_Puutiainen_. Onko jalopeuran osa puhtaaksi kirjoitettu?
Jos se on, niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on
niin huono ulkomuisti.
_Pääkkö_. Voitte lasketella omasta päästänne; teidän ei
tarvitse muuta kuin kiljua.
_Kesäyön Unelma_.
Tässä kohtauksessa oli naurettava omituisella tavalla yhtynyt
juhlalliseen. Peto jatkoi yhä heiluvaa ja ilmeisesti väsymätöntä
liikehtimistään, vaikkakin sen hullunkurinen yritys matkia Davidin
säveltä lakkasi heti, kun tämä oli poistunut näyttämöltä. Gamut oli
lausunut sanansa, kuten arvata sopii, äidinkielellään, ja Duncanista
tuntui niihin sisältyvän jokin salainen ajatus, vaikkei häh heti
keksinytkään mitään, joka olisi auttanut häntä sen selvittämisessä.
Kaikista tätä seikkaa koskevista mietiskelyistä teki kuitenkin pikaisen
lopun päällikkö, joka astui aivan potilaan vuoteen ääreen ja viittasi
koko naisparven poistumaan, vaikka tämä oli kokoontunut sinne varta
vasten nähdäkseen muukalaisen temppuja. Häntä toteltiin viipymättä,
vaikka vastahakoisesti, ja kun etäisen oven sulkemisesta syntynyt
matala kajahdus oli vaimennut onttoon luonnonkäytävään, viittasi hän
tajuttomaan tyttäreensä ja virkkoi:
"Nyt näyttäköön veljeni voimaansa."
Näin epuuttamattomasti kutsuttuna harjoittamaan luuloteltua ammattiansa
pelkäsi Heyward pienimmänkin viivykin käyvän vaaralliseksi. Koettaen
siis koota ajatuksiaan valmistautui hän toimittamaan niitä
loitsutemppuja ja eriskummallisia menoja, joiden verhoon
intiaanipuoskarit tavallisesti kätkevät tietämättömyytensä ja
kykenemättömyytensä. On enemmän kuin luultavaa, että hän silloisessa
sekasortoisessa mielentilassaan olisi piankin tehnyt jonkin
epäilyttävän, ehkä tuhoisankin erehdyksen, ellei hänen yrityksiään
olisi heti alussa keskeyttänyt pedon äkeä murina. Kolme kertaa pyrki
hän jatkamaan temppujaan, mutta yhtä usein kohtasi häntä sama
selittämätön vastustus, samalla kun jokainen mörähdys tuntui edellistä
aina hurjemmalta ja uhkaavammalta.
"Taitomiehet ovat kateellisia", virkkoi huroni. "Minä menen. Veljeni,
tämä nainen on erään urhoollisimman nuoren mieheni vaimo; käsittele
siis häntä parhaalla tavallasi. Hiljaa!" lisäsi hän, viitaten
tyytymätöntä eläintä rauhoittumaan. "Minä menen."
Päällikkö piti sanansa, ja Duncan huomasi nyt olevansa yksinään tässä
kaameassa, autiossa luolassa avuttoman sairaan ja julman ja vaarallisen
pedon kanssa. Jälkimmäinen kuunteli intiaanin liikkeitä karhuille
ominaisella älykkyydellä, kunnes toinen kajahdus ilmaisi hänenkin
poistuneen luolasta; silloin käännähti peto ympäri ja tassutteli
huojuen Duncanin luo, istuutuen hänen eteensä luonnolliseen asentoonsa,
suoraksi kuin ihminen. Nuori mies katseli levottomana jotakin asetta,
millä hän olisi voinut puolustautua hyökkäykseltä, jota hän nyt
vakavasti odotti.
Eläimen mieliala näytti kuitenkin äkkiä muuttuneen. Jatkamatta äkeätä
murinaansa tai osoittamatta muita kiukustumisen merkkejä vapisi sen
koko pörröinen ruho ankarasti, ikäänkuin jonkin kummallisen sisäisen
puistatuksen vallassa. Valtavat, kömpelöt käpälät huitoivat
järjettömästi irvistelevää kuonoa, ja Heywardin tuijottaessa
tuskallisen valppain silmin sen liikkeitä putosi suuri julma pää
sivulle ja sen sijasta ilmestyi näkyviin metsästäjän rehellinen,
tanakka naama ja kuului hänen sydämen pohjasta lähtevä erikoinen,
iloinen naurunhihityksensä.
"Hst!" suhahti varovainen tiedustelija keskeyttäen Heywardin
hämmästyksen huudahduksen. "Niitä konnia liehuu tässä aivan lähellä, ja
jokainen ääni, joka ei luonnostaan kuulu noitalukuihin, toisi joka
sorkan niskaamme."
"Selittäkää minulle tämän valepuvun tarkoitus ja sanokaa, miksi olette
ryhtynyt niin epätoivoiseen seikkailuun?"
