, ja luonnonlaatuni, sen nöyrästi uskon,
kallistuu vahvasti vain kiitokseen ja rakkauteen", vastasi David hiukan
närkästyneenä niin suorasta hyökkäyksestä hänen miehuutensa kimppuun;
"mutta kukaan ei ole sanova, että minä olisin koskaan, suurimmankaan
hädän hetkellä, unohtanut luottaa Herraan Jumalaan."
"Suurimman vaaranne hetki lyö silloin, kun villit huomaavat, että heitä
on vedetty nenästä. Ellei teitä silloin napsauteta kalloon, suojelee
teitä otaksuttu heikkomielisyytenne, ja teillä on silloin hyvä syy
toivoa kuolevanne koreasti vuoteessanne. Jos jäätte tänne, on teidän
paras istua tuohon varjoon ja olla olevinanne Unkas siksi, kunnes
viekkaat intiaanit keksivät petoksen, jolloin, kuten jo viittasin,
teidän koetushetkenne on tullut. Valitkaa siis itse: pötkikää
käpälämäkeen tai jääkää tänne."
"Aivan niin", lausahti David lujasti, "minä jään tänne delavarin
tilalle. Urhoollisesti ja jalomielisesti on hän taistellut puolestani,
ja tämän ja enemmänkin uskallan minä hänen palveluksekseen."
"Te puhutte miehen lailla, miehen, josta järkevämmässä koulussa olisi
voinut tulla parempaakin. Pitäkää päätänne kumarassa ja vetäkää jalat
allenne, sillä niiden muoto ilmaisisi totuuden liian aikaisin. Olkaa
vaiti niin kauan kuin mahdollista, ja viisainta olisi teidän ääneen
ruvetessanne äkkiä parkaista jokin niistä mahtavista virsistänne, jotta
intiaanit muistaisivat, ettette ole yhtä vastuunalainen teoistanne kuin
ihmisten yleensä tulisi olla. Jos he kuitenkin ottavat teidän
päänahkanne, mitä minä en toivo enkä usko heidän tekevän, niin
luottakaa siihen, että Unkas ja minä emme unohda tekoa, vaan kostamme
sen kuten sopii oikeiden soturien ja luotettavien ystävien."
"Seis!" huudahti David huomatessaan toisten aikovan lähteä tämän
vakuutuksen annettuaan. "Olen Hänen arvoton ja halpa seuraajansa, joka
ei opettanut koston evankeliumia. Jos minä siis saisin surmani, niin
älkää sentähden etsikö uhreja haamulleni, vaan antakaa mieluummin
anteeksi murhaajilleni, ja jos heitä lainkaan muistatte, niin
tapahtukoon se rukouksin heidän sielujensa valistamiseksi ja heidän
iankaikkiseksi autuudekseen."
Metsästäjä epäröi ja näytti syvästi miettivän.
"Siinäpä on periaate", virkkoi hän vihdoin, "joka kokonaan poikkeaa
metsän laeista, mutta joka siitä huolimatta on kaunis ja jalo, kun sitä
oikein ajattelee." Puhaltaen raskaan huokauksen, ehkäpä viimeisen
niistä, joita hän milloinkaan puhalsi kaivatessaan jo ammoin
hylkäämäänsä olotilaa, lisäsi hän sitten: "Minä kyllä haluaisin sitä
itsekin noudattaa, kun nyt kerran olen puhdasrotuinen mies, vaikkei
aina olekaan helppoa kohdella intiaania samoin kuin kristittyä
lähimmäistään. Jumala siunatkoon teitä, ystäväni. Minä luulen, että te
ette olekaan niin kovin väärillä jäljillä, kun asiaa tarkemmin
harkitsee ja pitää iankaikkisuutta silmäinsä edessä, vaikka paljon
riippuukin luonnollisista taipumuksista ja kiusauksen voimasta."
Näin puhuen kääntyi metsästäjä pudistamaan sydämellisesti Davidin
kättä, minkä ystävyydenosoituksen jälkeen hän viipymättä lähti majasta
uuden pedonesittäjän seuraamana.
