Lausui näin, ja miehet toimekkaina
hajaantuu ja tottelee kuin aina.
_Popen Iliadi_.
Lyhyt hetki riitti kuitenkin vakuuttamaan nuorukaiselle, että hän oli
erehtynyt. Ankarasti puristaen laskeutui käsi hänen käsivarrelleen ja
Unkasin matala ääni mumisi hänen korvaansa:
"Huronit ovat koiria. Pelkurin veren näkeminen ei voi koskaan saada
soturia vapisemaan. 'Harmaapää' ja vanha päällikkö ovat turvassa, eikä
Haukansilmän pyssy nuku. Menkää -- Unkas ja 'Avonainen Käsi' ovat nyt
toisilleen vieraita. Se riittää."
Heyward olisi mielellään kuunnellut enemmän, mutta ystävän lempeä
työntö pakotti hänet painumaan ovelle ja muistutti hänelle vaaraa, mikä
saattoi uhata, jos heidän keksittäisiin puhelleen keskenään. Hitaasti
ja vastahakoisesti hän taipui siis välttämättömyyteen, lähti paikalta
ja sekaantui siinä lähistöllä yhä häälyvään tungokseen. Kentän riutuvat
nuotiot loivat himmeätä, epäselvää valoa niihin synkkiin haamuihin,
jotka äänettöminä käyskentelivät edes takaisin, ja tuolloin tällöin
osui tavallista kirkkaampi loimahdus majaan ja paljasti Unkasin, joka
yhä seisoi suorassa asennossaan huronin ruumiin ääressä.
Ryhmä sotureita astui kuitenkin pian rakennukseen ja kantoi sieltä
kuolleen soturin tunnottomat jätteet läheiseen metsään. Kun tämä
järisyttävä näytelmä oli siis saanut tällaisen lopun, kuljeskeli Duncan
majojen keskellä, kenenkään kysymättä tai näkemättä, koettaen löytää
jotakin jälkeä hänestä, jonka takia hän oli nykyiseen vaaralliseen
asemaansa antautunut. Heimoa tällä hetkellä vallitsevan mielialan
kestäessä olisi hänen ollut varsin helppo paeta ja yhtyä tovereihinsa,
jos sellainen tuuma olisi hänen päähänsä pälkähtänyt. Mutta Alicea
koskevan lakkaamattoman huolen lisänä kahlitsi osaltaan Unkasin
kohtaloon liittyvä tuoreempi, vaikka ehkä heikompi mielenkiinto hänet
paikalle. Hän vaelteli siis yhä hökkeliltä hökkelille, vilkaisi
jokaiseen, mutta sai vain lisää pettymyksiä, kunnes hän oli täten
kiertänyt koko kylän. Luopuen etsiskelystä, joka osoittautui niin
hedelmättömäksi, palasi hän neuvottelumajalle, päätettyään tavata
Davidia, kysyä häneltä asian oikeata laitaa ja tehdä siten lopun
epäilyksistään.
Saavuttuaan rakennukselle, jota näyttiin käyttävän sekä käräjätupana
että mestauspaikkana, huomasi nuori mies äskeisen kiihkon jo lauenneen.
Soturit olivat jälleen kerääntyneet ryhmään ja polttelivat nyt rauhassa
piippujaan, keskustellen vakavina heidän äskeisen Horikanin
eteläkärkeen suunnatun retkensä päätapauksista. Vaikka Duncanin paluu
olikin epäilemättä omiansa muistuttamaan heitä hänen ammatistaan ja
hänen käyntiinsä liittyvistä omituisista asianhaaroista, ei se
kuitenkaan herättänyt mitään näkyväistä huomiota. Sikäli oli siis tuo
äskeinen kamala näytelmä osoittautunut hyödylliseksi hänen aikeilleen,
eikä hän tarvinnut muita kehoittajia kuin omat tunteensa tullakseen
vakuuttuneeksi siitä, kuinka välttämätöntä hänen oli käyttää hyväkseen
niin odottamatonta etua.
Näyttämättä hetkeäkään epäröivän astui hän majaan ja istuutui niin
vakavana ja juhlallisena, että hänen käytöksensä sopi mainiosti hänen
isäntiensä tapoihin. Nopea, mutta tutkiva katsaus riitti ilmaisemaan
hänelle, että vaikka Unkas yhä olikin siinä, mihin hän oli hänet
jättänyt, ei David ollut vielä palannut. Edellistä ei vartioitu sen
ankarammin kuin että muuan nuori huroni istui lähellä ja piti häntä
tarkoin silmällä; lisäksi nojasi aseistettu soturi kapean oviaukon
toisen tuen muodostavaan pylvääseen. Muutoin näytti vanki olevan vapaa;
hän vain ei ottanut vähintäkään osaa keskusteluun. Hän näyttikin paljoa
enemmän kauniisti muovaillulta kuvapatsaalta kuin tuntevalta ja
tahtovalta elävältä ihmiseltä.