"Ah, sattuma heittää usein järjen ja sen laskut nurin niskoin", vastasi
metsästäjä. "Mutta koska jokainen juttu on aina alettava alusta, kerron
teille kaikki järjestyksessä. Erottuamme sijoitin komentajan ja
päällikön erääseen vanhaan majavanpesään, missä he ovat huroneilta
paremmassa turvassa kuin keskellä Edwardin varusväkeä, sillä ylhäällä
luoteisessa asuvat intiaanit kunnioittavat yhä majavaa, koska
kauppamiehet vielä eivät ole osuneet heidän luokseen. Sen jälkeen
lähdimme me Unkasin kanssa tavoittamaan toista leiriä, kuten oli
sovittu. Oletteko nähnyt poikaa?"
"Suureksi surukseni on hän vankina ja tuomittu kuolemaan auringon
noustessa!"
"Minä epäilin niin käyvän", virkkoi metsästäjä vähemmän luottavalla ja
iloisella äänellä. Mutta pian sai hänen puheensa lujan luonnollisen
sävynsä takaisin, ja hän jatkoi: "Hänen huono onnensa onkin
perimmäisenä syynä siihen, että minä olen täällä, sillä en koskaan
sallisi sellaisen pojan jäävän huronien käsiin. Kyllähän ne konnat
olisivat iki-iloissaan, jos pääsisivät sitomaan 'Hyppivän Hirven' ja
'Pitkän Pyssyn', kuten he minua sanovat, samaan paaluun! Vaikka minä en
muutoin voikaan käsittää, miksi he ovat minulle sellaisen nimen
antaneet, koska on olemassa yhtä vähän yhtäläisyyttä 'Hirventappajan'
ominaisuuksien ja jonkin tavallisen kanadalaistussarin kuin piippusaven
ja piikiven välillä!"
"Pysykää kertomuksessanne", tohahti malttamaton Heyward; "emmehän
tiedä, millä hetkellä huronit palaavat."
"Ei heistä pelkoa. Loitsija tarvitsee aikansa kuten uudisasutuksia
kiertelevä pappikin. Me olemme yhtä rauhassa keskeytyksiltä kuin
lähetyssaarnaaja aloittaessaan kaksi tuntia kestävän puheensa.
No niin, Unkas ja minä jouduimme rytäkkään erään kotiin taivaltavan
roistojoukkion kanssa; poika eteni liian kauaksi vakoillessaan, mutta
siitä ei häntä sovi niin ankarasti soimata, koska hänellä on kuuma
veri; ja sitten kaiken lopuksi oli yksi huroneista pelkuri ja johti
hänet paetessaan salaväijytykseen."
"Mutta kalliisti on hän saanut maksaa heikkoutensa."
Metsästäjä veti merkitsevästi kädellään poikki kurkkunsa ja nyykäytti
päätään ikäänkuin sanoakseen: "Minä ymmärrän." Sitten hän jatkoi
kuuluvammalla äänellä, vaikka tuskin käsitettävämmällä kielellä:
"Kun poika oli joutunut kiikkiin, käännyin minä huroneja vastaan, kuten
voitte ajatella. Ottelinkin parin heidän vakoilijansa kanssa, mutta se
ei merkinnyt sitä eikä tätä. Kun minä siis olin ampunut ne peijakkaat,
etenin enemmittä puuhitta verraten lähelle majoja. Eiköpäs silloin
osunut sattuma avukseni ja johtanut minua koreasti sille paikalle,
missä eräs heimon kuuluisimpia poppamiehiä parhaillaan sonnustihe
johonkin väkevään kamppailuun saatanan kanssa, kuten arvelin -- mutta
miksipäs sanoisin sitä sattumaksi, mikä nyt osoittautuukin erikoiseksi
Kaitselmuksen säädökseksi? No niin, harkittu napsahdus pääkuoreen
kangisti sen valehtelevan petturin joksikin ajaksi, ja pistettyäni
hänelle palasen pähkinää illalliseksi suuhun, jottei hän pitäisi pahaa
melua, ja sidottuani hänet kahden nuoren puun väliin, menettelin hänen
korujensa kanssa kuin omieni ja otin näytelläkseni karhua, jotta
toimitus kävisi oikeata uraansa."
"Ja ihmeteltävän hyvin te osastanne suoriuduittekin; eläin itsekin
olisi joutunut häpeään sellaisesta esityksestä."
"Olisinpa ollut huono oppilas", vastasi imarreltu metsästäjä, "ellen
niin kauan salojen elämää tutkittuani olisi osannut jäljitellä
sellaisen eläimen liikkeitä ja luontoa. Vaikka olisi ollut kysymyksessä
villikissa tai täysikasvuinen pantteri, olisin tarjonnut teille niin
soman näytelmän, että sitä olisi kelvannut katsella. Mutta niin
kömpelön pedon elkeiden matkiminen ei ole mikään ihmeellinen teko, jos
kohta siinäkin voidaan mennä liiallisuuksiin. Niinpä niin: eivät ne
ymmärrä kaikki näyttelijät, että luontoa voi helpommin liioitella kuin
täsmällisesti jäljitellä. Mutta kaikki työ on vielä suorittamatta;
missä on neiti?"