Heti kun Haukansilmä huomasi joutuneensa huronien nähtäville, kohensi
hän kookasta vartaloaan Davidin kankeaan tapaan, heilutteli kättään
muka tahtia lyödäkseen ja aloitti hänen virrenveisuunsa jäljittelyksi
aiotun juohotuksen. Onneksi tämän aran seikkailun menestymiselle oli
hän joutunut tekemisiin korvien kanssa, joilla oli sangen vähän
aavistusta sulosoinnuista, sillä muutoin olisivat hänen surulliset
yrittelynsä ajaneet ehdottomasti karille. Oli välttämätöntä kulkea
vaarallisen läheltä ohi villien mustan joukon, ja metsästäjän ääni yhä
vain lujeni heidän tullessaan likemmäksi. Heidän saavuttuaan aivan
heidän kohdalleen ojensi se huroni, joka puhui englantia, toisen
kätensä ja pysäytti valelaulumestarin.
"Entä se delavarikoira?" sanoi hän nojaten eteenpäin ja tirkistellen
himmeässä valossa erottaakseen toisen kasvojenilmeen, "pelkääkö hän?
Saavatko huronit kuulla hänen voivotuksensa?"
Samassa mörähti peto niin tavattoman äkeästi ja luonnollisesti, että
nuori intiaani päästi otteensa ja hypähti syrjään, ikäänkuin
päästäkseen selville, oliko siinä oikea vai teeskennelty karhu
heilumassa hänen edessään. Haukansilmä, joka pelkäsi äänensä ilmaisevan
hänet hänen taitaville vihollisilleen, käytti kerkeästi keskeytystä
puhjetakseen uuteen niin mahtavaan laulunkärinään, että sitä
hienostuneessa seurassa olisi sanottu suorastaan "korviasärkeväksi".
Mutta hänen nykyisten kuulijainsa kesken tuotti se hänelle vain uusia
lisiä siihen kunnioitukseen, jota intiaanit eivät milloinkaan kiellä
heikkomielisyyden vaivaamiksi otaksutuilta ihmisiltä. Villien pieni
parvi peräytyi yhtenä miehenä ja päästi luulemansa loitsijan ja hänen
pyhää intoa uhkuvan apulaisensa menemään.
Kysyttiinpä siinä Unkasilta ja metsästäjältä tavallista suurempaa
kylmäverisyyttä, kun heidän piti yhä vain jatkaa sitä arvokasta ja
malttavaista käyntiä, jota he olivat noudattaneet majojenkin ohi
kulkiessaan, ja etenkin kun he pian huomasivat uteliaisuuden siihen
määrin voittaneen pelon, että vartijat olivat lähestyneet majaa
nähdäkseen loitsujen vaikutuksen. Davidin pieninkin varomaton tai
äkkipikainen liikahdus voisi ilmaista heidät, ja aikaa tarvittiin
välttämättä metsästäjän paon varmentamiseen. Äänekäs melu, jota
jälkimmäinen katsoi viisaimmaksi yhä jatkaa, houkutteli monta uteliasta
töllistelijää heidän sivuuttamiensa majojen oville, ja kerran, pari
astui joku synkännäköinen soturi heidän polkunsa poikki taikauskon tai
valppauden johtamana. Heitä ei kuitenkaan pidätetty, koska hetken
hämäryys ja yrityksen otaksumaton rohkeus olivat heidän parhaita
liittolaisiaan.
Seikkailijat olivat selvinneet kylästä ja lähenivät nyt nopeasti metsän
suojelevaa pimentoa, kun äänekäs ja pitkä huuto kajahti siitä majasta,
minne Unkas oli ollut kytkettynä. Mohikaani ponnahti pystyyn ja
täristeli villavaa peittoaan, ikäänkuin olisi hänen kuvailemansa eläin
ryhtymäisillään johonkin epätoivoiseen ponnistukseen.
"Seis!" lausui metsästäjä, tarttuen ystäväänsä olkapäästä, "anna niiden
kirkaista toistamiseen! Sehän oli vain hämmästyksen ilmausta."
Hänen ei tarvinnut kauan odottaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä
täytti uusi kirkuna ilman ja kulki pitkin koko kylän raitteja. Unkas
heitti nahkansa siihen ja astui näkyviin omine sopusuhtaisine
muotoineen. Haukansilmä taputti häntä keveästi olkapäälle ja kiiruhti
eteenpäin.
"Seuratkoot nyt vain jälkiämme!" sanoi metsästäjä kiskoen kahta pyssyä
kaikkine tarvikkeineen erään pensaan alta ja Unkasille aseen
ojennettuaan heiluttaessaan 'Hirventappajaa'; "kaksi heistä ainakin
huomaa tehneensä sen surmakseen."
Laskettuaan pyssynsä asentoon, jota metsästäjät käyttävät ollessaan
valmiina ampumaan otustansa, riensivät he sitten tulisesti eteenpäin ja
hautautuivat pian metsän synkkään pimentoon.