Heyward oli liian äsken nähnyt peloittavan esimerkin sen kansan
nopeasta rankaisemistavasta, jonka käsiin hän oli joutunut, ryhtyäkseen
tungettelevalla rohkeudella etsimään vaaraa. Hän olisi paljoa
mieluummin ollut vaiti ja omissa mietteissään kuin puhunut, koska hänen
oikean olemuksensa keksiminen varmasti tulisi käymään väistämättömän
tuhoisaksi. Onnettomuudeksi tälle varovaiselle päätökselle tuntuivat
hänen isäntänsä joutuneen toisiin ajatuksiin. Hän ei ollut kauan
istunut tahallisesti varjoon vetäytyneellä paikallaan, kun jo toinen
niistä vanhemmista sotureista, jotka puhuivat ranskaa, lausui hänelle:
"Kanadalainen isäni ei unohda lapsiaan", virkkoi Päällikkö; "ja minä
kiitän häntä siitä. Paha henki asuu erään nuoren mieheni vaimossa.
Voiko taitava muukalainen peloittaa sen pois?"
Heywardilla oli jonkinlaista aavistusta intiaanien keskuudessa
harjoitetusta, moisiin otaksuttuihin henkien vaivaamista koskeviin
tapauksiin liittyvästä puoskaroimisesta. Hän huomasi heti ensi
silmäyksellä, että tilaisuutta saattoi mahdollisesti käyttää hänen
omiin tarkoituksiinsa. Olisikin sentähden ollut vaikeata juuri sillä
hetkellä esittää häntä paremmin tyydyttävää ehdotusta. Mutta muistaen,
että oli tarpeellista säilyttää hänen kuviteltuun ammattiinsa kuuluva
arvokkuus, hillitsi hän tunteensa ja vastasi soveliaan salaperäisesti:
"Henkiäkin on erilaisia: toiset tottelevat viisauden voimaa, kun taas
toiset ovat liian väkeviä."
"Veljeni on suuri lääkemies", jatkoi viekas villi, "ehkä hän koettaa?"
Myöntävä viittaus oli vastauksena. Huroni tyytyi vakuutukseen, tarttui
uudelleen piippuunsa ja odotti soveliasta hetkeä liikkeelle lähtöön.
Malttamaton Heyward kirosi itsekseen villien kylmiä tapoja, jotka
vaativat sellaisia uhreja ulkonaiselle sovinnaisuudelle, mutta hänen
oli pakko koettaa olla yhtä levollinen kuin päällikkö, joka sattuikin
olemaan sairaan vaimon läheinen sukulainen. Minuutit venyivät, ja
puoskariseikkailijasta tuntui jo tuntikin kuluneen, ennenkuin huroni
laski pupun kädestään, veti viittansa rinnalleen ja näytti aikovan
lähteä käymään potilaan majalle. Mutta juuri silloin pimitti kookkaan
soturin ruumis oviaukon, tulija astui sanaakaan sanomatta läpi
tarkkaavan ryhmän ja istuutui saman matalan risukimpun toiseen päähän,
jolle Duncankin oli asettunut. Jälkimmäinen loi jännittynee katseen
naapuriinsa ja tunsi koko ruumiinsa värisevän voittamattomasta
kauhusta, kun hän huomasi joutuneensa niin läheisiin tekemisiin Maguan
kanssa.
Tämän viekkaan ja pelätyn päällikön äkillinen palaaminen sai huronin
lykkäämään lähtönsä toistaiseksi. Useat piiput, jotka olivat jo
ennättäneet sammua, sytytettiin uudelleen, kun taas tulokas sanaakaan
lausumatta veti tapparan vyöltään, täytti sen päähän kaiverretun kolon
ja alkoi imeä sisäänsä tupakan höyryjä ontelon varren läpi niin
välinpitämättömän näköisenä, ettei mitenkään olisi voinut uskoa
hänen viipyneen kahta raskasta päivää pitkällä ja rasittavalla
metsästysretkellä. Kymmenisen minuuttia, jotka Duncanista tuntuivat
yhtä monelta iankaikkisuudelta, oli ehkä kulunut tällä tavoin; ja
soturit ympäröi jo kokonaan valkoinen savupilvi ennen kuin kukaan
heistä avasi suunsa.
"Tervetuloa!" lausui vihdoinkin yksi. "Onko veljeni tavannut hirviä?"
"Nuoret miehet huojuvat taakkainsa alla", vastasi Magua. "Lähteköön
'Taipuva Ruoko' metsästyspolulle; siellä hän on heidät tapaava."