"Minä olen tutkinut kylän kaikki majat keksimättä pienintäkään jälkeä
hänen olostaan heimon keskuudessa."
"Kuulittehan, mitä laulumestari sanoi meidät jättäessään: 'Hän on
lähellä ja odottaa teitä'?"
"Minun on ollut pakko uskoa hänen tarkoittaneen tätä onnetonta naista."
"Se tyhmyri oli pelästyksissään ja toimitti kehnosti ilmoituksensa;
mutta niillä sanoilla oli sittenkin syvempi merkitys. Täällä on seiniä
yllin kyllin vaikka tekisi asuntoja koko kylälle. Karhuhan on
luonnostaan kiipeilijä; niinpä tahdonkin hieman kurkistaa niiden yli.
Näiden kallioiden koloissa voi hyvinkin olla hunaja-astioita kätkössä,
ja minä olen eläin, jota kaikki makea miellyttää."
Metsästäjä vilkaisi taakseen, naurahti omalle päähänpistolleen ja
kiipesi samassa väliseinää ylös, jäljitellen esittämänsä eläimen
kömpelöitä liikkeitä; mutta heti kun hän oli päässyt harjalle, viittasi
hän olemaan hiljaa ja liukui alas kiiruimman kaupalla.
"Hän on tuolla", kuiskasi hän, "ja tämän oven kautta pääsette hänen
luokseen. Teki niin mieleni puhua muutamia lohdutuksen sanoja sille
masentuneelle tyttöraukalle; mutta tällaisen hirviön näkeminen olisi
pelästyttänyt hänet järjiltään. Vaikka mitä siihen seikkaan tulee, ette
tekään, majuri, ole vallan viehättävä tuossa maalauksessanne."
Duncan, joka oli jo innoissaan syöksähtänyt eteenpäin, peräytyi heti
kuullessaan nämä lamauttavat sanat.
"Näytänkö minä tosiaankin niin inhoittavalta?" kysyi hän murheellisena.
"Ette te nyt juuri ajaisi sutta pakoon ettekä pysäyttäisi hyökkäävää
kuninkaallista amerikkalaista rykmenttiä, mutta olen minä senkin ajan
nähnyt, jolloin te olitte paljoa viehättävämpi. Intiaanitytöt eivät
arvostelisi lainkaan ankarasti teidän viirunaamaanne, mutta valkoiset
nuoret naiset pitävät omaa väriänsä parempana. Katsokaa", lisäsi hän
osoittaen paikkaa, missä vettä kohosi kallion kolosta ja muodosti
pienen, kirkkaan lähteensilmän ennenkuin se lähti ouruamaan pitkin
läheisiä rakoja, "tämän avulla voitte helposti vapautua päällikön
töherryksistä, ja palattuanne koetan minä uudelleen teitä koristaa.
Loitsijan on yhtä tavallista muuttaa väriään kuin uudisasutusten
keikarin vaihtaa helyjään."
Aina yhtä rauhalliselle metsästäjälle jäi vain vähän aikaa etsiä uusia
todisteita neuvoaan tukeakseen. Hän oli vielä puheen juonessa, kun
Duncan jo pärskyi vettä. Tuossa tuokiossa olivat kaikki peloittavat ja
inhoittavat merkit hävinneet, ja nuori mies esiintyi jälleen niine
piirteineen, mitkä luonto oli hänelle lahjoittanut. Näin valmistuneena
kohtaamaan rakastettuansa hyvästeli hän kiireesti kumppaninsa ja katosi
osoitetusta ovesta. Tiedustelija katseli hänen lähtöään mielihyvin,
nyökäytteli päätään ja mumisi onnentoivotuksiaan, minkä jälkeen hän
sangen levollisesti ryhtyi tutkimaan huronien ruokavaraston tilaa --
luolaa näet käytettiin monien muiden tarkoitusten ohella myöskin heidän
metsästyssaaliinsa säilytyspaikkana.
Duncanilla ei ollut muuta opasta kuin kaukaa kimmeltävä valo, joka
rakastajalle nyt sai olla pohjantähtenä. Sen avustamana hän saavutti
toivojensa sataman, jona oli aivan yksinkertaisesti toinen luolan
osasto: se olikin kokonaan luovutettu niin arvokkaan vangin kuin
William Henrikin komentajan tyttären säilyttämiseen. Se oli täynnä
sikin sokin heiteltyä, vallatusta linnasta ryöstettyä tavaraa. Kaiken
tämän sekasorron keskeltä tapasi hän etsimänsä kalpeana, levottomana ja
kauhistuneena, mutta yhä yhtä viehättävänä. David oli valmistanut häntä
tämän käynnin varalle.
"Duncan!" huudahti hän äänellä, joka tuntui vapisevan omaa kaikuansa.
"Alice!" vastasi nuorukainen juosten mistään välittämättä yli arkkujen,
laatikoiden, huonekalujen, kunnes seisoi hänen sivullaan.
"Minä tiesin, ettette koskaan hylkäisi minua", virkkoi neito katsahtaen
ylös hetkellinen hehku muutoin masentuneilla kasvoillaan. "Mutta olette
yksin! Niin suloista kuin kaikki tämä onkin, olisin toivonut, ettette
olisi tullut aivan yksin."
Huomattuaan, että tyttöparka vapisi niin, ettei enää kyennyt pysymään
jaloillaan, pakotti Duncan hänet hellästi istuutumaan ja kertoi
hänelle ne päätapaukset, jotka lukija jo tietää. Alice kuunteli
hengähtämättömän tarkkaavasti, ja vaikka nuori mies kosketteli vain
kepeästi murtuneen isän surua varoen kuitenkin haavoittamasta
puhetoverinsa itsetuntoa, juoksivat kyynelet tyttären poskia pitkin
niin viljavina kuin ei hän olisi itkenyt koskaan ennen. Duncanin
viihdyttävä hellyys tyynnytti kuitenkin pian hänen liikutuksensa
ensimmäisen puuskan, niin että neito kuunteli häntä loppuun asti
jakamattoman tarkkaavasti, vaikkakaan ei ehkä tyynin mielin.
"Ja nyt, Alice", jatkoi Duncan, "te havainnette kuinka paljon teiltä
yhä vaaditaan. Kokeneen ja arvaamattoman tärkeän ystävämme metsästäjän
avulla raivannemme sentään tiemme tämän villin kansan luota, mutta
teidän on ponnistettava viimeinenkin tahdonlujuutenne. Muistakaa, että
te pakenette kunnioitettavan isänne syliin ja että hänen onnensa yhtä
paljon kuin teidän omakin onnenne riippuu juuri siitä lujuudesta."
"Voinko muuten menetelläkään isän takia, joka on tehnyt niin paljon
minun tähteni?"
"Ja minun tähteni", jatkoi nuori mies hellästi, puristaen molemmilla
käsillään pitelemäänsä kättä.
Viaton ja hämmästynyt katse, jonka hän sai vastaukseksi, vakuutti
Duncanille, että hänen oli välttämätöntä puhua selvemmin.
"Tämä ei ole paikka eikä tilaisuus pidättää teitä itsekkäillä
toiveilla", jatkoi hän; "mutta mikä minun sydämeni tavoin raskautettu
rinta ei haluaisi heittää taakkaansa? Sanotaan, että hätä on siteistä
vahvin; meidän yhteinen kärsimyksemme teidän tähtenne jätti enää vain
vähän selvitettävää isänne ja minun välilleni."
"Entä rakas Cora, Duncan; varmastikaan ei Coraa unohdettu?"
"Ei unohdettu! Ei, häntä kaivattiin niin kuin harvoin on naista
kaivattu. Kunnioitettu isänne ei tuntenut erotusta lastensa välillä,
mutta minä -- Alice, ettehän loukkaannu, kun sanon, että minuun nähden
hänen arvoaan himmensi johonkin määrin..."
"Sitten ette tunne sisareni ansioita", huudahti Alice vetäen pois
kätensä; "teistä hän aina puhui kalleimpana ystävänään."
"Uskon mielelläni hänet ystäväkseni", vastasi Duncan nopeasti.
"Voisinpa toivoa hänen olevan minulle enemmänkin, mutta teidän
kanssanne, Alice, on minulla isänne suostumus pyrkiä vielä läheisempään
ja hellempään yhteyteen."
Alice värisi voimakkaasti ja hetkeksi hän käänsi kasvonsa pois hänen
sukupuolelleen ominaisen herkän liikutuksen vallassa; mutta se meni
pian ohi, ja hän hallitsi jälleen käytöstään, joskaan ei tunteitaan.
"Heyward", virkkoi hän katsoen miestä suoraan silmiin, kasvoillaan
liikuttavan viaton ja luottava ilme, "saattakaa minut rakastetun isäni
luo ja sallikaa minun pyytää hänen pyhää vahvistustaan, ennenkuin
vaaditte minulta muuta vastausta."
"Vaikka en saisikaan enempää sanoa, en voisi kuitenkaan olla tätä
sanomatta", oli nuori mies vastaamaisillaan, kun hänet keskeytti kevyt
lyönti olkapäälle. Hän hypähti jaloilleen, käännähti, ja kun hän seisoi
silmä silmää vasten häiritsijän kanssa, näki hän Maguan mustat muodot
ja pahanilkiset kasvot. Villin syvä kurkkunauru kuului sellaisella
hetkellä Duncanin korviin paholaisen ilkunnalta. Jos hän olisi
seurannut ensi kuohahduksen äkillistä, hurjaa ajatusta, olisi hän
syöksynyt huronin kimppuun ja antanut taistelun elämästä ja kuolemasta
ratkaista heidän kohtalonsa. Mutta kun hän oli ilman minkäänlaisia
aseita, kun hän ei tiennyt, mitä apua hänen ovela vihollisensa
mahdollisesti voisi saada ja kun hänen oli pidettävä huolta naisen
turvallisuudesta, naisen, joka juuri oli tullut hänen sydämelleen
kalliimmaksi kuin ennen, hylkäsi hän tämän epätoivoisen aikomuksen yhtä
pian kuin se oli hänen mieleensä juolahtanutkin.