Syvä, kolkko hiljaisuus seurasi tuon kielletyn nimen mainitsemista.
Kaikki piiput valahtivat polttajain huulilta, ikäänkuin olisivat he
vetäneet sisäänsä jotakin saastaista. Savu leijaili heidän päittensä
yllä pienin pyörtein, nousi kiehkuraisena pylväänä nopeasti majan
kattoaukkoa kohti ja jätti paikan allaan vapaaksi verhoavista
pilvistään ja jokaiset mustat kasvot selvästi näkyviksi. Useimman
soturin silmät tuijottivat maahan, vaikkakin muutamat nuoremmat ja
heikkotarmoisemmat seurueen jäsenet päästivät hurjat, liekehtivät
katseensa kääntymään erästä valkohapsista villiä kohti, joka istui
heimon kahden kunnioitetuimman päällikön välissä. Tämän intiaanin
ilmeessä ja puvussa ei kuitenkaan ollut mitään, joka olisi selittänyt
moisen huomion. Edellinen oli ilmeisesti masentuneempi kuin mikä on
tavallista alkuasukkaiden ylpeään ryhtiin nähden, ja jälkimmäinen oli
sellainen kuin kansan tavalliset miehet yleensä. Kuten useimpain hänen
ympärillään istujain oli hänenkin katseensa enemmän kuin minuutin ajan
ollut maahan naulattuna, mutta kun hän lopulla rohkeni heittää pikaisen
silmäyksen sivulleen, huomasi hän joutuneensa yleisen huomion
esineeksi. Silloin hän nousi seisomaan ja korotti äänensä raskaan
hiljaisuuden keskellä.
"Se oli valhe", puhui hän, "minulla ei ollut poikaa. Hän, jota sillä
nimellä mainittiin, on unohdettu, hänen verensä oli kalpeata eikä se
tullut huronin suonista. Suuri Henki on sanonut, että Wiss-entushin
suvun pitää sammuman; onnellinen se mies, joka tietää rotunsa
pahennuksen kuolevan kanssaan. Olen puhunut."
Puhuja, äskettäin surmatun nuoren pelkurimaisen intiaanin isä, katseli
ympärilleen, ikäänkuin lukeakseen lujuutensa ylistyksen kuulijainsa
silmistä. Mutta hänen kansansa jurottavat olivat asettaneet heikon
vanhuksen liian ankaralle koetukselle. Hänen katsantonsa ilme puhui
hänen ylpeätä kuvakieltään vastaan, ja hänen ryppyisten kasvojensa
jokainen lihas vääntelehti sisäisestä tuskasta. Seisottuaan hetken
nauttimassa katkerasta voitostaan kääntyi hän pois, ikäänkuin kärsien
ihmisten näkemisestä, verhosi kasvonsa vaippaansa ja lähti intiaanin
kuulumattomin askelin majasta etsimään oman asuntonsa kätköstä sen
olennon myötätuntoa, joka hänen laillaan oli vanha, hylätty ja
lapseton.
Intiaanit, jotka uskovat luonteen hyvien ja huonojen ominaisuuksien
periytyväisyyteen, antoivat hänen mennä rauhassa. Sitten veti muuan
päällikkö niin hienostuneesti ja harkiten, että sitä sopisi kenen
tahansa hyödykseen jäljitellä sivistyneemmässä yhteiskunnassa, nuorten
miesten huomion pois heidän äsken näkemästään heikkoudesta, kääntymällä
kohteliaasti Maguan, uusimman tulokkaan puoleen, ja lausumalla iloisin
äänin:
"Delavarit ovat kierrelleet kylääni kuin karhut hunaja-astiaa. Mutta
kuka tapasi koskaan huronin nukkumasta?"
Ukkosen jyrähdystä valmisteleva pilvi ei ole synkempi kuin Maguan otsa
hänen huudahtaessaan:
"Järvienkö delavarit?"
"Eivät. Vaan ne, jotka käyvät akkojen hameissa oman virtansa varsilla.
Yksi heistä juoksi heimon läpi."
"Ottivatko nuoret mieheni hänen päänahkansa?"
"Hänen jalkansa olivat hyvät, vaikka hänen kätensä sopivatkin paremmin
kuokkaa kuin kirvestä pitelemään", vastasi toinen, viitaten
hievahtamattomaan Unkasiin.