"Mikä on tarkoituksenne?" kysyi Alice, laskien käsivartensa hitaasti
ristiin rinnalleen ja koettaen peittää Heywardin puolesta pelkäävää
tuskaansa sen kylmän ja etäisen esiintymistavan verhoon, jolla hän
yleensä kohteli hänen luonaan käyvää vangitsijaansa.
Voitonriemuinen intiaani oli saanut takaisin entisen ankaran ilmeensä,
vaikka hän varovaisesti peräytyikin muutamia askeleita nuoren miehen
tulisen, uhkaavan katseen tieltä. Hän tarkasteli hetkisen molempia
vankejaan tuijottavin silmin, astui sitten sivulle ja laski pölkyn
erään toisen oven eteen kuin sen, mistä Duncan oli tullut sisään. Tämä
käsitti nyt, miten hän oli joutunut yllätetyksi, ja luullen olevansa
auttamattomasti hukassa hän veti Alicen povelleen ja seisoi valmiina
uhmaamaan kohtaloaan, jota hän tuskin suri, kun hän sai kestää sen
sellaisessa seurassa. Mutta Maguan ei ollut mieli välittömään
väkivaltaan. Hänen ensimmäiset toimenpiteensä tarkoittivat ilmeisesti
hänen uuden vankinsa säilyttämistä, eikä hän enää katsahtanutkaan
luolan keskellä seisovia liikkumattomia haamuja, ennenkuin oli
täydelleen katkaissut heiltä kaiken toivon päästä pakoon sitä
salatietä, jota hän itse oli tullut. Heyward valvoi kaikkia hänen
elkeitään, mutta pysyi kuitenkin lujana paikallaan, yhä puristaen
hentoa Alicea sydämelleen, liian ylpeänä ja liian toivottomana
pyytääkseen armoa niin usein voitetulta viholliselta. Kun Magua oli
puuhaillut kyllikseen, lähestyi hän vankejaan ja virkkoi englanniksi:
"Kalpeanaamat laskevat ansoja viisaille majaville, "mutta punanahat
osaavat siepata kiinni Englannin miehiä."
"Huroni, tee pahin rikoksesi!" huudahti kiihtynyt Heyward unohtaen,
että hänen kohtaloonsa oli sidottu kahden ihmisen henki; "me
halveksimme yhtä paljon sinua kuin sinun kostoasikin!"
"Sanooko valkoinen mies nämä sanat myös paaluun sidottuna?" kysyi Magua
samassa ivallisesti hymyilemällä osoittaen, kuinka vähän hän luotti
toisen lujuuteen.
"Sanoo sekä täällä päin naamaasi että koko kansasi kuullen."
"Ovela Kettu on suuri päällikkö!" vastasi intiaani. "Hän menee hakemaan
nuoret miehensä katsomaan, kuinka urheasti kalpeanaama nauraa
kärsimyksilleen."
Vielä puhuessaan hän kääntyi mennäkseen ja oli jo poistumaisillaan
samaa käytävää, jota Duncan oli tullut, kun kuuli omituista murinaa ja
pysähtyi epäröiden. Karhun haamu ilmestyi ovelle, mihin se istuutui,
heiluen sivulta toiselle alituiseen herkeämättömään tapaansa. Magua,
kuten sairaan vaimon isäkin, silmäili sitä tarkoin hetkisen ikäänkuin
päästäkseen selville sen olemuksesta. Hän oli täydellisesti vapaa
heimonsa yksinkertaisesta taikauskosta, ja heti kun hän oli tuntenut
loitsijan tavallisen valepuvun, aikoi hän kulkea pedon ohi kylmän
halveksivasti. Mutta entistä äänekkäämpi ja uhkaavampi mörinä sai hänet
uudelleen pysähtymään. Sitten hän näytti äkkiä itsekseen päättäneen
olla suotta viipymättä kauempaa ja astui pontevasti eteenpäin.
Vale-eläin, joka oli edennyt jonkin verran, peräytyi hitaasti hänen
tieltään, kunnes saapui jälleen käytävän suuhun, missä se
takajaloilleen kohoten pieksi ilmaa etukäpälillään aivan villin
esikuvansa tapaan.
"Narri!" huudahti päällikkö huroninkielellä, "mene leikkimään lasten ja
akkain kanssa, mutta jätä miehet oman viisautensa varaan!"
Vielä kerran hän yritti sivuuttaa otaksutun puoskarin, viitsimättä edes
näön vuoksi uhata puukollaan tai kirveellään, jotka riippuivat hänen
vyöstään. Äkkiä ojensi peto käsivartensa tai oikeammin sanoen käpälänsä
ja sulki hänet otteeseen, joka olisi voimakkuudessa vetänyt vertoja
kuuluisalle 'karhun syleilylle' itselleen. Heyward oli hengähtämättömän
jännittyneenä seurannut Haukansilmän toimia. Ensiksi hän hellitti
Alicen poveltaan, sitten hän sieppasi pukinnahkahihnan, jota oli
käytetty jonkin tavarakimpun vyötteenä, ja nähdessään metsästäjän
rautaisten lihasten painavan vihollisen molemmat käsivarret ojoon hän
syöksähti paikalle ja sitoi ne lujasti. Maguan kädet, jalat ja sääret
kiedottiin hihnalla kymmenin kerroin vähemmässä ajassa kuin mitä meiltä
on kulunut kohtauksen kertomiseen. Kun peloittava huroni oli
täydellisesti kytketty, hellitti metsästäjä otteensa ja Duncan laski
avuttoman vihollisensa selälleen.
Koko tämän odottamattoman ja kummallisen toimituksen aikana ei Magua,
joka oli rimpuillut ankarasti siihen asti, kunnes tunsi joutuneensa
jänteiltään paljoa väkevämmän miehen käsiin, ollut päästänyt
pienintäkään äännähdystä. Mutta kun Haukansilmä käytöstään
ylimalkaisesti selittääkseen heitti syrjään pedon pörröisen pään ja
esitti huronin tuijotettavaksi omat ahavanpuremat ja tanakat
piirteensä, kesti jälkimmäisen tyynimielisyys niin hyvin koetuksen,
että häneltä pääsi vain tuo tavallinen huudahdus:
"Hugh!"
"Niin, niin! Joko nyt löysit kielesi?" puheli aina yhtä rauhallinen
voittaja. "Mutta ettet käyttäisi sitä meidän tuhoksemme, täytyy minun
ottaa vapaudekseni tukkia kitasi."
Kun ei hetkeäkään ollut hukattavissa, ryhtyi metsästäjä viipymättä
tuohon niin välttämättömään varokeinoon, ja kun hän oli varustanut
intiaanin suukapulalla, voitiin tätä vihollista täydellä syyllä pitää
"taisteluun kelpaamattomana".
"Mistä hiiden reiästä se veijari puikahti sisään?" kysyi toimelias
metsästäjä työnsä lopetettuaan. "Ei ainoakaan sielu kulkenut ohitseni
teidän lähdettyänne."
Duncan osoitti ovea, josta Magua oli tullut ja jonka sulkeiksi oli nyt
ladottu liian monia esteitä, niin ettei sitä tietä käynyt nopeata pakoa
ajatteleminen.
"Ottakaa neiti mukaanne", jatkoi hänen ystävänsä. "Meidän täytyy
yrittää metsään toisen käytävän kautta."
"Se on mahdotonta!" virkkoi Duncan; "pelästys on voittanut tytön ja hän
on aivan avuttomassa tilassa. Alice, oma suloinen Aliceni! koettakaa
toipua, nyt on tullut paon hetki. Kaikki turhaan! Hän kuulee, mutta ei
kykene seuraamaan. Menkää, jalo, kunnianarvoisa ystäväni, pelastakaa
itsenne ja jättäkää minut kohtaloni huomaan!"
"Jokaisella jäljellä on päätekohtansa ja jokaisesta onnettomuudesta on
jotakin oppimista!" vastasi metsästäjä. "Kas tässä, kietokaa hänet
näihin intiaanivaatteisiin. Peittäkää tarkoin koko hänen pieni, hento
ruumiinsa. Ei, tuolla jalalla ei ole vertaistaan saloissa, se ilmaisisi
hänet heti, missä tahansa hän liikkuisikin. No, ottakaa hänet syliinne
ja seuratkaa minua. Jättäkää loput minun huolekseni."
Kuten hänen toverinsa sanoista saattaa nähdä, totteli Duncan kerkeästi
neuvoa. Kun toinen oli lakannut puhumasta, nosti hän keveän Alicen
syliinsä ja seurasi metsästäjää. He löysivät yksinäisen sairaan vaimon
samalta sijalta, minne olivat hänet jättäneetkin ja kulkivat nopeasti
luonnon muodostamaa käytävää pitkin ulko-ovea kohti. Kun he lähenivät
pientä kaarnaluukkua, ilmaisi äänen häly ulkoa potilaan ystävien ja
sukulaisten kerääntyneen paikalle kärsivällisinä odottamaan
sisäänkutsua.