Osoittamatta naisellista uteliaisuutta ja kiihkoa iloittaa silmiänsä
sellaisesta kansasta saadun vangin näkemisellä, jota hänen tiedettiin
niin painavista syistä vihaavan, poltteli Magua edelleen kaikessa
rauhassa, kasvoillaan sama mietteliäs ilme, jonka taa hän tavallisesti
verhoutui, milloin ei hänen oveluuttaan tai kaunopuheisuuttaan
suoranaisesti tarvittu. Vaikka hän olikin salaisesti hämmästyksissään
vanhan isän puheessa ilmenneistä seikoista, ei hän kuitenkaan ryhtynyt
kyselemään mitään, vaan jätti tiedustelunsa johonkin toiseen
sopivampaan hetkeen. Vasta melkoisen väliajan kuluttua hän kopautti
tuhat piipustaan, pani kirveen jälleen paikoilleen, kiristi vyötään,
nousi seisaalleen ja loi ensimmäisen katseen vankiin päin, joka seisoi
hiukan hänen takanaan. Tarkkaavainen, vaikka näennäisesti ajatuksiinsa
vaipunut Unkas huomasi liikkeen ja käännähti nopeasti valoa kohti.
Heidän katseensa yhtyivät. Lähes minuutin seisoivat nämä molemmat
rohkeat, lannistumattomat miehet tuijottaen toinen toistaan lujasti
silmiin, eikä kumpikaan päästänyt katsettaan hiukkaakaan laskemaan
kohtaamansa uhmailevan katseen edessä. Unkasin vartalo kohosi ja hänen
sieraimensa avartuivat kuin ahdistetun tiikerin, mutta niin jäykkä ja
hievahtamaton oli sentään hänen asentonsa, että mielikuvitus olisi
helposti voinut muuttaa hänet kauniiksi, virheettömäksi hänen heimonsa
sodanjumalaa esittäväksi patsaaksi. Maguan väriseväin kasvojen piirteet
olivat taipuisemmat, hänen uhitteleva ilmeensä väistyi vähitellen
hurjistuneen riemun tieltä, ja vedettyään henkeä povensa pohjasta
saakka lausui hän ääneensä tuon pelätyn nimen:
"Nopea Hirvi!"
Kaikki soturit hypähtivät jaloilleen nämä tunnetut sanat kuullessaan,
ja nyt seurasi lyhyt hetki, jonka kestäessä hämmästys oli kokonaan
voittanut heidän järkähtämättömän tyyneytensä. Vihattu ja kuitenkin
kunnioitettu nimi toistettiin kuin yhdestä suusta, niin että se kuului
majan ulkopuolellekin. Naiset ja lapset, jotka yhä viipyivät oviaukon
lähettyvillä, kertasivat sanat kaikuna ja päästivät sitten kimakan,
valittavan ulvonnan. Se ei ollut vielä tauonnut, kun kiihtymys miesten
kesken oli täydellisesti asettunut. Jokainen läsnäolija istuutui
jälleen, ikäänkuin malttamattomuuttaan häveten. Mutta useita minuutteja
kului, ennenkuin heidän ilmehikkäät silmänsä lakkasivat kyräilemästä
vankia, koska he olivat uteliaita tähystelemään soturia, joka oli niin
usein osoittanut urhoollisuuttaan heidän kansansa parhaiden ja
uljainten kustannuksella. Unkas nautti voitostaan, mutta tyytyi
ilmaisemaan riemuaan vain tyynellä hymyllä -- halveksinnan merkki, joka
käsitetään kaikkina aikoina ja kaikissa maissa.
Magua huomasi tuon ylenkatseellisen ilmeen, nosti kätensä, pui nyrkkiä
vangille, niin että hänen tärisevän kalvoimensa renkaaseen kiinnitetyt
keveät hopeahelyt kilisivät, ja huusi kostonjanoa kiehuen englanniksi:
"Mohikaani, sinä kuolet!"
"Parantavat vedet eivät enää koskaan herätä surmatuita huroneja eloon",
vastasi Unkas delavarien sointuvalla kielellä; "kohiseva virta
huuhtelee heidän luitansa; heidän miehensä ovat akkoja; heidän naisensa
tarhapöllöjä. Menkää! Kutsukaa kasaan huronikoirat, jotta he saavat
nähdä soturin! Sieraimeni kärsivät; ne haistavat pelkurin verta."
Viimeinen viittaus iski syvään, ja loukkaus kirveli. Monet huronit
ymmärsivät vangin käyttämää vierasta kieltä, ja niihin kuului Maguakin.
Tämä ovela villi huomasi etunsa ja käytti sitä viipymättä. Heittäen
kevyen nahkanutun hartioiltaan ojensi hän käsivartensa ja alkoi
syytää vaarallista ja viekasta kaunopuhetulvaansa. Vaikka hänen
vaikutusvaltaansa heimon keskuudessa olivatkin horjuttaneet hänen
tilapäinen ja vastustamaton heikkoutensa sekä hänen aikaisemmin
tapahtunut kansansa hylkääminen, ei hänen rohkeuttaan ja hänen
puhujamainettaan sentään käynyt kieltäminen. Hän ei puhunut koskaan
ilman kuulijoita ja harvoin oli hän kääntämättä niitä oman
mielipiteensä puolelle. Tässä tilaisuudessa kiihoitti hänen luontaisia
kykyjään vielä hänen kostonjanonsa.
Hän kertoi uudelleen Glennin saareen tehdyn hyökkäyksen vaiheet,
toveriensa kuoleman ja heidän pelätyimpien vihollistensa paon. Sitten
hän kuvaili sen vuoren luontoa ja asemaa, minne hän oli vienyt heidän
käsiinsä joutuneet vangit. Omista aikeistaan neitejä kohtaan ja
rauenneesta kidutusyrityksestään hän ei maininnut sanaakaan, vaan
hyppäsi nopeasti "Pitkän Pyssyn" yllätykseen ja sen tuhoisaan
päättymiseen. Siinä hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen ikäänkuin muka
vainajia kunnioittaakseen, mutta itse asiassa pannakseen merkille
kertomuksensa alun tekemän vaikutuksen. Tavallisuuden mukaan oli
jokainen silmä naulattuna hänen kasvoihinsa, ja jokainen tumma haamu
näytti hengittävältä patsaalta, niin hievahtamaton oli kaikkien asento
ja niin kiihkeä kaikkien tarkkaavaisuus.
Silloin Magua alensi äänensä, joka oli tähän asti ollut kirkas, väkevä
ja korkea, ja alkoi puhua kaatuneiden ansioista. Ei ainoakaan
ominaisuus, jonka saattoi otaksua herättävän intiaanin myötätuntoa,
jäänyt häneltä huomaamatta. Yhden ei tietty milloinkaan lähteneen
saaliitta metsälle, toinen taas oli ollut väsymätön seuraamaan
vihollisten jälkiä. Tämä oli ollut urhoollinen, tuo taas jalomielinen.
Lyhyesti: hän hoiteli sillä tavalla viittailujaan, että hän niin
harvoista suvuista syntyneessä heimossa saattoi aina toivoa osuvansa
kieleen, joka värähti milloin minkin soturin rinnassa.
"Ovatko minun nuorten miesteni luut huronien hautauspaikassa?" päätti
hän. "Te tiedätte, ettei niin ole asian laita. Heidän henkensä ovat
lentäneet kohti laskevaa aurinkoa ja ovat jo kulkemassa yli suurten
vesien tullakseen autuaille metsästysmaille. Mutta he lähtivät ilman
ruokaa, ilman pyssyjä tai puukkoja, ilman nahkakenkiä, yhtä alastomina
ja köyhinä kuin he olivat syntyessään. Onko niin oleva? Täytyykö heidän
sielujensa astua vanhurskaiden maahan nälkäisten irokeesien tai
pelkurimaisten delavarien tavoin, vai saavatko he tavata ystäviään
aseet käsissä ja täysissä pukeissa. Mitä luulevatkaan isämme wyandotien
heimoista tulleen? He katsovat varmaankin lapsiaan mustalla silmällä ja
sanovat: Menkää! Joku chippewa on tullut tänne huronien nimen varjossa.
Veljet, me emme saa unohtaa vainajia, sillä punanahka ei milloinkaan
lakkaa muistamasta. Me sälytämme tämän mohikaanin selkään niin paljon
tavaraa, että hän horjuu meidän antimiemme painosta, ja lähetämme hänet
nuorten miestemme jälkeen. He huutavat meitä apuun, vaikkeivät meidän
korvamme ole auki, ja he sanovat: Älkää unohtako meitä! Kun he näkevät
tämän mohikaanin hengen ponnistelevan heidän perässään taakkoineen,
saavat he tietää, millainen oli meidän mielemme. Ja sitten he astuvat
autuuteen, ja meidän lapsemme tulevat sanomaan: 'Niin tekivät isämme
ystävilleen, meidän täytyy tehdä heille samoin.' Mitä on Englannin
mies? Me olemme monta kaataneet, mutta maa on yhä kalpea. Tahran
huronin nimestä peittää vain veri, joka tulee intiaanin suonista. Tämän
delavarin on siis kuoltava."