"Jos minä avaan huuleni puhumaan", kuiskasi Haukansilmä, "ilmaisisi
englanninkieleni, joka ikäänkuin luonnostaan kuuluu valkonahalle,
noille konnille vihollisen olevan heidän joukossaan. Teidän täytyy
tarjota heille mongerrustanne, majuri, ja sanoa, että olemme sulkeneet
pahan hengen luolaan ja että me nyt viemme sairasta vaimoa metsään,
etsiäksemme sieltä vahvistavia juuria. Käyttäkää kaikkea oveluuttanne,
sillä yritys on luvallinen ja oikea."
Ovi avautui hiukan, ikäänkuin olisi joku ulkoapäin kuunnellut, mitä
sisällä tapahtui, ja pakotti metsästäjän lopettamaan neuvonsa. Äkeä
mörinä ajoi salaurkkijan tiehensä, ja sitten painoi metsästäjä
rohkeasti kaarnaovea ja lähti paikalta, yhä matkien karhun eleitä ja
käyntiä. Duncan seurasi aivan hänen kintereillään ja huomasi pian
olevansa parinkymmenen jännittyneenä odottavan sukulaisen ja ystävän
keskellä.
Joukko peräytyi hieman ja päästi isän ja erään toisen, joka tuntui
olevan sairaan vaimon mies, lähenemään tulijoita.
"Onko veljeni ajanut pois pahan hengen?" kysyi edellinen. "Mitä on
hänellä sylissään?"
"Lapsesi", vastasi Duncan totisena. "Sairaus on hänestä paennut, ja se
on suljettu kallioon. Minä vien tämän vaimon hieman kauemmas täältä ja
vahvistan häntä siellä enempiä hyökkäyksiä vastaan. Hän on oleva nuoren
miehesi majassa, kun aurinko jälleen näyttäytyy."
Kun isä oli kääntänyt muukalaisen sanojen merkityksen huronien
kielelle, ilmoitti matala mumina selityksen herättämää tyytyväisyyttä.
Päällikkö itse viittasi Duncania jatkamaan matkaansa, virkkaen
ääneensä, lujasti ja ylpeästi:
"Menkää. Minä olen mies ja minä menen vuoreen tappelemaan paholaisen
kanssa."
Heyward oli mielissään totellut viittausta ja ennättänyt jo pienen
joukon ohi, kun nämä pelästyttävät sanat saivat hänet pysähtymään.
"Onko veljeni hullu?" huudahti hän. "Onko hän julma! Hän tahtoo uhmata
tautia, ja se asettuukin häneen, tai jos hän ajaa taudin ulos, niin se
peloittaa hänen tyttärensä metsään. Ei, odottakoot lapseni ulkona, ja
jos henki näyttäytyy, iskekööt hänet mäsäksi nuijillaan. Hän on viekas
ja hän hautautuu vuoreen nähdessään, että monta urhoollista miestä on
valmiina taistelemaan häntä vastaan."
Tällä omituisella varoituksella oli toivottu vaikutus. Astumatta
luolaan vetivät isä ja aviomies kirveensä ja asettuivat valmiiksi
kostamaan sairaan sukulaisensa oletetulle kiusaajalle, ja naiset ja
lapset taittoivat oksia tai etsivät kiviä samassa tarkoituksessa. Tällä
suotuisalla hetkellä katosivat vale-loitsijat näkyvistä.
Samalla kun Haukansilmä oli perustanut laskelmansa niin suuresti
intiaanien taikauskoon, ei hän suinkaan unohtanut, että viisaimmat
päälliköt sitä pikemmin sietivät kuin kunnioittivat. Hän ymmärsi siis
varsin hyvin ajan arvon nykyisessä asemassaan. Kuinka pitkälle
vihollisten pettyminen ulottuikin ja kuinka paljon se oli auttanutkin
hänen aikeitaan, saattoi pieninkin seikka herättää heidän epäluulonsa,
jolloin heidän terävä huomiokykynsä voisi käydä sangen tuhoisaksi.
Poiketen sentähden polulle, joka näytti turvallisimmalta, kulki hän
pitkin kylän liepeitä, mutta ei astunut sen rajojen sisäpuolelle.
Nuotioiden riutuvassa valossa näkyi sotureita yhä käyskentelevän
majojen väliä. Mutta lapset olivat lakanneet leikeistään
nahkavuoteisiinsa sukeltaakseen, ja yön rauha alkoi jo laskeutua niin
melskeisen ja tärkeän illan kiihkeän hälinän ja hyörinnän
vaimentajaksi.
Alice tuli entiselleen vapaan ilman virkistävästä vaikutuksesta, ja kun
hänen ruumiilliset voimansa enemmän kuin henkiset olivat joutuneet
tilapäisen heikkouden valtaan, ei hänelle tarvinnut lainkaan selittää
viime hetkien tapahtumia.
"Päästäkäähän minut nyt yrittämään kävelyä", virkkoi hän heidän
tultuaan metsään, punastuenkin salassa sitä, ettei ollut aikaisemmin
jaksanut laskeutua Duncanin sylistä. "Minä olen tosiaankin jo aivan
virkeä."
"Ei, ei, Alice, te olette yhä vielä liian heikko."