Moisen puheen vaikutuksesta saattoi tuskin erehtyä, kun ottaa huomioon,
että se lausuttiin huroniesiintyjän ytimekkäällä kielellä ja
ilmehikkäällä tavalla. Magua oli niin taitavasti yhdistänyt kuulijainsa
luonnollisen myötätunnon heidän uskonnollisiin taikaluuloihinsa, että
heidän mielensä, joita tapa oli jo ennakolta opettanut uhraamaan
vihollisen maanmiestensä haamuille, kadotti pienimmänkin ihmisyyden
jätteen kostonjanon huumauksessa. Muuan hurjan ja julman näköinen
soturi oli etenkin herättänyt huomiota sillä tarkkaavaisuudella, jolla
hän oli kuunnellut puhujan sanoja. Hänen ilmeensä oli vaihdellut
jokaisen uuden tunteen mukaan kunnes se jäi osoittamaan vain
kuolettavaa vihaa. Maguan herettyä puhumasta nousi hän ylös ja päästi
helvetillisen ulvahduksen, ja samassa näkyi hänen kiilloitettu pieni
kirveensä välkkyvän soihdun valossa, hänen heiluttaessaan sitä päänsä
päällä. Liike ja huuto seurasivat toisiaan liian nopeasti, jotta siinä
sanat olisivat kerinneet estämään hänen veristä aikomustaan. Oli kuin
olisi kirkas valonvälähdys ammahtanut hänen kädestään, ja siihen
samassa silmänräpäyksessä osunut musta, voimakas viiva. Edellinen oli
lentävä kirves ja jälkimmäinen Maguan käsi, jolla tämä ehätti
muuttamaan sen suuntaa. Päällikön kerkeä ja varma ele ei ollut kokonaan
hyödytön. Terävä ase leikkasi poikki sotasulan Unkasin hiustupsusta ja
suhahti läpi majan hataran seinän kuin olisi sen lingonnut jokin
kauhistava heittokoje.
Duncan näki uhkaavan liikkeen ja hypähti jaloilleen, sydämensä
kohahtaessa kurkkuun, mutta kuitenkin uhkuessa mitä jalointa
päättäväisyyttä käydä ystävän avuksi. Vilkaisu riitti hänelle kertomaan
heiton epäonnistuneen, ja kauhistus muuttui ihailuksi. Unkas seisoi
alallaan liikkumattomana, katsoen vihollistaan silmiin sen näköisenä,
kuin eivät mitkään mielenliikutukset häneen pystyisi. Marmori ei olisi
voinut olla kylmempi, tyynempi tai lujempi kuin ne kasvot, joiden
ylpeällä ilmeellä hän uhmaili tätä äkillistä kostonhimoista hyökkäystä.
Sitten hän hymyili, ikäänkuin surkutellen taidon puutetta, joka oli
osoittautunut hänelle niin onnekkaaksi, ja mumisi muutamia halveksivia
sanoja omalla kielellään.
"Ei!" virkkoi Magua saatuaan selville, ettei vanki ollut
vahingoittunut. "Auringon pitää valaista hänen häpeäänsä, naisten pitää
nähdä hänen lihansa värisevän, tai muutoin on kostomme vain lasten
leikkiä. Menkää! Viekää hänet sellaiseen paikkaan, missä on hiljaista;
me saamme nähdä, voiko delavari nukkua yöllä ja kuolla aamulla."
Nuoret miehet, joiden tehtävänä oli vangin vartioiminen, kietaisivat
heti kasvissäienuoransa hänen ranteisiinsa ja johtivat hänet ulos
majasta, syvän ja tuhoaennustavan hiljaisuuden vallitessa. Unkasin
ehdittyä oviaukolle tuntui hänen luja käyntinsä alkavan epäröidä. Siinä
hän kääntyikin ympäri, ja hänen silmäillessään lakaisten ja ylpeästi
vihollistensa kehää keksi Duncan katseen, jonka ilmeen hän ilokseen
saattoi selittää siten, ettei nuori soturi ollut vielä kaikkea toivoa
kadottanut.
Magua oli tyytyväinen menestykseensä tai oli hän liian ankarasti omain
salaisten tuumiensa vallassa jatkaakseen tiedustelujaan. Viittaansa
pudistaen ja poimutellen sen rinnalleen lähti hänkin paikalta
ryhtymättä sen pitempiin puheisiin asiasta, joka ehkä olisi voinut
käydä tuhoisaksi aivan hänen vieressään istuvalle henkilölle,
huolimatta kiihtyvästä vihastaan, luontaisesta rohkeudestaan ja
levottomuudestaan Unkasin suhteen tunsi Heyward suurta huojennusta niin
vaarallisen ja niin ovelan vihollisen poistumisesta. Puheen herättämä
kiihtymys talttui vähitellen. Soturit istuutuivat jälleen paikoilleen
ja savupilvet täyttivät jälleen majan. Lähes puoleen tuntiin ei
vaihdettu sanaakaan ja tuskin luotiin edes katsettakaan sivulle, vakava
ja mietteliäs äänettömyys kun tavallisesti seurasi jokaista kiihkeätä
ja melskeistä kohtausta näiden olentojen keskuudessa, jotka olivat niin
rajuja ja kuitenkin samalla niin hillittyjä.