Neito kamppaili kuitenkin hempeästi vapautuakseen, ja Heywardin oli
kuin olikin pakko luopua kallisarvoisesta taakastaan. Kun karhun
edustaja huomasi olevansa sopivan matkan päässä majoista, pysähtyi hän
ja alkoi puhua asiasta, jota hän täydelleen hallitsi, vaikkei hän ehkä
niin herkästi tajunnutkaan rakastavain tunteita.
"Tämä polku vie teidät purolle", selitti hän. "Kulkekaa sen pohjoista
vartta, kunnes tulette putoukselle; nouskaa siitä kukkulalle oikeaan,
niin silloin näette sen kansan tulet. Sinne täytyy teidän mennä suojaa
pyytämään; jos he ovat oikeita delavareja, olette turvassa. Pitempi
pakomatka tämän neidin kanssa olisi nykyään mahdoton. Huronit osuisivat
jäljillemme ja nylkisivät päänahkamme ennenkuin olisimme kulkeneet
kymmentä peninkulmaa. Menkää, ja olkoon Kaitselmus kanssanne."
"Entä te?" kysyi Heyward hämmästyneenä. "Emme suinkaan me tässä eroa?"
"Delavarien ylpeys on huronien vankina; viimeinen mohikaanien jalointa
verta on heidän vallassaan", vastasi metsästäjä. "Minä lähden
katsomaan, mitä olisi tehtävissä hänen hyväkseen. Jos ne ottaisivat
päänahkanne, majuri, kaatuisi aina yksi roisto jokaisesta sen
hiuskarvasta, kuten jo lupasin. Mutta jos nuori päällikkö viedään
paalulle, tulevat intiaanit myös näkemään, kuinka puhdasrotuinen mies
osaa kuolla."
Vähääkään loukkautumatta siitä ehdottomasta etusijasta, minkä
suorasukainen metsästäjä antoi niin sanoaksemme ottopojalleen, esitteli
Duncan yhä kaikenlaisia mieleensä johtuvia syitä niin epätoivoista
päätöstä vastaan. Häntä avusti Alice, joka hänkin yhtyi Heywardin
kanssa rukoilemaan, että hän hylkäisi aikeen, joka lupasi niin paljon
vaaraa ja joka antoi niin vähän menestymisen toiveita. Heidän
kaunopuheisuutensa ja todistelunsa olivat kuitenkin turhia. Metsästäjä
kuunteli heitä tarkkaavasti, vaikka malttamattomasti, ja päätti vihdoin
väittelyn vastaamalla seuraavaa, äänessä kaiku, joka heti sai Alicen
vaikenemaan ja joka myös ilmaisi Heywardille, kuinka hyödyttömiä
enemmät huomautukset tulisivat olemaan:
"Olen kuullut nuorten ihmisten välillä vallitsevan tunteen, joka sitoo
miehen naiseen lujemmin kuin isä on kiintynyt poikaansa. Saattaa niin
olla. Minä olen harvoin oleskellut valkoihoisten naisten parissa, mutta
sellainen voi hyvinkin olla luonnon veto uudisasutuksilla. Te olette
pannut alttiiksi henkenne ja kaikki, mikä on teille kallista,
pelastaaksenne tämän suloisen lapsen, ja minä otaksun jonkin sellaisen
taipumuksen siinä olevan pohjalla. Mutta mitä minuun tulee, niin opetin
poikaa käyttämään pyssyä kunnollisesti, ja hyvin on hän minulle vaivani
palkinnut. Minä olen monessa kahakassa otellut hänen rinnallaan, ja
niin kauan kuin kuulin hänen tuliluikkunsa pamauksen toisella
korvallani ja vanhan päällikön pyssyn räiskähdyksen toisella, tiesin,
ettei vihollista ollut selkäpuolellani. Talvet ja kesät, yöt ja päivät
olemme samoilleet saloja yksissä syöden samasta kupista, toisen
nukkuessa, kun toinen valvoi; ja ennen kuin sanotaan, että Unkas
vietiin kidutettavaksi, vaikka minä olin lähettyvillä... Meillä on
kaikilla olemassa vain yksi ainoa ohjaaja ja kohtalojemme säätäjä,
millainen sitten ihomme väri liekään; ja Hänet kutsun todistajakseni,
että ennen kuin mohikaanipoika joutuu surman suuhun ystävän puutteessa,
on rehellisyys ja uskollisuus katoava maan päältä ja 'Hirventappaja'
tuleva yhtä mitättömäksi kapineeksi kuin laulumestarin tuhiseva
piipityspilli!"
Duncan päästi metsästäjän käsivarren, ja samassa kääntyi Haukansilmä
ympäri ja alkoi lujin askelin palata majoille. Pysähdyttyään hetkiseksi
katselemaan hänen häipyvää haamuansa ohjasivat Heyward ja Alice
kulkunsa delavarien kaukaista kylää kohti tähänastisesta
menestyksestään iloiten, mutta tulevaisuudestaan huolissaan.