Kun se päällikkö, joka oli pyytänyt Duncanin apua, oli lopettanut
piipullisensa, teki hän vihdoinkin totta aiotusta lähdöstään. Sormen
viittaus oli merkki otaksutulle lääkemiehelle, että tämän piti seurata
perässä; ja savupilven läpi kuljettuaan oli Duncan useammasta kuin
yhdestä syystä iloinen saadessaan jälleen hengittää viileän ja
virkistävän kesäillan puhdasta ilmaa.
Kulkematta majojen välitse, joissa Heyward oli jo toimittanut
tuloksetonta etsintäänsä, kääntyi hänen oppaansa sivulle ja astui
suoraan erään läheisen vuoren juurta kohti, joka kohosi aivan
tilapäisen kylän takana. Tiheä viidakko ympäröi vuorta, niin että oli
pakko käydä ahdasta, kiemurtelevaa polkua. Pojat olivat alkaneet
uudelleen leikkiä kentällä. He esittivät parhaillaan jonkinlaista ajoa
paalulle. Saadakseen telmeensä lähenemään mahdollisimman paljon
todellisuutta oli rohkein heidän joukostaan pistänyt pari kekälettä
niihin muutamiin risukasoihin, jotka olivat tähän asti jääneet
palamatta. Erään tällaisen nuotion loimotus valaisi päällikön ja
Duncanin tietä ja lisäsi yhä kolkon maiseman kaameutta. Vähän matkan
päässä eräästä alastomasta kalliosta ja suoraan sitä vastapäätä
astuivat he nurmikkoaholle, jonka poikki he aikoivat kulkea. Juuri
silloin lisättiin uusia risuja nuotioon, ja voimakas valo tunkihe tähän
kaukaiseenkin paikkaan asti. lankesi vuoren valkealle rinteelle ja
heijastui siitä alas erääseen mustaan, salaperäiseen olentoon, joka
yht'äkkiä kohosi heidän tielleen.
Intiaani pysähtyi, ikäänkuin epätietoisena, kulkeako eteenpäin, ja
päästi kumppaninsa sivulleen. Suuri musta möhkäle, joka ensi näkemältä
näytti pysyvän paikoillaan, alkoi nyt liikehtiä tavalla, joka oli
Duncanille kokonaan käsittämätön. Jälleen leimahti tuli ja sen bohde
lankesi selvemmin outoon olentoon. Silloin Duncankin tunsi sen karhuksi
sen alituisesta sivuttaisesta huojumisesta, joka piti sen yläruumiin
herkeämättömässä liikkeessä, samalla kun eläin itse näytti istuvan.
Vaikka se murisikin kovaa ja äkeästi ja vaikka sen hehkuvat silmät
joskus näkyivät, ei se osoittanut muita vihollisuuden merkkejä. Huroni
ainakin näytti olevan varma siitä, että tämän kummallisen häiritsijän
tarkoitukset olivat rauhallisia, sillä katseltuaan sitä hetkisen
tarkkaavasti, jatkoi hän levollisena matkaansa.
Duncan, joka tiesi intiaanien usein kesyttävän karhua, seurasi
kumppaninsa esimerkkiä, uskoen heimon suosikin ravintoa etsiessään
osuneen viidakkoon. He pääsivätkin sen ohi ilman enempiä seikkailuja.
Vaikka hänen olikin pakko melkein hipaista hirviötä, kulki nyt huroni,
joka ensin oli niin varovaisesti koettanut päästä tuosta omituisesta
olennosta selville, rauhallisesti eteenpäin, tuhlaamatta hetkeäkään
enempiin tutkimuksiin, mutta Heyward ei voinut olla katsomatta taakseen
tullakseen vakuutetuksi, ettei hyökkäystä ollut pelättävissä siltä
taholta. Hänen levottomuuttaan ei suinkaan vähentänyt se seikka, että
hän huomasi pedon kupsivan pitkin polkua heidän perässään. Hän olisi
halunnut mainita asiasta, mutta samassa työnsi intiaani erään
kaarnaoven syrjään ja astui vuoren uumeniin johtavaan luolaan.
Aikoen käyttää hyväkseen niin oivallista pelastumistilaisuutta astui
Duncan hänen jäljessään luolaan ja veti ilomielin kepeätä ovea kiinni,
kun hän samassa tunsikin pedon kiskaisevan sen hänen kädestään,
pörröisen ruhon siinä tuokiossa pimittäessä myös aukon. Heidän edessään
oli nyt suora, pitkä, kallionkuilun pohjassa kulkeva käytävä, mistä
oli mahdoton peräytyä eläintä kohtaamatta. Taipuen sentähden
välttämättömyyteen astui nuori mies eteenpäin, pysytellen niin lähellä
opastaan kuin suinkin. Karhu mörisi usein hänen kintereillään ja
kerran, pari se nosti suunnattomat käpälänsä hänen hartioilleen,
ikäänkuin aikoen estää häntä tunkeutumasta syvemmälle luolaan.
Kuinka kauan Heywardin hermot olisivat kestäneet tätä kummallista
asemaa, sitä olisi ollut vaikeata ratkaista, mutta onneksi hän pääsi
pian pulasta. Valonpilkettä oli koko ajan näkynyt heidän edessään, ja
nyt he saapuivat paikalle, mistä se oli lähtenyt.
Kallion avara ontelo oli karkeasti sommiteltu vastaamaan useampia eri
huoneita. Eri osastot oli yksinkertaisesti, mutta kätevästi kyhätty
kivistä, oksista ja puunkuoresta. Kattoon kaiverretut aukot päästivät
valoa sisään päivisin, ja yöllä tekivät nuotiot ja soihdut auringon
virkaa. Tänne olivat huronit keränneet enimmät arvoesineensä, etenkin
ne, jotka erikoisesti olivat heimon yhteisomaisuutta, ja tänne oli
myöskin tuotu, kuten nyt kävi selville, sairas vaimo, koska jonkin
yliluonnollisen voiman häntä luultiin vaivaavan ja koska uskottiin
häntä riivaavan hengen pystyvän tekemään hyökkäyksiään heikommin
kiviseinien kuin majojen lehväpäällystysten läpi. Huone, johon Duncan
ja hänen oppaansa ensiksi astuivat, olikin kokonaan luovutettu hänen
käytettäväkseen. Jälkimmäinen läheni hänen vuodettaan, jonka ympärillä
oli parvi naisia, ja niiden keskellä huomasi Heyward hämmästyksekseen
myös kaivatun ystävänsä Davidin.
Yksi ainoa silmäys riitti näyttämään luulotellulle lääkärille, että
potilaan parantaminen kävi paljon yli hänen kykyjensä. Hän virui
jonkinlaisessa halvauksen tilassa, välinpitämättömänä kaikesta,
mitä hänen edessään hyöri ja hääri, ja onneksi myöskin tuntematta
kipuja. Heyward ei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että hänen
silmänkääntäjätemppunsa tulisivat kohdistumaan olentoon, joka oli jo
liian heikko välittääkseen sen enempää niiden onnistumisesta kuin
niiden raukenemisestakaan. Kepeät omantunnontuskat, joita aiottu petos
oli hänessä herättänyt, tyyntyivät heti, ja hän alkoi koota ajatuksiaan
voidakseen näytellä osaansa kaikella kunnialla, kun hän huomasikin,
että ennen hänen taitonsa sovelluttamista aiottiin koetella sävelten
voimaa.
Gamut, joka oli tulijain astuessa sisään jo seisonut valmiina
vuodattamaan sielunsa lauluun, veti hetken odotettuaan inahduksen
pillistään ja aloitti ylistysvirren, joka olisi saanut aikaan ihmeitä,
jos usko sen voimaan olisi mitään auttanut. Hänen annettiin suorittaa
toimensa loppuun, intiaanit kun kunnioittivat hänen luuloteltua
heikkomielisyyttään ja Duncan kun oli viivykistä liian iloissaan
häiritäkseen veisaajaa vähimmälläkään tavalla. Kun hänen sävelensä
viimeinen vaimeneva vetäisy saapui Heywardin korviin, hypähti hän
säikähdyksestä sivulle, kuullessaan sitä takanaan toistavan puoliksi
inhimillisen, puoliksi haudantakaisen äänen. Vilkaistuaan ympärilleen
hän näki pörröisen pedon istuvan koholla luolan pimeässä nurkassa,
missä se yhä herkeämättä karhun levottomaan tapaan heilutteli
ruumistaan ja toisti jonkinlaista matalaa mörinää tuhisten säveltä --
vaikkakin ilman sanoja -- joka oli hiukan samantapainen kuin Davidin
laulama.
Moisen kummallisen kaiun vaikutusta Davidiin saattaa paremmin kuvitella
kuin sanoin esittää. Hänen silmänsä avartuivat, ikäänkuin epäilisi hän
niiden näkövoimaa, ja hänen äänensä mykistyi heti rajattomasta
hämmästyksestä. Syvästi harkittu suunnitelma, miten hän ilmoittaisi
Heywardille erään tärkeän asian, katosi hänen mielestään liikutuksen
takia, joka läheni suuresti pelkoa, mutta jota oli pakko sentään pitää
ihailuna. Tämän kiihtymyksensä valtaamana hän huusi kovaa: "Hän odottaa
teitä ja on lähellä", sekä syöksyi sitten oikopäätä ulos luolasta.